Äänestä mua!

Osallistun Karibian kouluvierailusta kertovalla kirjoituksellani Momondon Bloggers Open World -kilpailuun. Tehtävänä oli julkaista blogiteksti, jossa kerrotaan, miten matkustaminen on avartanut omaa maailmankuvaa tai minkälainen kohtaaminen maailmalla on jäänyt mieleen.

Palkintona on matkarahaa sekä mahdollisuus osallistua digitaalisen markkinoinnin työpajaan Kööpenhaminassa. Haluan todellakin voittaa. Jos säkin haluat, että mä voitan, äänestä täällä: https://www.momondo.fi/content/bloggers-open-world-award?blog_id=1613#!/blog/1613

bowa-nominated-badge__fiFI.png

Kiitos!

Kesälomaa odotellessa

Vietettyäni kaksi ja puoli kuukautta Espanjassa virkavapaalla on tullut aika reflektoida: Mitä jäi käteen? Nopeasti listattuna kolmisenkymmentä blogipostausta, kahden romaanin alut, espanjan alkeet ja aurinkoenergialla ladatut henkiset akut.

Moni on kysellyt raha-asioista, joten mainittakoon niistä jotain heti tähän alkuun. Minun ja koiran edestakaiset lennot Helsingistä Malagaan maksoivat yhteensä noin 500 euroa, koska halusin lentää keskellä päivää ja suoraan. Asunnon vuokraan 2,5 kuukaudelta upposi noin 1100 euroa. (Vuokra oli sikahalpa, mutta kämpän taso sen mukainen: parinkymmenen neliön luukku.) Päivittäisiin menoihin hupeni varmaan suunnilleen yhtä paljon kuin kotonakin, ja asuntolainan lyhennykset ja vastikkeet olen joutunut tietysti maksamaan Suomen kodista tällä välinkin. Ansionmenetys kahdelta kuukaudelta on opettajan tuloilla vajaat viisi tonnia nettona. Olen elänyt säästeliäästi ja lisäksi olen tehnyt jatkuvasti ylimääräisiä töitä päivätyöni ohella, mikä mahdollisti tämän irtioton. Toki sekin vaikuttaa, ettei minulla ole lapsia – isomman perheen Espanjaan muutto olisi vaatinut varmaan aika paljon isomman budjetin.

Rahaa on siis mennyt tuhansia euroja, mutta mitä sain vastineeksi? Espanjassa viettämistäni 11 viikosta olin yhteensä vain reilut kolme viikkoa yksin. Aikaa kirjoittamiselle siis oli melko vähän. En pystynyt keskittymään täyspäiväiseen kirjoittamiseen, kun minulla oli seuraa. Ne päivät, jotka olin itsekseni, hyödynsin aamusta iltaan kirjoittaen. Vierailijoiden ei pidä tuntea syyllisyyttä, sillä tuskin olisin kuitenkaan pystynyt 11 viikon ajan joka päivä kirjoittamaan 10 tuntia putkeen. Tauoilla on myös merkitystä. Mieheni, perheen ja ystävien lomaillessa luonani muun muassa tutustuimme ympäristöön laajemmin ja söimme paremmin kuin mitä tein yksin jäätyäni.

Blogin pitäminen on ollut antoisampaa kuin aluksi luulinkaan. Aiheiden miettiminen ja postausten laatiminen ovat vahvistaneet omaa kirjoitusprosessiani. Sen lisäksi, että olen blogatessa oppinut asioita itsestäni, olen oppinut paljon uutta myös ympäröivästä maailmasta ja muista ihmisistä. Kaikkein upeinta on ollut dialogipostausten tekeminen. (Niitä on muuten luvassa lisää!)

Lähdin Aurinkorannikolle kirjoittamaan näytelmäkäsikirjoitusta mutta keksin yhtäkkiä niin hyvän idean romaaniin, että se kiilasi etusijalle. Ja sitten yksi ystäväni ehdotti toisen romaanin kirjoittamista yhdessä, eikä tuollaiseen kutsuun vain voi sanoa ”ei”.

Muutamana päivänä jouduin tekemään myös niitä töitä, joista olin palkattomalla virkavapaalla. Pari päivää meni oppilastöiden arvioimiseen. Sen homman olisin voinut tehdä vasta vapaan päätyttyä, mutta en halunnut turhaan kerätä rästitöitä itselleni, joten olin jo etukäteen tiedottanut oppilaille, että arvioin heidän sähköisesti palauttamansa tehtävät Espanjasta käsin. Lisäksi kollega tarvitsi apuani eräässä poikkeuksellisen vaikeassa oppilasasiassa, ja siihen kulutin muutamia tunteja parina päivänä. Mieluummin niin, kuin että töissä oltaisi oltu pulassa ja kaikki kaatuisi ryminällä niskaani heti loman jälkeen.

Espanjaa puhuin päivittäin mutta aika suppealla skaalalla. En oppinut juuri muuta kuin tilaamaan ravintolassa ja asioimaan kaupassa, ja välillä jouduin silti turvautumaan englantiin. Naapureiden kanssa ei tullut vaihdettua muuta kuin tervehdykset, ja koska vietin aikaa vain omien ystävieni kanssa tai yksin kotona kirjoittaen, en kehittänyt minkäänlaista sosiaalista verkostoa.

Verkostoituminen ei ollut tavoitteeni tällä reissulla. Lähdin lepäämään ja kirjoittamaan. Ne tavoitteet saavutin täydellisesti. Heräsin joka aamu ilman herätyskelloa, lenkkeilin koiran kanssa ja nautin auringosta. Pilvisinä päivinä iloitsin siitä, ettei tarvitse kärvistellä sentään pakkasessa. Tunsin oloni ihanan kiireettömäksi; otin päivän kerrallaan ja elin ilman aikatauluja.

En ole moneen viikkoon nähnyt työpainajaisia. Kun ajattelen töihin paluuta (huomenna), en ahdistu niin voimakkaasti kuin vielä pari kuukautta sitten. Minulla on tunne, että selviän kesäloman alkuun asti. Kolme kuukautta enää.

virkavapaa.jpg

Herääminen ilman kelloa, aamulenkki auringonpaisteessa rannalla, kiireetön päivärytmi ja hetkessä eläminen ovat asioita, joita ei voi mitata rahassa.

 

 

Tiedätkö sinä, mitä elämältäsi haluat? Tietääkö presidenttikään?

Minä mietin lähes päivittäin, mitä elämältäni haluan ja mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Luulin sen olevan ihan normaalia, mutta ilmeisesti unelmointi ja itsetutkiskelu eivät kuulukaan ihan kaikkien päivittäiseen rutiiniin. Havahduin tähän luettuani Hesarin kolumnin, jossa pohditaan, kuinka helposti ihminen vain ryhtyy tallaamaan sitä tavallisinta polkua sen sijaan, että pysähtyisi miettimään, mitä itse oikeasti elämältään haluaa. Monet vain etenevät urallaan miettimättä, haluavatko tehdä juuri sitä työtä, ja perustavat perheen, koska niin kuuluu tehdä.

Kolumnisti kertoo törmänneensä naisiin, jotka vasta perhevapaalla ymmärtävät esittää itselleen kysymyksen: Mitä minä haluan elämältäni? Moni kuulemma vaihtaa alaa tai tekee muita isoja suunnanmuutoksia siinä vaiheessa – hyvä niin. Jos ei ole tyytyväinen elämäänsä, asialle on tehtävä jotain.

Näin vaalipäivänä en voi olla lähtemättä ajatusleikkiin: Entä jos jostain 1970-luvulta saakka ruuhkavuosia elänyt Sauli Niinistö pitää vaikka tänä keväänä perhevapaata ja vihdoinkin, saadessaan mahdollisuuden pysähtyä miettimään elämäänsä, tajuaakin tehneensä kaiken vain niin kuin muut ovat odottaneet hänen tekevän? Näin tuskin käy – Niinistö tuskin pitää isyyslomaa ja uskoisin, että hän on pohdiskellut elämänvalintojaan jo tätä ennen.

Kolumnin lopussa kirjoittaja tulee asian ytimeen: Jos on itse valinnut uran, perheen ja harrastukset, onko varaa valittaa ruuhkavuosista? Työpaikkaa tai jopa alaa voi aina vaihtaa (ainakin teoriassa). Harrastuksista voi luopua, jos ne kuormittavat liikaa. Mutta entä jos perhevapaalla ollessaan tajuaa, ettei olisikaan halunnut lapsia?

har du visor min vän.jpgNämä ajatuksia herättävät säkeet ovat Bengt Ahlforsin laulusta Har du visor min vän.

 

Raskas työ vaatii työtaakan keventämistä

Viime aikoina olen miettinyt erityisen paljon sitä, mikä olisi unelmatyöni. Opettajan ammatti on ollut lapsuudesta asti unelmani, mutta nyt se on alkanut kyllästyttää. Olen viimeisen vuoden aikana lukenut arviolta miljoona artikkelia, joissa käsitellään onnellisuutta tai unelmien toteuttamista; niitä muuten julkaistaan nykyään todella paljon! Vai onko kyse samasta ilmiöstä kuin vauvakuumeessa, kun näkee ympärillään vain raskaana olevia naisia? (Siitä minä en tiedä mitään.)

Pari päivää sitten vastaan tuli kiinnostava Hesarin juttu, jossa puhutaan mm. siitä, kuinka oma unelmatyö voi osoittautua vääräksi.  Artikkelissa haastateltu motivaatiovalmentaja Leena Ståhlberg sanoo: ”Pysyminen väärältä tuntuvassa työssä voi johtaa kyynistymiseen.” Juuri sitä olen alkanut pelätä.

Työ on niin tärkeä osa elämää, että haluaisin nauttia siitä. Uskon oman motivaatiopulani säteilevän myös oppilaisiin. Se tuntuu erityisen kurjalta. Tiedän, että parhaimmillani saan sen tyhmimmän ja laiskimmankin oppilaan innostumaan – ainakin tunniksi – vaikka lauseenjäsennyksestä. Kun olen itse väsynyt, ei oppilaitakaan jaksa kiinnostaa. Opettajan työtä ei voi tehdä kunnolla leipiintyneenä.

Nyt, kun duunissa on tuntunut tökkivän jo pitemmän aikaa, olen harkinnut alan vaihtoa. Rakastan kuitenkin kaikkea, mikä liittyy ammattiini: opettamista, kirjallisuutta, kirjoittamista, teatteria ja draamakasvatusta, tarinoiden keksimistä ja kertomista. Vain yhtä intohimoistani – matkustamista – en pääse toteuttamaan työssäni, mutta pitkät opetuksettomat ajat kieltämättä kelpaavat. Mieluummin ansaitsen vähemmän ja pidän paljon vapaata kuin tienaan tuhansia enkä pääse ikinä reissuun. Kaikki, mikä töissä ei ole kivaa, liittyy kouluun instituutiona ja ympäristönä. Mutta mitä muita tapoja minulla voisi olla toteuttaa intohimojani kuin yläkoulun opettajana toimiminen?

Tässä lista minun unelmaduuneistani:

  • tietokirjailija
  • dekkarikirjailija
  • näytelmäkäsikirjoittaja
  • vakavasti otettava lifestylebloggari
  • kirjallisuus- ja teatterikriitikko
  • matkailutoimittaja
  • draamakouluttaja
  • matkailu- ja elämyspalveluiden tuottaja

Kaikissa onnellisuus- ja unelmaoppaissa käsketään menemään rohkeasti kohti sitä, mikä pelottaa, joten aion painaa julkaise-nappia, vaikka se hirvittääkin. Altistan itseni naurunalaiseksi: entä jos unelmani ovat muiden mielestä tyhmiä ja mahdottomia saavuttaa? Haluaisinkin kuulla: Minkälaisia unelmaduuneja itse keksitte? Kuulostaako minun listani mielestänne ihanalta tai typerältä? Vielä kaupan päälle kehotan teitä kaikkia jakamaan tätä blogia kaikille tutuillenne, joita aiheeni saattaisivat kiinnostaa! (Mitä useampi blogiani lukee, sitä lähempänä olen bloggarin uraa.)

raskas työ

Kuvassa uuden lempikahvilani (San Chocolato Fuengirolassa) pation seinä. ”Te quiero libre” on englanniksi ”I want you free”. Miten sinä kääntäisit sen suomeksi?