Kymmenen syytä vapaaehtoiseen lapsettomuuteen

Olen onnekas, sillä olen saanut tehdä oman valinnan sen asian suhteen, haluanko lapsia vai en. Maailmassa on ihmisiä, jotka saavat lapsia vasten tahtoaan, ja paljon myös heitä, jotka eivät saa vaikka haluaisivat. Normi kuitenkin on sekä haluta että saada lapsia. Jos normista poikkeaa, joutuu sitä usein selittämään jopa tuntemattomille ihmisille, vaikka mielestäni asian pitäisi olla pikemminkin toisin päin.

Kaikkia ihmettelijöitä varten listasin kymmenen syytä olla lisääntymättä. Yhtäkään hyvää syytä haluta lapsia en ole vielä keksinyt.

Kymmenen syytä olla hankkimatta lapsia

  1. Nukun hyvin. Yöuneni ovat katkeamattomat, eikä aamulla tarvitse herätä yhtään aikaisemmin keittämään puuroa tai kuskaamaan lasta hoitoon. Voin nukkua päiväunetkin rauhassa, jos siltä tuntuu.
  2. Syön ruokani lämpimänä. Saan nauttia ateriani viinilasillisen kera ihan rauhassa.
  3. Katson tv:stä, mitä haluan.
  4. Sisustan kotini juuri niin kuin haluan. Meille ei tarvitse asentaa turvaportteja tai lapsilukkoja, teräviä kulmia ei tarvitse pyöristää ja koriste-esineitä ja sähkölaitteita voi olla esillä mielin määrin.
  5. Suunnittelen omat menoni ja aikatauluni, miten parhaaksi näen. Minun ei tarvitse ajatella, milloin lapsi täytyy hakea tarhasta tai viedä treeneihin. Voin tehdä mitä haluan ilman, että joudun miettimään lastenhoitojärjestelyitä.
  6. Valitsen seurani itse. Kukaan ei vaadi minulta ympärivuorokautista huomiota ja hoivaa. En joudu pitämään yhteyttä ex-poikaystäviin, koska meillä ei ole yhteisiä lapsia, enkä ärsyttäviin naapureihin vain siksi, että lapsemme ovat kavereita keskenään.
  7. Lomailen omilla ehdoillani. Kohteen ei tarvitse olla lapsiystävällinen, vaan saan lomallakin tehdä asioita, joista itse nautin. Voin maata koko päivän rannalla kirjaa lukien, vetää päiväkännit tai lähteä viidakkoon miettimättä, viihtyykö lapsi tai pääseekö polulla etenemään rattaiden kanssa.
  8. Tulen toimeen vähällä. Opettajana tienaan noin kolme tonnia kuukaudessa, ja se riittää suhteellisen korkean elintason ylläpitämiseen. Asumiskustannukset ovat kohtuulliset, sillä emme tarvitse lastenhuoneita. Rahaa ei kulu lasten ruokiin, vaatteisiin tai harrastuksiin. Vaikka jäisin opintovapaalle, tiedän pärjääväni taloudellisesti.
  9. Sairastuessani joudun huolehtimaan vain itsestäni. Saan keskittyä toipumiseen ihan rauhassa. Myös kenenkään toisen sairastuminen ei estä minua menemästä töihin tai lähtemästä juhliin.
  10. Huolehdin vain omasta hyvinvoinnistani ja elämästäni. Minun ei tarvitse murehtia kenenkään muun tulevaisuudesta kuin omastani. Jos kuolisin, kukaan ei joutuisi pulaan.

kymmenen syytä.jpgListani saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta itsekästä on myös lasten hankkiminen. Jokainen meistä tekee omat elämänvalintansa toivottavasti juuri sitä ajatellen, mitä itse haluaa.

Kuva: Pixabay

Jere vai Jemina, mitä väliä?

Opettajalla on ongelma. Koulun syksyllä poikana aloittanut Jere on talven aikana alkanut meikata kuin tytöt. Se alkoi kynsilakasta, mutta nyt meikkiä on jo naamassakin. Sitä ei enää voi olla huomaamatta. Lisäksi Jere on alkanut pukeutua hameisiin. Opettaja pyrkii välttämään Jereen päin katsomista. Se on vaikeaa, koska Jere on aktiivinen – hän viittaa usein ja osallistuu oppitunneilla mielellään. Opettaja kokee tilanteen kiusalliseksi. Viimeinen niitti on se, kun Jere pyytää opettajaa kutsumaan itseään Jeminaksi.

”Eikö se poika yhtään ajattele, minkälaiseen tilanteeseen hän meidät muut pakottaa?” miettii opettaja. Hän kokee oppilaan sukupuoli-identiteetin muodostumisen ylitsepääsemättömän vaikeana asiana ymmärtää. ”Miksei se nyt vain voi pestä naamaansa ja pukeutua housuihin, niin kuin muutkin pojat?” opettaja puhisee eikä todellakaan suostu sanomaan Jereä Jeminaksi. Hänhän tietää, että Jere on poika eikä tyttö. Piste.

”Sukupuoli-identiteetti on yksi merkittävä yksilön identiteetin osatekijä, joka kuitenkin usein ymmärretään hyvin kapeasti. Sukupuoli ei ole vain biologinen tai fyysinen ominaisuus, joka jakaa ihmiset miehiin ja naisiin. Sen merkitys kehittyy myös sosiaalisessa vuorovaikutuksen ja kulttuurin välityksellä, millaisia esimerkiksi miesten ja naisten tulisi olla.  Moni meistä ei kuitenkaan koe täyttävänsä tällaisten normien vaatimuksia, mikä voi asettaa haasteita oman identiteetin kehittymiselle. Sukupuoli-identiteetin kehittyminen oman kokemuksen kautta onkin tärkeämpää kuin ulkopuolelta tulevat määritelmät.” (Suomen Mielenterveysseura)

Perustuslaki, yhdenvertaisuuslaki sekä valtakunnallinen opetussuunnitelma velvoittavat opettajia kohtelemaan oppilaita yhdenvertaisesti ja kunnioittaen. Koska teemme työtä nuorten kanssa, joiden sukupuoli- ja seksuaali-identiteetti ovat vasta kehittymässä, vaaditaan erityistä herkkyyttä ja huomaavaisuutta. On mielestäni jossain määrin ymmärrettävää, että jos ei itse ole koskaan joutunut erityisesti pohtimaan omaa seksuaalisuuttaan tai kokenut hankalaksi määritellä omaa sukupuoltaan, voi olla vaikea asettua sellaisen ihmisen asemaan, jolle nämä seikat eivät ole ihan selkeitä. Mutta toisen ihmisen kokemuksen vähättely ja varsinkin nuoren nujertaminen on silkkaa itsekeskeisyyttä, johon opettajien ei pitäisi alentua.

”Jokainen oppilas on ainutlaatuinen ja arvokas juuri sellaisena kuin hän on. Jokaisella on oikeus kasvaa täyteen mittaansa ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä. Tässä oppilas tarvitsee kannustusta ja yksilöllistä tukea sekä kokemusta siitä, että kouluyhteisössä häntä kuunnellaan ja arvostetaan ja että hänen oppimisestaan ja hyvinvoinnistaan välitetään.”  (OPS 2014, s. 15)

Olen ehdottanut, että kutsuisimme koululle Setan edustajan puhumaan ja auttamaan meitä aikuisia pääsemään kärryille siitä, kuinka voisimme parhaalla mahdollisella tavalla tukea ja kannustaa nuoria, jotka eivät ole varmoja omasta identiteetistään. Ehdotukseni teilattiin yksimielisesti, sillä yksi kollega oli kuulemma kerran ollut kuuntelemassa ”jotain Setan luentoa” ja ”sen jälkeen tuli sellainen olo, että enää ei voi tehdä mitään loukkaamatta jotakuta”. Siksi niitä juttuja ei kannata enempää siis kuunnella. Piste.

”Enkö minä enää voi sanoa, että ’tytöt hei, olkaas hiljempaa’, jos takapulpetin tyttöporukka häiritsee oppituntia?” kysyy opettaja närkästyneenä. Vastaan, että voit toki, jos olet varma kyseisten oppilaiden sukupuoli-identiteetistä. Mutta miksi et yhtä hyvin voisi sanoa ”te siellä takana” tai ”open pikku kullanmurut” tai kutsua oppilaita heidän etunimillään? Onko opettajan oikeus niputtaa oppilaita tyttöihin ja poikiin jotenkin ylivertaisempi kuin ihmisen oikeus määritellä itse itsensä?

”Sukupuolitietoinen opetus perustuu herkkyydelle tunnistaa yksilöllisyys ja persoonallisuus jokaisessa oppijassa. Opetuksessa pidättäydytään sosiaalistamasta oppilasta hänen ulkoiseen sukupuoleensa. Sukupuolitietoisessa opetuksessa tunnistetaan sukupuolittavia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tekijöitä sekä kyseenalaistetaan ja puretaan niitä sukupuolten tasa-arvoa rakentaen.” (Opetushallitus)

Korostan vielä, että jokaisen opettajan virkavelvollisuus on noudattaa Suomen lakeja ja valtakunnallista opetussuunnitelmaa. En käsitä, miten on mahdollista, että vielä vuonna 2018 voin vastaanottaa kollegaltani Wilma-viestin, jossa hän pyytää minua kysymään, olisiko opetusryhmässäni ”muutama reipas poika, jotka voisivat tulla avoimien ovien päivänä parkkipaikalle ohjaamaan liikennettä”.

Sukupuoliin liittyvät stereotypiat ja roolioletukset ovat syvällä kulttuurissamme. En väitä itse olevani täydellinen; en osaa puhua ja toimia täysin sukupuolineutraalisti joka tilanteessa. Pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että erilaisia identiteettiin vaikuttavia kysymyksiä tiedostetaan ja että niistä puhutaan. Mitä, jos pyrkisimme kohtaamaan ihmiset ihmisinä? Mikä on pahinta, mitä siitä voisi seurata? Entä parasta?

idahot.jpg

”17.5. on kansainvälinen homo-, trans-, ja bifobian vastainen päivä. Teemapäivän tarkoituksena on herättää kaikenlaista toimintaa eri puolilla maailmaa, jotta valtaväestö saataisiin paremmin tietoiseksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen olemassaolosta ja näiden kohtaamasta syrjinnästä.” (Sateenkaariyhteisöt ry.)

Kuva: IDAHO Committee

 

 

Halusiko Anna Liisa lapsia?

Anna Liisa on 15-vuotias maalaistyttö, joka tykkää Mikosta. Mikkokin tykkää Anna Liisasta. Nuoret joutuvat tapailemaan toisiaan salaa, koska Anna Liisan perhe on rikas ja Mikko on heidän renkinsä. Anna Liisan vanhemmat eivät hyväksyisi seurustelua.

Sitten Anna Liisa tajuaa kauhukseen olevansa raskaana. Hän kertoo asiasta Mikolle, joka ottaa lopputilin ja muuttaa muualle. Anna Liisan onnistuu peitellä raskautensa, mutta lopulta tulee synnytyksen aika. Anna Liisa lähtee kauhuissaan juoksemaan metsäpolkua pitkin Mikon äidin luo apua saadakseen.

Vauva kuitenkin syntyy ennen kuin Anna Liisa ehtii perille. Vastasyntynyt sätkii maassa ja huutaa. Paniikissa Anna Liisa yrittää tukahduttaa sen huudon ja painaa käden suuta vasten. Kun vauvan huuto vaimenee ja pieni ruumis nytkähtää Anna Liisan käden alla, maailma mustenee.

”Yöt olivat vielä hirveämmät. Lapsi oli aina edessäni ja minä pidin kättäni hänen suullaan aivan niinkuin silloinkin. Jos unenhortoon menin, kaikui hänen huutonsa korviini ja minä vavahdin samaa päätä ylös. Välistä se huuto kuului niin selvään, että luulin hänen olevan vieressäni. Haroin kädelläni ympäri vuodetta, enkä uskonut että se oli tyhjä, ennenkuin sieppasin tulen ja katsoin. Voi, mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut hänet henkiin jälleen!” 

Mikon äiti auttaa hautaamaan lapsen ruumiin, ja naiset vannovat, ettei tapahtuneesta hiiskuta kenellekään. Kuluu vuosia. Anna Liisa valmistelee täyttä päätä häitään Johannes-nimisen nuorenmiehen kanssa, kun Mikko tulee takaisin ja alkaa kiristää entistä tyttöystäväänsä. Hän uhkaa kertoa kaikille, mitä metsässä silloin tapahtui, jos ei Anna Liisa suostu purkamaan kihlaustaan Johanneksen kanssa ja naimaan Mikkoa.

Anna Liisa on mahdottoman valinnan edessä. Jos hän tottelee Mikkoa ja peruu häät Johanneksen kanssa, hän joutuu joka tapauksessa selittämään, miksi haluaakin yhtäkkiä mennä naimisiin entisen rengin kanssa. Mikon uhkausta ei toisaalta voi sivuuttaa, sillä jos aviottoman lapsen synnyttäminen ja surmaaminen tulisi julki, Anna Liisa saisi unohtaa liiton Johanneksen kanssa, koska joutuisi varmaan vankilaan.

Kun olen käsitellyt Anna Liisan tarinaa omien ysiluokkalaisteni kanssa, he ihmettelevät poikkeuksetta, miksi Anna Liisa joutui jäämään ei-toivotun raskautensa kanssa niin yksin. Miksei hän kertonut äidille? Miksei Mikko joutunut tilanteesta millään tavalla vastuuseen? Miksi Anna Liisaa syytetään yksin kaikesta?

1800-luvulta tähän päivään on kuljettu pitkä taival ja moni asia on nykyään paremmin kuin Anna Liisan aikaan. Yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten väliset erot ovat kaventuneet. Sekä tytöt ja pojat saavat seksivalistusta peruskoulussa, ja joissain kunnissa nuorille on tarjolla jopa ehkäisyneuvontaa sekä maksutonta ehkäisyä. Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Se fakta, että Canth on toistaiseksi ainoana naisena saanut kalenteriimme oman liputuspäivän, asettaa suomalaisen tasa-arvon tietysti hieman kyseenalaiseksi.

Minna_Canth.jpg

Jos haluat tietää, miten Anna Liisan käy, voit lukea Minna Canthin näytelmän täältä.

Sitaatti Minna Canthin näytelmästä Anna Liisa (1895).

Kuva Minna Canthista: Wikimedia Commons

 

 

Tää on mun käsissä nyt

*Arvostelukappale*

Sain juuri luettua loppuun Marjo Niemen Runeberg-palkitun romaanin Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017). Se oli lukukokemuksena ahdistava. Puhekielinen tajunnanvirtamonologi vyöryy päälle yhtä väkivaltaisena kuin minäkertojan lapsuusmuistot. Päähenkilö Mona on jäänyt vaille äidin huomiota, syliä ja kosketusta. Kaiken muun äiti on lapselleen antanut, mutta ei sitä tärkeintä.

Kuin sattumalta samaan aikaan kirjaa lukiessani Yle julkaisi uutisen tekemästään selvityksestä, jossa kyseltiin ihmisten mielipiteitä lasten kurittamisesta. Laki sanoo, että toista ihmistä ei saa pahoinpidellä, ei edes omaa lastaan. (Aikaisempi blogikirjoitukseni samasta aiheesta täällä.) On käsittämätöntä, että silti joidenkin vanhempien mielestä lapsen ruumiillinen kurittaminen on sallittua.

Ruumiillisen kurituksen eli fyysisen väkivallan lisäksi myös henkinen väkivalta on kiellettyä. Henkistä väkivaltaa on esimerkiksi lapselle huutaminen, lapsen huomiotta jättäminen ja vähättely. Tästä juuri on kyse Niemen romaanissa.

Lapsen henkistä kurittamista on todella vaikea todentaa, mutta se jättää yhtä syvät arvet kuin lyöminen. Opitusta mallista voi myös olla vaikea päästä eroon omien lasten kohdalla. Kaikkien menetysten äidissä todetaan: ”Koska aikusilla on aikusten ongelmat joista ne ei pääse irti, niillä on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, eikä niitä aikusten ongelmia kukaan lapselle avaa, mut ne kaikki kasvaa lapseen.”

Kävin kiinnostavan ja järkyttävän keskustelun aiheesta pari vuotta sitten oman isäni kanssa. En enää muista, miten koko keskustelu sai alkunsa, mutta lopulta riitelimme siitä, saako väkivaltaan vastata väkivallalla. Isäni mielestä takaisin lyöminen on sallittua, minun mielestäni ei. Tajuan kyllä olevani idealisti, mutta minun on jo työnikin puolesta pakko uskoa, että väkivalta ei lopu väkivallalla. Isäni on toista mieltä.

Kinastelumme ei johtanut mihinkään, kumpikaan ei ollut valmis luopumaan omasta näkökannastaan. Sitten isäni kysyi: ”Miten sinusta on voinut tulla tuollainen?” Hyvä kysymys. Ilmeisesti aiheutin pettymyksen isälleni vastustamalla väkivaltaa. Väitän, että kamalampiakin lapsia on olemassa, mutta ristinsä kullakin.

Minkälainen minusta sitten on tullut? Kasvattaja, joka yrittää koulussa joka päivä selittää oppilaille, että toisia pitää kohdella kauniisti. Jos joku kiusaa tai lyö, asia pitää selvittää muuten kuin nyrkeillä. Oli aika järisyttävää tajuta, että oma isäni kuuluu niihin huoltajiin, jotka vetävät mattoa altani jatkuvasti. Kaikkien menetysten äiti on, kuten sanoin, hengästyttävän ahdistava kirja. Onneksi sentään ihan lopussa tulee pieni lohdun pilkahdus. Päähenkilön viimeiset sanat romaanissa voisivat olla yhtä hyvin omiani: ”Tää on mun käsissä nyt.”

:mun käsissäni.jpg 

Katkaisenko vai annanko kukkia?

 

Ylen jutussa kirjoitetaan myös tilanteista, joissa lasta satutetaan fyysisesti, jotta hän ei satuttaisi itseään tai muita. Siinä yhteydessä sivutaan koulua ja opettajan voimankäyttöoikeuksia. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin toisessa postauksessa.

 

 

 

Lapsilta kielletty tarkoittaa lapsilta kielletty

Kävimme aikamme kuluksi pelaamassa minigolfia. Radalla oli monenlaista rekvisiittaa, ja joka paikassa ohjeet olla koskematta mihinkään. Yhdelle reiälle oli rakennettu linna, jonka läpi pallo piti saada lyötyä reikään. Linnaan oli kiinnitetty espanjaksi ja englanniksi isot kyltit, joissa hyvin selkeästi kiellettiin kiipeilemästä linnan päällä turvallisuusriskin vuoksi. Sitä ei ollut tarkoitettu kiipeilyyn vaan rekvisiitaksi. Silti koko ajan siellä roikkui ja kiipeili joku pikkulapsi. Vanhemmat kenties keskittyivät omaan peliinsä tai istuivat terassilla syömässä ja juomassa.

minigolf.jpg

Fuengirola Adventure Golfin viimeisellä reiällä on kiipeily kielletty.

Tästä tuli mieleeni toinenkin vastaava tapaus: Varasin vuosi sitten ystäväni kanssa pakettimatkan Kanarialle, ja valitsimme hotellin muun muassa sillä perusteella, että allasalueella oli K-18-poreallas. Kuvittelimme itsemme jacuzziin koktailit kädessä nauttimaan lomapäivän rauhasta. Perille saavuttuamme petyimme karvaasti: poreallas oli jatkuvasti täynnä leikkiviä ja sukeltelevia kakaroita, vaikka sielläkin oli selkeät kyltit, joissa lasten meneminen altaaseen oli kielletty. Lapsia varten oli allasalueella kokonaan toinen uima-allas, mutta totta kai poreet kiinnostavat lapsiakin. Ehkä porealtaassa peuhaavien lasten vanhemmat halusivat itse nauttia lomapäivän rauhasta, ja parhaiten se tietysti onnistuu, kun lapset leikkivät jossain keskenään. Kieltäminen on inhottavaa ja siitä voi seurata kiukuttelua, joten on helpompi vain sulkea silmänsä. Silti aika karua jättää pieni lapsi uima-altaaseen ilman valvontaa.

Mediassa keskustellaan tasaisin väliajoin siitä, saako lapset ottaa mukaan ravintolaan. Kysymys aiheuttaa aina someraivon puolesta ja vastaan. Tamperelainen ravintoloitsija Sami Lappalainen kommentoi asiaa mielestäni erittäin hyvin tässä jutussa.  Ympäriinsä tarjoilijoiden jaloissa juoksentelevat pienet ihmiset ovat turvallisuusriski – ja kiljuvat henkilöt kokoon katsomatta häiritsevät muita ruokailijoita.

Olen aina ehdottomasti lasten mukaan ottamisen kannalla, kunhan ympäristö on lapsille sopiva – minigolf, hotellin uima-allasalue ja ruokaravintola ovat tietenkin sellaisia paikkoja, joihin lapset voi ottaa mukaan. Ei lapsia pidä kasvattaa tynnyrissä. Mutta vanhemmat, hei, muistakaa: on teidän vastuullanne huolehtia omien lastenne turvallisuudesta!