Lastentarhanopettajat ylös palkkakuopasta!

Miksi vapaaehtoisesti lapsetonta ihmistä liikuttaa, paljonko lastentarhanopettaja tienaa? Eihän sen luulisi liittyvän minun elämääni millään tavalla. Fakta kuitenkin on, että laadukkaan varhaiskasvatuksen takaaminen kaikille lapsille on jokaisen kansalaisen etu. Siitä eivät hyödy vain lapset ja heidän vanhempansa vaan koko yhteiskunta.

Lastentarhanopettajan työ on varmasti niin sanottu kutsumusammatti. Mutta sanotaanhan niin lääkärin ammatistakin, ja lääkärit voivat silti pyytää työstään kohtuullista palkkaa. Miksei sama koske lastentarhanopettajia? Minua ei riittäisi houkuttelemaan päiväkotiin töihin mikään rahasumma. Korkeakoulutetut lastentarhanopettajat tekevät haastavaa työtä kuitenkin parin tonnin kuukausikorvausta vastaan. Moni ammattiin kouluttautunut onkin päättänyt vaihtaa alaa, sillä palkka ei vastaa työn vaativuustasoa. Helsingissä auki olevista vakansseista viidennes, eli monta sataa vakituista työpaikkaa, on jatkuvasti täyttämättä. Kutsumuksella ei makseta vuokraa eikä osteta ruokaa. Tilanne on hyvin huolestuttava.

Jos lapsia kasvattaa epäpätevä ja usein vaihtuva henkilökunta, jota on kaiken lisäksi liian vähän lasten lukumäärään verrattuna, lasku tulee lopulta kalliiksi. Maksajan paikalle eivät valitettavasti joudu vain ne, jotka lapsia ovat halunneet maailmaan synnyttää, vaan jokainen veronmaksaja, minäkin. Mitä useamman lapsen emotionaaliset, sosiaaliset, fyysiset tai oppimiskykyyn liittyvät ongelmat jäävät huomaamatta ennen kouluikää, sitä suurempi lasku meille kertyy maksettavaksi.

Lastentarhanopettajat on koulutettu havaitsemaan tuen tarpeet. Kun ongelmiin puututaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, ne eivät pääse kasautumaan. Pieniä ja yksittäisiä ongelmia on helpompi ratkaista kuin isoja vyyhtejä. Tämän logiikan luulisi olevan itsestään selvää kaikille. Tässä Ylen artikkelissa todetaan varhaiskasvatukseen satsaamisen olevan kannattava sijoitus. Ongelmana nähdään vain se, etteivät tulokset näy heti vaan vasta vuosien tai jopa kymmenien vuosien kuluttua. En ymmärrä, mikä siinä on ongelma.

Eilen vietettiin valtakunnallista varhaiskasvatuspäivää. Helsingin kaupunginvaltuutetut ovat juhlapuheissaan luvanneet nostaa lastentarhanopettajien palkkoja ensi vuoden alusta ja maksaa uusille työntekijöille kannustimen. Se on hyvä alku. On meidän kaikkien etu, että saamme päiväkoteihin ammattitaitoista ja motivoitunutta työvoimaa.

eileikkirahaa.jpg

Jos et vielä vakuuttunut, lue tästä linkistä tiivistetysti, miksi varhaiskasvatuksen laatuun kannattaa panostaa nyt. 

Kuva: Ei leikkirahaa -kansanliike

Facebook-sivu: https://www.facebook.com/EILEIKKIRAHAA/
Twitter-tili: https://twitter.com/eileikkirahaa

 

 

Kesälomaa odotellessa

Vietettyäni kaksi ja puoli kuukautta Espanjassa virkavapaalla on tullut aika reflektoida: Mitä jäi käteen? Nopeasti listattuna kolmisenkymmentä blogipostausta, kahden romaanin alut, espanjan alkeet ja aurinkoenergialla ladatut henkiset akut.

Moni on kysellyt raha-asioista, joten mainittakoon niistä jotain heti tähän alkuun. Minun ja koiran edestakaiset lennot Helsingistä Malagaan maksoivat yhteensä noin 500 euroa, koska halusin lentää keskellä päivää ja suoraan. Asunnon vuokraan 2,5 kuukaudelta upposi noin 1100 euroa. (Vuokra oli sikahalpa, mutta kämpän taso sen mukainen: parinkymmenen neliön luukku.) Päivittäisiin menoihin hupeni varmaan suunnilleen yhtä paljon kuin kotonakin, ja asuntolainan lyhennykset ja vastikkeet olen joutunut tietysti maksamaan Suomen kodista tällä välinkin. Ansionmenetys kahdelta kuukaudelta on opettajan tuloilla vajaat viisi tonnia nettona. Olen elänyt säästeliäästi ja lisäksi olen tehnyt jatkuvasti ylimääräisiä töitä päivätyöni ohella, mikä mahdollisti tämän irtioton. Toki sekin vaikuttaa, ettei minulla ole lapsia – isomman perheen Espanjaan muutto olisi vaatinut varmaan aika paljon isomman budjetin.

Rahaa on siis mennyt tuhansia euroja, mutta mitä sain vastineeksi? Espanjassa viettämistäni 11 viikosta olin yhteensä vain reilut kolme viikkoa yksin. Aikaa kirjoittamiselle siis oli melko vähän. En pystynyt keskittymään täyspäiväiseen kirjoittamiseen, kun minulla oli seuraa. Ne päivät, jotka olin itsekseni, hyödynsin aamusta iltaan kirjoittaen. Vierailijoiden ei pidä tuntea syyllisyyttä, sillä tuskin olisin kuitenkaan pystynyt 11 viikon ajan joka päivä kirjoittamaan 10 tuntia putkeen. Tauoilla on myös merkitystä. Mieheni, perheen ja ystävien lomaillessa luonani muun muassa tutustuimme ympäristöön laajemmin ja söimme paremmin kuin mitä tein yksin jäätyäni.

Blogin pitäminen on ollut antoisampaa kuin aluksi luulinkaan. Aiheiden miettiminen ja postausten laatiminen ovat vahvistaneet omaa kirjoitusprosessiani. Sen lisäksi, että olen blogatessa oppinut asioita itsestäni, olen oppinut paljon uutta myös ympäröivästä maailmasta ja muista ihmisistä. Kaikkein upeinta on ollut dialogipostausten tekeminen. (Niitä on muuten luvassa lisää!)

Lähdin Aurinkorannikolle kirjoittamaan näytelmäkäsikirjoitusta mutta keksin yhtäkkiä niin hyvän idean romaaniin, että se kiilasi etusijalle. Ja sitten yksi ystäväni ehdotti toisen romaanin kirjoittamista yhdessä, eikä tuollaiseen kutsuun vain voi sanoa ”ei”.

Muutamana päivänä jouduin tekemään myös niitä töitä, joista olin palkattomalla virkavapaalla. Pari päivää meni oppilastöiden arvioimiseen. Sen homman olisin voinut tehdä vasta vapaan päätyttyä, mutta en halunnut turhaan kerätä rästitöitä itselleni, joten olin jo etukäteen tiedottanut oppilaille, että arvioin heidän sähköisesti palauttamansa tehtävät Espanjasta käsin. Lisäksi kollega tarvitsi apuani eräässä poikkeuksellisen vaikeassa oppilasasiassa, ja siihen kulutin muutamia tunteja parina päivänä. Mieluummin niin, kuin että töissä oltaisi oltu pulassa ja kaikki kaatuisi ryminällä niskaani heti loman jälkeen.

Espanjaa puhuin päivittäin mutta aika suppealla skaalalla. En oppinut juuri muuta kuin tilaamaan ravintolassa ja asioimaan kaupassa, ja välillä jouduin silti turvautumaan englantiin. Naapureiden kanssa ei tullut vaihdettua muuta kuin tervehdykset, ja koska vietin aikaa vain omien ystävieni kanssa tai yksin kotona kirjoittaen, en kehittänyt minkäänlaista sosiaalista verkostoa.

Verkostoituminen ei ollut tavoitteeni tällä reissulla. Lähdin lepäämään ja kirjoittamaan. Ne tavoitteet saavutin täydellisesti. Heräsin joka aamu ilman herätyskelloa, lenkkeilin koiran kanssa ja nautin auringosta. Pilvisinä päivinä iloitsin siitä, ettei tarvitse kärvistellä sentään pakkasessa. Tunsin oloni ihanan kiireettömäksi; otin päivän kerrallaan ja elin ilman aikatauluja.

En ole moneen viikkoon nähnyt työpainajaisia. Kun ajattelen töihin paluuta (huomenna), en ahdistu niin voimakkaasti kuin vielä pari kuukautta sitten. Minulla on tunne, että selviän kesäloman alkuun asti. Kolme kuukautta enää.

virkavapaa.jpg

Herääminen ilman kelloa, aamulenkki auringonpaisteessa rannalla, kiireetön päivärytmi ja hetkessä eläminen ovat asioita, joita ei voi mitata rahassa.

 

 

Koirat haukkuu, karavaani kulkee

Ylen juttusarja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on herättänyt kiivastakin keskustelua. Ensin ilmestyi juttu naisista, jotka perustelevat lapsettomuuttaan ympäristösyillä. (Sivusin artikkelia tässä postauksessani.) Sitten toimittaja haastatteli miehiä, jotka eivät syystä tai toisesta halua lapsia. Viime tiistaina aihe oli esillä A-studiossa. Samana iltana Ylen nettisivuilla julkaistiin toimittajan kommentti, jossa kerrotaan juttusarjan saamasta palautteesta. Se oli toimittajan mukaan jopa ”todella raivoavaa”.

Hesarin sivuilta luin kiinnostavan artikkelin, joka käsittelee X-sukupolven hyppyä analogisesta maailmasta digitaaliseen. Jutussa haastateltu tutkija Mikko Salasuo toteaa sukupolvemme joutuneen keskelle radikaalia ja nopeaa yhteiskunnan murrosta. Teknologian kehittyessä ihmisten arvomaailma on muuttunut perinteisestä modernimpaan suuntaan, myös perhearvot. A-studiossa haastateltu Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch toteaa vapaaehtoisen lapsettomuuden olevan nouseva trendi. Uskallamme siis toteuttaa omia näkemyksiämme hyvästä elämästä entistä rohkeammin. Eikös se ole positiivista?

Miksi se aiheuttaa niin vahvoja tunteita, että joku toinen haluaa tehdä eri tavalla kuin minä? Kommentit A-studion Facebook-sivuilla edustavat ilmeisesti vielä maltillista linjaa, mutta nekin ovat todiste absurdiuden tasosta, jolla tässä keskustelussa liikutaan. Toisilleen tuntemattomat ihmiset vänkäävät somessa keskenään siitä, onko kaikkien pakko tehdä lapsia, jos ei tahdo. Mikä ihmisiä vaivaa?

Sananlasku sanoo: Koirat haukkuu, karavaani kulkee. Pitäisi siis olla välittämättä raivoajista. Haukkuminen on vain keino ilmaista omaa epävarmuutta ja pelkoa. Kokevatko ne raivokkaimmat haukkujat kenties eniten epävarmuutta omista elämänvalinnoistaan?

camel-train-163727_1280.jpg

Kuvan karavaanissa jokainen saa edetä omalla tavallaan. Kukaan ei hauku.

Kuva: Pixabay

 

Opetus illalliskutsuilla

Eräillä illalliskutsuilla keskusteltiin lapsista ja lasten saamisesta. Yksi seurueessa odotti vauvaa, ja minua lukuun ottamatta kaikilla muilla oli jo lapsia. Eräs kolmen lapsen isä totesi, että hänen lapsilukunsa on täynnä. Minä totesin samoin, mikä aiheutti muissa hämmästystä.

– Sinäkö et halua lapsia?

– En.

– Mutta sinähän olet niin lapsirakas; aina puhut siskosi lapsista.

– Se onkin eri asia. Tykkään viettää aikaa siskonlasten kanssa, mutta juju piilee siinä, että heidät voi aina palauttaa päivän päätteeksi äidilleen.

Keskustelu eteni, kun eräs yhden lapsen vanhempi kertoi, että hän vielä haluaisi lisää lapsia mutta puoliso ei. Nyt oli minun vuoroni hämmästyä.

– Sinäkö haluat lisää lapsia?

En tietenkään kysynyt ääneen, koska ei niin saa sanoa. Ihmettelin vain, sillä ikinä en ollut kuullut kyseisen tyypin puhuvan mitään positiivista lapsen hoitamisesta tai perhe-elämästä. Luulin hänen pitävän lastaan lähinnä elämää rajoittavana taakkana.

Tarinan opetus: Asiat eivät aina ole siten, miltä ulospäin vaikuttaa. Se, mitä muille viestimme, ei ole välttämättä koko totuus.

 

Kaksi näkökulmaa lapsettomuuteen

 

dialogi (1).jpg

 

 

 

Taustaa: Nimimerkit Illusia (Toiveissa) ja Lapseton kasvattaja ovat tutustuneet toisiinsa tiiviin harrastusryhmän kautta viisi vuotta sitten. Samana vuonna Illusia ja hänen miehensä olivat juuri lopettaneet tuloksettomiksi jääneet hedelmöityshoidot ja aloittaneet adoptioprosessin. Illusialle tuo vuosi 2013 oli elämän rankin; hän kuvailee itse olleensa ihmisraunio, joka pidätteli koko ajan itkua.

 

 

 

 

 

LAPSETON KASVATTAJA:

Tutustumisemme alkuvaiheessa kerroit, että olette adoptioprosessissa. Muistan ajatelleeni, että vau, tuotakaan asiaa ei toisesta ihmisestä päällepäin näe. Ajattelin ja taisin sanoakin sen silloin sinulle, että olet rohkea ja vahva, kun kerrot avoimesti noin vaikeista asioista. Sitten joskus myöhemmin kun löysin blogisi ja luin, kuinka rikki olit, sain taas ahaa-elämyksen: tuokaan ei näkynyt päällepäin. Miltä tämä sinusta kuulostaa?

Entä oletko aina tiennyt haluavasi äidiksi? Puhuimme joskus romaanikäsikirjoituksestasi, jota työstät ja joka käsittelee lapsettomuutta. Sanoit kirjoittavasi siitä, miksi lapsettomuudesta tulee kriisi. Miksi siitä tulee kriisi? Mietin myös, tuntuuko tahattomasti lapsettomasta pahalta lukea kirjoituksiani vapaaehtoisesta lapsettomuudesta.

ILLUSIA:

Aivan mahtavaa, että pyysit minua kirjoittamaan tällaista postausta! Olen ehtinyt itsekin ajatella aikaisemmin, että olisi kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia lapsettomuusasioista eri tilanteessa olevan kanssa.

On todella kiinnostavaa kuulla, miltä tilanteeni vaikutti ulospäin. On myös todella tärkeä oivallus, että ihmisen isotkaan kriisit tai järkyttävät elämäntapahtumat eivät välttämättä näy päällepäin. Tavallaan se on surullistakin. Vahvaa, reipasta ja iloista esittämällä jää helposti yksin. En oikeastaan ikinä ole kunnolla romahtanut kenenkään muun kuin mieheni seurassa, vaikka olisin kyllä halunnut romahtaa. Aina sitä kuitenkin hillitsi kyyneleensä ja vakuutti, että selviää kyllä. Täytyi pitää huolta vastaanottajasta. Monen on niin suunnattoman vaikea ottaa toisen surua vastaan. Sitä kaikkea yritän tällä kirjoittamisella paljastaa. Sitä, että se oli uskomattoman rankkaa ja sitä, että siitä voi kuitenkin selvitä.

Mulla on tosiaan tulossa romaanikäsikirjoitus, jossa käsittelen tahatonta lapsettomuutta. Olen pohtinut paljon sitä, miksi tahattomasta lapsettomuudesta tulee niin iso kriisi. En ole vielä löytänyt täydellistä vastausta, mutta ajattelen, että se on useamman tekijän summa. Ensinnäkin se koskee jotain todella perustavanlaatuista elämän osa-aluetta. Sellaista, joka on superluonnollista ja näennäisen helppoa ja tavallista. Ja sellaista, johon keho ja mieli ovat valmistautuneet koko kasvamisen ajan. Toiseksi ulkopuolelta tulee aivan kamalasti painetta, kysymyksiä ja oletuksia lapsen saamiseen. Siitä puhutaan todella luonnollisena osana elämää eikä lapsen saamista kamalasti kyseenalaisteta. (Paitsi nykyään, kun myös vapaaehtoisesti lapsettomien ääni pääsee kuuluviin.) Kolmanneksi tahaton lapsettomuus lykkää kärsijänsä edellisestä johtuen eristyksiin. Lapsettomuus on kamalan yksinäistä ja se aiheuttaa paljon kohtaamisen ongelmia. Neljänneksi hormonit oikeasti laittavat kropan ja mielen todella sekaisin. Ja viidenneksi olen sitä mieltä, että tahaton lapsettomuus on jatkuvaa kuoleman kanssa elämistä. Mitä enemmän lasta toivoo, ajattelee ja yrittää, sitä konkreettisemmaksi mielikuva lapsesta muodostuu. Se lapsi kuolee joka ikinen kerta, kun kuukautiset alkavat ja se toivo on kerättävä takaisin ennen seuraavaa ovulaatiota. Se tekee siitä kaikesta älyttömän rankkaa!

Luulen, että olen aina tiennyt haluavani äidiksi. Minulla on aina ollut vahva hoivavietti ja jo ihan pienenä lapsena hoisin paljon pikkusisaruksiani ja muitakin vauvoja. Nuorena ajattelin kyllä, ettei minun välttämättä tarvitsisi saada biologista lasta, vaan että adoptio voisi olla hyvä vaihtoehto myös. Adoptio ei kuitenkaan enää aikuisena tuntunut vaihtoehdolta, koska ajattelimme, että biologinen lapsi olisi helpompi saada.

Kriisin alkuvaiheessa ajattelin, että vapaaehtoisesti lapseton on todella minun tilanteeni toinen ääripää, jonka kanssa en voi millään saada yhteisymmärrystä aikaan. Kuinka vapaaehtoisesti lapseton voisi ymmärtää sen kamppailun, mitä tahattomasti lapseton käy läpi lapsen saamisen vuoksi? Nykyään ajattelen, että kaikenlaisilla lapsettomilla on todella paljon yhteistä. Me molemmat joudumme vastaamaan ympäriltä tulevaan paineeseen ja jatkuviin kysymyksiin. Tahattomasti lapsetonta myös usein ymmärretään paremmin kuin vapaaehtoista lapsetonta.

Minua ei todellakaan loukkaa ajatus siitä, että sinä et halua lasta. Jos jotain, se aiheuttaa minussa kateutta. Kuinka paljon helpommalla olisinkaan päässyt ja tulisinkaan pääsemään, jos en haluaisi lasta! Lapsen haluaminen on se minun kriisini ydin ja jos en haluaisi lasta, olisi kriisi niin paljon pienempi (käytännössä endometrioosiin sopeutumista). Olen lukenut sinun blogiasi ja ollut todella paljon samaa mieltä. Uskon, että on lapsettomuus sitten tahallista tai tahatonta, se avaa silmät monelle asialle ja sen vuoksi on helppoa ymmärtää toisen näkökantoja. Minusta on aivan mielettömän hienoa, että olet tyytyväinen elämääsi ilman lasta ja että haluat elää omannäköistä elämääsi. Lisäksi ajattelen, että on todella tärkeää, että kirjoitat aiheesta. On hyvä, että mahdollisimman monenlaiset äänet pääsevät tällä elämänalueella kuuluviin.

Minun kriisissäni yksi ikävä ajatus oli myös jatkuvuuden loppuminen minuun. Ajattelen minulla olevan paljon hyviä elämänarvoja ja asenteita ja tapaa olla tässä maailmassa. Kärsin todella paljon siitä ajatuksesta, että se kaikki pysähtyisi minuun. Tässä kohtaa on varmaan hyvä mainita, että sisaruksillanikaan ei ole lapsia, joten minulla ei ole sukulaislapsia. Mitä sinä ajattelet jatkuvuudesta?

LAPSETON KASVATTAJA:

Olen niin iloinen, että uskalsin pyytää ja että suostuit tähän dialogiin. Olen nimittäin kokenut syyllisyyttä siitä, että minä voin valita lapsettomuuden vaikka sinä kärsit siitä. Näin hölmö olen.

Minä en onneksi ole kokenut juurikaan painetta ulkopuolelta. Olen kasvanut ympäristössä, jossa myös lapsettomuus on normi. Lisäksi koska siskollani on kolme lasta, ei minulla ole paineita ”tehdä äidistäni isoäitiä”. Isälläni on kaksi alaikäistä lasta vielä huollettavanaan, joten hänkään ei ole kysellyt lastenlasten perään. Ainoastaan tutut ja puolitutut ovat joskus kyselleet lisääntymisestäni, ja niistä en ole kovin pahasti jaksanut ottaa paineita. Miten on sinun laitasi? Koetko ulkopuolista painetta ja miten suhtaudut siihen? Vai onko se enemmän sitä sisäistä kaipuuta olla äiti?

En tiedä, olisiko tilanne kohdallani erilainen, jos ei minulla olisi niin läheiset välit siskoni lapsiin. Ehkä kaipaisin omia, jos en saisi lainalapsia koskaan luokseni. Mistäs sitä tietää? Koen kyllä myös pystyväni ammattini kautta vaikuttamaan aika paljon. On palkitsevaa, että pystyn vaikuttamaan niin monen nuoren elämään ja ohjaamaan heitä kasvussa.

ILLUSIA:

On tosiaan aika kummallista, kuinka paljon meidän toimintaa määrää epämääräinen ja usein aiheeton syyllisyys tai pelko toisen suhtautumisesta. On tietysti myös hyvä muistaa, että asian arkuus ja rankkuus vaihtelee myös kriisin vaiheiden mukaan. Mulla on jo ollut reilusti aikaa toipua ja olen päässyt jaloilleni ja ajatuskin on selventynyt paljon. En tiedä, olisiko aikaisemmin ollut vaikeampi suhtautua vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. En tosin usko, koska muistaisin varmaan, jos olisi.

Hienoa, että sinua ei ole painostettu ulkopuolelta. Se on todella tärkeää. Minäkään en ole koskaan joutunut lähipiirin painostamaksi lisääntymisasioissa, mutta ulkoapäin olen kyllä kuullut kommentteja. Saattaa tosin olla, että korvani ovat erityisen herkistyneet tuollaisille kommenteille ja otan niistä helposti itseeni. Pahimpia tilanteita ovat olleet sukujuhlat omien häiden jälkeen. Siellä on aina joku vanhempi sukulainen, joka ottaa nämä asiat puheeksi. Onneksi tätä nykyä on helppo kertoa, että odotamme lasta. Ne kysymykset eivät enää viillä niin syvältä.

Ihanaa, että ajattelet oppilaista noin. On tosi tärkeää, että lapsilla ja nuorilla on ympärillään mahdollisimman paljon luotettavia ja vaikuttavia aikuisia. Se on meidän työssä aivan parasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Tuo on varmasti aivan totta, että kriisin vaihe vaikuttaa siihen, miten esimerkiksi näkee muut ihmiset ympärillään tai suhtautuu työkavereiden uteluihin. Ihanaa, että olet saanut tukea kaiken läpikäymiseen ja että tunnet päässeesi jaloillesi.

Vapaaehtoinen lapsettomuus varmaan harvemmin aiheuttaa kenellekään mitään kamalaa kriisiä, mutta on silti ollut hyödyllistä kirjoittaa omia ajatuksia järjestykseen. Ja lukemalla sinun blogiasi olen oppinut ymmärtämään paremmin, mitä käyt läpi. Kiitos siitä.

ILLUSIA:

Tämän dialogin kirjoittaminen on ollut todella mielenkiintoista. On hienoa saada pohtia aihetta yhdessä. Kiitos tästä!

”Eihän sinun pitänyt miestä ottaa.”

Mummoni kuoli pari vuotta sitten yli yhdeksänkymppisenä. Mummolla oli kuusi lasta, kymmenen lastenlasta ja kahdeksas lapsenlapsenlapsi tulossa. Hän oli selvinnyt sodasta ja joutunut hautaamaan aviomiehensä lisäksi yhden lapsistaan. Yhdessä vaarini kanssa hän rakensi sodan jälkeen rintamamiestalon keskelle korpea tiettömän taipaleen päähän niemenkärkeen ja perusti sinne maatilan, jota hoiti yksin – kodin ja lasten lisäksi. Vaari oli paljon poissa kotoa, metsätöissä. Lasten lähdettyä maailmalle ja miehen kuoltua saunassa sydänkohtaukseen mummo jäi eläkkeelle ja muutti kirkonkylälle. Vanhoilla päivillään hän matkusteli, hoiteli vuorotellen lastensa lapsia ja harrasti vaikka mitä.

Olimme mummon kanssa melko läheisiä. Kun olin lapsi, mummo oli yksi kirjekavereistani sen lisäksi, että näimme muutaman kerran vuodessa. (Mummo asui kaukana.) Aikuistuessani ajatusten vaihto jatkui, ja mummolta alkoi tulla elämänohjeita. Ensinnäkin hän kannusti minua aina etenemään opinnoissani. Hän kertoi itsekin nuorena halunneensa kouluttautua pitemmälle, mutta silloin se ei ollut mahdollista maaseudulla, josta hän oli kotoisin. Hän oli valinnut sitten toiseksi parhaan vaihtoehdon ja mennyt karjakkokouluun, koska rakasti eläimiä.

Joskus mummo uteli poikaystäväasioista. Minä vastasin aina, että en aio ikinä miestä ottaa riesakseni, ja mummo kannusti. Hän sanoi, että ei kannatakaan, eikä lapsia hommata. Kun kuutisen vuotta sitten vein nykyisen kumppanini mummon luo näytille, mummo keitti kahvit ja käyttäytyi ystävällisesti, mutta kahden kesken keittiössä ihmetteli: ”Eihän sinun pitänyt miestä ottaa.”

Kun yritin kysyä mummolta, miksei hänen mielestään kannattanut ryhtyä parisuhteeseen tai yrittää saada lapsia, en koskaan saanut selkeää vastausta. Luulen, että mummoa harmitti eniten se, ettei hän saanut käydä koulua, vaikka olisi halunnut. Toiseksi paras vaihtoehto oli hyvä mutta ei paras. Jospa hän leikitteli ajatuksella, miten eri tavalla elämä olisi voinut mennä, jos hän olisi saanut opiskella, ja koki jonkinlaista katkeruutta siitä, että jäi vaille mahdollisuutta valita itse. Mummo varmasti rakasti meitä jälkeläisiään, mutta jotain oli ehkä jäänyt elämästä myös hampaankoloon.

Onneksi mummo ehti tutustua puolisooni ja huomata vuosien varrella sen, että vaikka olin ryhtynyt parisuhteeseen vastoin mummon neuvoa, en menettänyt siinä itsenäisyyttäni ja vapauttani. Myös lapsettomuus on valinta, jonka olen voinut itse tehdä. Tunnen ihmisiä, joille lapsettomuus ei ole oma valinta, ja tiedän sen olevan todella kipeä asia.

one-way-street-1991865_1920.jpg

Ensi viikolla julkaisen dialogipostauksen, jossa keskustelen adoptiolasta odottavan ystäväni kanssa lapsettomuudesta. Ainakin minulle tuo dialogi on jälleen antanut paljon ajateltavaa. Toivottavasti sitä on myös antoisa lukea!

Kuva: Pixabay

 

Äidin ja lapsettoman dialogi – mistä sen tietää, että haluaa lapsia?

Me, Henna (Hennan mutsiblogi) ja Lapseton Kasvattaja (En halua lapsia) olemme olleet ystäviä lukioajoista. Molempien intohimona on kirjoittaminen ja kirjoitamme molemmat tahoillamme blogeja aika erilaisista lähtökohdista – Henna 2-vuotiaan lapsen äitinä ja nimimerkki Lapseton Kasvattaja vapaaehtoisesti lapsettomana. Päätimme kokeilla dialogipostauksen tekoa aiheesta: miten tietää, haluaako äidiksi? Keskustelu rönsyili niin, että jatkoa dialogille saattaa olla luvassa.

WhatsApp Image 2018-02-04 at 20.53.46.jpeg

LAPSETON KASVATTAJA:

Ihanaa, että ehdotit dialogia, koska mielessäni on jo pitkään ollut kysymys, johon en kertakaikkiaan pysty itse vastaamaan: Mistä sen tietää, että haluaa lapsia?

Oletko aina tiennyt haluavasi lapsia? Vai tuliko ajatus kenties miehesi tavattuasi? Minähän olin aikeissa teini-ikäisenä silloisen poikaystäväni kanssa perustaa perheen, koska ajattelin, että meille tulisi ihania vauvoja. Mutta sitten aikuistuin vähän ja tajusin, että hän on ihan väärä kumppani minulle.

Sen jälkeen lisääntyminen ei ole ollut mielessä oikeastaan ollenkaan. Nykyisen kumppanini tavatessani olin jo aika varma siitä, etten lapsia halua, ja suhteemme edetessä ajatus lapsettomuudesta on vain vahvistunut.

Oletko sä aina ajatellut, että sinusta joskus tulee äiti?

HENNA:

En ole aina halunnut äidiksi, luulisin.

Parikymppisenä ajattelin tosi pitkään, että lapset ovat asia, jota mietin sitten jos/kun se tulee ajankohtaiseksi. Ja pitkäänhän mun ei tarvinnut asiaa miettiä, koska aloin seurustella vakavasti vasta 26-vuotiaana nykyisen mieheni kanssa. Sitä edeltäneeltä ajalta en kyllä muista, että olisin koskaan haikaillut lapsien perään.

Ja kyllä sitä lapsiasiaa sitten alkoi miettimään, kun se tuli ajankohtaiseksi eli kun suhde eteni.

Minkäänlaista vauvakuumetta en voi kyllä sanoa tunteneeni koskaan, mutta täytettyäni 30 vuotta asia alkoi kuitenkin jollain tavalla kypsyä mielessä. Jonkinlainen rajapyykki se minulle oli ja sitten ajatus lapsesta alkoikin tuntui oikealta.

Lopulta Arvon odotusta edeltänyt aika ja tapahtumat puristivat minusta esiin sen, että kyllähän minä tätä haluan. Haluan olla raskaana, haluan olla äiti, haluan lapsen. Onneksi niin sitten kävikin.

Siksi sanoinkin, että luulisin etten ole aina halunnut äidiksi sen takia, että voi olla että olen aina halunnut, mutten tiennyt sitä vaan aiemmin. Koska käytännössä olin vältellyt asiaa ajattelemasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Muistan, että kun ensimmäiset ystäväporukastamme tulivat raskaaksi, olin aika järkyttynyt. Tunsin oloni petetyksi. En ollut tajunnut, että mun tyttökavereista voisi ”yhtäkkiä” tulla äitejä. Että te ette pysykään aina pelkästään ”tyttöinä” ja että meidän porukan dynamiikka muuttuu.

Silloin ensimmäisen kerran tajusin, että vaikka minä en halua lapsia, joku muu voi haluta. Pikkuhiljaa olen totutellut ajatukseen. Ja tajunnut kuinka hölmö, naiivi ja itsekeskeinen ihminen olin.

HENNA:

Minulla oli samantyyppisiä ajatuksia silloin porukkamme ensimmäisistä raskausuutisista, en oikein ymmärtänyt, miksi ihmiset yhtäkkiä halusivat lapsia. Niin nuorena! Joo, olimmehan me jo lähemmäs kolmekymppisiä kun näitä uutisia alkoi tulla. Heh.

Muistan, etten myöskään osannut joskus aikoinaan ottaa kovin vakavasti, kun eräs ystäväni kertoi vaikeuksistaan tulla raskaaksi. Jotenkin se ei mahtunut ajatusmaailmaani, että joku voisi haluta lasta niin kovasti.

Ymmärränkin kyllä tosi hyvin sun ajatukset  ja minua puolestani kiinnostaa, että miten sinä tiedät sen, ettet koskaan halua lapsia? Oletteko puhuneet siitä paljon vai onko joku muu asia vahvistanut ajatusta? Entä mietitkö koskaan, että mitä jos sitten joskus myöhemmin haluaakin?

LAPSETON KASVATTAJA:

Minulla vaan on ollut vahva sisäinen tunne siitä. Kun mietin kaikkea, mitä äitiyteen liittyy: raskaana oleminen, synnytys, vauvan hoitaminen ja lapsesta ikuisesti vastuussa oleminen, en keksi mitään kauheampaa.

Olemme puhuneet asiasta tosi paljon mieheni kanssa. Ilmoitin jo suhteemme alussa aika jyrkästi, että minä en lapsia halua. Hänkään ei halunnut mutta ei myös ehkä heti uskonut minua, koska olin sen verran nuorempi ja ”aina jossain vaiheessa se biologinen kello alkaa tikittää”.

Ollaanko mietitty, että mitä jos myöhemmin kaduttaa? Totta kai. Olen kuitenkin pohtinut tätä asiaa niin paljon, että en usko sen enää muuksi muuttuvan. Parempi olla tekemättä lapsia ja katua sitä kuin tehdä lapsia ja sitten katua.

Kysyit vielä, onko jokin ulkopuolinen asia vahvistanut ajatusta. Joka kerta, kun näen väsyneitä vanhempia, jotka eivät jaksa kasvattaa lapsiaan johdonmukaisesti, oma päätös saa vahvistuksen. En halua olla yksi heistä; en haluaisi sitä roolia itselleni enkä haluaisi pilata kenenkään toisen ihmisen (lapsen) elämää.

HENNA:

Tuo on kyllä todella hyvä pointti, että kun asia on tarpeeksi hyvin mietitty, perusteltu ja pureskeltu, niin voi kokea tehneensä juuri tähän hetkeen parhaan mahdollisen päätöksen.

Sitä, että katuuko jotain, mitä tahansa, myöhemmin, ei voi tietenkään koskaan tietää, mutta todennäköisempää on varmasti katua jotain sellaista, mitä ei ehkä ole miettinyt tarpeeksi alunperinkään.

Ja sama tietysti myös toiseen suuntaan, hyvähän se olisi, että lapsikin olisi mietitty, perusteltu ja pureskeltu. Välillä vaan ehkä tuntuu, että ihmiset tekevät näitä päätöksiä vähän turhankin kevyin perustein. Ehkä enemmän nuorempana – niin kuin sanoit, että olisit saattanut nuoruuden rakkauden, jälkeenpäin ajateltuna ihan väärän kumppanin kanssa, hankkia niitä “söpöjä vauvoja”.

Sillä vaikka itse mietin asiaa paljonkin etukäteen, oli äitiys ja lapsen saaminen silti todella erilaista kuin kuvittelin.

Toisaalta sinulla eikä minulla ole kokemusta siitä, millaista on olla aina halunnut äidiksi. Ehkä se on nuorempanakin vaan niin selvä asia, että lasten hankkiminen on siksi luonnollinen päätös. Tarvitsisimme vielä sellaisenkin äänen tähän keskusteluun!

Ymmärrän muuten hyvin, että väsyneiden vanhempien katsominen voi vahvistaa päätöstä lapsettomuudesta. Siihen on tullut oman lapsen myötä sellainen I feel you, ihan varmasti parhaas teet -ulottuvuus.

Plus että minulle on tässä parin vuoden aikana kyllä kirkastunut ajatus siitä, että elämällä ihan tavallista, välillä väsynyttäkin elämää, ei lapsia saa pilalle. Ei se tietenkään tarkoita, ettei tarvitsisi yrittää, mutta ihmisiä me kaikki ollaan ja ihminen minun lapsenikin vain on.

LAPSETON KASVATTAJA:  

Ehdottomasti olen samaa mieltä siitä, ettei lapsia saa piloille vaikka touhu olisi joskus väsynyttäkin. Tärkeintä kai on vakaa perusta. Vaikka vanhemmat olisivat joskus väsyneitä ja ärtyneitä, se ei haittaa, jos lapsi voi luottaa, että häntä kaikesta huolimatta aina rakastetaan.

Olen myös miettinyt ihan tuota samaa nuorista äideistä. Ehkä he ovat aina tienneet haluavansa lapsia ja ovat henkisesti kypsempiä kuin miltä ulkopuolisen silmiin näyttää. Sitäkin tässä on tullut aika paljon kelailtua, että ei ikinä pitäisi olettaa muista ihmisistä mitään.

Tiedätkö sinä, mitä elämältäsi haluat? Tietääkö presidenttikään?

Minä mietin lähes päivittäin, mitä elämältäni haluan ja mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Luulin sen olevan ihan normaalia, mutta ilmeisesti unelmointi ja itsetutkiskelu eivät kuulukaan ihan kaikkien päivittäiseen rutiiniin. Havahduin tähän luettuani Hesarin kolumnin, jossa pohditaan, kuinka helposti ihminen vain ryhtyy tallaamaan sitä tavallisinta polkua sen sijaan, että pysähtyisi miettimään, mitä itse oikeasti elämältään haluaa. Monet vain etenevät urallaan miettimättä, haluavatko tehdä juuri sitä työtä, ja perustavat perheen, koska niin kuuluu tehdä.

Kolumnisti kertoo törmänneensä naisiin, jotka vasta perhevapaalla ymmärtävät esittää itselleen kysymyksen: Mitä minä haluan elämältäni? Moni kuulemma vaihtaa alaa tai tekee muita isoja suunnanmuutoksia siinä vaiheessa – hyvä niin. Jos ei ole tyytyväinen elämäänsä, asialle on tehtävä jotain.

Näin vaalipäivänä en voi olla lähtemättä ajatusleikkiin: Entä jos jostain 1970-luvulta saakka ruuhkavuosia elänyt Sauli Niinistö pitää vaikka tänä keväänä perhevapaata ja vihdoinkin, saadessaan mahdollisuuden pysähtyä miettimään elämäänsä, tajuaakin tehneensä kaiken vain niin kuin muut ovat odottaneet hänen tekevän? Näin tuskin käy – Niinistö tuskin pitää isyyslomaa ja uskoisin, että hän on pohdiskellut elämänvalintojaan jo tätä ennen.

Kolumnin lopussa kirjoittaja tulee asian ytimeen: Jos on itse valinnut uran, perheen ja harrastukset, onko varaa valittaa ruuhkavuosista? Työpaikkaa tai jopa alaa voi aina vaihtaa (ainakin teoriassa). Harrastuksista voi luopua, jos ne kuormittavat liikaa. Mutta entä jos perhevapaalla ollessaan tajuaa, ettei olisikaan halunnut lapsia?

har du visor min vän.jpgNämä ajatuksia herättävät säkeet ovat Bengt Ahlforsin laulusta Har du visor min vän.

 

Montako litraa maitoa teillä kuluu viikossa?

Kerrostalossamme tehdään tänään putkitöitä ja vesi on poikki koko päivän. Olimme onneksi eilen illalla tajunneet täyttää kaikki kattilat ja kulhot, jottemme joudu pärjäämään sentään ihan kokonaan ilman vettä. Hanaveden hamstraamisen lisäksi varasimme erikseen viiden litran kanisterillisen juomavettä.

Kun peseydyin aamulenkin jälkeen käyttäen vain pari kosteuspyyhettä ja noin litran vettä, ajattelin sitä osaa maailman väestöstä, jolle suihkussa käyminen tai edes puhdas juomavesi ei ole päivittäinen itsestäänselvyys. Tiesittekö, että keskiverto suomalainen kuluttaa noin 150 litraa vettä vuorokaudessa? WWF:n mukaan ihmisen päivittäinen veden vähimmäistarve on 50 litraa. Suomalainen vetää sen verran pelkästään vessasta alas.

Maailman vesipulan helpottamiseksi voidaan tehdä ja tehdään koko ajan töitä. Silti 800 lasta päivässä kuolee saastuneen veden aiheuttamiin sairauksiin, kuten ripuliin. Väestöliiton tilaston mukaan Suomessa syntyy alle 60000 lasta vuosittain. Karkeasti laskien: Jos maailman vesipulan takia kuolisi suomalaisia lapsia, kaikki Suomessa vuosittain syntyvät lapset menehtyisivät yhdessä kesässä.

Pitäisikö tässä siis ruveta synnytystalkoisiin vai vähentää vedenkulutusta? Lisääntyminen ympäristökysymyksenä on nykyään relevanttia pohdittavaa, ja aihe on nyt noussutkin eri medioissa esiin. Esimerkiksi tämän opettajan ja näiden naisten näkökulmat ovat mielestäni kiinnostavia. En muuten todellakaan kiillota tässä omaa sädekehääni: minun päätökseni olla lapseton ei ensisijaisesti liity ympäristön suojeluun, ja esimerkiksi tämän Sitran testin mukaan hiilijalanjälkeni on tuplat verrattuna keskimääräiseen testin tekijään (runsaan matkustelun takia). Ehkäpä siis jatkan ympäristöasioiden kelailua ja pyrin jatkossa tekemään entistä ekologisempia valintoja – vaikka mitä se oikeastaan minua liikuttaa, millaisessa maailmassa muiden lapset tulevaisuudessa elävät…

Yksi nopea keino keventää omaatuntoa on lahjoittaa vaikkapa SPR:n kautta puhdasta vettä lapselle vuodeksi. 15 eurolla pystytään puhdistamaan 2500 litraa vettä. Se (alle 7 litraa päivässä) on ilmeisesti riittävä määrä vesipulasta kärsivälle lapselle. Tiesittekö muuten, että yhden maitolitran tuottamiseen kuluu noin 1000 litraa vettä?

vesipula2.jpg

Liian moni ihminen joutuu selviytymään elämästä lähes kokonaan ilman vettä ja maitoa.

Kuva: Pixabay