Worst experiencestä work experienceksi

Istuin luksusasuntoni uima-altaalla mangopuun ja palmun katveessa. Aurinko paahtoi ihanasti ihoani. Otin huikan jääkylmästä Carib-olutpullosta, avasin Skypen ja soitin poikaystävälleni. Hän vastasi puheluuni heti ja kysyi: ”No, miten sun eka päivä meni?” Purskahdin itkuun. Ensimmäinen päiväni trinidadilaisessa koulussa oli ollut ihan hirveä.

Olin lähtenyt Allianssin nuorisovaihdon Work Experience Caribia -ohjelman kautta kuukaudeksi Port of Spainiin, Trinidadin ja Tobagon pääkaupunkiin. Tarkoituksena oli tutustua trinidadilaiseen kouluun seuraamalla arkea eräässä yksityiskoulussa, joka noudatti omanlaistaan opetusfilosofiaa. Olin ollut jo kotoa käsin yhteydessä rehtoriin, joka oli kertonut hieman taustatietoja koulusta. Valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan kuuluvien sisältöjen lisäksi oppilaat opiskelevat draamaa, minkä lisäksi heillä on mahdollisuus valita mm. joogaa, viittomakieltä, shakkia ja ylimääräisiä musiikinopintoja. Kaikkea toimintaa ohjaa holistinen oppimiskäsitys, mikä kuulosti minusta erittäin kiehtovalta. Lähdin reissuun suurin odotuksin.

Muutamaa tuntia ennen lentokentälle lähtöäni sain koulun rehtorilta sähköpostin, jossa hän toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi. Kun sitten perille saavuttuani menin koululle, ei vastaanotto ollutkaan niin sydämellinen kuin olin kuvitellut. Portilla univormuun pukeutunut vartija pyysi minulta kulkulupaa. Selitin asiani, ja vartija käski minun odottaa portilla, kunnes hän kävisi selvittämässä tilannetta. Selvittely kesti hyvän tovin, ja jouduin selittämään asian pariin kertaan eri ihmisille. Rehtori ei ollut koululla, eikä kukaan näyttänyt ikinä kuulleenkaan suomalaisesta vierailijasta. Lopulta paikalle saatiin Miss Richardson, joka tiesi tulostani.

Miss Richardson otti tilanteen haltuun ja kutsui minut sisälle. Hän sanoi olevansa rehtoriin yhteydessä ja jättävänsä minut siksi aikaa luokkaan, jossa voisin tehdä oloni mukavaksi ja tutustua oppilaisiin. He alkoivatkin heti kysellä minulta, kuka olen ja mistä tulen, mutta opettaja sanoi, että voisin esitellä itseni kohta, kun kaikki olisivat paikalla. Kun kaikki lapset olivat tulleet, opettaja kertoi olevan aamurutiinien aika. Kansallislaulun laulamisen jälkeen opettaja näytti unohtaneen olemassaoloni ja aloitti oppitunnin. Minä jäin nököttämään tuoliini luokan nurkkaan. Kun joku lapsista käyttäytyi huonosti, opettaja sanoi: ”Sinun täytyy käyttäytyä paremmin. Et kai halua, että ranskalainen vieraamme menee takaisin Ranskaan ja kertoo siellä kaikille, kuinka huonosti käyttäytyviä trinidadilaislapset ovat?”

Tunnin kuluttua Ms. Richardson tuli hakemaan minua viedäkseen minut seuraavaan luokkaan, jossa sama toistui. Astuimme luokasta toiseen. Hän esitteli minut ja kertoi minun tulleen kaukaa Suomesta asti tutustumaan tähän kouluun. Minulle osoitettiin tuoli luokan nurkasta, ja oppitunti jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan opettajista ei pyytänyt minua esittäytymään, ei kysynyt miten olin sinne päätynyt, ei millään tavalla ottanut huomioon, että luokassa on vieras. Lapset sen sijaan kuhisivat ja ihmettelivät, mutta en oikein voinut heidän uteluihinsa vastata, koska silloin olisin häirinnyt opetusta. Päivän aikana minua kierrätettiin kahdeksassa luokkahuoneessa, joista yhdessä minut huomioitiin. Siellä sain muutaman minuutin aikaa esitellä itseni ja vastata oppilaiden kysymyksiin Suomesta. Iltapäivällä sentään tapasin rehtorin ja saimme sovittua vierailuni tavoitteet.

Vietettyäni koululla kaksi viikkoa kollegat alkoivat kysellä, mitä teen vapaa-ajallani. Maanantaina Mrs. Corrington kysyi, olinko käynyt viikonloppuna järjestetyssä musiikkitapahtumassa. Kun sanoin, etten edes tiennyt, että sellainen oli, hän suorastaan närkästyi. Hän ei ymmärtänyt, miten olen voinut olla maassa jo kaksi viikkoa käymättä missään musiikkitapahtumissa, joita kuulemma järjestetään usein. Kun ihmettelin, mistä voin löytää tietoa näistä tapahtumista, hän sanoi jokaisen paikallisen ”vain tietävän” missä ja milloin tapahtuu. Hän sanoi haluavansa jututtaa kavereitani, jotka ovat niin ajattelemattomia etteivät ole tajunneet viedä minua oikeisiin paikkoihin. Olin niin hölmistynyt, etten tajunnut oikaista tilannetta: Eihän minulla ollut siellä kavereita. Samana päivänä Ms. Richardson tuli käytävällä vastaan ja halusi tietää, olenko viihtynyt koulussa. Sitten hän havahtui tiedustelemaan, tarvitsenko apua kouluajan ulkopuolella: tiesinkö, missä ruokakauppa on? Luultavasti olisin kahdessa viikossa jo kuollut nälkään, jos en olisi löytänyt tien toisella puolella sijaitsevaa supermarketia siihen mennessä.

Tiistaina Mrs. Riley kysyi, mitä teen nauttiakseni vapaa-ajasta. En osannut vastata. En nimittäin tehnyt vapaa-ajallani yhtään mitään. Minua oli jyrkästi kielletty poistumasta kotoa iltaisin. Port of Spainissa ei ollut kuulemma turvallista liikkua ulkona auringonlaskun jälkeen, ainakaan jos on yksinäinen vaalea nainen. Töiden jälkeen oli tultava suoraan kotiin, jotta ehti turvaan ennen pimeää, joka saapui kuudelta illalla. Ei puhettakaan, että lähtisi työpäivän päätteeksi shoppailemaan, elokuviin tai ulos syömään. Ensimmäisen viikon ajan se oli ok: olin iltaisin niin väsynyt kaikesta uudesta, että kotona chillailu oli kaikki mitä kaipasin. Asuntoni oli todella hieno ja nautin aamuin illoin oman uima-altaani virkistävästä vaikutuksesta. Mutta kun istuin toista viikkoa yksin himassa ja varsinkin kun tajusin, että en voinut lähteä ulos vaikka haluaisin, alkoi ahdistaa. Tunsin olevani vankilassa – ihan viihtyisässä sellaisessa, mutta kuitenkin.

trinidad.jpg

Mrs. Riley tajusi heti, mistä tuulee, ja lupasi välittömästi korjata tilanteen. Seuraavana päivänä opettajilla oli koulutuspäivä, johon rehtori ei nähnyt tarpeelliseksi kutsua minua. Yllätyin iloisesti, kun Mrs. Riley kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan vierailemaan paikalliseen lukioon. Hän oli menossa viimeistelemään erään lukion draamaryhmälle pitämäänsä työpajaa lasten oikeuksista. Opiskelijat olivat käsikirjoittaneet lapsille suunnatun valistusvideon, jonka kuvauksiin pääsin osalliseksi. Se oli aivan mahtavaa! Työpajan jälkeen palasimme kaupunkiin, teimme sinunkaupat Nadellan kanssa ja kävimme syömässä.

Perjantai-iltana minut vietiin illalliselle ja baarikierrokselle Nadellan kavereiden kanssa. Meillä oli hauskaa! Tutustuin uusiin ihmisiin ja koin vihdoin olevani vapaa kodin kaltereiden takaa. Vierailuni toinen puolisko sai näin aivan uuden käänteen. Ensimmäisten viikkojen yksinäiset itkut ja pettymys pyyhkiytyivät pois yhden ystävällisen ihmisen ansiosta. Nadella ei tietenkään ehtinyt järjestää minulle tekemistä joka ilta, enkä sellaista olisi itsekään jaksanut, mutta kävimme hänen ja hänen lastensa kanssa vielä esimerkiksi taidemuseossa ja rannalla. Ystävystyimme.

Work experiencestäni on nyt jo monta vuotta aikaa, mutta olemme Nadellan kanssa edelleen tekemisissä. Emme ole nähneet reissuni jälkeen, mutta vaihdamme silloin tällöin kuulumisia. Seuraan edelleen ihaillen Nadellan upeaa työtä lastenoikeuksien puolesta taistelijana ja haaveilen, että jonain päivänä keksisin keinon lennättää hänet Suomeen vetämään vastaavia työpajoja minun oppilailleni. Olen ikuisesti kiitollinen Nadellalle siitä, kuinka hän huomioi minut, kaukaisesta maasta tulleen vieraan.

createfuturegood.jpg

Createfuturegood käyttää taidetta välineenä taistelussa lasten oikeuksien puolesta. 

Osallistun tällä kirjoituksella Momondon Open world -kilpailuun. Voit antaa äänesi tästä linkistä: https://www.momondo.fi/content/bloggers-open-world-award?blog_id=1613#!/blog/1613

Äidin ja lapsettoman dialogi – mistä sen tietää, että haluaa lapsia?

Me, Henna (Hennan mutsiblogi) ja Lapseton Kasvattaja (En halua lapsia) olemme olleet ystäviä lukioajoista. Molempien intohimona on kirjoittaminen ja kirjoitamme molemmat tahoillamme blogeja aika erilaisista lähtökohdista – Henna 2-vuotiaan lapsen äitinä ja nimimerkki Lapseton Kasvattaja vapaaehtoisesti lapsettomana. Päätimme kokeilla dialogipostauksen tekoa aiheesta: miten tietää, haluaako äidiksi? Keskustelu rönsyili niin, että jatkoa dialogille saattaa olla luvassa.

WhatsApp Image 2018-02-04 at 20.53.46.jpeg

LAPSETON KASVATTAJA:

Ihanaa, että ehdotit dialogia, koska mielessäni on jo pitkään ollut kysymys, johon en kertakaikkiaan pysty itse vastaamaan: Mistä sen tietää, että haluaa lapsia?

Oletko aina tiennyt haluavasi lapsia? Vai tuliko ajatus kenties miehesi tavattuasi? Minähän olin aikeissa teini-ikäisenä silloisen poikaystäväni kanssa perustaa perheen, koska ajattelin, että meille tulisi ihania vauvoja. Mutta sitten aikuistuin vähän ja tajusin, että hän on ihan väärä kumppani minulle.

Sen jälkeen lisääntyminen ei ole ollut mielessä oikeastaan ollenkaan. Nykyisen kumppanini tavatessani olin jo aika varma siitä, etten lapsia halua, ja suhteemme edetessä ajatus lapsettomuudesta on vain vahvistunut.

Oletko sä aina ajatellut, että sinusta joskus tulee äiti?

HENNA:

En ole aina halunnut äidiksi, luulisin.

Parikymppisenä ajattelin tosi pitkään, että lapset ovat asia, jota mietin sitten jos/kun se tulee ajankohtaiseksi. Ja pitkäänhän mun ei tarvinnut asiaa miettiä, koska aloin seurustella vakavasti vasta 26-vuotiaana nykyisen mieheni kanssa. Sitä edeltäneeltä ajalta en kyllä muista, että olisin koskaan haikaillut lapsien perään.

Ja kyllä sitä lapsiasiaa sitten alkoi miettimään, kun se tuli ajankohtaiseksi eli kun suhde eteni.

Minkäänlaista vauvakuumetta en voi kyllä sanoa tunteneeni koskaan, mutta täytettyäni 30 vuotta asia alkoi kuitenkin jollain tavalla kypsyä mielessä. Jonkinlainen rajapyykki se minulle oli ja sitten ajatus lapsesta alkoikin tuntui oikealta.

Lopulta Arvon odotusta edeltänyt aika ja tapahtumat puristivat minusta esiin sen, että kyllähän minä tätä haluan. Haluan olla raskaana, haluan olla äiti, haluan lapsen. Onneksi niin sitten kävikin.

Siksi sanoinkin, että luulisin etten ole aina halunnut äidiksi sen takia, että voi olla että olen aina halunnut, mutten tiennyt sitä vaan aiemmin. Koska käytännössä olin vältellyt asiaa ajattelemasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Muistan, että kun ensimmäiset ystäväporukastamme tulivat raskaaksi, olin aika järkyttynyt. Tunsin oloni petetyksi. En ollut tajunnut, että mun tyttökavereista voisi ”yhtäkkiä” tulla äitejä. Että te ette pysykään aina pelkästään ”tyttöinä” ja että meidän porukan dynamiikka muuttuu.

Silloin ensimmäisen kerran tajusin, että vaikka minä en halua lapsia, joku muu voi haluta. Pikkuhiljaa olen totutellut ajatukseen. Ja tajunnut kuinka hölmö, naiivi ja itsekeskeinen ihminen olin.

HENNA:

Minulla oli samantyyppisiä ajatuksia silloin porukkamme ensimmäisistä raskausuutisista, en oikein ymmärtänyt, miksi ihmiset yhtäkkiä halusivat lapsia. Niin nuorena! Joo, olimmehan me jo lähemmäs kolmekymppisiä kun näitä uutisia alkoi tulla. Heh.

Muistan, etten myöskään osannut joskus aikoinaan ottaa kovin vakavasti, kun eräs ystäväni kertoi vaikeuksistaan tulla raskaaksi. Jotenkin se ei mahtunut ajatusmaailmaani, että joku voisi haluta lasta niin kovasti.

Ymmärränkin kyllä tosi hyvin sun ajatukset  ja minua puolestani kiinnostaa, että miten sinä tiedät sen, ettet koskaan halua lapsia? Oletteko puhuneet siitä paljon vai onko joku muu asia vahvistanut ajatusta? Entä mietitkö koskaan, että mitä jos sitten joskus myöhemmin haluaakin?

LAPSETON KASVATTAJA:

Minulla vaan on ollut vahva sisäinen tunne siitä. Kun mietin kaikkea, mitä äitiyteen liittyy: raskaana oleminen, synnytys, vauvan hoitaminen ja lapsesta ikuisesti vastuussa oleminen, en keksi mitään kauheampaa.

Olemme puhuneet asiasta tosi paljon mieheni kanssa. Ilmoitin jo suhteemme alussa aika jyrkästi, että minä en lapsia halua. Hänkään ei halunnut mutta ei myös ehkä heti uskonut minua, koska olin sen verran nuorempi ja ”aina jossain vaiheessa se biologinen kello alkaa tikittää”.

Ollaanko mietitty, että mitä jos myöhemmin kaduttaa? Totta kai. Olen kuitenkin pohtinut tätä asiaa niin paljon, että en usko sen enää muuksi muuttuvan. Parempi olla tekemättä lapsia ja katua sitä kuin tehdä lapsia ja sitten katua.

Kysyit vielä, onko jokin ulkopuolinen asia vahvistanut ajatusta. Joka kerta, kun näen väsyneitä vanhempia, jotka eivät jaksa kasvattaa lapsiaan johdonmukaisesti, oma päätös saa vahvistuksen. En halua olla yksi heistä; en haluaisi sitä roolia itselleni enkä haluaisi pilata kenenkään toisen ihmisen (lapsen) elämää.

HENNA:

Tuo on kyllä todella hyvä pointti, että kun asia on tarpeeksi hyvin mietitty, perusteltu ja pureskeltu, niin voi kokea tehneensä juuri tähän hetkeen parhaan mahdollisen päätöksen.

Sitä, että katuuko jotain, mitä tahansa, myöhemmin, ei voi tietenkään koskaan tietää, mutta todennäköisempää on varmasti katua jotain sellaista, mitä ei ehkä ole miettinyt tarpeeksi alunperinkään.

Ja sama tietysti myös toiseen suuntaan, hyvähän se olisi, että lapsikin olisi mietitty, perusteltu ja pureskeltu. Välillä vaan ehkä tuntuu, että ihmiset tekevät näitä päätöksiä vähän turhankin kevyin perustein. Ehkä enemmän nuorempana – niin kuin sanoit, että olisit saattanut nuoruuden rakkauden, jälkeenpäin ajateltuna ihan väärän kumppanin kanssa, hankkia niitä “söpöjä vauvoja”.

Sillä vaikka itse mietin asiaa paljonkin etukäteen, oli äitiys ja lapsen saaminen silti todella erilaista kuin kuvittelin.

Toisaalta sinulla eikä minulla ole kokemusta siitä, millaista on olla aina halunnut äidiksi. Ehkä se on nuorempanakin vaan niin selvä asia, että lasten hankkiminen on siksi luonnollinen päätös. Tarvitsisimme vielä sellaisenkin äänen tähän keskusteluun!

Ymmärrän muuten hyvin, että väsyneiden vanhempien katsominen voi vahvistaa päätöstä lapsettomuudesta. Siihen on tullut oman lapsen myötä sellainen I feel you, ihan varmasti parhaas teet -ulottuvuus.

Plus että minulle on tässä parin vuoden aikana kyllä kirkastunut ajatus siitä, että elämällä ihan tavallista, välillä väsynyttäkin elämää, ei lapsia saa pilalle. Ei se tietenkään tarkoita, ettei tarvitsisi yrittää, mutta ihmisiä me kaikki ollaan ja ihminen minun lapsenikin vain on.

LAPSETON KASVATTAJA:  

Ehdottomasti olen samaa mieltä siitä, ettei lapsia saa piloille vaikka touhu olisi joskus väsynyttäkin. Tärkeintä kai on vakaa perusta. Vaikka vanhemmat olisivat joskus väsyneitä ja ärtyneitä, se ei haittaa, jos lapsi voi luottaa, että häntä kaikesta huolimatta aina rakastetaan.

Olen myös miettinyt ihan tuota samaa nuorista äideistä. Ehkä he ovat aina tienneet haluavansa lapsia ja ovat henkisesti kypsempiä kuin miltä ulkopuolisen silmiin näyttää. Sitäkin tässä on tullut aika paljon kelailtua, että ei ikinä pitäisi olettaa muista ihmisistä mitään.