Violetti kissa Lissabonissa

Maailman paras harrastus on Elämyskerho. Se on tiistai-illan taivas, kuten tänään luovan kirjoittamisen elämyksessä eräs meistä runoonsa kirjoitti. Elämyskerhon perustivat vuosikymmenen alussa kaksi ystävystä, jotka kaipasivat muutakin tekemistä kuin baarissa istumisen tai tavalliset tylsät harrastukset. He kutsuivat kerhoon kumpikin pari kaveriaan, jotka kutsuivat vielä pari kaveria lisää. Ensimmäisellä kerralla luotiin kerhon säännöt ja opeteltiin soittamaan kitaraa.

Siitä alkaen Elämyskerho on kokoontunut joka toinen viikko aina toinen toistaan ihmeellisempien ja virkistävämpien elämysten merkeissä. Jokainen kerholainen järjestää muille elämyksen omalla vuorollaan. Haasteena on kympin hintakatto, eli laskuvarjohyppy tai kuumailmapallolento eivät tule kysymykseen. Usein elämykset ovat ilmaisia tai parin euron hintaisia, kuten pulkkailu, ruisleivän leipominen, roskien kerääminen, lettikoulu, meditointi, askartelu tai vierailu citykanalaan.

Juju on siinä, ettei kukaan muu kuin elämyksen järjestäjä tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Vuorosta vastuussa oleva kerholainen ilmoittaa muille muutamaa päivää ennen kokoontumispaikan, tarkan kellonajan sekä tarvittavan varustuksen. Elämys paljastuu aina vasta paikan päällä.

Monesti kysytään, mikä on ollut paras tai pahin elämys. Parasta on mahdoton sanoa. Elämyskerhossa on aina niin hauskaa, että sinne lähteminen kannattaa, vaikka olisi miten hirveä räntäsade ja työpäivän jälkeinen väsymys. Elämys piristää joka kerta. Niin hurjaa elämystä ei ole vielä tullut vastaan, että olisi pitänyt jättää kokonaan väliin, vaikka akupunktio ehkä vähän arvelutti ja parkour kaupungin keskustassa aluksi nolotti.

Parasta Elämyskerhossa on oikeastaan juuri se, että siellä pääsee tekemään uusia asioita, sellaisiakin, joita ei ikinä tulisi muuten kokeiltua. Olen oppinut harrastuksen kautta valtavasti uutta.

Ryhmämme on vuosien varrella elänyt. Minä taidan olla ainoa ihan alkuperäinen jäsen. On aina harmi, kun joku lopettaa muualle muuton tai muun syyn takia, mutta toisaalta pieni vaihtuvuus porukassa takaa myös luonnollista vaihtelua elämysten sisältöön. Lisäksi on mahtavaa tutustua uusiin kivoihin tyyppeihin (kuten Illusiaan, jonka kanssa kirjoitin dialogin lapsettomuudesta). Elämyskerhoon ei nimittäin kukaan tylsimys liity.

Eilen meillä tosiaan oli luovan kirjoittamisen elämys, jossa kirjoitimme runoja. Yhdessä harjoituksessa tehtävänä oli listata vasemmalla puolella istuvasta henkilöstä erilaisia mielleyhtymiä, kuten väri, eläin, paikka, mauste ja tuoksu. Sitten sanat järjestettiin uudestaan tietyn kaavan mukaan, ja lopputuloksena oli toinen toistaan upeampia teoksia. Tämä runo on kirjoitettu minusta.

Olet violetti kissa Lissabonissa,
auringonlaskun aikaan.
Olet chili tuoreessa taatelissa,
tarjoiltuna minttuteen kera.
Anis
puumajassa.

kissa.jpg

Kuva: Pixabay

Äiti pakotti tyttären aborttiin ja sulki silmänsä insestiltä – Tyttöjen teatteriretket Espoossa

Meillä on tapana lukioaikaisen tyttöporukkamme kanssa järjestää pari–kolme kertaa vuodessa yhteinen tapaaminen teatterin ja ravintolaillallisen merkeissä jossain päin Suomea. Kutsumme tapaamisia Tyttöjen teatteriretkiksi. Niiden pääasiallinen tarkoitus on viettää laatuaikaa rakkaiden ystävien kanssa, mutta retkissä yhdistyy monta nautinnollista elementtiä: ystävien seura, ruoka ja viini, teatteri, uudet elämykset ja pako arjesta.

Viime viikonloppuna vierailimme pääkaupunkiseudulla. Kävimme katsomassa Espoon Kaupunginteatterin esityksen Syyssonaatti, jonka juonikuvioon otsikossa viitataan. (Harjoittelen klikkiotsikointia, sillä perjantaina Ilta-Sanomissa julkaistun haastatteluni otsikko on niin paljon vetävämpi kuin miesten saunaillasta kertovan blogipostaukseni otsikko.) Syyssonaatti perustuu Ingmar Bergmanin samannimiseen elokuvaan vuodelta 1978. Kukaan meistä ei ollut nähnyt elokuvaa emmekä oikeastaan tienneet yhtään mitä odottaa.

Lavasteet herättivät mielenkiinnon heti teatterisaliin astuessa. Tilaa rajasi katosta tihkuva vesisade, joka oli upeasti valaistu ja joka vangitsi huomion, vaikka olikin näkökentän reunalla, mutta jonka merkitys kokonaisuudelle jäi ikävä kyllä hämäräksi. Lava oli tilan keskellä ja katsomo sen molemmin puolin. Lavan molemmissa päädyissä oli sängyt ja keskellä flyygeli. Sitä sentään soitettiin esityksen aikana, tosin minun mielestäni pianomusiikkia olisi voinut olla enemmänkin, koska päähenkilön äidin konserttipianistin ura oli koko tarinan punainen lanka. 25370413357_7032762134_zKuvassa flyygeliä soittaa tytär Eva (Leena Pöysti). Soittoa kuuntelevat aviomies Viktor (Carl-Kristian Rundman) ja äiti Charlotte (Satu Silvo).

Tarinan päähenkilö Eva kutsuu vuosien tauon jälkeen äitinsä Charlotten luokseen kylään. Myös Evan sisko, Charlotten toinen tytär Helena, on paikalla. Vierailun aikana revitään auki kaikki perheen traumat: äidin ainainen poissaolo kotoa, hellyyden ja kosketuksen puute lapsuudessa, rakastamisen vaikeus, vanhempien epäonnistunut avioliitto, päähenkilön oman lapsen kuolema ja äidin välinpitämättömyys sitä kohtaan… Äidin ja tyttären suhteessa olisi riittänyt ruodittavaa jo näillä eväillä. Kun lisäksi paljastuu, että Charlotte on pakottanut Evan aikoinaan aborttiin ja sulkenut silmänsä Helenaan kohdistuneelta insestiltä, yltyy meno jo vähän liiankin hurjaksi.

Näytelmän koko jännite nojaa tekstiin. Esityksen alussa toiminta vie tapahtumia sujuvasti eteenpäin, mutta kun keskustelu Evan ja Helenan lapsuudesta alkaa pian äidin paikalle saapumisen jälkeen, toiminta loppuu lähes kokonaan ja fokus siirtyy lausuttuihin repliikkeihin. Onneksi kaikki neljä näyttelijää tekivät loistavaa työtä ja läsnäolollaan ja eläytymisellään onnistuivat pitämään katsojan mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Totesimme tyttöjen kanssa tosin, että esitys ei olisi saanut olla yhtään pitempi tai dialogia ei olisi enää jaksanut seurata.25370422537_e363747ee8_zLavastus oli hieno mutta pelkistetty. Pääosassa oli henkilöhahmojen välinen dialogi. Kuvassa Eva (Leena Pöysti) ja Charlotte-äiti (Satu Silvo).

Kuten niin monesti ennenkin, meidän lisäksemme yleisössä ei näkynyt muita alle viisikymppisiä. Illallispöydässä mietimme, mikseivät nuoret (aikuiset) käy teatterissa. Yksi syy on varmasti kalliit liput: Syyssonaatin sisäänpääsy kustansi yli 40 euroa per nenä. Sillä rahalla käy elokuvissa ja hampurilaisella kaksi kertaa. Syytän myös kasvatusta: teatteria vierastavat vanhemmat eivät vie omia lapsiaan vapaa-ajalla katsomaan näytelmiä eikä kouluilla välttämättä ole rahaa tarjota oppilaille teatterielämyksiä. Nuorilla voi myös olla kokemuksen puutteesta johtuvia ennakkoluuloja, jotka estävät heitä käymästä teatterissa omaehtoisesti. Tämän olen huomannut jutellessani oppilaitteni kanssa. Moni nuori luulee teatterin olevan aina jotain liian vaikeaa ja hienoa.

Kun vien oppilasryhmiä teatteriin, panostan erityisen paljon näytelmän valintaan. Monelle yläkoululaiselle koulun järjestämä retki on ensimmäinen kerta teatterissa, ja tavoitteeni tietysti on, ettei se jäisi viimeiseksi. Syyssonaatti oli intensiivisyydessään hieno teos mutta samalla malliesimerkki näytelmästä, jota en suosittelisi ensikertalaiselle. Ehkä siinä syy, miksi olimme ainoat ”tytöt” yleisössä.

Kuvat: Espoon Kaupunginteatteri