En halua lapsia, haluan kirjoittaa

Vapaaehtoinen lapsettomuus nousi valtamedian aiheeksi viime talvena sen jälkeen, kun Väestöliitto julkaisi uuden perhebarometrinsa joulukuussa. Sitä ennen siitä ei juurikaan puhuttu tai kirjoitettu missään. Väestöliiton teettämä tutkimus paljasti vapaaehtoisen lapsettomuuden olevan nouseva trendi. Omassa elämässäni aihe kuitenkin tuli ajankohtaiseksi jo muutamia vuosia sitten, kun tajusin ystävieni ryhtyvän yhtäkkiä äideiksi ja kaikkien ympärilläni olettavan minun tekevän samoin.

Lasten saaminen ja lapsettomuus ovat tabuja. Ei ole korrektia kysyä toisten perhesuunnittelusta, ei välttämättä edes omien sukulaisten tai kavereiden. Siksi yllätyin joka kerta, kun lähipiiristä kuului vauvauutisia. Siihen asti olin naiivisti luullut, ettei kukaan kaltaiseni järkevä ihminen halua lapsia. Ei minulle ollut tullut mieleenkään, että omat ystäväni haaveilivat lapsiperhe-elämästä. Heille taas on tullut yllätyksenä se, että minä ja mieheni emme todellakaan halua lapsia.

Kaveriporukassamme joku on koko ajan raskaana, ja vauvat ovat suosittu puheenaihe. Kaikki tuntuvat haluavan vauvoja ja ajattelevan lisääntymistä jatkuvasti. Kaikki paitsi minä. Viime syksynä aloin etsiä netistä vertaistukea vapaaehtoiseen lapsettomuuteeni. Löysin vain muutamia yksittäisiä blogipostauksia muun muassa muotiblogeista, joiden kirjoittajat eivät puhutelleet minua millään muulla tasolla kuin sillä, että eivät minun tavoin tahtoneet lisääntyä. Kaipasin jotain enemmän; kaipasin ajatustenvaihtoa oikeasti kaltaisteni ihmisten kanssa.

Koska en löytänyt verkosta vertaistukea, päätin avata keskustelun itse ja perustin tämän blogin. Näkökulmani on hyvin rajattu: Olen akateemisesti koulutettu, terve kolmekymppinen nainen. En vihaa lapsia mutta en halua äidiksi. Työskentelen opettajana, eli lasten kasvatus on kutsumukseni. Siitä huolimatta – tai ehkä siitä johtuen – en halua omia lapsia.

Ensimmäiset postaukseni käsittelevät vapaaehtoista lapsettomuutta. Kerron omasta perheestäni ja ajatuksistani lisääntymiseen liittyen. Esiteltyäni siten itseni ja elämäntilanteeni aloin kirjoittaa myös työstä. Olin jo pitempään harkinnut opettajan työhön liittyvän blogin perustamista. Epäröin, sillä opetusblogeja on verkossa pilvin pimein. Tuntui tarpeelliselta erottua joukosta jollain tavalla. Henkilökohtaisen elämäni kautta lopulta oikea näkökulma löytyi.

Mutta sitten kohtasin ongelmia: julkista työtä tekevä opettaja ei voi kirjoittaa verkkoon mitä tahansa. Kirjoittaessani rehellisiä ja siten provosoiviakin blogipostauksia opettajan työstä tajusin, että ei niitä voi julkaista edes nimimerkillä. Opettaja, joka on julkisessa virassa, ei voi pitää henkilökohtaisuuksiin menevää julkista blogia.

En voi kertoa moniongelmaisista oppilaistani, jotka eivät opi peruskoulussa edes lukemaan ja kirjoittamaan. En voi avautua huoltajista, jotka vaikeuttavat työtäni kaikin mahdollisin keinoin, vaikka oikeastaan kodin tehtävä olisi tukea koulunkäyntiä. En myöskään voi puhua työyhteisöni sisäisistä ongelmista: opettajakollegoista, jotka eivät tee työtään kunnolla, ja rehtorista, jota ei kiinnosta mikään, koska on jäämässä pian eläkkeelle.

Minä haluaisin kertoa lukijoilleni järkyttäviä yksityiskohtia siitä, minkälaista koulun arki todellisuudessa on, mutta en voi sitä tehdä. Vaikka koulu on julkista tilaa, osa luokassa tapahtuvista asioista on sellaisia, että niistä ei voi kirjoittaa rikkomatta vaitiolovelvollisuutta. Joudun joka postauksen kohdalla miettimään tarkkaan, kuinka paljon voin paljastaa, jotta tilanteita ei voida tunnistaa ja jotta en loukkaa kenenkään toisen yksityisyyden suojaa. Jos en voi kirjoittaa rehellisesti, onko mitään järkeä kirjoittaa ylipäätään?

Sensuroin itseäni myös välttyäkseni antamasta ylimielistä vaikutelmaa. Olen huomannut, että vapaaehtoisesti lapsettomaksi itsensä määrittelevä nainen aiheuttaa muissa joskus jopa vihamielisiä reaktioita. Tarkoitukseni ei tietenkään ole arvottaa kenenkään toisen perhe-elämänvalintoja. Joskus vapaaehtoinen lapsettomuus silti tulkitaan siten, kuin se olisi julistus kaikkia äitejä ja isiä kohtaan tuntemastani ylemmyydestä.

Kävin viime keväänä psykologin luona keskustelemassa työuupumuksesta. Tajusin, että jos haluan voida hyvin, en voi jatkaa nykyisessä työssäni yläkoulun opettajana. Anoin opintovapaata ja ilmoittauduin kirjoittamisen opintoihin. En ole viime aikoina kirjoittanut tänne, sillä en tiedä, onko minulla enää mitään uutta sanottavaa. Niinpä tämän kirjoituksen myötä toivotan teille, lukijani, hyvää jatkoa.

Kiitos saamastani kannustavasta palautteesta. Blogin pitäminen on ollut minulle tärkeää. Olen saanut ajatuksiani purettua ja järjestettyä. Näistä aiheista kirjoittaminen on myös mahdollistanut monia mielenkiintoisia keskusteluita verkossa ja ihmisten kanssa kasvokkain. Olen oppinut paljon itsestäni, muista ihmisistä sekä kirjoittamisesta.

Start living your dreams.jpg

Jatkossakaan en aio hankkia lapsia, mutta kirjoittamista jatkan.

Vertailussa maauimalat: Vanha Turku vastaan uusi Tampere

Rakastan kesää ja uimista. Tänä kesänä olen käynyt testaamassa kaksi maauimalaa: Yli sata vuotta sitten avatun Kupittaan ja eilen auenneen Tampereen maauimalan. Etenkin Kupittaan maauimalaa Turussa pidetään yleisesti lapsiperheiden suosikkina; Tampereelle ei vielä ole kehittynyt erityistä mainetta. Arvioni on tehty tietenkin lapsettoman ihmisen näkökulmasta.

 

Historia 

Kupittaa: Kupittaan lähde on tunnettu vähintään satojen vuosien ajan. Paikalle on rakennettu ensimmäinen kylpylä 1700-luvulla ja maauimala vuonna 1910.

Tampere: Suunnitelma maauimalasta on elänyt vuosikymmeniä, mutta päätös sen rakentamisesta nuijittiin lopullisesti vasta viime vuonna. Uuden maauimalan avajaisia vietettiin eilen, 1.8.2018.

 

Alue

Kupittaa: Sijaitsee Kupittaanpuistossa, jossa on myös mm. lintupuisto, lasten liikennepuisto ja Seikkailupuisto. Maauimalassa on altaiden lisäksi auringonottoon tarkoitettu nurmialue sekä pieni leikkikenttä. Kahviosta saa pientä syötävää ja juotavaa.

Tampere: Sijaitsee Kiovanpuistossa Kalevan uintikeskuksen yhteydessä. Sen vieressä on myös lasten liikennepuisto. Maauimalaan kuuluu laaja puistomainen nurmialue. Allasaluetta ympäröivällä kivetyksellä on yleisön vapaassa käytössä aurinkotuoleja. Kahviosta saa pientä syötävää ja juotavaa.

 

Uima-altaat

Kupittaa: 50 metrin allas, lastenallas, kahluuallas ja 25 metrin kuntouintiallas.

Tampere: 50 metrin kuntouintiallas, lastenallas, kahluuallas ja hyppyallas.

 

Pukuhuoneet ja suihkut

Kupittaa: Yksittäisiä pukukoppeja, ulkosuihkut

Tampere: Naisten ja miesten pukuhuoneet, joissa myös suihkut. Lisäksi ulkosuihkuja.

 

Ekstraa

Kupittaa: Vesiliukumäki

Tampere: Hyppytorni (tasot 3, 5, 7 ja 10 m). Lisämaksusta käytössä Uintikeskuksen palvelut (mm. sauna ja kuntosali).

 

Pääsymaksu

Kupittaa: kertamaksu 5,50 € ja 10 kerran sarjaranneke 40 €

Tampere: kertamaksu 5,50 € ja 10 kerran sarjaranneke 44 €

 

Arvio

Kupittaa: Koska kaikki altaat kuntouintiallasta lukuun ottamatta on lapsia varten, saa kuntouimari kauhoa 25 metrin altaassa rauhassa. Altaasta on osa varattu vesijuoksijoille, ja vesijuoksuvöitä saa lainata ilmaiseksi. Kokonaisuudessaan alue on aika pieni verrattuna Tampereen maauimalaan, ja ruuhkaisena päivänä ihmispaljous voi olla ahdistavaa.

Tampere: Kuntouintialtaasta on osa varattu vesijuoksijoille, ja vesijuoksuvöitä saa lainata ilmaiseksi. Koska lastenallas on kauttaaltaan alle metrin syvä, isommat lapset leikkivät myös kuntouintialtaassa. Vaikka radat on selkeästi merkitty uimareiden ja vesijuoksijoiden käyttöön, saivat lapset ainakin avajaispäivänä polskutella siellä vapaasti, mikä teki kuntoilusta lähes mahdotonta. Tähän toivottavasti puututaan jatkossa paremmin. Alue on Kupittaan maauimalaan verrattuna valtava, ja nurmikolta löytyy varmasti rauhallista oleilutilaa, jos ihmispaljous alkaa ahdistaa.

 

Lisätietoja

Kupittaa: Kupittaapuiston historiaa, maauimalan omat sivut 

Tampere: Aamulehden juttu, jossa hyvä havainnekuva alueesta, maauimalan omat sivut

maauimala.jpgPresidentti Kekkonen kuulemma neuvoi käymään vessassa aina kun se on mahdollista. Oma mottoni on: ”Ui aina kun voit.”

Kuva: Pixabay

Sano suoraan!

Pelasin hiljattain hauskaa seurapeliä nimeltään Sano suoraan. Siinä kysytään vuorotellen kysymyksiä, joihin muut pelaajat yrittävät keksiä vastauksen kysyjän näkökulmasta. Peli on mielenkiintoinen, koska toiset saattavat antaa vastauksia, joita ei itse tulisi heti ajatelleeksi mutta jotka ovat silti osuvia.

Kysymyskorteissa oli valtavasti hyviä kysymyksiä. Sain esimerkiksi tietää, mitä muut arvelivat siitä, miten minun mielestäni kuuluisi toimia, jos avaruusalus laskeutuisi Maan pinnalle. Suurin osa kysymyksistä kuitenkin jäi pelin aikana käsittelemättä. En ehtinyt kysyä, mitä muut luulevat minun pitävän elämässä tärkeimpänä, joten esitin kysymyksen jälkikäteen Facebookissa.

Someraadin ehdotuksista kolme tärkeintä asiaa elämässäni ovat: ’aurinko’, ’vapaus’ ja ’eläminen’. Aurinko on ehdoton, sillä saan elinvoimaa valosta ja lämmöstä. Auringolla on merkitystä myös koko planeetan elämää ylläpitävänä voimana, jota ilman emme olisi ollenkaan olemassa.

Vapaus merkitsee minulle mahdollisuutta valita itselleni sopivan tavan elää: Saan päättää esimerkiksi, mitä työtä teen ja minkälaisessa perheessä elän. Isommassa mittakaavassa vapaus on tärkeä arvo, ja ideaalimaailmassani kaikki ihmiset ja eläimet olisivat vapaita.

Tärkeimmäksi listalla nousee ’eläminen’, joka ei tarkoita samaa kuin olemassaolo vaan jotain paljon enemmän. Elämän tarkoitus on tehdä oman näköinen matka maailmassa. Vain minä itse voin tietää, mitä kaikkea siihen sisältyy – mutta joskus tekee hyvää kuulla myös ulkopuolisten näkökulma asiaan.

Sain somessa muitakin osuvia vastauksia: ’sanat’, ’kirjoittaminen’ ja ’oma aika’. Ne ovat todellakin tärkeitä asioita minulle. Elääkseni täyttä elämää tarvitsen omaa aikaa, koska olen introvertti ja pystyn lataamaan akkujani kunnolla vain yksin ollessani. Silloin nautin erityisesti lukemisesta ja kirjoittamisesta, sillä sanat ovat minulle luonteva tapa jäsentää ympäröivää maailmaa.

Haastan teidät lukijani kysymään samaa omalta tuttavapiiriltänne: Mitä muut luulevat sinun pitävän elämässä tärkeimpänä? Miltä vastaukset sinusta tuntuvat?

ufo.jpg

Jos joutuisin tekemisiin ufojen kanssa, yrittäisin selvittää, miksi he ovat tulleet planeetallemme ja voisinko olla heille jollain tavalla avuksi.

Kuva: Pixabay

Kymmenen syytä vapaaehtoiseen lapsettomuuteen

Olen onnekas, sillä olen saanut tehdä oman valinnan sen asian suhteen, haluanko lapsia vai en. Maailmassa on ihmisiä, jotka saavat lapsia vasten tahtoaan, ja paljon myös heitä, jotka eivät saa vaikka haluaisivat. Normi kuitenkin on sekä haluta että saada lapsia. Jos normista poikkeaa, joutuu sitä usein selittämään jopa tuntemattomille ihmisille, vaikka mielestäni asian pitäisi olla pikemminkin toisin päin.

Kaikkia ihmettelijöitä varten listasin kymmenen syytä olla lisääntymättä. Yhtäkään hyvää syytä haluta lapsia en ole vielä keksinyt.

Kymmenen syytä olla hankkimatta lapsia

  1. Nukun hyvin. Yöuneni ovat katkeamattomat, eikä aamulla tarvitse herätä yhtään aikaisemmin keittämään puuroa tai kuskaamaan lasta hoitoon. Voin nukkua päiväunetkin rauhassa, jos siltä tuntuu.
  2. Syön ruokani lämpimänä. Saan nauttia ateriani viinilasillisen kera ihan rauhassa.
  3. Katson tv:stä, mitä haluan.
  4. Sisustan kotini juuri niin kuin haluan. Meille ei tarvitse asentaa turvaportteja tai lapsilukkoja, teräviä kulmia ei tarvitse pyöristää ja koriste-esineitä ja sähkölaitteita voi olla esillä mielin määrin.
  5. Suunnittelen omat menoni ja aikatauluni, miten parhaaksi näen. Minun ei tarvitse ajatella, milloin lapsi täytyy hakea tarhasta tai viedä treeneihin. Voin tehdä mitä haluan ilman, että joudun miettimään lastenhoitojärjestelyitä.
  6. Valitsen seurani itse. Kukaan ei vaadi minulta ympärivuorokautista huomiota ja hoivaa. En joudu pitämään yhteyttä ex-poikaystäviin, koska meillä ei ole yhteisiä lapsia, enkä ärsyttäviin naapureihin vain siksi, että lapsemme ovat kavereita keskenään.
  7. Lomailen omilla ehdoillani. Kohteen ei tarvitse olla lapsiystävällinen, vaan saan lomallakin tehdä asioita, joista itse nautin. Voin maata koko päivän rannalla kirjaa lukien, vetää päiväkännit tai lähteä viidakkoon miettimättä, viihtyykö lapsi tai pääseekö polulla etenemään rattaiden kanssa.
  8. Tulen toimeen vähällä. Opettajana tienaan noin kolme tonnia kuukaudessa, ja se riittää suhteellisen korkean elintason ylläpitämiseen. Asumiskustannukset ovat kohtuulliset, sillä emme tarvitse lastenhuoneita. Rahaa ei kulu lasten ruokiin, vaatteisiin tai harrastuksiin. Vaikka jäisin opintovapaalle, tiedän pärjääväni taloudellisesti.
  9. Sairastuessani joudun huolehtimaan vain itsestäni. Saan keskittyä toipumiseen ihan rauhassa. Myös kenenkään toisen sairastuminen ei estä minua menemästä töihin tai lähtemästä juhliin.
  10. Huolehdin vain omasta hyvinvoinnistani ja elämästäni. Minun ei tarvitse murehtia kenenkään muun tulevaisuudesta kuin omastani. Jos kuolisin, kukaan ei joutuisi pulaan.

kymmenen syytä.jpgListani saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta itsekästä on myös lasten hankkiminen. Jokainen meistä tekee omat elämänvalintansa toivottavasti juuri sitä ajatellen, mitä itse haluaa.

Kuva: Pixabay

Mikä kana ei muni?

Kun yhdeksän tytön kaveriporukka aikuistuu, mökkiviikonloppua ei mahdu viettämään enää kenenkään mökille. Nykyään melkein kaikilla on puoliso, mikä tuplaa heti henkilömäärän – ja sitten on vielä lapset. Tämän kokoiselle jengille on vuokrattava leirikeskus tai kokonainen mökkikylä.

Ensimmäiset vauvauutiset kuultiin juhannuksena kuusi vuotta sitten, ja siitä lähtien koko ajan joku meistä on ollut raskaana. Lapsia on syntynyt tähän mennessä yhteensä kahdeksan – ja yksi on tulossa. Meistä yhdeksästä on äitejä viisi, eli niukka enemmistö.

Ennen mökkibileisiin pääsi perille yhteensä kahdella autolla. Suunnittelussa tärkeintä oli se, montako viinitonkkaa ja olutlaatikkoa tarvitaan. Nykyään perheet tulevat paikalle kukin omilla tila-autoillaan, ja kaljanmäärää tärkeämpää on, että kohteessa on juokseva vesi, jotta vaipanvaihto onnistuu helposti.

Myös ruokahuolto vaatii entistä enemmän huomiota. Ison porukan ruokkiminen monta kertaa päivässä tarkoittaa sitä, että jonkun on oltava käytännössä koko ajan keittiössä laittamassa ruokaa tai tiskaamassa. Erikoisruokavalioita ja allergioita on monenlaisia, mikä aiheuttaa päänvaivaa ruokalistan suunnittelussa.

Tänä vuonna kokeilimme ensimmäistä kertaa uutta ratkaisua: Majoituimme maatilalla, jossa saimme kävellä valmiiseen pöytään aamiaiselle, lounaalle ja päivälliselle. Kannatti! Aikaa jäi enemmän mukavaan yhdessä oloon. Myös ruokakaupassa käynti oli paljon helpompaa, kun jokainen huolehti vain omista väli- ja iltapaloistaan.

Lasten viihdyttäminen ja vahtiminen helpottuu vuosi vuodelta, kun he kasvavat. Mitä vähemmän on sylivauvoja, sitä enemmän vanhemmillakin on aikaa nauttia mökkeilystä. Taaperot pystyvät jo leikkimään keskenään, puhumattakaan viisivuotiaista, jotka osaavat jo pukea, syödä ja käydä vessassa itse. Sen ikäiset ovat hauskaa seuraa myös meille lapsettomille tädeille, koska heidän kanssaan voi jo käydä ihan oikeita keskusteluja ilman vanhempien jatkuvaa tulkkaamista.

Ja sitä juttua muuten riittää. Tällä kertaa leirin hitti oli vanhat koululaisvitsit ja arvoitukset. Homman juju oli keksiä niihin toinen toistaan päättömämpiä vastauksia. Esimerkiksi: ”Mikä kana ei muni? – Tuoli.” Tai ”Mikä on vihreä ja roikkuu puussa? – Äiti.”

Siihen on syy, miksi olen ystävystynyt ja pitänyt yhteyttä juuri näiden ihmisten kanssa. He ovat minun mielestäni hyviä tyyppejä, joiden kanssa on mukava viettää aikaa. Samoin tunnen heidän lapsiaan kohtaan. Fiksut ystäväni osaavat näköjään kasvattaa lapsistaan myös fiksuja.

Aikamoista hulinaa se leirielämä kuitenkin on. Kun sunnuntaina hyppäsin omaan autooni ja lähdin kotimatkalle, oli olo väsynyt mutta onnellinen. Onnellinen kahdesta syystä: maailman parhaista ystävistä ja siitä, että minun takapenkilläni ei istu ketään turvaistuimessa.

porkkana.jpgViime viikonloppuna vietimme jo perinteeksi muodostunutta ”tyttöjen kesäleiriä”, joka on nimestään huolimatta koko perheen tapahtuma. Oikea vastaus otsikossa esitettyyn arvoitukseen löytyy kuvasta.

 

Sivuhenkilökään ei halua lapsia

Saara Turusen Sivuhenkilössä (Tammi, 2018) päähenkilö on taiteilijaidentiteettiään etsiskelevä taiteen maisteri, esikoiskirjailija ja feministi. Hän inhoaa olla huomion keskipisteenä mutta on surullinen, kun häntä ei huomata. Hän viihtyy yksin mutta kärsii yksinäisyydestä. Hän viettää aika paljon aikaa siskojensa perheiden kanssa ja hoitaa näiden lapsia, vaikka ei omia lapsia välttämättä haluakaan.

Aloin kuunnella Sivuhenkilöä työmatkalla autossa, mutta kirja oli niin hyvä, että minun oli pakko jatkaa kuuntelemista kotonakin. Kävin ostamassa kirjakaupasta itselleni tuhannen palan palapelin, jotta voisin keskittyä kirjan kuuntelemiseen kunnolla, palapeliä kootessani.

Pääasia teoksessa ei ole se, haluaako päähenkilö lapsia vai ei, vaikka teema esillä onkin. Tärkeimmiksi teemoiksi nousevat oman paikan löytäminen ja feminismi. Vaikka en koe olevani kaikilla tavoilla samanlainen kuin Sivuhenkilön päähenkilö, hahmo on täydellisen samastuttava. Minäkertoja paljastaa lukijalle kaiken itsestään siitä lähtien, että nukkuu nuhjuisella vihreällä patjalla, jossa on kellertävä pissaläikkä. Siinä patjallaan hän sitten häiritsevän viiltävästi pohtii myös taiteen ja koko yhteiskunnan patriarkaalisuutta.

Turunen on onnistunut asettelemaan romaaninsa jokaisen sanan juuri oikein. Sen lisäksi, että pidin päähenkilöstä ja koin kirjassa käsitellyt teemat kiinnostavina ja tärkeinä, nautin Sivuhenkilön kerronnan ja dialogin aitoudesta, hienoista sananvalinnoista ja lauserakenteista sekä koko romaanin koherentista rakenteesta. En ole pitkään aikaan kokenut näin nautinnollista lukuelämystä.

sivuhenkilö.jpg

Päähenkilö katselee sivusta ystäviään, jotka hoitavat vauvojaan ja joiden elämät täyttyvät aivan erilaisista asioista kuin päähenkilöllä itsellään. Hän ihmettelee, miten kukaan jaksaa päivästä toiseen sitä souvia, jota lapsiperheissä eletään. Kun hän kysyy asiaa siskoltaan, tämä toteaa, että ei sitä kukaan oikeasti jaksakaan.

Kuva: Pixabay

 

Lyhytkin Långweekend tekee hyvää

* Kaupallinen yhteistyö: Långvik Congress Wellness Hotel *

Rakastan aamuja ilman herätyskellon pirinää. Lauantaiaamuna saa onneksi nukkua pitkään. Pitkitän ylös nousemista vain, koska voin. Lopulta avaan verhot ja päästän auringonvalon huoneeseen. Jään ihailemaan ikkunasta avautuvaa merimaisemaa.

Tassuttelen aamutossuissa ja kylpytakissa hissiin, joka vie minut pohjakerrokseen. Uima-altaassa ei ole ketään, ja veden pinta kimaltaa kutsuvasti. Tuntuu suorastaan synniltä sukeltaa veteen ja rikkoa allasosaston hiljaisuus, mutta teen sen silti. Kohta miesten puolen ovi käy ja puolisoni pulahtaa altaaseen kanssani. Uimme vähän aikaa yhdessä ja siirrymme sitten porealtaaseen.

Olemme tulleet Långvikin kokous- ja kylpylähotelliin rentoutumaan. Pakko myöntää, että perjantai-iltapäivänä tuntui hieman työläältä pakata ja matkustaa Kirkkonummelle, mutta perille saavuttuamme toteamme yksimielisesti vaivan olleen sen arvoista. Lomafiilis tulee heti, kun on saatu auto parkkiin.

Miljöö on hieno: iso tontti meren rannalla. Hotelli ei ulkoapäin näytä erityisen houkuttelevalta. Se on alun perin rakennettu KOPin koulutuskeskukseksi 1970-luvulla ja siltä se myös näyttää. Ulkonäkö kuitenkin hämää, sillä sisällä kaikki on uutta ja tyylikästä.

Kirjaudumme sisään ja viemme tavarat huoneeseen. Koska aurinko paistaa ihanasti, päätämme lähteä heti ulos pelaamaan frisbeegolfia. Koreja on vain viisi, joten rata on nopeasti kierretty. Seuraavaksi on aika tutustua kylpyläosastoon.

Tilaamme allasbaarista juomat ja siirrymme porealtaaseen niitä siemailemaan. Långvikin kylpylässä on yksi allas kuntouintia varten, yksi kylmävesi- ja kaksi poreallasta. Lisäksi osastolla on kylmä- ja kuumakahluualtaat. Saunoja on kolme erilaista: tavallinen, höyry- ja televisiolla varustettu infrapunasauna. Liukumäkiä tai lastenallasta ei ole – mikä tarkoittaa sitä, ettei ole lapsiakaan.

Kylpemisen jälkeen jatkamme perjantai-illan rauhallisesta tunnelmasta nautiskelua hotellin ravintolassa, jossa pöytämme on takan vieressä. Elävä tuli on kaunis katsella, ja se myös lämmittää mukavasti. Ruoka, viini ja palvelu on erinomaista, kuten seurakin. Vasta muutama tunti sitten päättynyt työviikko tuntuu kovin kaukaiselta.

Illallisen jälkeen käymme katsastamassa vielä pelihuoneen ja elokuvateatterin. Pelaamme pari erää pöytäfutista, mutta elokuviin emme jaksa enää mennä. Puoli yhdeltätoista alkava näytös on meille liian myöhäinen, vaikka ajatuksena hauska. Ulkoilu, uiminen, ruoka ja juoma työviikon päälle tekevät tehtävänsä ja uni tulee heti, kun pään painaa tyynyyn.

Aamulla virkistävän pulahduksen jälkeen nautimme maittavan ja runsaan aamiaisen edelleen täydellisen rauhan ympäröiminä. Aamiaishuoneessa soi hiljainen jazz, eikä missään näy ympäriinsä juoksevia ja kiljuvia lapsia eikä lasten perässä juoksevia ja kiljuvia vanhempia. Tämä on suorastaan ylellistä.

Langvik_Spa_Jacuzzi_1.jpg

Vietimme Långvikissä alle vuorokauden, mutta rentoutus oli niin täydellinen, että tuntui kuin olisi lomaillut pitempäänkin.

Kuva: Långvik Congress Wellness Hotel

Elän, siis olen rohkea

En saanut työpaikkaa, jota hain. Olin ennalta henkisesti varautunut sekä valituksi tulemiseen että kielteiseen päätökseen, eikä isku itse asiassa tuntunut kauhean kovalta. Uusi työ olisi vaatinut muuttoa muualle, joten lohduttaudun sillä, että selviämme nyt helpommalla. Ei tarvitse miettiä, laitetaanko oma asunto myyntiin vai vuokralle, eikä tarvitse etsiä uutta asuntoa toisaalta.

Minulla oli myös valmiiksi mietittynä varasuunnitelma, jota olen nyt lähtenyt toteuttamaan: Olen anonut töistä vuoden virkavapaata. Vuoden aikana aion opiskella kirjoittamista ja kirjoittaa. Lisäksi pyrin kehittämään muita sivubisneksiäni siten, että ne alkaisivat tuottaa tarpeeksi rahaa, jotta uskaltaisin irtisanoutua. Tavoite siis on, että vuoden päästä toimeentuloni olisi turvattu muilla kuin opettajan töillä.

Kun kerroin työkavereilleni aikeistani jäädä opintovapaalle, he suhtautuivat kannustavasti. Minua kehuttiin rohkeaksi, koska uskallan tehdä, mitä haluan. Eräs työkaverini huokaisi ripaus kateutta äänessään: ”Sä niinku oikeasti elät sun elämääs!” Jäin miettimään, mitä kaikki muut sitten tekevät.

Elän.jpg

Lapsettoman on ehkä helpompi tehdä ”rohkeita” elämänvalintoja kuin sellaisen ihmisen, jolla on lapsia elätettävänään. Toivoisin silti, että kaikki me voisimme kokea omat valintamme mielekkäinä.

 

 

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Vappuna tekee mieli kuunnella taistolaislauluja. Yksi minua koskettavimmista biiseistä on Kristiina Halkolan tulkinta Kahlil Gibranin suomennetusta runosta Sinun lapsesi eivät ole sinun. Runon sanoma on, että vanhemmat eivät voi määrätä lapsiaan kasvamaan tietynlaisiksi. Ihmisellä ei ole velvollisuutta toteuttaa kenenkään muun näkemystä elämästä kuin omaansa.

Lapsia hankitaan itsekkäistä syistä: halutaan jatkaa omia geenejä ja toteuttaa sisäistä paloa olla äiti tai isä. Moni ajattelee saavansa omilta lapsilta pyyteetöntä rakkautta – mutta eihän toista voi pakottaa rakastamaan. Jos haluaa turvata vanhuudenpäivänsä, kannattaa ehkä mieluummin kerätä omaisuutta kuin tehdä lapsia.

Vaikka lähestymistapani voi kuulostaa kyyniseltä, tulkitsen Gibranin runon puhujan olevan enemmän lempeä kuin syyttävä. Runossa katsotaan tulevaisuuteen ja muistutetaan vanhempia kauniiden metaforien avulla siitä, että elämä menee eteenpäin. Ei kukaan omista toista ihmistä, vaikka kyseessä olisi oma jälkeläinen.

 

Sinun lapsesi eivät ole

sinun lapsiasi,

he ovat itsensä

kaipaavan elämän

tyttäriä ja poikia.

He tulevat sinun kauttasi

ja vaikka he ovat

sinun luonasi,

he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi,

mutta et ajatuksiasi,

sillä heillä on heidän

omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän

ruumiinsa, mutta et

heidän sielujaan, sillä

heidän sielunsa

asuvat huomisessa,

jonne sinulla ei ole pääsyä,

ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan

heidän kaltaisensa,

mutta älä yritä heistä tehdä

itsesi kaltaista,

sillä elämä ei kulje

taaksepäin eikä

takerru eiliseen.

Sinä olet jousi,

josta sinun lapsesi

lähtevät kuin elävät nuolet.

Kun taivut jousimiehen

käden voimasta,

taivu riemulla.

(Kahlil Gibran)

jousimies.jpg

Toki jonkun lastenhankintamotiivina voi olla ulkoinen pakote. Suosittelen Sinun lapsesi eivät ole sinun -runoa myös kaikille muiden painostuksesta lapsia hankkiville.

Kuva: Pixabay

Lastentarhanopettajat ylös palkkakuopasta!

Miksi vapaaehtoisesti lapsetonta ihmistä liikuttaa, paljonko lastentarhanopettaja tienaa? Eihän sen luulisi liittyvän minun elämääni millään tavalla. Fakta kuitenkin on, että laadukkaan varhaiskasvatuksen takaaminen kaikille lapsille on jokaisen kansalaisen etu. Siitä eivät hyödy vain lapset ja heidän vanhempansa vaan koko yhteiskunta.

Lastentarhanopettajan työ on varmasti niin sanottu kutsumusammatti. Mutta sanotaanhan niin lääkärin ammatistakin, ja lääkärit voivat silti pyytää työstään kohtuullista palkkaa. Miksei sama koske lastentarhanopettajia? Minua ei riittäisi houkuttelemaan päiväkotiin töihin mikään rahasumma. Korkeakoulutetut lastentarhanopettajat tekevät haastavaa työtä kuitenkin parin tonnin kuukausikorvausta vastaan. Moni ammattiin kouluttautunut onkin päättänyt vaihtaa alaa, sillä palkka ei vastaa työn vaativuustasoa. Helsingissä auki olevista vakansseista viidennes, eli monta sataa vakituista työpaikkaa, on jatkuvasti täyttämättä. Kutsumuksella ei makseta vuokraa eikä osteta ruokaa. Tilanne on hyvin huolestuttava.

Jos lapsia kasvattaa epäpätevä ja usein vaihtuva henkilökunta, jota on kaiken lisäksi liian vähän lasten lukumäärään verrattuna, lasku tulee lopulta kalliiksi. Maksajan paikalle eivät valitettavasti joudu vain ne, jotka lapsia ovat halunneet maailmaan synnyttää, vaan jokainen veronmaksaja, minäkin. Mitä useamman lapsen emotionaaliset, sosiaaliset, fyysiset tai oppimiskykyyn liittyvät ongelmat jäävät huomaamatta ennen kouluikää, sitä suurempi lasku meille kertyy maksettavaksi.

Lastentarhanopettajat on koulutettu havaitsemaan tuen tarpeet. Kun ongelmiin puututaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, ne eivät pääse kasautumaan. Pieniä ja yksittäisiä ongelmia on helpompi ratkaista kuin isoja vyyhtejä. Tämän logiikan luulisi olevan itsestään selvää kaikille. Tässä Ylen artikkelissa todetaan varhaiskasvatukseen satsaamisen olevan kannattava sijoitus. Ongelmana nähdään vain se, etteivät tulokset näy heti vaan vasta vuosien tai jopa kymmenien vuosien kuluttua. En ymmärrä, mikä siinä on ongelma.

Eilen vietettiin valtakunnallista varhaiskasvatuspäivää. Helsingin kaupunginvaltuutetut ovat juhlapuheissaan luvanneet nostaa lastentarhanopettajien palkkoja ensi vuoden alusta ja maksaa uusille työntekijöille kannustimen. Se on hyvä alku. On meidän kaikkien etu, että saamme päiväkoteihin ammattitaitoista ja motivoitunutta työvoimaa.

eileikkirahaa.jpg

Jos et vielä vakuuttunut, lue tästä linkistä tiivistetysti, miksi varhaiskasvatuksen laatuun kannattaa panostaa nyt. 

Kuva: Ei leikkirahaa -kansanliike

Facebook-sivu: https://www.facebook.com/EILEIKKIRAHAA/
Twitter-tili: https://twitter.com/eileikkirahaa