Mikä kana ei muni?

Kun yhdeksän tytön kaveriporukka aikuistuu, mökkiviikonloppua ei mahdu viettämään enää kenenkään mökille. Nykyään melkein kaikilla on puoliso, mikä tuplaa heti henkilömäärän – ja sitten on vielä lapset. Tämän kokoiselle jengille on vuokrattava leirikeskus tai kokonainen mökkikylä.

Ensimmäiset vauvauutiset kuultiin juhannuksena kuusi vuotta sitten, ja siitä lähtien koko ajan joku meistä on ollut raskaana. Lapsia on syntynyt tähän mennessä yhteensä kahdeksan – ja yksi on tulossa. Meistä yhdeksästä on äitejä viisi, eli niukka enemmistö.

Ennen mökkibileisiin pääsi perille yhteensä kahdella autolla. Suunnittelussa tärkeintä oli se, montako viinitonkkaa ja olutlaatikkoa tarvitaan. Nykyään perheet tulevat paikalle kukin omilla tila-autoillaan, ja kaljanmäärää tärkeämpää on, että kohteessa on juokseva vesi, jotta vaipanvaihto onnistuu helposti.

Myös ruokahuolto vaatii entistä enemmän huomiota. Ison porukan ruokkiminen monta kertaa päivässä tarkoittaa sitä, että jonkun on oltava käytännössä koko ajan keittiössä laittamassa ruokaa tai tiskaamassa. Erikoisruokavalioita ja allergioita on monenlaisia, mikä aiheuttaa päänvaivaa ruokalistan suunnittelussa.

Tänä vuonna kokeilimme ensimmäistä kertaa uutta ratkaisua: Majoituimme maatilalla, jossa saimme kävellä valmiiseen pöytään aamiaiselle, lounaalle ja päivälliselle. Kannatti! Aikaa jäi enemmän mukavaan yhdessä oloon. Myös ruokakaupassa käynti oli paljon helpompaa, kun jokainen huolehti vain omista väli- ja iltapaloistaan.

Lasten viihdyttäminen ja vahtiminen helpottuu vuosi vuodelta, kun he kasvavat. Mitä vähemmän on sylivauvoja, sitä enemmän vanhemmillakin on aikaa nauttia mökkeilystä. Taaperot pystyvät jo leikkimään keskenään, puhumattakaan viisivuotiaista, jotka osaavat jo pukea, syödä ja käydä vessassa itse. Sen ikäiset ovat hauskaa seuraa myös meille lapsettomille tädeille, koska heidän kanssaan voi jo käydä ihan oikeita keskusteluja ilman vanhempien jatkuvaa tulkkaamista.

Ja sitä juttua muuten riittää. Tällä kertaa leirin hitti oli vanhat koululaisvitsit ja arvoitukset. Homman juju oli keksiä niihin toinen toistaan päättömämpiä vastauksia. Esimerkiksi: ”Mikä kana ei muni? – Tuoli.” Tai ”Mikä on vihreä ja roikkuu puussa? – Äiti.”

Siihen on syy, miksi olen ystävystynyt ja pitänyt yhteyttä juuri näiden ihmisten kanssa. He ovat minun mielestäni hyviä tyyppejä, joiden kanssa on mukava viettää aikaa. Samoin tunnen heidän lapsiaan kohtaan. Fiksut ystäväni osaavat näköjään kasvattaa lapsistaan myös fiksuja.

Aikamoista hulinaa se leirielämä kuitenkin on. Kun sunnuntaina hyppäsin omaan autooni ja lähdin kotimatkalle, oli olo väsynyt mutta onnellinen. Onnellinen kahdesta syystä: maailman parhaista ystävistä ja siitä, että minun takapenkilläni ei istu ketään turvaistuimessa.

porkkana.jpgViime viikonloppuna vietimme jo perinteeksi muodostunutta ”tyttöjen kesäleiriä”, joka on nimestään huolimatta koko perheen tapahtuma. Oikea vastaus otsikossa esitettyyn arvoitukseen löytyy kuvasta.

 

Äiti pakotti tyttären aborttiin ja sulki silmänsä insestiltä – Tyttöjen teatteriretket Espoossa

Meillä on tapana lukioaikaisen tyttöporukkamme kanssa järjestää pari–kolme kertaa vuodessa yhteinen tapaaminen teatterin ja ravintolaillallisen merkeissä jossain päin Suomea. Kutsumme tapaamisia Tyttöjen teatteriretkiksi. Niiden pääasiallinen tarkoitus on viettää laatuaikaa rakkaiden ystävien kanssa, mutta retkissä yhdistyy monta nautinnollista elementtiä: ystävien seura, ruoka ja viini, teatteri, uudet elämykset ja pako arjesta.

Viime viikonloppuna vierailimme pääkaupunkiseudulla. Kävimme katsomassa Espoon Kaupunginteatterin esityksen Syyssonaatti, jonka juonikuvioon otsikossa viitataan. (Harjoittelen klikkiotsikointia, sillä perjantaina Ilta-Sanomissa julkaistun haastatteluni otsikko on niin paljon vetävämpi kuin miesten saunaillasta kertovan blogipostaukseni otsikko.) Syyssonaatti perustuu Ingmar Bergmanin samannimiseen elokuvaan vuodelta 1978. Kukaan meistä ei ollut nähnyt elokuvaa emmekä oikeastaan tienneet yhtään mitä odottaa.

Lavasteet herättivät mielenkiinnon heti teatterisaliin astuessa. Tilaa rajasi katosta tihkuva vesisade, joka oli upeasti valaistu ja joka vangitsi huomion, vaikka olikin näkökentän reunalla, mutta jonka merkitys kokonaisuudelle jäi ikävä kyllä hämäräksi. Lava oli tilan keskellä ja katsomo sen molemmin puolin. Lavan molemmissa päädyissä oli sängyt ja keskellä flyygeli. Sitä sentään soitettiin esityksen aikana, tosin minun mielestäni pianomusiikkia olisi voinut olla enemmänkin, koska päähenkilön äidin konserttipianistin ura oli koko tarinan punainen lanka. 25370413357_7032762134_zKuvassa flyygeliä soittaa tytär Eva (Leena Pöysti). Soittoa kuuntelevat aviomies Viktor (Carl-Kristian Rundman) ja äiti Charlotte (Satu Silvo).

Tarinan päähenkilö Eva kutsuu vuosien tauon jälkeen äitinsä Charlotten luokseen kylään. Myös Evan sisko, Charlotten toinen tytär Helena, on paikalla. Vierailun aikana revitään auki kaikki perheen traumat: äidin ainainen poissaolo kotoa, hellyyden ja kosketuksen puute lapsuudessa, rakastamisen vaikeus, vanhempien epäonnistunut avioliitto, päähenkilön oman lapsen kuolema ja äidin välinpitämättömyys sitä kohtaan… Äidin ja tyttären suhteessa olisi riittänyt ruodittavaa jo näillä eväillä. Kun lisäksi paljastuu, että Charlotte on pakottanut Evan aikoinaan aborttiin ja sulkenut silmänsä Helenaan kohdistuneelta insestiltä, yltyy meno jo vähän liiankin hurjaksi.

Näytelmän koko jännite nojaa tekstiin. Esityksen alussa toiminta vie tapahtumia sujuvasti eteenpäin, mutta kun keskustelu Evan ja Helenan lapsuudesta alkaa pian äidin paikalle saapumisen jälkeen, toiminta loppuu lähes kokonaan ja fokus siirtyy lausuttuihin repliikkeihin. Onneksi kaikki neljä näyttelijää tekivät loistavaa työtä ja läsnäolollaan ja eläytymisellään onnistuivat pitämään katsojan mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Totesimme tyttöjen kanssa tosin, että esitys ei olisi saanut olla yhtään pitempi tai dialogia ei olisi enää jaksanut seurata.25370422537_e363747ee8_zLavastus oli hieno mutta pelkistetty. Pääosassa oli henkilöhahmojen välinen dialogi. Kuvassa Eva (Leena Pöysti) ja Charlotte-äiti (Satu Silvo).

Kuten niin monesti ennenkin, meidän lisäksemme yleisössä ei näkynyt muita alle viisikymppisiä. Illallispöydässä mietimme, mikseivät nuoret (aikuiset) käy teatterissa. Yksi syy on varmasti kalliit liput: Syyssonaatin sisäänpääsy kustansi yli 40 euroa per nenä. Sillä rahalla käy elokuvissa ja hampurilaisella kaksi kertaa. Syytän myös kasvatusta: teatteria vierastavat vanhemmat eivät vie omia lapsiaan vapaa-ajalla katsomaan näytelmiä eikä kouluilla välttämättä ole rahaa tarjota oppilaille teatterielämyksiä. Nuorilla voi myös olla kokemuksen puutteesta johtuvia ennakkoluuloja, jotka estävät heitä käymästä teatterissa omaehtoisesti. Tämän olen huomannut jutellessani oppilaitteni kanssa. Moni nuori luulee teatterin olevan aina jotain liian vaikeaa ja hienoa.

Kun vien oppilasryhmiä teatteriin, panostan erityisen paljon näytelmän valintaan. Monelle yläkoululaiselle koulun järjestämä retki on ensimmäinen kerta teatterissa, ja tavoitteeni tietysti on, ettei se jäisi viimeiseksi. Syyssonaatti oli intensiivisyydessään hieno teos mutta samalla malliesimerkki näytelmästä, jota en suosittelisi ensikertalaiselle. Ehkä siinä syy, miksi olimme ainoat ”tytöt” yleisössä.

Kuvat: Espoon Kaupunginteatteri