Aki Kaurismäen kanssa flunssassa

Kirjoitin viime viikolla siitä, kuinka minulla on tapana täyttää kalenteriani hullun tavalla enkä ehdi tarpeeksi olla vain. Haluan kuitenkin vielä korostaa sitä, että täyteen ammutussa kalenterissani lähes kaikki merkinnät tarkoittavat itse valitsemiani, kivoja ja mielenkiintoisia menoja, joihin haluan osallistua.

Vaikka tykkään enemmän olla menossa ja tehdä asioita kuin maata kotona sohvalla, aina ei jaksaisi sauhuta. Juuri kun olin ajatellut kesäloman alkajaisiksi olla muutaman päivän ihan vain kotona tekemättä mitään, mieheni alkoi tehdä mieli lähteä mökille. ”Mä en jaksa lähteä! Mä haluan kerrankin olla rauhassa!” julistin. Mökillä on ihanaa, mutta siellä on aina kaikkea pientä puuhaa; siellä ei voi hyvällä omallatunnolla vain levätä.

Olinkohan alitajuisesti ennakoinut hiipivää flunssaa? Samana iltana nimittäin kurkkukipu yltyi, ja seuraavana aamuna herätessäni olo oli jo todella kurja. Tilannetta hetken mietittyään mieheni pakkasi auton ja lähti koiran kanssa mökille jättäen minut yksin kotiin sairastamaan. Minullahan oli vain ihan normaali flunssa, kaappi täynnä ruokaa ja toimiva nettiyhteys – ei siis akuuttia hätää. Sain viettää kolme vuorokautta yksin kotona ilman houkutusta keksiä mitään ylimääräisiä menoja tai tekemistä, koska olin kipeä. Nukuin, luin, katselin elokuvia ja tein käsitöitä.

Aluksi miehen ratkaisu häipyä mökille tuntui vähän tylyltä. Mutta sitten tajusin hänen tehneen juuri niin kuin olin toivonut. Minä sain kerrankin olla rauhassa kotona. Mikä parasta, myös mies ja koira saivat, mitä halusivat: He pääsivät mökille tekemään omia juttujaan.

sinitiainen.jpgSamalla kun join teetä ja niiskutin sohvalla, tein ristipistoja ja katselin Aki Kaurismäen elokuvia Yle Areenasta. Jos et vielä ole nähnyt elokuvaa Toivon tuolla puolen, suosittelen sitä lämpimästi!

Kalenterin orja

Sunnuntaina herätessäni tajusin huikean jutun: Seuraavat neljätoista kuukautta ovat minun omaisuuttani. Saan tehdä ihan mitä huvittaa. Aioin kirjoittaa siitä heti blogiin ja fiilistellä. Sitten heräsi pelko: Osaisinko hyödyntää ajan oikein? Kirjoittamisesta ei tullut yhtäkkiä mitään.

Olen mestari täyttämään kalenterini. Teen merkintöjä lähes maanisesti ja alan suorittaa. Viimeiset pari vuotta olen tietoisesti pyrkinyt tästä tyylistä eroon ja opetellut sanomaan ”ei”. Olen päättänyt ryhtyä vain oikeasti kiinnostaviin projekteihin ja kieltäytynyt kaikista itselleni vähemmän tärkeistä menoista. Pyrin pitämään kiinni siitä, että vuodessa olisi edes muutama viikonloppu, jolloin ei kalenterissa lue mitään. Joskus on myös päästävä työpäivän jälkeen vain kotisohvalle makaamaan.

Vaikka kalenterissa olisi pelkkiä mukavia menoja, saan liioista merkinnöistä aikaiseksi kamalan stressin. Tähän mennessä tänä vuonna kalenteristani löytyy yhteensä kolme kokonaan tyhjää viikonloppua: alkuvuodesta, kun vietin virkavapaata yksin Espanjassa.

Fiilistelevää blogitekstiä ei syntynyt sunnuntaina eikä maanantainakaan. Ensimmäiset kesälomapäiväni olen keskittynyt töihin: Olen luvannut mennä parille kesäleirille pitämään työpajoja. Kun eilen sain niiden suunnittelun hyvälle mallille, päätin ilmoittautua vielä yksille festareille talkoolaiseksi. Opetteluni balanssin löytämiseksi taitaa vielä olla kesken.organizer-791939_1920.jpg

Jos kalenteri näyttää liian tyhjältä, ahdistun siitäkin. Olenko menetetty tapaus, vai löydänkö tasapainon vielä jonakin päivänä?

Kuva: Pixabay

Mikä kana ei muni?

Kun yhdeksän tytön kaveriporukka aikuistuu, mökkiviikonloppua ei mahdu viettämään enää kenenkään mökille. Nykyään melkein kaikilla on puoliso, mikä tuplaa heti henkilömäärän – ja sitten on vielä lapset. Tämän kokoiselle jengille on vuokrattava leirikeskus tai kokonainen mökkikylä.

Ensimmäiset vauvauutiset kuultiin juhannuksena kuusi vuotta sitten, ja siitä lähtien koko ajan joku meistä on ollut raskaana. Lapsia on syntynyt tähän mennessä yhteensä kahdeksan – ja yksi on tulossa. Meistä yhdeksästä on äitejä viisi, eli niukka enemmistö.

Ennen mökkibileisiin pääsi perille yhteensä kahdella autolla. Suunnittelussa tärkeintä oli se, montako viinitonkkaa ja olutlaatikkoa tarvitaan. Nykyään perheet tulevat paikalle kukin omilla tila-autoillaan, ja kaljanmäärää tärkeämpää on, että kohteessa on juokseva vesi, jotta vaipanvaihto onnistuu helposti.

Myös ruokahuolto vaatii entistä enemmän huomiota. Ison porukan ruokkiminen monta kertaa päivässä tarkoittaa sitä, että jonkun on oltava käytännössä koko ajan keittiössä laittamassa ruokaa tai tiskaamassa. Erikoisruokavalioita ja allergioita on monenlaisia, mikä aiheuttaa päänvaivaa ruokalistan suunnittelussa.

Tänä vuonna kokeilimme ensimmäistä kertaa uutta ratkaisua: Majoituimme maatilalla, jossa saimme kävellä valmiiseen pöytään aamiaiselle, lounaalle ja päivälliselle. Kannatti! Aikaa jäi enemmän mukavaan yhdessä oloon. Myös ruokakaupassa käynti oli paljon helpompaa, kun jokainen huolehti vain omista väli- ja iltapaloistaan.

Lasten viihdyttäminen ja vahtiminen helpottuu vuosi vuodelta, kun he kasvavat. Mitä vähemmän on sylivauvoja, sitä enemmän vanhemmillakin on aikaa nauttia mökkeilystä. Taaperot pystyvät jo leikkimään keskenään, puhumattakaan viisivuotiaista, jotka osaavat jo pukea, syödä ja käydä vessassa itse. Sen ikäiset ovat hauskaa seuraa myös meille lapsettomille tädeille, koska heidän kanssaan voi jo käydä ihan oikeita keskusteluja ilman vanhempien jatkuvaa tulkkaamista.

Ja sitä juttua muuten riittää. Tällä kertaa leirin hitti oli vanhat koululaisvitsit ja arvoitukset. Homman juju oli keksiä niihin toinen toistaan päättömämpiä vastauksia. Esimerkiksi: ”Mikä kana ei muni? – Tuoli.” Tai ”Mikä on vihreä ja roikkuu puussa? – Äiti.”

Siihen on syy, miksi olen ystävystynyt ja pitänyt yhteyttä juuri näiden ihmisten kanssa. He ovat minun mielestäni hyviä tyyppejä, joiden kanssa on mukava viettää aikaa. Samoin tunnen heidän lapsiaan kohtaan. Fiksut ystäväni osaavat näköjään kasvattaa lapsistaan myös fiksuja.

Aikamoista hulinaa se leirielämä kuitenkin on. Kun sunnuntaina hyppäsin omaan autooni ja lähdin kotimatkalle, oli olo väsynyt mutta onnellinen. Onnellinen kahdesta syystä: maailman parhaista ystävistä ja siitä, että minun takapenkilläni ei istu ketään turvaistuimessa.

porkkana.jpgViime viikonloppuna vietimme jo perinteeksi muodostunutta ”tyttöjen kesäleiriä”, joka on nimestään huolimatta koko perheen tapahtuma. Oikea vastaus otsikossa esitettyyn arvoitukseen löytyy kuvasta.

 

Lyhytkin Långweekend tekee hyvää

* Kaupallinen yhteistyö: Långvik Congress Wellness Hotel *

Rakastan aamuja ilman herätyskellon pirinää. Lauantaiaamuna saa onneksi nukkua pitkään. Pitkitän ylös nousemista vain, koska voin. Lopulta avaan verhot ja päästän auringonvalon huoneeseen. Jään ihailemaan ikkunasta avautuvaa merimaisemaa.

Tassuttelen aamutossuissa ja kylpytakissa hissiin, joka vie minut pohjakerrokseen. Uima-altaassa ei ole ketään, ja veden pinta kimaltaa kutsuvasti. Tuntuu suorastaan synniltä sukeltaa veteen ja rikkoa allasosaston hiljaisuus, mutta teen sen silti. Kohta miesten puolen ovi käy ja puolisoni pulahtaa altaaseen kanssani. Uimme vähän aikaa yhdessä ja siirrymme sitten porealtaaseen.

Olemme tulleet Långvikin kokous- ja kylpylähotelliin rentoutumaan. Pakko myöntää, että perjantai-iltapäivänä tuntui hieman työläältä pakata ja matkustaa Kirkkonummelle, mutta perille saavuttuamme toteamme yksimielisesti vaivan olleen sen arvoista. Lomafiilis tulee heti, kun on saatu auto parkkiin.

Miljöö on hieno: iso tontti meren rannalla. Hotelli ei ulkoapäin näytä erityisen houkuttelevalta. Se on alun perin rakennettu KOPin koulutuskeskukseksi 1970-luvulla ja siltä se myös näyttää. Ulkonäkö kuitenkin hämää, sillä sisällä kaikki on uutta ja tyylikästä.

Kirjaudumme sisään ja viemme tavarat huoneeseen. Koska aurinko paistaa ihanasti, päätämme lähteä heti ulos pelaamaan frisbeegolfia. Koreja on vain viisi, joten rata on nopeasti kierretty. Seuraavaksi on aika tutustua kylpyläosastoon.

Tilaamme allasbaarista juomat ja siirrymme porealtaaseen niitä siemailemaan. Långvikin kylpylässä on yksi allas kuntouintia varten, yksi kylmävesi- ja kaksi poreallasta. Lisäksi osastolla on kylmä- ja kuumakahluualtaat. Saunoja on kolme erilaista: tavallinen, höyry- ja televisiolla varustettu infrapunasauna. Liukumäkiä tai lastenallasta ei ole – mikä tarkoittaa sitä, ettei ole lapsiakaan.

Kylpemisen jälkeen jatkamme perjantai-illan rauhallisesta tunnelmasta nautiskelua hotellin ravintolassa, jossa pöytämme on takan vieressä. Elävä tuli on kaunis katsella, ja se myös lämmittää mukavasti. Ruoka, viini ja palvelu on erinomaista, kuten seurakin. Vasta muutama tunti sitten päättynyt työviikko tuntuu kovin kaukaiselta.

Illallisen jälkeen käymme katsastamassa vielä pelihuoneen ja elokuvateatterin. Pelaamme pari erää pöytäfutista, mutta elokuviin emme jaksa enää mennä. Puoli yhdeltätoista alkava näytös on meille liian myöhäinen, vaikka ajatuksena hauska. Ulkoilu, uiminen, ruoka ja juoma työviikon päälle tekevät tehtävänsä ja uni tulee heti, kun pään painaa tyynyyn.

Aamulla virkistävän pulahduksen jälkeen nautimme maittavan ja runsaan aamiaisen edelleen täydellisen rauhan ympäröiminä. Aamiaishuoneessa soi hiljainen jazz, eikä missään näy ympäriinsä juoksevia ja kiljuvia lapsia eikä lasten perässä juoksevia ja kiljuvia vanhempia. Tämä on suorastaan ylellistä.

Langvik_Spa_Jacuzzi_1.jpg

Vietimme Långvikissä alle vuorokauden, mutta rentoutus oli niin täydellinen, että tuntui kuin olisi lomaillut pitempäänkin.

Kuva: Långvik Congress Wellness Hotel

Violetti kissa Lissabonissa

Maailman paras harrastus on Elämyskerho. Se on tiistai-illan taivas, kuten tänään luovan kirjoittamisen elämyksessä eräs meistä runoonsa kirjoitti. Elämyskerhon perustivat vuosikymmenen alussa kaksi ystävystä, jotka kaipasivat muutakin tekemistä kuin baarissa istumisen tai tavalliset tylsät harrastukset. He kutsuivat kerhoon kumpikin pari kaveriaan, jotka kutsuivat vielä pari kaveria lisää. Ensimmäisellä kerralla luotiin kerhon säännöt ja opeteltiin soittamaan kitaraa.

Siitä alkaen Elämyskerho on kokoontunut joka toinen viikko aina toinen toistaan ihmeellisempien ja virkistävämpien elämysten merkeissä. Jokainen kerholainen järjestää muille elämyksen omalla vuorollaan. Haasteena on kympin hintakatto, eli laskuvarjohyppy tai kuumailmapallolento eivät tule kysymykseen. Usein elämykset ovat ilmaisia tai parin euron hintaisia, kuten pulkkailu, ruisleivän leipominen, roskien kerääminen, lettikoulu, meditointi, askartelu tai vierailu citykanalaan.

Juju on siinä, ettei kukaan muu kuin elämyksen järjestäjä tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Vuorosta vastuussa oleva kerholainen ilmoittaa muille muutamaa päivää ennen kokoontumispaikan, tarkan kellonajan sekä tarvittavan varustuksen. Elämys paljastuu aina vasta paikan päällä.

Monesti kysytään, mikä on ollut paras tai pahin elämys. Parasta on mahdoton sanoa. Elämyskerhossa on aina niin hauskaa, että sinne lähteminen kannattaa, vaikka olisi miten hirveä räntäsade ja työpäivän jälkeinen väsymys. Elämys piristää joka kerta. Niin hurjaa elämystä ei ole vielä tullut vastaan, että olisi pitänyt jättää kokonaan väliin, vaikka akupunktio ehkä vähän arvelutti ja parkour kaupungin keskustassa aluksi nolotti.

Parasta Elämyskerhossa on oikeastaan juuri se, että siellä pääsee tekemään uusia asioita, sellaisiakin, joita ei ikinä tulisi muuten kokeiltua. Olen oppinut harrastuksen kautta valtavasti uutta.

Ryhmämme on vuosien varrella elänyt. Minä taidan olla ainoa ihan alkuperäinen jäsen. On aina harmi, kun joku lopettaa muualle muuton tai muun syyn takia, mutta toisaalta pieni vaihtuvuus porukassa takaa myös luonnollista vaihtelua elämysten sisältöön. Lisäksi on mahtavaa tutustua uusiin kivoihin tyyppeihin (kuten Illusiaan, jonka kanssa kirjoitin dialogin lapsettomuudesta). Elämyskerhoon ei nimittäin kukaan tylsimys liity.

Eilen meillä tosiaan oli luovan kirjoittamisen elämys, jossa kirjoitimme runoja. Yhdessä harjoituksessa tehtävänä oli listata vasemmalla puolella istuvasta henkilöstä erilaisia mielleyhtymiä, kuten väri, eläin, paikka, mauste ja tuoksu. Sitten sanat järjestettiin uudestaan tietyn kaavan mukaan, ja lopputuloksena oli toinen toistaan upeampia teoksia. Tämä runo on kirjoitettu minusta.

Olet violetti kissa Lissabonissa,
auringonlaskun aikaan.
Olet chili tuoreessa taatelissa,
tarjoiltuna minttuteen kera.
Anis
puumajassa.

kissa.jpg

Kuva: Pixabay

Äiti pakotti tyttären aborttiin ja sulki silmänsä insestiltä – Tyttöjen teatteriretket Espoossa

Meillä on tapana lukioaikaisen tyttöporukkamme kanssa järjestää pari–kolme kertaa vuodessa yhteinen tapaaminen teatterin ja ravintolaillallisen merkeissä jossain päin Suomea. Kutsumme tapaamisia Tyttöjen teatteriretkiksi. Niiden pääasiallinen tarkoitus on viettää laatuaikaa rakkaiden ystävien kanssa, mutta retkissä yhdistyy monta nautinnollista elementtiä: ystävien seura, ruoka ja viini, teatteri, uudet elämykset ja pako arjesta.

Viime viikonloppuna vierailimme pääkaupunkiseudulla. Kävimme katsomassa Espoon Kaupunginteatterin esityksen Syyssonaatti, jonka juonikuvioon otsikossa viitataan. (Harjoittelen klikkiotsikointia, sillä perjantaina Ilta-Sanomissa julkaistun haastatteluni otsikko on niin paljon vetävämpi kuin miesten saunaillasta kertovan blogipostaukseni otsikko.) Syyssonaatti perustuu Ingmar Bergmanin samannimiseen elokuvaan vuodelta 1978. Kukaan meistä ei ollut nähnyt elokuvaa emmekä oikeastaan tienneet yhtään mitä odottaa.

Lavasteet herättivät mielenkiinnon heti teatterisaliin astuessa. Tilaa rajasi katosta tihkuva vesisade, joka oli upeasti valaistu ja joka vangitsi huomion, vaikka olikin näkökentän reunalla, mutta jonka merkitys kokonaisuudelle jäi ikävä kyllä hämäräksi. Lava oli tilan keskellä ja katsomo sen molemmin puolin. Lavan molemmissa päädyissä oli sängyt ja keskellä flyygeli. Sitä sentään soitettiin esityksen aikana, tosin minun mielestäni pianomusiikkia olisi voinut olla enemmänkin, koska päähenkilön äidin konserttipianistin ura oli koko tarinan punainen lanka. 25370413357_7032762134_zKuvassa flyygeliä soittaa tytär Eva (Leena Pöysti). Soittoa kuuntelevat aviomies Viktor (Carl-Kristian Rundman) ja äiti Charlotte (Satu Silvo).

Tarinan päähenkilö Eva kutsuu vuosien tauon jälkeen äitinsä Charlotten luokseen kylään. Myös Evan sisko, Charlotten toinen tytär Helena, on paikalla. Vierailun aikana revitään auki kaikki perheen traumat: äidin ainainen poissaolo kotoa, hellyyden ja kosketuksen puute lapsuudessa, rakastamisen vaikeus, vanhempien epäonnistunut avioliitto, päähenkilön oman lapsen kuolema ja äidin välinpitämättömyys sitä kohtaan… Äidin ja tyttären suhteessa olisi riittänyt ruodittavaa jo näillä eväillä. Kun lisäksi paljastuu, että Charlotte on pakottanut Evan aikoinaan aborttiin ja sulkenut silmänsä Helenaan kohdistuneelta insestiltä, yltyy meno jo vähän liiankin hurjaksi.

Näytelmän koko jännite nojaa tekstiin. Esityksen alussa toiminta vie tapahtumia sujuvasti eteenpäin, mutta kun keskustelu Evan ja Helenan lapsuudesta alkaa pian äidin paikalle saapumisen jälkeen, toiminta loppuu lähes kokonaan ja fokus siirtyy lausuttuihin repliikkeihin. Onneksi kaikki neljä näyttelijää tekivät loistavaa työtä ja läsnäolollaan ja eläytymisellään onnistuivat pitämään katsojan mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Totesimme tyttöjen kanssa tosin, että esitys ei olisi saanut olla yhtään pitempi tai dialogia ei olisi enää jaksanut seurata.25370422537_e363747ee8_zLavastus oli hieno mutta pelkistetty. Pääosassa oli henkilöhahmojen välinen dialogi. Kuvassa Eva (Leena Pöysti) ja Charlotte-äiti (Satu Silvo).

Kuten niin monesti ennenkin, meidän lisäksemme yleisössä ei näkynyt muita alle viisikymppisiä. Illallispöydässä mietimme, mikseivät nuoret (aikuiset) käy teatterissa. Yksi syy on varmasti kalliit liput: Syyssonaatin sisäänpääsy kustansi yli 40 euroa per nenä. Sillä rahalla käy elokuvissa ja hampurilaisella kaksi kertaa. Syytän myös kasvatusta: teatteria vierastavat vanhemmat eivät vie omia lapsiaan vapaa-ajalla katsomaan näytelmiä eikä kouluilla välttämättä ole rahaa tarjota oppilaille teatterielämyksiä. Nuorilla voi myös olla kokemuksen puutteesta johtuvia ennakkoluuloja, jotka estävät heitä käymästä teatterissa omaehtoisesti. Tämän olen huomannut jutellessani oppilaitteni kanssa. Moni nuori luulee teatterin olevan aina jotain liian vaikeaa ja hienoa.

Kun vien oppilasryhmiä teatteriin, panostan erityisen paljon näytelmän valintaan. Monelle yläkoululaiselle koulun järjestämä retki on ensimmäinen kerta teatterissa, ja tavoitteeni tietysti on, ettei se jäisi viimeiseksi. Syyssonaatti oli intensiivisyydessään hieno teos mutta samalla malliesimerkki näytelmästä, jota en suosittelisi ensikertalaiselle. Ehkä siinä syy, miksi olimme ainoat ”tytöt” yleisössä.

Kuvat: Espoon Kaupunginteatteri