Kesäjatkis: Prinsessa Merja Arkimaailman vankina (osa 13/13)

Hotelli oli viihtyisä ja se sijaitsi aivan turkoosin meren äärellä. Naiset nauttivat kiireettömästä oleilusta, aamiaisista omalla parvekkeella ja löhöilystä rannalla. He vuokrasivat auton ja ajelivat ympäri saarta. He nauttivat pienten kalastajakylien idyllistä ja söivät vatsansa täyteen kreikkalaista salaattia tavernoissa, joiden pöytiä peittivät siniruudulliset liinat. Knossoksen raunioilla Merja muisti luennon, jota oli käynyt kuuntelemassa Jukan kanssa kirjastossa ja kertoi siitä Lauralle. ”Tunnetko sä vielä olevas yksinäinen?” Laura kysyi.

Sinä iltana nukkumaan mennessään Prinsessa Merja otti esiin muistilehtiönsä ja avasi sivun, johon oli listannut asioita elämänmuutosta varten. Kohta kohdalta hän yliviivasi ne. Hän oli tehnyt matkan maailman ympäri mielikuvituksissaan, novellia kirjoittaessaan. Hän ei oikeastaan tarvinnut juuri Finlandia-palkintoa. Kirjoituskilpailun voitto oli toki tuntunut makealta, mutta tärkeintä oli kirjoittaminen omaksi iloksi. Työ oli nykyään mielekästä. Laurasta Merja oli löytänyt oikean sydänystävän, eikä hän tuntenut oloaan enää yksinäiseksi. Listan kohdassa ”hyvä kroppa” prinsessa epäröi hetken. Ei hän vieläkään ollut tyytyväinen vartaloonsa. Mutta päivittäisen pyöräilyn ansiosta hän oli hoikistunut hieman ja mikä tärkeintä, hän tunsi olonsa entistä vetreämmäksi. Ei Merjaa hävettänyt kulkea rannalla bikinit päällä. Ehkä hänellä siis oli ihan tarpeeksi hyvä kroppakin.

”Että saisi päättää omasta elämästään” ja ”onnellisuus” – prinsessa melkein liikuttui ajatellessaan muutaman kuukauden takaista itseään. Mikä ihme oli saanut hänet kuvittelemaan, ettei hänellä ollut päätösvaltaa omista asioistaan? Pahan noidan taika oli tuntunut epäoikeudenmukaiselta, mutta ainakin se oli saanut Merjan miettimään sitä, mikä elämässä oli tärkeää. Prinsessa tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi.

Yöllä kultasiipinen hyvä haltija ilmestyi unessa ja puhalsi kevyesti prinsessan kasvoihin. Samalla hetkellä Merja heräsi Pilvilinnan puutarhasta. Laura istui siinä häntä vastapäätä hymyillen. Pöydällä oli vadillinen hehkuvan punaisia mansikoita, kermavaahtoa ja muhkea suklaakakku. Käsissään naisilla oli kuohuviinilasit. ”Onnistuneelle lomamatkalle ja sille, että huomenna pääsee taas töihin!” Aurinko lämmitti ihanasti silmäripsiä myöten.

Niin prinsessa Merja eli omassa Pilvilinnassaan onnellisena elämänsä loppuun asti. Eikä häneltä ikinä puuttunut aiheita tai inspiraatiota, sillä hän ammensi niitä loputtomasti ehtymättömästä suihkulähteestään. Sen pituinen se.

jatkis osa 13.jpg

Kuva: Pixabay

Kesäjatkis: Prinsessa Merja Arkimaailman vankina (osa 12/13)

Prinsessa Merja oli Lauran kanssa pyöräretkellä, kun hänen puhelimensa soi. Ystävykset olivat juuri lukitsemassa polkupyöriään uimarannan parkkipaikalla. He olivat aikeissa pulahtaa järveen, koska olivat pyöräilleet monta kilometriä. Puhelu kesti noin minuutin, ja sinä aikana Laura näki Merjan kasvojen ilmeen kääntyvän ärtyneestä yllättyneen kautta onnelliseksi. Hänen novellinsa oli voittanut kirjoituskilpailun! Laura iloitsi aidosti Merjan puolesta, sillä hän tiesi, miten paljon prinsessa oli uhrannut aikaa kirjoittamiselle.

Virkistäydyttyään vedessä he jäivät kuivattelemaan rantahiekalle ilta-aurinkoon. Merja kaivoi vesipullon repustaan ja avasi sen. Pullonsuusta pääsi sihahdus. Mitä ihmettä? Merja nosti juomapullon huulilleen ja joi. Se oli kuohuviiniä! Miten tämä oli mahdollista? Prinsessa Merja nauroi ja antoi Laurankin maistaa. Kuohuviiniä se oli, ja vieläpä ihanan kylmää ja kuivaa.

Merja kysyi Lauralta, haluaisiko tämä lähteä hänen kanssaan palkintomatkalle. Kirjoituskilpailun voitosta ansaittu matkalahjakortti oli arvoltaan niin suuri, että sillä saisi kahden hengen matkan etelään. Laura oli kuitenkin sitä mieltä, että Merjan olisi lähdettävä yksin jonnekin kauemmas, vaikka maailman ympäri. Mietittyään asiaa hetken prinsessa tuli siihen tulokseen, että mieluummin kuin yksin maailmanympärimatkalle hän lähtisi Lauran kanssa pariksi viikoksi rantalomalle. Sitä paitsi ei hän malttaisi olla kahta viikkoa pitempään pois töistä.

Merja ja Laura järjestivät töistä yhtä aikaa vapaata ja varasivat matkan Kreetalle. He pakkasivat mukaan matkalaukullisen värikkäitä kesämekkoja, bikinit sekä aurinkolasit ja -rasvan. Prinsessa Merja otti muistilehtiön ja kynän käsilaukkuunsa, sillä hän oli saanut loistavan idean uutta novellia varten, jota hän aikoi työstää loman aikana.

(jatkuu)

jatkis osa 12.jpg

Kuva: Pixabay

Kesäjatkis: Prinsessa Merja Arkimaailman vankina (osa 11/13)

Sinä aamuna, kun prinsessa Merja lähti ensimmäistä kertaa koulutukseen, hän käytti erityisen paljon aikaa vaatteiden valitsemiseen. Hänestä tuntui jotenkin aivan erilaiselta kuin tavallisena työaamuna. Napittaessaan sinisiä pillifarkkujaan hän huomasi yllätyksekseen tarvitsevansa niihin vyön. Eivätkö nämä olleet ne housut, jotka hän oli haudannut vaatekaapin perukoille, koska ne kiristivät vyötäröltä?

Kurssipäivät olivat todella intensiivisiä ja tehtävät haastavia, mutta silti opiskelu ei tuntunut lainkaan rasittavalta. Päinvastoin, Merja koki saavansa koulutuspäivistä energiaa. Hän tapasi kurssilla uusia, samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa vietetyt lounastauot voittivat eväiden syömisen toimiston kalseassa taukotilassa mennen tullen. Prinsessa ei ollut osannut edes kuvitella, että työstä puhuminen saati työn tekeminen voisi olla niin mielenkiintoista, kuin miltä se nyt tuntui.

Koulutuspäivät osuivat usein perjantaille, ja silloin porukka saattoi jatkaa juttua jossakin keskustan baarissa kuohuviinin äärellä. Eräänä perjantaina kotiin tullessaan aurinko paistoi vielä niin lämpimästi, että Merja päätti mennä takapihalle viimeistelemään novellinsa. Kirjoituskilpailun deadline lähestyi. Oli enää tämä viikonloppu aikaa saada teksti valmiiksi. Prinsessa kurkkasi toiveikkaana jääkaappiin. Mikä ihana näky: hyllyllä oli kulhollinen tuoreita mansikoita. Merja kirjoitti niiden voimalla yöhön asti, kunnes novelli oli viimeistelyä vaille valmis.

Sunnuntaina Merja sai työn päätökseen ja lähetti novellinsa kilpailuun. Hän tunsi olonsa niin juhlalliseksi, että pyysi opiskelukaveriaan Lauraa luokseen kylään. Lauralla ei ollut mitään erityistä tekemistä sinä päivänä, joten hän tuli mielellään. Prinsessa Merja keitti kahvit ja tarjosi Lauralle itse leipomaansa suklaakakkua. Naiset puhuivat töistä, kirjoittamisesta ja kaikesta muustakin samalla kun nautiskelivat täyteläisestä kahvista ja mehevästä kakusta.

(jatkuu)jatkis osa 11.jpg

Kuva: Pixabay

Mikä kana ei muni?

Kun yhdeksän tytön kaveriporukka aikuistuu, mökkiviikonloppua ei mahdu viettämään enää kenenkään mökille. Nykyään melkein kaikilla on puoliso, mikä tuplaa heti henkilömäärän – ja sitten on vielä lapset. Tämän kokoiselle jengille on vuokrattava leirikeskus tai kokonainen mökkikylä.

Ensimmäiset vauvauutiset kuultiin juhannuksena kuusi vuotta sitten, ja siitä lähtien koko ajan joku meistä on ollut raskaana. Lapsia on syntynyt tähän mennessä yhteensä kahdeksan – ja yksi on tulossa. Meistä yhdeksästä on äitejä viisi, eli niukka enemmistö.

Ennen mökkibileisiin pääsi perille yhteensä kahdella autolla. Suunnittelussa tärkeintä oli se, montako viinitonkkaa ja olutlaatikkoa tarvitaan. Nykyään perheet tulevat paikalle kukin omilla tila-autoillaan, ja kaljanmäärää tärkeämpää on, että kohteessa on juokseva vesi, jotta vaipanvaihto onnistuu helposti.

Myös ruokahuolto vaatii entistä enemmän huomiota. Ison porukan ruokkiminen monta kertaa päivässä tarkoittaa sitä, että jonkun on oltava käytännössä koko ajan keittiössä laittamassa ruokaa tai tiskaamassa. Erikoisruokavalioita ja allergioita on monenlaisia, mikä aiheuttaa päänvaivaa ruokalistan suunnittelussa.

Tänä vuonna kokeilimme ensimmäistä kertaa uutta ratkaisua: Majoituimme maatilalla, jossa saimme kävellä valmiiseen pöytään aamiaiselle, lounaalle ja päivälliselle. Kannatti! Aikaa jäi enemmän mukavaan yhdessä oloon. Myös ruokakaupassa käynti oli paljon helpompaa, kun jokainen huolehti vain omista väli- ja iltapaloistaan.

Lasten viihdyttäminen ja vahtiminen helpottuu vuosi vuodelta, kun he kasvavat. Mitä vähemmän on sylivauvoja, sitä enemmän vanhemmillakin on aikaa nauttia mökkeilystä. Taaperot pystyvät jo leikkimään keskenään, puhumattakaan viisivuotiaista, jotka osaavat jo pukea, syödä ja käydä vessassa itse. Sen ikäiset ovat hauskaa seuraa myös meille lapsettomille tädeille, koska heidän kanssaan voi jo käydä ihan oikeita keskusteluja ilman vanhempien jatkuvaa tulkkaamista.

Ja sitä juttua muuten riittää. Tällä kertaa leirin hitti oli vanhat koululaisvitsit ja arvoitukset. Homman juju oli keksiä niihin toinen toistaan päättömämpiä vastauksia. Esimerkiksi: ”Mikä kana ei muni? – Tuoli.” Tai ”Mikä on vihreä ja roikkuu puussa? – Äiti.”

Siihen on syy, miksi olen ystävystynyt ja pitänyt yhteyttä juuri näiden ihmisten kanssa. He ovat minun mielestäni hyviä tyyppejä, joiden kanssa on mukava viettää aikaa. Samoin tunnen heidän lapsiaan kohtaan. Fiksut ystäväni osaavat näköjään kasvattaa lapsistaan myös fiksuja.

Aikamoista hulinaa se leirielämä kuitenkin on. Kun sunnuntaina hyppäsin omaan autooni ja lähdin kotimatkalle, oli olo väsynyt mutta onnellinen. Onnellinen kahdesta syystä: maailman parhaista ystävistä ja siitä, että minun takapenkilläni ei istu ketään turvaistuimessa.

porkkana.jpgViime viikonloppuna vietimme jo perinteeksi muodostunutta ”tyttöjen kesäleiriä”, joka on nimestään huolimatta koko perheen tapahtuma. Oikea vastaus otsikossa esitettyyn arvoitukseen löytyy kuvasta.

 

Worst experiencestä work experienceksi

Istuin luksusasuntoni uima-altaalla mangopuun ja palmun katveessa. Aurinko paahtoi ihanasti ihoani. Otin huikan jääkylmästä Carib-olutpullosta, avasin Skypen ja soitin poikaystävälleni. Hän vastasi puheluuni heti ja kysyi: ”No, miten sun eka päivä meni?” Purskahdin itkuun. Ensimmäinen päiväni trinidadilaisessa koulussa oli ollut ihan hirveä.

Olin lähtenyt Allianssin nuorisovaihdon Work Experience Caribia -ohjelman kautta kuukaudeksi Port of Spainiin, Trinidadin ja Tobagon pääkaupunkiin. Tarkoituksena oli tutustua trinidadilaiseen kouluun seuraamalla arkea eräässä yksityiskoulussa, joka noudatti omanlaistaan opetusfilosofiaa. Olin ollut jo kotoa käsin yhteydessä rehtoriin, joka oli kertonut hieman taustatietoja koulusta. Valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan kuuluvien sisältöjen lisäksi oppilaat opiskelevat draamaa, minkä lisäksi heillä on mahdollisuus valita mm. joogaa, viittomakieltä, shakkia ja ylimääräisiä musiikinopintoja. Kaikkea toimintaa ohjaa holistinen oppimiskäsitys, mikä kuulosti minusta erittäin kiehtovalta. Lähdin reissuun suurin odotuksin.

Muutamaa tuntia ennen lentokentälle lähtöäni sain koulun rehtorilta sähköpostin, jossa hän toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi. Kun sitten perille saavuttuani menin koululle, ei vastaanotto ollutkaan niin sydämellinen kuin olin kuvitellut. Portilla univormuun pukeutunut vartija pyysi minulta kulkulupaa. Selitin asiani, ja vartija käski minun odottaa portilla, kunnes hän kävisi selvittämässä tilannetta. Selvittely kesti hyvän tovin, ja jouduin selittämään asian pariin kertaan eri ihmisille. Rehtori ei ollut koululla, eikä kukaan näyttänyt ikinä kuulleenkaan suomalaisesta vierailijasta. Lopulta paikalle saatiin Miss Richardson, joka tiesi tulostani.

Miss Richardson otti tilanteen haltuun ja kutsui minut sisälle. Hän sanoi olevansa rehtoriin yhteydessä ja jättävänsä minut siksi aikaa luokkaan, jossa voisin tehdä oloni mukavaksi ja tutustua oppilaisiin. He alkoivatkin heti kysellä minulta, kuka olen ja mistä tulen, mutta opettaja sanoi, että voisin esitellä itseni kohta, kun kaikki olisivat paikalla. Kun kaikki lapset olivat tulleet, opettaja kertoi olevan aamurutiinien aika. Kansallislaulun laulamisen jälkeen opettaja näytti unohtaneen olemassaoloni ja aloitti oppitunnin. Minä jäin nököttämään tuoliini luokan nurkkaan. Kun joku lapsista käyttäytyi huonosti, opettaja sanoi: ”Sinun täytyy käyttäytyä paremmin. Et kai halua, että ranskalainen vieraamme menee takaisin Ranskaan ja kertoo siellä kaikille, kuinka huonosti käyttäytyviä trinidadilaislapset ovat?”

Tunnin kuluttua Ms. Richardson tuli hakemaan minua viedäkseen minut seuraavaan luokkaan, jossa sama toistui. Astuimme luokasta toiseen. Hän esitteli minut ja kertoi minun tulleen kaukaa Suomesta asti tutustumaan tähän kouluun. Minulle osoitettiin tuoli luokan nurkasta, ja oppitunti jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan opettajista ei pyytänyt minua esittäytymään, ei kysynyt miten olin sinne päätynyt, ei millään tavalla ottanut huomioon, että luokassa on vieras. Lapset sen sijaan kuhisivat ja ihmettelivät, mutta en oikein voinut heidän uteluihinsa vastata, koska silloin olisin häirinnyt opetusta. Päivän aikana minua kierrätettiin kahdeksassa luokkahuoneessa, joista yhdessä minut huomioitiin. Siellä sain muutaman minuutin aikaa esitellä itseni ja vastata oppilaiden kysymyksiin Suomesta. Iltapäivällä sentään tapasin rehtorin ja saimme sovittua vierailuni tavoitteet.

Vietettyäni koululla kaksi viikkoa kollegat alkoivat kysellä, mitä teen vapaa-ajallani. Maanantaina Mrs. Corrington kysyi, olinko käynyt viikonloppuna järjestetyssä musiikkitapahtumassa. Kun sanoin, etten edes tiennyt, että sellainen oli, hän suorastaan närkästyi. Hän ei ymmärtänyt, miten olen voinut olla maassa jo kaksi viikkoa käymättä missään musiikkitapahtumissa, joita kuulemma järjestetään usein. Kun ihmettelin, mistä voin löytää tietoa näistä tapahtumista, hän sanoi jokaisen paikallisen ”vain tietävän” missä ja milloin tapahtuu. Hän sanoi haluavansa jututtaa kavereitani, jotka ovat niin ajattelemattomia etteivät ole tajunneet viedä minua oikeisiin paikkoihin. Olin niin hölmistynyt, etten tajunnut oikaista tilannetta: Eihän minulla ollut siellä kavereita. Samana päivänä Ms. Richardson tuli käytävällä vastaan ja halusi tietää, olenko viihtynyt koulussa. Sitten hän havahtui tiedustelemaan, tarvitsenko apua kouluajan ulkopuolella: tiesinkö, missä ruokakauppa on? Luultavasti olisin kahdessa viikossa jo kuollut nälkään, jos en olisi löytänyt tien toisella puolella sijaitsevaa supermarketia siihen mennessä.

Tiistaina Mrs. Riley kysyi, mitä teen nauttiakseni vapaa-ajasta. En osannut vastata. En nimittäin tehnyt vapaa-ajallani yhtään mitään. Minua oli jyrkästi kielletty poistumasta kotoa iltaisin. Port of Spainissa ei ollut kuulemma turvallista liikkua ulkona auringonlaskun jälkeen, ainakaan jos on yksinäinen vaalea nainen. Töiden jälkeen oli tultava suoraan kotiin, jotta ehti turvaan ennen pimeää, joka saapui kuudelta illalla. Ei puhettakaan, että lähtisi työpäivän päätteeksi shoppailemaan, elokuviin tai ulos syömään. Ensimmäisen viikon ajan se oli ok: olin iltaisin niin väsynyt kaikesta uudesta, että kotona chillailu oli kaikki mitä kaipasin. Asuntoni oli todella hieno ja nautin aamuin illoin oman uima-altaani virkistävästä vaikutuksesta. Mutta kun istuin toista viikkoa yksin himassa ja varsinkin kun tajusin, että en voinut lähteä ulos vaikka haluaisin, alkoi ahdistaa. Tunsin olevani vankilassa – ihan viihtyisässä sellaisessa, mutta kuitenkin.

trinidad.jpg

Mrs. Riley tajusi heti, mistä tuulee, ja lupasi välittömästi korjata tilanteen. Seuraavana päivänä opettajilla oli koulutuspäivä, johon rehtori ei nähnyt tarpeelliseksi kutsua minua. Yllätyin iloisesti, kun Mrs. Riley kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan vierailemaan paikalliseen lukioon. Hän oli menossa viimeistelemään erään lukion draamaryhmälle pitämäänsä työpajaa lasten oikeuksista. Opiskelijat olivat käsikirjoittaneet lapsille suunnatun valistusvideon, jonka kuvauksiin pääsin osalliseksi. Se oli aivan mahtavaa! Työpajan jälkeen palasimme kaupunkiin, teimme sinunkaupat Nadellan kanssa ja kävimme syömässä.

Perjantai-iltana minut vietiin illalliselle ja baarikierrokselle Nadellan kavereiden kanssa. Meillä oli hauskaa! Tutustuin uusiin ihmisiin ja koin vihdoin olevani vapaa kodin kaltereiden takaa. Vierailuni toinen puolisko sai näin aivan uuden käänteen. Ensimmäisten viikkojen yksinäiset itkut ja pettymys pyyhkiytyivät pois yhden ystävällisen ihmisen ansiosta. Nadella ei tietenkään ehtinyt järjestää minulle tekemistä joka ilta, enkä sellaista olisi itsekään jaksanut, mutta kävimme hänen ja hänen lastensa kanssa vielä esimerkiksi taidemuseossa ja rannalla. Ystävystyimme.

Work experiencestäni on nyt jo monta vuotta aikaa, mutta olemme Nadellan kanssa edelleen tekemisissä. Emme ole nähneet reissuni jälkeen, mutta vaihdamme silloin tällöin kuulumisia. Seuraan edelleen ihaillen Nadellan upeaa työtä lastenoikeuksien puolesta taistelijana ja haaveilen, että jonain päivänä keksisin keinon lennättää hänet Suomeen vetämään vastaavia työpajoja minun oppilailleni. Olen ikuisesti kiitollinen Nadellalle siitä, kuinka hän huomioi minut, kaukaisesta maasta tulleen vieraan.

createfuturegood.jpg

Createfuturegood käyttää taidetta välineenä taistelussa lasten oikeuksien puolesta. 

Osallistun tällä kirjoituksella Momondon Open world -kilpailuun. Voit antaa äänesi tästä linkistä: https://www.momondo.fi/content/bloggers-open-world-award?blog_id=1613#!/blog/1613

Äidin ja lapsettoman dialogi – mistä sen tietää, että haluaa lapsia?

Me, Henna (Hennan mutsiblogi) ja Lapseton Kasvattaja (En halua lapsia) olemme olleet ystäviä lukioajoista. Molempien intohimona on kirjoittaminen ja kirjoitamme molemmat tahoillamme blogeja aika erilaisista lähtökohdista – Henna 2-vuotiaan lapsen äitinä ja nimimerkki Lapseton Kasvattaja vapaaehtoisesti lapsettomana. Päätimme kokeilla dialogipostauksen tekoa aiheesta: miten tietää, haluaako äidiksi? Keskustelu rönsyili niin, että jatkoa dialogille saattaa olla luvassa.

WhatsApp Image 2018-02-04 at 20.53.46.jpeg

LAPSETON KASVATTAJA:

Ihanaa, että ehdotit dialogia, koska mielessäni on jo pitkään ollut kysymys, johon en kertakaikkiaan pysty itse vastaamaan: Mistä sen tietää, että haluaa lapsia?

Oletko aina tiennyt haluavasi lapsia? Vai tuliko ajatus kenties miehesi tavattuasi? Minähän olin aikeissa teini-ikäisenä silloisen poikaystäväni kanssa perustaa perheen, koska ajattelin, että meille tulisi ihania vauvoja. Mutta sitten aikuistuin vähän ja tajusin, että hän on ihan väärä kumppani minulle.

Sen jälkeen lisääntyminen ei ole ollut mielessä oikeastaan ollenkaan. Nykyisen kumppanini tavatessani olin jo aika varma siitä, etten lapsia halua, ja suhteemme edetessä ajatus lapsettomuudesta on vain vahvistunut.

Oletko sä aina ajatellut, että sinusta joskus tulee äiti?

HENNA:

En ole aina halunnut äidiksi, luulisin.

Parikymppisenä ajattelin tosi pitkään, että lapset ovat asia, jota mietin sitten jos/kun se tulee ajankohtaiseksi. Ja pitkäänhän mun ei tarvinnut asiaa miettiä, koska aloin seurustella vakavasti vasta 26-vuotiaana nykyisen mieheni kanssa. Sitä edeltäneeltä ajalta en kyllä muista, että olisin koskaan haikaillut lapsien perään.

Ja kyllä sitä lapsiasiaa sitten alkoi miettimään, kun se tuli ajankohtaiseksi eli kun suhde eteni.

Minkäänlaista vauvakuumetta en voi kyllä sanoa tunteneeni koskaan, mutta täytettyäni 30 vuotta asia alkoi kuitenkin jollain tavalla kypsyä mielessä. Jonkinlainen rajapyykki se minulle oli ja sitten ajatus lapsesta alkoikin tuntui oikealta.

Lopulta Arvon odotusta edeltänyt aika ja tapahtumat puristivat minusta esiin sen, että kyllähän minä tätä haluan. Haluan olla raskaana, haluan olla äiti, haluan lapsen. Onneksi niin sitten kävikin.

Siksi sanoinkin, että luulisin etten ole aina halunnut äidiksi sen takia, että voi olla että olen aina halunnut, mutten tiennyt sitä vaan aiemmin. Koska käytännössä olin vältellyt asiaa ajattelemasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Muistan, että kun ensimmäiset ystäväporukastamme tulivat raskaaksi, olin aika järkyttynyt. Tunsin oloni petetyksi. En ollut tajunnut, että mun tyttökavereista voisi ”yhtäkkiä” tulla äitejä. Että te ette pysykään aina pelkästään ”tyttöinä” ja että meidän porukan dynamiikka muuttuu.

Silloin ensimmäisen kerran tajusin, että vaikka minä en halua lapsia, joku muu voi haluta. Pikkuhiljaa olen totutellut ajatukseen. Ja tajunnut kuinka hölmö, naiivi ja itsekeskeinen ihminen olin.

HENNA:

Minulla oli samantyyppisiä ajatuksia silloin porukkamme ensimmäisistä raskausuutisista, en oikein ymmärtänyt, miksi ihmiset yhtäkkiä halusivat lapsia. Niin nuorena! Joo, olimmehan me jo lähemmäs kolmekymppisiä kun näitä uutisia alkoi tulla. Heh.

Muistan, etten myöskään osannut joskus aikoinaan ottaa kovin vakavasti, kun eräs ystäväni kertoi vaikeuksistaan tulla raskaaksi. Jotenkin se ei mahtunut ajatusmaailmaani, että joku voisi haluta lasta niin kovasti.

Ymmärränkin kyllä tosi hyvin sun ajatukset  ja minua puolestani kiinnostaa, että miten sinä tiedät sen, ettet koskaan halua lapsia? Oletteko puhuneet siitä paljon vai onko joku muu asia vahvistanut ajatusta? Entä mietitkö koskaan, että mitä jos sitten joskus myöhemmin haluaakin?

LAPSETON KASVATTAJA:

Minulla vaan on ollut vahva sisäinen tunne siitä. Kun mietin kaikkea, mitä äitiyteen liittyy: raskaana oleminen, synnytys, vauvan hoitaminen ja lapsesta ikuisesti vastuussa oleminen, en keksi mitään kauheampaa.

Olemme puhuneet asiasta tosi paljon mieheni kanssa. Ilmoitin jo suhteemme alussa aika jyrkästi, että minä en lapsia halua. Hänkään ei halunnut mutta ei myös ehkä heti uskonut minua, koska olin sen verran nuorempi ja ”aina jossain vaiheessa se biologinen kello alkaa tikittää”.

Ollaanko mietitty, että mitä jos myöhemmin kaduttaa? Totta kai. Olen kuitenkin pohtinut tätä asiaa niin paljon, että en usko sen enää muuksi muuttuvan. Parempi olla tekemättä lapsia ja katua sitä kuin tehdä lapsia ja sitten katua.

Kysyit vielä, onko jokin ulkopuolinen asia vahvistanut ajatusta. Joka kerta, kun näen väsyneitä vanhempia, jotka eivät jaksa kasvattaa lapsiaan johdonmukaisesti, oma päätös saa vahvistuksen. En halua olla yksi heistä; en haluaisi sitä roolia itselleni enkä haluaisi pilata kenenkään toisen ihmisen (lapsen) elämää.

HENNA:

Tuo on kyllä todella hyvä pointti, että kun asia on tarpeeksi hyvin mietitty, perusteltu ja pureskeltu, niin voi kokea tehneensä juuri tähän hetkeen parhaan mahdollisen päätöksen.

Sitä, että katuuko jotain, mitä tahansa, myöhemmin, ei voi tietenkään koskaan tietää, mutta todennäköisempää on varmasti katua jotain sellaista, mitä ei ehkä ole miettinyt tarpeeksi alunperinkään.

Ja sama tietysti myös toiseen suuntaan, hyvähän se olisi, että lapsikin olisi mietitty, perusteltu ja pureskeltu. Välillä vaan ehkä tuntuu, että ihmiset tekevät näitä päätöksiä vähän turhankin kevyin perustein. Ehkä enemmän nuorempana – niin kuin sanoit, että olisit saattanut nuoruuden rakkauden, jälkeenpäin ajateltuna ihan väärän kumppanin kanssa, hankkia niitä “söpöjä vauvoja”.

Sillä vaikka itse mietin asiaa paljonkin etukäteen, oli äitiys ja lapsen saaminen silti todella erilaista kuin kuvittelin.

Toisaalta sinulla eikä minulla ole kokemusta siitä, millaista on olla aina halunnut äidiksi. Ehkä se on nuorempanakin vaan niin selvä asia, että lasten hankkiminen on siksi luonnollinen päätös. Tarvitsisimme vielä sellaisenkin äänen tähän keskusteluun!

Ymmärrän muuten hyvin, että väsyneiden vanhempien katsominen voi vahvistaa päätöstä lapsettomuudesta. Siihen on tullut oman lapsen myötä sellainen I feel you, ihan varmasti parhaas teet -ulottuvuus.

Plus että minulle on tässä parin vuoden aikana kyllä kirkastunut ajatus siitä, että elämällä ihan tavallista, välillä väsynyttäkin elämää, ei lapsia saa pilalle. Ei se tietenkään tarkoita, ettei tarvitsisi yrittää, mutta ihmisiä me kaikki ollaan ja ihminen minun lapsenikin vain on.

LAPSETON KASVATTAJA:  

Ehdottomasti olen samaa mieltä siitä, ettei lapsia saa piloille vaikka touhu olisi joskus väsynyttäkin. Tärkeintä kai on vakaa perusta. Vaikka vanhemmat olisivat joskus väsyneitä ja ärtyneitä, se ei haittaa, jos lapsi voi luottaa, että häntä kaikesta huolimatta aina rakastetaan.

Olen myös miettinyt ihan tuota samaa nuorista äideistä. Ehkä he ovat aina tienneet haluavansa lapsia ja ovat henkisesti kypsempiä kuin miltä ulkopuolisen silmiin näyttää. Sitäkin tässä on tullut aika paljon kelailtua, että ei ikinä pitäisi olettaa muista ihmisistä mitään.