Tää on mun käsissä nyt

Sain juuri luettua loppuun Marjo Niemen Runeberg-palkitun romaanin Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017). Se oli lukukokemuksena ahdistava. Puhekielinen tajunnanvirtamonologi vyöryy päälle yhtä väkivaltaisena kuin minäkertojan lapsuusmuistot. Päähenkilö Mona on jäänyt vaille äidin huomiota, syliä ja kosketusta. Kaiken muun äiti on lapselleen antanut, mutta ei sitä tärkeintä.

Kuin sattumalta samaan aikaan kirjaa lukiessani Yle julkaisi uutisen tekemästään selvityksestä, jossa kyseltiin ihmisten mielipiteitä lasten kurittamisesta. Laki sanoo, että toista ihmistä ei saa pahoinpidellä, ei edes omaa lastaan. (Aikaisempi blogikirjoitukseni samasta aiheesta täällä.) On käsittämätöntä, että silti joidenkin vanhempien mielestä lapsen ruumiillinen kurittaminen on sallittua.

Ruumiillisen kurituksen eli fyysisen väkivallan lisäksi myös henkinen väkivalta on kiellettyä. Henkistä väkivaltaa on esimerkiksi lapselle huutaminen, lapsen huomiotta jättäminen ja vähättely. Tästä juuri on kyse Niemen romaanissa.

Lapsen henkistä kurittamista on todella vaikea todentaa, mutta se jättää yhtä syvät arvet kuin lyöminen. Opitusta mallista voi myös olla vaikea päästä eroon omien lasten kohdalla. Kaikkien menetysten äidissä todetaan: ”Koska aikusilla on aikusten ongelmat joista ne ei pääse irti, niillä on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, eikä niitä aikusten ongelmia kukaan lapselle avaa, mut ne kaikki kasvaa lapseen.”

Kävin kiinnostavan ja järkyttävän keskustelun aiheesta pari vuotta sitten oman isäni kanssa. En enää muista, miten koko keskustelu sai alkunsa, mutta lopulta riitelimme siitä, saako väkivaltaan vastata väkivallalla. Isäni mielestä takaisin lyöminen on sallittua, minun mielestäni ei. Tajuan kyllä olevani idealisti, mutta minun on jo työnikin puolesta pakko uskoa, että väkivalta ei lopu väkivallalla. Isäni on toista mieltä.

Kinastelumme ei johtanut mihinkään, kumpikaan ei ollut valmis luopumaan omasta näkökannastaan. Sitten isäni kysyi: ”Miten sinusta on voinut tulla tuollainen?” Hyvä kysymys. Ilmeisesti aiheutin pettymyksen isälleni vastustamalla väkivaltaa. Väitän, että kamalampiakin lapsia on olemassa, mutta ristinsä kullakin.

Minkälainen minusta sitten on tullut? Kasvattaja, joka yrittää koulussa joka päivä selittää oppilaille, että toisia pitää kohdella kauniisti. Jos joku kiusaa tai lyö, asia pitää selvittää muuten kuin nyrkeillä. Oli aika järisyttävää tajuta, että oma isäni kuuluu niihin huoltajiin, jotka vetävät mattoa altani jatkuvasti. Kaikkien menetysten äiti on, kuten sanoin, hengästyttävän ahdistava kirja. Onneksi sentään ihan lopussa tulee pieni lohdun pilkahdus. Päähenkilön viimeiset sanat romaanissa voisivat olla yhtä hyvin omiani: ”Tää on mun käsissä nyt.”

:mun käsissäni.jpg 

Katkaisenko vai annanko kukkia?

 

Ylen jutussa kirjoitetaan myös tilanteista, joissa lasta satutetaan fyysisesti, jotta hän ei satuttaisi itseään tai muita. Siinä yhteydessä sivutaan koulua ja opettajan voimankäyttöoikeuksia. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin toisessa postauksessa.

 

 

 

Lapsilta kielletty tarkoittaa lapsilta kielletty

Kävimme aikamme kuluksi pelaamassa minigolfia. Radalla oli monenlaista rekvisiittaa, ja joka paikassa ohjeet olla koskematta mihinkään. Yhdelle reiälle oli rakennettu linna, jonka läpi pallo piti saada lyötyä reikään. Linnaan oli kiinnitetty espanjaksi ja englanniksi isot kyltit, joissa hyvin selkeästi kiellettiin kiipeilemästä linnan päällä turvallisuusriskin vuoksi. Sitä ei ollut tarkoitettu kiipeilyyn vaan rekvisiitaksi. Silti koko ajan siellä roikkui ja kiipeili joku pikkulapsi. Vanhemmat kenties keskittyivät omaan peliinsä tai istuivat terassilla syömässä ja juomassa.

minigolf.jpg

Fuengirola Adventure Golfin viimeisellä reiällä on kiipeily kielletty.

Tästä tuli mieleeni toinenkin vastaava tapaus: Varasin vuosi sitten ystäväni kanssa pakettimatkan Kanarialle, ja valitsimme hotellin muun muassa sillä perusteella, että allasalueella oli K-18-poreallas. Kuvittelimme itsemme jacuzziin koktailit kädessä nauttimaan lomapäivän rauhasta. Perille saavuttuamme petyimme karvaasti: poreallas oli jatkuvasti täynnä leikkiviä ja sukeltelevia kakaroita, vaikka sielläkin oli selkeät kyltit, joissa lasten meneminen altaaseen oli kielletty. Lapsia varten oli allasalueella kokonaan toinen uima-allas, mutta totta kai poreet kiinnostavat lapsiakin. Ehkä porealtaassa peuhaavien lasten vanhemmat halusivat itse nauttia lomapäivän rauhasta, ja parhaiten se tietysti onnistuu, kun lapset leikkivät jossain keskenään. Kieltäminen on inhottavaa ja siitä voi seurata kiukuttelua, joten on helpompi vain sulkea silmänsä. Silti aika karua jättää pieni lapsi uima-altaaseen ilman valvontaa.

Mediassa keskustellaan tasaisin väliajoin siitä, saako lapset ottaa mukaan ravintolaan. Kysymys aiheuttaa aina someraivon puolesta ja vastaan. Tamperelainen ravintoloitsija Sami Lappalainen kommentoi asiaa mielestäni erittäin hyvin tässä jutussa.  Ympäriinsä tarjoilijoiden jaloissa juoksentelevat pienet ihmiset ovat turvallisuusriski – ja kiljuvat henkilöt kokoon katsomatta häiritsevät muita ruokailijoita.

Olen aina ehdottomasti lasten mukaan ottamisen kannalla, kunhan ympäristö on lapsille sopiva – minigolf, hotellin uima-allasalue ja ruokaravintola ovat tietenkin sellaisia paikkoja, joihin lapset voi ottaa mukaan. Ei lapsia pidä kasvattaa tynnyrissä. Mutta vanhemmat, hei, muistakaa: on teidän vastuullanne huolehtia omien lastenne turvallisuudesta!