Kalenterin orja

Sunnuntaina herätessäni tajusin huikean jutun: Seuraavat neljätoista kuukautta ovat minun omaisuuttani. Saan tehdä ihan mitä huvittaa. Aioin kirjoittaa siitä heti blogiin ja fiilistellä. Sitten heräsi pelko: Osaisinko hyödyntää ajan oikein? Kirjoittamisesta ei tullut yhtäkkiä mitään.

Olen mestari täyttämään kalenterini. Teen merkintöjä lähes maanisesti ja alan suorittaa. Viimeiset pari vuotta olen tietoisesti pyrkinyt tästä tyylistä eroon ja opetellut sanomaan ”ei”. Olen päättänyt ryhtyä vain oikeasti kiinnostaviin projekteihin ja kieltäytynyt kaikista itselleni vähemmän tärkeistä menoista. Pyrin pitämään kiinni siitä, että vuodessa olisi edes muutama viikonloppu, jolloin ei kalenterissa lue mitään. Joskus on myös päästävä työpäivän jälkeen vain kotisohvalle makaamaan.

Vaikka kalenterissa olisi pelkkiä mukavia menoja, saan liioista merkinnöistä aikaiseksi kamalan stressin. Tähän mennessä tänä vuonna kalenteristani löytyy yhteensä kolme kokonaan tyhjää viikonloppua: alkuvuodesta, kun vietin virkavapaata yksin Espanjassa.

Fiilistelevää blogitekstiä ei syntynyt sunnuntaina eikä maanantainakaan. Ensimmäiset kesälomapäiväni olen keskittynyt töihin: Olen luvannut mennä parille kesäleirille pitämään työpajoja. Kun eilen sain niiden suunnittelun hyvälle mallille, päätin ilmoittautua vielä yksille festareille talkoolaiseksi. Opetteluni balanssin löytämiseksi taitaa vielä olla kesken.organizer-791939_1920.jpg

Jos kalenteri näyttää liian tyhjältä, ahdistun siitäkin. Olenko menetetty tapaus, vai löydänkö tasapainon vielä jonakin päivänä?

Kuva: Pixabay

Kymmenen vuotta sitten tänä päivänä

Viikonloppuna Facebook muistutti minua tekemästäni päivityksestä tasan kymmenen vuotta sitten: Olin juuri saanut gradulleni kansitusluvan. Sillä aikaa, kun gradu oli painossa, pakkailin tavaroita muuttolaatikoihin ja valmistauduin jättämään yhden elämänvaiheen taakseni.

Opiskeluvuodet olivat ihania ja ikimuistoisia. Jo ensimmäisen viikon aikana tutustuin pariin kivaan tyyppiin, joiden kanssa meillä synkkasi välittömästi. Meistä tuli pian tiivis kolmikko. Valitsimme samoja kursseja ja teimme ryhmätyöt yhdessä. Keväällä hankimme kimppakämpän, jossa asuimme seuraavat viisi vuotta kolmisin kertaakaan riitelemättä. Opiskelimme ja biletimme, jaoimme arjen iloineen ja suruineen. Kasvoimme yhdessä aikuisiksi.

Kun olimme kaikki valmistumisen kynnyksellä, tuli aika irtisanoa asunto ja lähteä eteenpäin. Yksi meistä pääsi heti töihin, toinen lähti suorittamaan toista tutkintoa, ja minä muutin ulkomaille työharjoitteluun.

Vietin viime viikonlopun sattumalta juuri näiden ystävieni, entisten kämppisteni, kanssa. Nykyään asumme kaikki kolme eri puolilla Suomea ja näemme toisiamme harvoin. Kun tapaamme, tuntuu siltä kuin tulisi kotiin. Kämppikset ymmärtävät minua vielä paremmin kuin kukaan muu ystävistäni, koska sen lisäksi että olemme asuneet ja kasvaneet yhdessä, työskentelemme samalla alalla. Kun kerron, minkälaisia haasteita työssäni kohtaan, kämppikset tietävät täsmälleen, mistä puhun.

Muistelimme toukokuuta kymmenen vuotta sitten, kun olimme lähdössä eri teille. ”Mitä kymmenen vuoden takainen sinä odotti elämältä?” kämppikseni kysyivät minulta. Yritin pinnistellä muistiani. Muistan kyllä hyvin ne viimeiset viikot ja päivät opiskelukaupungissa. Asioin yliopistopainossa ja tiedekunnan kansliassa, pakkasin muuttolaatikoita ja vein tavaroita säilöön siskoni luo ja äitini vintille. Hyvästelin ihmisiä ja tutuksi tulleita kotikulmia. Mutta en yhtään muista, minkälaisia tulevaisuuden haavekuvia mielessäni näkyi.

Ehkä ajattelin vain sitä tulevaa kesää ja kesätöitä sekä seuraavaa lukuvuotta työharjoittelussa ulkomailla. En kai osannut ajatella sen pitemmälle. Ainakaan en olisi uskonut, että kymmenen vuoden kuluttua olisin jäämässä opintovapaalle työuupumuksen takia.

20180530_085911.jpg

Se meistä, joka lähti kymmenen vuotta sitten opiskelemaan lisää, on juuri saanut vakituisen työn. Toinen, joka pääsi silloin heti töihin, pelkää jäävänsä syksyllä ensimmäistä kertaa elämässään työttömäksi. Ystävyytemme on onneksi ennallaan; se on tärkeintä. Sommittelimme yhteisen dadarunon.

Kulunut viikko lukuina

Tällä viikolla olen viimeistellyt ja syöttänyt koneelle 122 oppilaan arvioinnit, joista 67 päättöarviointia. Wilma on kaatunut kaksi kertaa.

Olen käynyt kolme kertaa järvessä uimassa ja syönyt neljä jäätelöä.

Työpäiviä on jäljellä enää kuusi. Sen jälkeen minulla on kaksi kuukautta lomaa, ja sitten kaksitoista kuukautta opintovapaata.

touko25.jpg

 

Elän, siis olen rohkea

En saanut työpaikkaa, jota hain. Olin ennalta henkisesti varautunut sekä valituksi tulemiseen että kielteiseen päätökseen, eikä isku itse asiassa tuntunut kauhean kovalta. Uusi työ olisi vaatinut muuttoa muualle, joten lohduttaudun sillä, että selviämme nyt helpommalla. Ei tarvitse miettiä, laitetaanko oma asunto myyntiin vai vuokralle, eikä tarvitse etsiä uutta asuntoa toisaalta.

Minulla oli myös valmiiksi mietittynä varasuunnitelma, jota olen nyt lähtenyt toteuttamaan: Olen anonut töistä vuoden virkavapaata. Vuoden aikana aion opiskella kirjoittamista ja kirjoittaa. Lisäksi pyrin kehittämään muita sivubisneksiäni siten, että ne alkaisivat tuottaa tarpeeksi rahaa, jotta uskaltaisin irtisanoutua. Tavoite siis on, että vuoden päästä toimeentuloni olisi turvattu muilla kuin opettajan töillä.

Kun kerroin työkavereilleni aikeistani jäädä opintovapaalle, he suhtautuivat kannustavasti. Minua kehuttiin rohkeaksi, koska uskallan tehdä, mitä haluan. Eräs työkaverini huokaisi ripaus kateutta äänessään: ”Sä niinku oikeasti elät sun elämääs!” Jäin miettimään, mitä kaikki muut sitten tekevät.

Elän.jpg

Lapsettoman on ehkä helpompi tehdä ”rohkeita” elämänvalintoja kuin sellaisen ihmisen, jolla on lapsia elätettävänään. Toivoisin silti, että kaikki me voisimme kokea omat valintamme mielekkäinä.

 

 

Kolme syytä olla opettaja

Kun Elinkeinoministeriö esittää koulujen kesäloma-ajan siirtoa sillä perusteella, että muuten ”matkailuelinkeino menettää yli 200 miljoonaa euroa joka kesä”, on aika pysähtyä hetkeksi ja miettiä: Mitä täällä oikein tapahtuu? Uutisissa ei ole tarkemmin avattu, mihin laskelmat perustuvat. Mietin, miten se vaikuttaa työllisyyteen, lomailevatko lapset kesäkuun alussa vai elokuun lopussa. Työikäisten työttömien luulisi pääsevän yhtä hyvin sesonkitöihin kesä- tai elokuussa.

Aihe oli esillä jo alkuvuodesta, jolloin uutisoitiin ruotsinkielisten koulujen rehtoreiden vaativan kesäloman siirtoa. Silloin perusteena oli lähinnä sää. ”Suomen alkukesä on usein kylmä ja sateinen, kun taas loppukesän sää on usein lämmin ja aurinkoinen” rehtoreiden tekemässä kansalaisaloitteessa todetaan. Ilmatieteenlaitoksen mukaan kuitenkin kesäkuun alussa on keskimäärin parempi sää kuin elokuun lopussa. Olisiko kannattanut tarkistaa faktat ensin?

Koulun perimmäinen tarkoitus ei ole palvella matkailualan tarpeita eikä säilöä lapsia sateensuojaan siksi aikaa, kun vanhemmat ovat töissä. ”Jos jostain löytyy ongelma, ratkaisu tuntuu olevan se että koulussa pitäisi puuttua asiaan. Oikeasti koulussa pitäisi opettaa lapsille kouluaineita”, kirjoittaa Tommi Kinnunen Ylen kolumnissa. Hän on oikeassa. Opettajien vastuulle on sysätty jo vaikka mitä mutta resursseja vain vähennetty. Ennen sanottiin, että on kolme syytä olla opettaja: kesä, heinä, elo. Nykyään on vaikea keksiä yhtäkään.

7BB02043-7CE5-48FC-8958-10BCA9A2F235.png

Jos koulujen kesälomia siirretään, perustelun täytyy olla pedagoginen. Syyksi eivät riitä elinkeinoelämän tarpeet tai sää.

 

 

 

 

Tämä päivä ja lähitulevaisuus lukuina

Tänään ajoin töihin 52 kilometriä. Työpäiväni koostui kahdesta 90-minuuttisesta koevalvonnasta ja kahdesta 45-minuuttisesta luovan kirjoittamisen oppitunnista sekä välituntivalvonnasta, joka kesti 15 minuuttia. Vastaanotin yhdeksän Wilma-viestiä ja lähetin kuusi. Päivän aikana oppilaat tuottivat yhteensä  51 koepaperia ja 37 luovan kirjoittamisen tehtävää, jotka nyt odottavat arvioimista. Ajoin töistä kotiin 52 kilometriä.

Huomenna menen koulutukseen. Matkustan sinne 178 kilometriä. Koulutus kestää neljä tuntia. Sitten matkustan 178 kilometriä takaisin. Sunnuntaina en aio tehdä töitä.

huhtikuu.jpgEnää 28 koulupäivää, yksi suunnittelupäivä ja kaksi opekokousta ennen kesälomaa. Minulla on jäljellä vielä kaksi psykologikäyntiä työnantajan piikkiin.

Mitä työhaastattelussa kysytään?

Vaikka aineenopettajien työtilanne on surkea, joskus voi käydä niin onnekkaasti, että saa kutsun työhaastatteluun. Minulle tapahtui näin. Aluksi tuntui vaikealta koota itsensä haastattelutilannetta varten. Juuri todettu työuupumus veti epävarmaksi. Kuinka voisin mennä pokkana selittämään, miten hyvä ja innokas opettaja olen?

Työpsykologi kannusti minua muistuttaen, että työpaikan vaihdos saattaisi hyvinkin olla ratkaiseva tekijä oloni parantumiseen. Niinpä yritin valmistautua haastatteluun hyvin ja lopulta menin sinne oikeasti intoa puhkuen. Kokosin tähän muutamia yleisiä työhaastattelussa vastaan tulevia kysymyksiä, joihin mietin etukäteen myös napakat vastaukset.

 

Kysymys: Kerro jotain itsestäsi.

Vastaus: Olen työstäni innostunut opettaja. Rakastan uuden oppimista itsekin, ja olen jatkuvasti kehittänyt itseäni ja työtäni yliopistosta valmistumisen jälkeenkin. Minulla on kokemusta lukiosta, yläkoulusta, moniammatillisesta yhteistyöstä, luokanvalvojan tehtävistä, oppilaskunnan ohjaamisesta, yhteistyöstä koulun ulkopuolisten tahojen kanssa jne.

Kysymys: Minkälainen olet opettajana?

Vastaus: Luova, innostava ja kannustava. Käytän oppilaslähtöisiä menetelmiä ja olen helposti lähestyttävä. Oppitunneillani on hyvä työrauha.

Kysymys: Mikä ohjaa opetustasi?

Vastaus: Valtakunnallinen opetussuunnitelma.

Kysymys: Mikä on tärkeintä omassa oppiaineessasi?

Vastaus: (Jokin uudessa opsissa mainittu asia, esim. monilukutaito.)

Kysymys: Mitä pidät tärkeimpänä opettajan työssä?

Vastaus: Kasvattajan roolia. Nuorten kohtaaminen ja kuunteleminen sekä kasvun tukeminen on minulle tärkeintä.

Kysymys: Miten innostat murrosikäisiä poikia lukemaan?

Vastaus: Kannustaen, ei pakottaen. Etsimällä aiheiltaan sopivia kirjoja, opastamalla äänikirjojen ja sähköisten kirjojen pariin, antamalla luettavaksi selkokielistettyä kirjallisuutta.

Kysymys: Oletko ottanut digiloikan?

Vastaus: Käytän sujuvasti digilaitteita ja sähköisiä ympäristöjä. Pidän niitä hyvinä oppimisen apuvälineinä. Tieto- ja viestintäteknologian käytön on aina oltava pedagogisesti perusteltua. Pidän edelleen tärkeänä, että kaikki oppivat myös kirjoittamaan käsin, että koulussa luetaan muitakin kuin sähköisiä tekstejä ja että vuorovaikutusta harjoitellaan myös kasvokkain.

Kysymys: Onko sinulla kokemusta oppiainerajat ylittävästä yhteistyöstä?

Vastaus: Kyllä. Eri aineiden opettajien välinen yhteistyö ja ilmiöpohjainen opetus ovat rikkaus. (Kerro 1-2 esimerkkiä.)

Kysymys: Onko sinulla jotain kysyttävää?

Vastaus: On. (Mieti 1-2 kysymystä, jotka osoittavat pedagogisen pätevyytesi ja innostuneisuutesi työtä kohtaan. Esimerkiksi: Minkälainen työyhteisönne on? Onko opettajalla halutessaan mahdollisuus antaa tukiopetusta tai perustaa kerhoja? Minkälaiset erityisopetuksen resurssit teillä on?)

thought-2123970_1920.jpg

Mitä yleisiä haastattelukysymyksiä ei ole tähän postaukseen listattu? Kommentoi!

Kuva: Pixabay

 

 

 

Minulla on vakava työuupumus

Kävin työterveyspsykologin juttusilla. Varasin ajan, koska virkavapaalla ollessani tajusin, että töihin paluu tuntui todella ahdistavalta. Tammikuussa maaliskuulle varaamani aika jostain syystä peruuntui ja pääsin käymään vastaanotolla vasta tällä viikolla. Kahden Espanjassa virkavapaalla vietetyn kuukauden jälkeen olen ehtinyt nyt olla reilun kuukauden kotona ja töissä.  Olen alkanut epäillä, olenko sittenkään uupunut töihin vai olenko sairastunut masennukseen. Välillä nimittäin tuntuu, ettei oikein mikään enää kiinnosta.

Menin psykologille esittämään kysymyksiä: Olenko masentunut vai töissä loppuun palanut? Auttaisiko työpaikan vaihtaminen vai pitääkö vaihtaa kokonaan alaa? Psykologi kuunteli, kysyi kysymyksiä ja neuvoikin: Ainakaan keskellä kriisiä ei kannata tehdä lopullisia päätöksiä. Hän teetti minulla kolme kirjallista testiä: ahdistuneisuustestin, masennustestin ja työuupumustestin. Tulokset olivat hyvin selvät. En ole ahdistunut tai masentunut mutta minua vaivaa vakava työuupumus.

Vaikka olin etukäteen jo aika varma ”diagnoosistani”, sen kuuleminen ammattilaisen ja ulkopuolisen suusta vaati vähän sulattelua. Silti käynti tuntui heti myös auttavan. Tuntui vapauttavalta kuulla, että en välttämättä ole oikeasti huono ope. Kahden viikon kuluttua menen uudestaan psykologia tapaamaan. Silloin kuulemma voimme miettiä, mitä työuupumukselle voidaan tehdä, eli miten siitä selvitään.

sauna.jpg

Työuupumus ei ole pysyvä persoonallisuuden piirre vaan liiasta työn kuormituksesta johtuva krooninen stressitila, josta voi parantua. Lumikuorman alla notkuvan saunankaton voi ehkä vielä pelastaa.

 

Vastaus ”tähän kysymykseen” sai minut tajuamaan jotain merkittävää

Aamulehdessäkin on menty klikkiotsikointiin.  ”Nämä kaksi kysymystä saavat sinut ymmärtämään, miksi teet työtäsi – Edes toimitusjohtaja ei yleensä osaa vastata” herättää huomion. Minun on saatava tietää, mitkä kaksi kysymystä ovat niin vaikeita, ettei edes toimitusjohtaja osaa vastata.

”Mikä on se ongelma, jota sinun työsi ratkaisee? Kenen ongelma se on?” No, eivät ne nyt niin vaikeita kysymyksiä olleetkaan. Vai oliko opettajan vain erityisen helppo vastata? Kukaanhan ei opiskele opettajaksi rahan tai vaikutusvallan takia vaan nimenomaan auttaakseen muita.

Uutisessa siteeratun aivotutkija Katri Saarikiven mukaan vain sellainen työ on merkityksellistä, jossa keskitytään ratkomaan jonkun toisen ihmisen ongelmia. Jos tekee työtään jostakin toisesta motiivista, ei ole tajunnut oman työntekonsa juurisyytä – tai työ ei ehkä ole arvokasta. Tunteakseen itsensä hyväksi ja tarpeelliseksi on ymmärrettävä, miksi tekee työtään. Jos tehtaan johtaja istuu pöytänsä takana vain rahan takia, hänen työnsä ei tuota arvoa kenellekään. Jos hän ymmärtäisi johtavansa tehdasta siksi, että tuotantolinjalla valmistuvat tuotteet ovat tarpeellisia muille ihmisille, hänen työllään olisi tarkoitus.

Minä teen työtäni, koska haluan opettaa nuorille elämän kannalta tärkeitä taitoja: luku- ja kirjoitustaitoa, viestintä- ja ilmaisutaitoja, vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja sekä taiteen kokemisen ja tuottamisen taitoja. Kun esitin itselleni uutisen otsikossa mainitut ”kaksi kysymystä”, tajusin ajautuneeni sivuraiteille työssäni ja tuntevani varmaan siksi niin suurta ahdistusta.

Oppilailla on niin paljon ongelmia perustaitojen hallinnassa, että en pysty kunnolla tekemään työtäni, johon minut on koulutettu. Jos oppilas ei osaa seiskalle tullessaan lukea ja kirjoittaa, olen aika voimaton. Oikeastaan – jos lapsi ei ole alakoulun aikana oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, siihen on syynä jokin muu kuin huono luokanopettaja.

Aineenopettajan koulutus ei riitä vaikeimpien sosiaalipuolen ongelmien ratkaisemiseen. Jotta pystyisin opettamaan yläkoululaisille oppiaineeni opetussuunnitelman mukaisia asioita, pitäisi ensin ratkoa isommat ongelmat: tunne-elämän kehityksen häiriöt, mielenterveysongelmat ja käytöshäiriöt, jotka estävät uusien asioiden oppimisen. Totta kai osaan ja haluan auttaa nuoria muissakin kuin omaan oppiaineeseeni liittyvissä asioissa; minulla on aineenhallinnan lisäksi pedagoginen pätevyys. Kuunteleminen ja kasvattaminen ovatkin tietysti ensisijaisia tehtäviäni opettajana. Minusta vain tuntuu, että työnkuvaani ei enää muuta kuulukaan kuin alkeellisten käyttäytymis- ja vuorovaikutustaitojen jankkaaminen.

meerkats-2169908_1280.jpg

Katri Saarikivi nostaa vuorovaikutus- ja empatiataidot työntekijän tärkeimmiksi ominaisuuksiksi. Työpaikassa, jossa ihmisten välinen vuorovaikutus toimii, pystytään ratkomaan ongelmia tehokkaasti. Kun ongelmia ratkotaan tehokkaasti, syntyy myös tulosta. Hyvä työilmapiiri voidaan siis laskea rahassa. Lasten kasvatukseen kannattaisikin panostaa jo ennen kouluikää, sillä vuorovaikutuksen ja empatian perustaidot opitaan jo varhaislapsuudessa.

Kuva: Pixabay

 

Menisit ope töihin!

Minua usein neuvotaan hakemaan töitä jostain vähän lähempää, kun valitan pitkää työmatkaani. Minulta on myös kysytty, miksi en mene oman asuinalueeni kouluun töihin. Tai miksen muuta vakituisesti Espanjaan ja mene siellä olevaan suomalaiseen kouluun opettamaan, jos kerran Suomen talvi ahdistaa.

Hei, kiitos vinkeistä! Kunpa se olisikin niin helppoa. Viitisen vuotta sitten vietin yhden lukuvuoden työttömänä. Miksi en voinut vain mennä lähimpään kouluun opettamaan? No, varmaan siksi, että jokaisen aineen opettajaa tarvitaan joka koulussa yksi tai kaksi, ja on aika harvinaista, että viran saanut siitä luopuu ennen eläkkeelle jäämistään. Avoimia työpaikkoja ei vain ole.

Koko lukuvuoden ajan hain monesta eri kaupungista lyhyitäkin sijaisuuksia, mutta saldo jäi laihaksi: Syksyllä minua heti onnisti ja sain kahden viikon pätkän. Tammikuussa tein viikon ja maaliskuussa toisen viikon. Siinä ne. Loput viikot kyttäsin Mollia, lähettelin hakemuksia ristiin rastiin ja vajosin aina yhä syvemmälle masennuksen suohon hylkäyskirjeitä lukiessani. Muistan esimerkiksi, kuinka maaseudulla, tunnin ajomatkan päässä kaupungista, oli kahden viikon sijaisuus auki keskellä kevättä. Laitoin välittömästi hakemuksen rehtorille ja soitin vielä perään. Täytin jokaisen työpaikkailmoituksessa mainitun vaatimuksen ja olin motivoituneempi kuin koskaan. Mutta silloin minulla ei ollut kuin vasta viisi vuotta työkokemusta, ja varmasti joku kokeneempi ajoi ohitseni, sillä minua ei valittu tehtävään.

Nyt olen kartuttanut jo melkein kymmenen vuoden kokemuksen eri kouluasteilta. Olen kouluttautunut työn ohessa jatkuvasti ja hankkinut lisäpätevyyksiä. Minulla on hyvät suositukset; olen aina tehnyt työni kiitettävästi. Pari viikkoa sitten hain taas yhtä paikkaa. Tänään oli viimeinen päivä, jolloin haastattelukutsu olisi voinut tulla. Näköjään jäin ilman. Vaikka tiedän, kuinka toivoton työtilanne on, se silti kirpaisee.

Arno Kotro julkaisi Uudessa Suomessa viime viikolla masentavan mutta tilannetta totuuden mukaisesti kuvaavan kolumnin. Meitä huijattiin opiskeluaikana, kuten Kotro kirjoittaa. 2000-luvun alussa meille vakuutettiin, että suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle saamme valita työpaikkamme. Totuus on toinen. Suuret ikäluokat ovat jo jääneet eläkkeelle, mutta samaa tahtia syntyvyys on laskenut ja kouluja ja virkoja lakkautettu.

20180327_224936-e1522238844905.jpg

Koulu on opettajan työpaikka, mutta kaikille niitä hommia ei riitä. Ihmiset, jotka eivät halua tehdä lapsia, ovat syyllisiä opettajien huonoon työtilanteeseen.