Kymmenen vuotta sitten tänä päivänä

Viikonloppuna Facebook muistutti minua tekemästäni päivityksestä tasan kymmenen vuotta sitten: Olin juuri saanut gradulleni kansitusluvan. Sillä aikaa, kun gradu oli painossa, pakkailin tavaroita muuttolaatikoihin ja valmistauduin jättämään yhden elämänvaiheen taakseni.

Opiskeluvuodet olivat ihania ja ikimuistoisia. Jo ensimmäisen viikon aikana tutustuin pariin kivaan tyyppiin, joiden kanssa meillä synkkasi välittömästi. Meistä tuli pian tiivis kolmikko. Valitsimme samoja kursseja ja teimme ryhmätyöt yhdessä. Keväällä hankimme kimppakämpän, jossa asuimme seuraavat viisi vuotta kolmisin kertaakaan riitelemättä. Opiskelimme ja biletimme, jaoimme arjen iloineen ja suruineen. Kasvoimme yhdessä aikuisiksi.

Kun olimme kaikki valmistumisen kynnyksellä, tuli aika irtisanoa asunto ja lähteä eteenpäin. Yksi meistä pääsi heti töihin, toinen lähti suorittamaan toista tutkintoa, ja minä muutin ulkomaille työharjoitteluun.

Vietin viime viikonlopun sattumalta juuri näiden ystävieni, entisten kämppisteni, kanssa. Nykyään asumme kaikki kolme eri puolilla Suomea ja näemme toisiamme harvoin. Kun tapaamme, tuntuu siltä kuin tulisi kotiin. Kämppikset ymmärtävät minua vielä paremmin kuin kukaan muu ystävistäni, koska sen lisäksi että olemme asuneet ja kasvaneet yhdessä, työskentelemme samalla alalla. Kun kerron, minkälaisia haasteita työssäni kohtaan, kämppikset tietävät täsmälleen, mistä puhun.

Muistelimme toukokuuta kymmenen vuotta sitten, kun olimme lähdössä eri teille. ”Mitä kymmenen vuoden takainen sinä odotti elämältä?” kämppikseni kysyivät minulta. Yritin pinnistellä muistiani. Muistan kyllä hyvin ne viimeiset viikot ja päivät opiskelukaupungissa. Asioin yliopistopainossa ja tiedekunnan kansliassa, pakkasin muuttolaatikoita ja vein tavaroita säilöön siskoni luo ja äitini vintille. Hyvästelin ihmisiä ja tutuksi tulleita kotikulmia. Mutta en yhtään muista, minkälaisia tulevaisuuden haavekuvia mielessäni näkyi.

Ehkä ajattelin vain sitä tulevaa kesää ja kesätöitä sekä seuraavaa lukuvuotta työharjoittelussa ulkomailla. En kai osannut ajatella sen pitemmälle. Ainakaan en olisi uskonut, että kymmenen vuoden kuluttua olisin jäämässä opintovapaalle työuupumuksen takia.

20180530_085911.jpg

Se meistä, joka lähti kymmenen vuotta sitten opiskelemaan lisää, on juuri saanut vakituisen työn. Toinen, joka pääsi silloin heti töihin, pelkää jäävänsä syksyllä ensimmäistä kertaa elämässään työttömäksi. Ystävyytemme on onneksi ennallaan; se on tärkeintä. Sommittelimme yhteisen dadarunon.

Elän, siis olen rohkea

En saanut työpaikkaa, jota hain. Olin ennalta henkisesti varautunut sekä valituksi tulemiseen että kielteiseen päätökseen, eikä isku itse asiassa tuntunut kauhean kovalta. Uusi työ olisi vaatinut muuttoa muualle, joten lohduttaudun sillä, että selviämme nyt helpommalla. Ei tarvitse miettiä, laitetaanko oma asunto myyntiin vai vuokralle, eikä tarvitse etsiä uutta asuntoa toisaalta.

Minulla oli myös valmiiksi mietittynä varasuunnitelma, jota olen nyt lähtenyt toteuttamaan: Olen anonut töistä vuoden virkavapaata. Vuoden aikana aion opiskella kirjoittamista ja kirjoittaa. Lisäksi pyrin kehittämään muita sivubisneksiäni siten, että ne alkaisivat tuottaa tarpeeksi rahaa, jotta uskaltaisin irtisanoutua. Tavoite siis on, että vuoden päästä toimeentuloni olisi turvattu muilla kuin opettajan töillä.

Kun kerroin työkavereilleni aikeistani jäädä opintovapaalle, he suhtautuivat kannustavasti. Minua kehuttiin rohkeaksi, koska uskallan tehdä, mitä haluan. Eräs työkaverini huokaisi ripaus kateutta äänessään: ”Sä niinku oikeasti elät sun elämääs!” Jäin miettimään, mitä kaikki muut sitten tekevät.

Elän.jpg

Lapsettoman on ehkä helpompi tehdä ”rohkeita” elämänvalintoja kuin sellaisen ihmisen, jolla on lapsia elätettävänään. Toivoisin silti, että kaikki me voisimme kokea omat valintamme mielekkäinä.

 

 

Kolme syytä olla opettaja

Kun Elinkeinoministeriö esittää koulujen kesäloma-ajan siirtoa sillä perusteella, että muuten ”matkailuelinkeino menettää yli 200 miljoonaa euroa joka kesä”, on aika pysähtyä hetkeksi ja miettiä: Mitä täällä oikein tapahtuu? Uutisissa ei ole tarkemmin avattu, mihin laskelmat perustuvat. Mietin, miten se vaikuttaa työllisyyteen, lomailevatko lapset kesäkuun alussa vai elokuun lopussa. Työikäisten työttömien luulisi pääsevän yhtä hyvin sesonkitöihin kesä- tai elokuussa.

Aihe oli esillä jo alkuvuodesta, jolloin uutisoitiin ruotsinkielisten koulujen rehtoreiden vaativan kesäloman siirtoa. Silloin perusteena oli lähinnä sää. ”Suomen alkukesä on usein kylmä ja sateinen, kun taas loppukesän sää on usein lämmin ja aurinkoinen” rehtoreiden tekemässä kansalaisaloitteessa todetaan. Ilmatieteenlaitoksen mukaan kuitenkin kesäkuun alussa on keskimäärin parempi sää kuin elokuun lopussa. Olisiko kannattanut tarkistaa faktat ensin?

Koulun perimmäinen tarkoitus ei ole palvella matkailualan tarpeita eikä säilöä lapsia sateensuojaan siksi aikaa, kun vanhemmat ovat töissä. ”Jos jostain löytyy ongelma, ratkaisu tuntuu olevan se että koulussa pitäisi puuttua asiaan. Oikeasti koulussa pitäisi opettaa lapsille kouluaineita”, kirjoittaa Tommi Kinnunen Ylen kolumnissa. Hän on oikeassa. Opettajien vastuulle on sysätty jo vaikka mitä mutta resursseja vain vähennetty. Ennen sanottiin, että on kolme syytä olla opettaja: kesä, heinä, elo. Nykyään on vaikea keksiä yhtäkään.

7BB02043-7CE5-48FC-8958-10BCA9A2F235.png

Jos koulujen kesälomia siirretään, perustelun täytyy olla pedagoginen. Syyksi eivät riitä elinkeinoelämän tarpeet tai sää.

 

 

 

 

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Vappuna tekee mieli kuunnella taistolaislauluja. Yksi minua koskettavimmista biiseistä on Kristiina Halkolan tulkinta Kahlil Gibranin suomennetusta runosta Sinun lapsesi eivät ole sinun. Runon sanoma on, että vanhemmat eivät voi määrätä lapsiaan kasvamaan tietynlaisiksi. Ihmisellä ei ole velvollisuutta toteuttaa kenenkään muun näkemystä elämästä kuin omaansa.

Lapsia hankitaan itsekkäistä syistä: halutaan jatkaa omia geenejä ja toteuttaa sisäistä paloa olla äiti tai isä. Moni ajattelee saavansa omilta lapsilta pyyteetöntä rakkautta – mutta eihän toista voi pakottaa rakastamaan. Jos haluaa turvata vanhuudenpäivänsä, kannattaa ehkä mieluummin kerätä omaisuutta kuin tehdä lapsia.

Vaikka lähestymistapani voi kuulostaa kyyniseltä, tulkitsen Gibranin runon puhujan olevan enemmän lempeä kuin syyttävä. Runossa katsotaan tulevaisuuteen ja muistutetaan vanhempia kauniiden metaforien avulla siitä, että elämä menee eteenpäin. Ei kukaan omista toista ihmistä, vaikka kyseessä olisi oma jälkeläinen.

 

Sinun lapsesi eivät ole

sinun lapsiasi,

he ovat itsensä

kaipaavan elämän

tyttäriä ja poikia.

He tulevat sinun kauttasi

ja vaikka he ovat

sinun luonasi,

he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi,

mutta et ajatuksiasi,

sillä heillä on heidän

omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän

ruumiinsa, mutta et

heidän sielujaan, sillä

heidän sielunsa

asuvat huomisessa,

jonne sinulla ei ole pääsyä,

ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan

heidän kaltaisensa,

mutta älä yritä heistä tehdä

itsesi kaltaista,

sillä elämä ei kulje

taaksepäin eikä

takerru eiliseen.

Sinä olet jousi,

josta sinun lapsesi

lähtevät kuin elävät nuolet.

Kun taivut jousimiehen

käden voimasta,

taivu riemulla.

(Kahlil Gibran)

jousimies.jpg

Toki jonkun lastenhankintamotiivina voi olla ulkoinen pakote. Suosittelen Sinun lapsesi eivät ole sinun -runoa myös kaikille muiden painostuksesta lapsia hankkiville.

Kuva: Pixabay

Mitä työhaastattelussa kysytään?

Vaikka aineenopettajien työtilanne on surkea, joskus voi käydä niin onnekkaasti, että saa kutsun työhaastatteluun. Minulle tapahtui näin. Aluksi tuntui vaikealta koota itsensä haastattelutilannetta varten. Juuri todettu työuupumus veti epävarmaksi. Kuinka voisin mennä pokkana selittämään, miten hyvä ja innokas opettaja olen?

Työpsykologi kannusti minua muistuttaen, että työpaikan vaihdos saattaisi hyvinkin olla ratkaiseva tekijä oloni parantumiseen. Niinpä yritin valmistautua haastatteluun hyvin ja lopulta menin sinne oikeasti intoa puhkuen. Kokosin tähän muutamia yleisiä työhaastattelussa vastaan tulevia kysymyksiä, joihin mietin etukäteen myös napakat vastaukset.

 

Kysymys: Kerro jotain itsestäsi.

Vastaus: Olen työstäni innostunut opettaja. Rakastan uuden oppimista itsekin, ja olen jatkuvasti kehittänyt itseäni ja työtäni yliopistosta valmistumisen jälkeenkin. Minulla on kokemusta lukiosta, yläkoulusta, moniammatillisesta yhteistyöstä, luokanvalvojan tehtävistä, oppilaskunnan ohjaamisesta, yhteistyöstä koulun ulkopuolisten tahojen kanssa jne.

Kysymys: Minkälainen olet opettajana?

Vastaus: Luova, innostava ja kannustava. Käytän oppilaslähtöisiä menetelmiä ja olen helposti lähestyttävä. Oppitunneillani on hyvä työrauha.

Kysymys: Mikä ohjaa opetustasi?

Vastaus: Valtakunnallinen opetussuunnitelma.

Kysymys: Mikä on tärkeintä omassa oppiaineessasi?

Vastaus: (Jokin uudessa opsissa mainittu asia, esim. monilukutaito.)

Kysymys: Mitä pidät tärkeimpänä opettajan työssä?

Vastaus: Kasvattajan roolia. Nuorten kohtaaminen ja kuunteleminen sekä kasvun tukeminen on minulle tärkeintä.

Kysymys: Miten innostat murrosikäisiä poikia lukemaan?

Vastaus: Kannustaen, ei pakottaen. Etsimällä aiheiltaan sopivia kirjoja, opastamalla äänikirjojen ja sähköisten kirjojen pariin, antamalla luettavaksi selkokielistettyä kirjallisuutta.

Kysymys: Oletko ottanut digiloikan?

Vastaus: Käytän sujuvasti digilaitteita ja sähköisiä ympäristöjä. Pidän niitä hyvinä oppimisen apuvälineinä. Tieto- ja viestintäteknologian käytön on aina oltava pedagogisesti perusteltua. Pidän edelleen tärkeänä, että kaikki oppivat myös kirjoittamaan käsin, että koulussa luetaan muitakin kuin sähköisiä tekstejä ja että vuorovaikutusta harjoitellaan myös kasvokkain.

Kysymys: Onko sinulla kokemusta oppiainerajat ylittävästä yhteistyöstä?

Vastaus: Kyllä. Eri aineiden opettajien välinen yhteistyö ja ilmiöpohjainen opetus ovat rikkaus. (Kerro 1-2 esimerkkiä.)

Kysymys: Onko sinulla jotain kysyttävää?

Vastaus: On. (Mieti 1-2 kysymystä, jotka osoittavat pedagogisen pätevyytesi ja innostuneisuutesi työtä kohtaan. Esimerkiksi: Minkälainen työyhteisönne on? Onko opettajalla halutessaan mahdollisuus antaa tukiopetusta tai perustaa kerhoja? Minkälaiset erityisopetuksen resurssit teillä on?)

thought-2123970_1920.jpg

Mitä yleisiä haastattelukysymyksiä ei ole tähän postaukseen listattu? Kommentoi!

Kuva: Pixabay

 

 

 

Miten kesytetään digiloikkaava jalopeura?

Istuin hiljattain iltaa erään ystäväni kanssa, joka työskentelee myös opettajana. Jutut pyörivät pitkälti työasioissa – ja alanvaihtounelmissa. Ystäväni on oman koulunsa digitutor ja innoissaan siitä. Hänen mielestään on hauskaa oppia uutta ja olla mukana työn kehittämisessä. Perustyö omassa luokassakin maistuu. Ainoa ongelma ovat kollegat. Työyhteisön enemmistössä ovat vanhat jäärät, jotka vastustavat kaikkea uutta periaatteesta.

Sama ilmiö on tullut ilmi muidenkin opekavereiden kanssa keskustellessa. Opettajat ja rehtorit seisovat kehityksen tiellä. Opettajat vaativat oppilailta joka oppitunnilla avoimuutta uuden oppimista kohtaan, heittäytymistä ja rohkeutta tutustua tuntemattomaan – astelemista jalopeuran luolaan. Miksi he itse suhtautuvat oppimiseen niin negatiivisesti?

Uuden oppiminen voi tuntua pelottavalta. Jos on tehnyt työtään aina samalla tavalla, voi menetelmien ja sisältöjen uudistuminen tuntua heittäytymiseltä jalopeuran kitaan. Voi tuntua siltä, että päättäjät ovat tehneet uudistuksen vain uudistumisen vuoksi ja jättäneet käytännön toteutuksen miettimättä. On totta, että siitä kärsivät kaikki: oppilaat, opettajat ja kotijoukot. Jalopeura on kuitenkin mahdollista kesyttää, jos siihen suhtautuu kunnioittavasti mutta antamatta sille yliotetta.

Luin erään äidin blogikirjoituksen koulujen digiloikasta. Esiin nousi oleellisia kysymyksiä: Miksi digiloikka otetaan? Miten se on tarkoitus tehdä? Kenen vastuulla taitojen opettaminen on? Ovatko opettajat päteviä opettamaan digitaitoja?

Tvt-taitoja tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa, mutta eivät ne yksin ole vastaus kaikkeen. Digitaalisuus ja teknologia ovat koulussa oppimisen kohteina ja niitä voidaan käyttää myös oppimisen välineinä. Näitä kahta asiaa ei pidä eikä tarvitse sekoittaa keskenään.

Esimerkiksi minun työpaikallani käytössä olevat pädit ja Googlen sovellukset sopivat hyvin vaikkapa kirjoitustehtävien tekemiseen. Tekstinkäsittely sekä ryhmä- ja prosessikirjoittaminen ovat helpottuneet huomattavasti teknologian ansiosta. Silti minun mielestäni jokaisen edelleen täytyy oppia kirjoittamaan myös käsin, ja ryhmätyön onnistumiseksi täytyy harjoitella vuorovaikutustaitoja myös livenä.

Pakko myöntää, että opetusajasta jalopeuran osan vie unohtuneiden salasanojen vaihtaminen, tökkivän nettiyhteyden kanssa tuskailu sekä muut tekniset ongelmat. Oppilaiden huomio harhautuu helposti kaikkeen muuhun paitsi käsiteltävään aiheeseen, koska netti ja mobiililaite tarjoavat monenlaisia houkutuksia. Mutta toisaalta tarkoitus onkin harjoitella myös välineen käyttöä. Jos kännykät kerätään pois, ei niitä opita käyttämään.

Digitaalisuus ei ole itseisarvo. Tabletti ja netti ovat välineitä siinä missä lyijykynä ja ruutuvihkokin. Edelleen on opettajan vastuulla suunnitella, miten eri opetusryhmät ja jokainen yksilö ryhmässä oppii parhaiten, ja käyttää sopivimpia menetelmiä valtakunnallisen opetussuunnitelman toteuttamiseen.

lion-3012515_1920 (1).jpg

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää! Agricolan aikana laajasti käyttöön otettu uusi teknologia, kirjapainotaito, herätti niin hypetystä kuin kritiikkiä. Mikään ei ole muuttunut 500 vuodessa, paitsi että jalopeuraa sanotaan nykyään leijonaksi. Käy Ylen sivuilla testaamassa, tunnistatko muita Agricolan keksimiä sanoja. 

Kuva: Pixabay

Älä anna minkään pysäyttää sinua!

Tällä viikolla Elämyskerhossa jokainen sai keskittyä tunnin ajan itseensä. Pysähdyimme hetkeksi miettimään omia voimavarojamme. Rentouduimme, muistelimme onnistumisen kokemuksia ja askartelimme omat voimavarakortit.

Olen ainakin omasta mielestäni aina ollut hyvä tunnistamaan vahvuuksiani ja voimavarojani. Teen arkenakin asioita, jotka auttavat jaksamaan paremmin. Voimavarakortin askartelu oli silti hauskaa ja hyödyllistä. Tuntui hyvältä loihtia näkyväksi kaikki se, mikä minulle antaa voimaa.

voimavarat.jpg

Omien voimavarojeni top viitonen:

  • koti ja parisuhde, se että kotona minua rakastetaan sellaisena kuin olen
  • kirjoittaminen
  • vapaus
  • luonto, tarkemmin sanottuna aurinko, metsä ja järvi tai meri
  • liikunta, erityisesti uiminen, lenkkeily ja jooga

Vapaus tarkoittaa minulle itsemääräämisoikeutta, omaan tahtiin ja omaan suuntaan kulkemista. Työelämää ja omia uravaihtoehtoja pohtiessani vapaus nousee aina keskeiseksi kysymykseksi. Opettajan työ on hyvin vapaata moneen muuhun työhön verrattuna. Oppitunteja on parikymmentä viikossa, ja muun ajan saan aika vapaasti itse valita, missä ja milloin työtä teen. Opetuspäiviä on vuodessa vain 190 (normityössä 220) plus virkaehtosopimuksen mukaiset kolme koulutuspäivää ja kikyaika. Saan opetussuunnitelman raameissa tehdä oikeastaan mitä haluan omassa luokassani. Mutta silti minusta tuntuu usein siltä, että käteni ovat sidotut ja vielä enemmän siltä, että en pääse toteuttamaan itseäni tarpeeksi koulumaailmassa. Työ vie minulta voimavaroja tällä hetkellä huomattavasti paljon enemmän kuin mitä siitä saan.

Tulimme viettämään pääsiäistä mökille isäni, mieheni ja koiran kanssa. Pääsiäinen on luonnon uudelleen syntymisen juhla, vaikka tänä pääsiäisenä ei siltä näytä. Hanget kimaltavat korkeina ja luonto vielä nukkuu. Joka tapauksessa neljän päivän vapaa, kevätaurinko ja hiljainen metsämökki luovat täydelliset puitteet mietiskelyyn. Miten minä voisin uudistua?

järvi talvella.jpg

”Joskus mökillä, kun katselee järvelle ja sielussa on rauha, se on äärettömän hyvä hetki.”

Lastentarhanopettajat ylös palkkakuopasta!

Miksi vapaaehtoisesti lapsetonta ihmistä liikuttaa, paljonko lastentarhanopettaja tienaa? Eihän sen luulisi liittyvän minun elämääni millään tavalla. Fakta kuitenkin on, että laadukkaan varhaiskasvatuksen takaaminen kaikille lapsille on jokaisen kansalaisen etu. Siitä eivät hyödy vain lapset ja heidän vanhempansa vaan koko yhteiskunta.

Lastentarhanopettajan työ on varmasti niin sanottu kutsumusammatti. Mutta sanotaanhan niin lääkärin ammatistakin, ja lääkärit voivat silti pyytää työstään kohtuullista palkkaa. Miksei sama koske lastentarhanopettajia? Minua ei riittäisi houkuttelemaan päiväkotiin töihin mikään rahasumma. Korkeakoulutetut lastentarhanopettajat tekevät haastavaa työtä kuitenkin parin tonnin kuukausikorvausta vastaan. Moni ammattiin kouluttautunut onkin päättänyt vaihtaa alaa, sillä palkka ei vastaa työn vaativuustasoa. Helsingissä auki olevista vakansseista viidennes, eli monta sataa vakituista työpaikkaa, on jatkuvasti täyttämättä. Kutsumuksella ei makseta vuokraa eikä osteta ruokaa. Tilanne on hyvin huolestuttava.

Jos lapsia kasvattaa epäpätevä ja usein vaihtuva henkilökunta, jota on kaiken lisäksi liian vähän lasten lukumäärään verrattuna, lasku tulee lopulta kalliiksi. Maksajan paikalle eivät valitettavasti joudu vain ne, jotka lapsia ovat halunneet maailmaan synnyttää, vaan jokainen veronmaksaja, minäkin. Mitä useamman lapsen emotionaaliset, sosiaaliset, fyysiset tai oppimiskykyyn liittyvät ongelmat jäävät huomaamatta ennen kouluikää, sitä suurempi lasku meille kertyy maksettavaksi.

Lastentarhanopettajat on koulutettu havaitsemaan tuen tarpeet. Kun ongelmiin puututaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, ne eivät pääse kasautumaan. Pieniä ja yksittäisiä ongelmia on helpompi ratkaista kuin isoja vyyhtejä. Tämän logiikan luulisi olevan itsestään selvää kaikille. Tässä Ylen artikkelissa todetaan varhaiskasvatukseen satsaamisen olevan kannattava sijoitus. Ongelmana nähdään vain se, etteivät tulokset näy heti vaan vasta vuosien tai jopa kymmenien vuosien kuluttua. En ymmärrä, mikä siinä on ongelma.

Eilen vietettiin valtakunnallista varhaiskasvatuspäivää. Helsingin kaupunginvaltuutetut ovat juhlapuheissaan luvanneet nostaa lastentarhanopettajien palkkoja ensi vuoden alusta ja maksaa uusille työntekijöille kannustimen. Se on hyvä alku. On meidän kaikkien etu, että saamme päiväkoteihin ammattitaitoista ja motivoitunutta työvoimaa.

eileikkirahaa.jpg

Jos et vielä vakuuttunut, lue tästä linkistä tiivistetysti, miksi varhaiskasvatuksen laatuun kannattaa panostaa nyt. 

Kuva: Ei leikkirahaa -kansanliike

Facebook-sivu: https://www.facebook.com/EILEIKKIRAHAA/
Twitter-tili: https://twitter.com/eileikkirahaa

 

 

Onko tulevaisuuden eläkeikä 75 vai 175?

Äitini oli 26 ja isäni 29-vuotias, kun minä synnyin. Nyt he ovat siis kuusikymppisiä. Vanhempieni eron jälkeen isäni avioitui itseään nuoremman naisen kanssa ja sai viisikymppisenä kaksi lasta, jotka ovat nyt kouluikäisiä. Kun veljeni syntyivät, asuin jo muualla ja opiskelin yliopistossa. Kävin totta kai vauvoja katsomassa, pidin sylissä ja leikin heidän kanssaan, mutta 20 vuotta on aika suuri ikäero. En koe samanlaista sisaruutta pikkuveljieni kanssa kuin koen minua neljä vuotta vanhemman siskoni kanssa, jonka kanssa kasvoin. Olen heille enemmän täti kuin sisko: samaa perhettä mutta eri sukupolvea.

Mieheni perheessä taas on saatu lapset nuorena. Mieheni mummon hautajaisissa surtiin neljässä polvessa, eikä mummo ollut ehtinyt täyttää yhdeksääkymmentä. Kälyni tuli isoäidiksi 4-kymppisenä. Sen ikäisenä moni saa vasta omia lapsia.

Onko hyvä tehdä lapset nuorena vai vanhana? Se on jokaisen oma asia; ihmisen elämä kulkee yksilöllistä uraansa, ja sama kaava ei sovi kaikille. Sanotaan, että vanhat vanhemmat eivät jaksa samalla tavalla valvoa ja leikkiä lastensa kanssa kuin nuoret vanhemmat. Toisaalta heillä voi olla enemmän viisautta ja malttia sekä taloudellista turvaa kuin parikymppisillä. Jokainen perhe on erilainen ja toivottavasti omalla tavallaan vahva ja hyvä.

Harva ajattelee lasten saamista lapsen näkökulmasta. Tajuan kyllä, ettei elämää voi ennustaa; mutta ihmisen elinkaaressa todennäköisesti tapahtuu tiettyjä asioita tiettyihin aikoihin. Esimerkiksi ihmisen hedelmällisyys on huipussaan keskimäärin 25–30-vuotiaana, ja vanhuusvuodet ajoittuvat elämän loppupäähän, 75.–85. ikävuosien tienoille.

Eräs ikätoverini ja ystäväni puhui omien vanhempiensa vanhenemisesta äänessään surua ja huolta. Vanhemmat ovat nyt seitsemänkymppisiä. Ystäväni sanoi: ”Kun on vanhat vanhemmat, tulee heidän vanhenemisensa itselle liian aikaisin.” Toinen ystäväni totesi kerran omia lisääntymissuunnitelmiaan ääneen kelaillessaan, että mitä myöhemmäksi lapsentekoa lykkää, sitä vähemmän aikaa lapsella on äiti ja isä.

Eliniänodote on kasvanut roimasti viime vuosikymmenten aikana, mutta se johtuu enemmän lapsikuolleisuuden radikaalista vähenemisestä kuin siitä, että ihmisen maksimielinikä olisi merkittävästi pidentynyt. Tosin tämän artikkelin mukaan jotkut tiedemiehet ovat sitä mieltä, että pian ihmisellä voi olla ainakin teoreettiset mahdollisuudet elää jopa satoja vuosia. Jos kohta ihmiset elävätkin vaikkapa 200-vuotiaiksi, mitä tapahtuu elinkaarelle? Ovatko 100-vuotiaat tulevaisuuden keski-ikäisiä?

Gallen_akkajakissa.jpg

Tulevaisuuden ihmiset eivät ehkä näekään tässä taulussa vanhaa akkaa vaan teiniäidin.

Kuva: Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Akka ja kissa (1885)