Mikä kana ei muni?

Kun yhdeksän tytön kaveriporukka aikuistuu, mökkiviikonloppua ei mahdu viettämään enää kenenkään mökille. Nykyään melkein kaikilla on puoliso, mikä tuplaa heti henkilömäärän – ja sitten on vielä lapset. Tämän kokoiselle jengille on vuokrattava leirikeskus tai kokonainen mökkikylä.

Ensimmäiset vauvauutiset kuultiin juhannuksena kuusi vuotta sitten, ja siitä lähtien koko ajan joku meistä on ollut raskaana. Lapsia on syntynyt tähän mennessä yhteensä kahdeksan – ja yksi on tulossa. Meistä yhdeksästä on äitejä viisi, eli niukka enemmistö.

Ennen mökkibileisiin pääsi perille yhteensä kahdella autolla. Suunnittelussa tärkeintä oli se, montako viinitonkkaa ja olutlaatikkoa tarvitaan. Nykyään perheet tulevat paikalle kukin omilla tila-autoillaan, ja kaljanmäärää tärkeämpää on, että kohteessa on juokseva vesi, jotta vaipanvaihto onnistuu helposti.

Myös ruokahuolto vaatii entistä enemmän huomiota. Ison porukan ruokkiminen monta kertaa päivässä tarkoittaa sitä, että jonkun on oltava käytännössä koko ajan keittiössä laittamassa ruokaa tai tiskaamassa. Erikoisruokavalioita ja allergioita on monenlaisia, mikä aiheuttaa päänvaivaa ruokalistan suunnittelussa.

Tänä vuonna kokeilimme ensimmäistä kertaa uutta ratkaisua: Majoituimme maatilalla, jossa saimme kävellä valmiiseen pöytään aamiaiselle, lounaalle ja päivälliselle. Kannatti! Aikaa jäi enemmän mukavaan yhdessä oloon. Myös ruokakaupassa käynti oli paljon helpompaa, kun jokainen huolehti vain omista väli- ja iltapaloistaan.

Lasten viihdyttäminen ja vahtiminen helpottuu vuosi vuodelta, kun he kasvavat. Mitä vähemmän on sylivauvoja, sitä enemmän vanhemmillakin on aikaa nauttia mökkeilystä. Taaperot pystyvät jo leikkimään keskenään, puhumattakaan viisivuotiaista, jotka osaavat jo pukea, syödä ja käydä vessassa itse. Sen ikäiset ovat hauskaa seuraa myös meille lapsettomille tädeille, koska heidän kanssaan voi jo käydä ihan oikeita keskusteluja ilman vanhempien jatkuvaa tulkkaamista.

Ja sitä juttua muuten riittää. Tällä kertaa leirin hitti oli vanhat koululaisvitsit ja arvoitukset. Homman juju oli keksiä niihin toinen toistaan päättömämpiä vastauksia. Esimerkiksi: ”Mikä kana ei muni? – Tuoli.” Tai ”Mikä on vihreä ja roikkuu puussa? – Äiti.”

Siihen on syy, miksi olen ystävystynyt ja pitänyt yhteyttä juuri näiden ihmisten kanssa. He ovat minun mielestäni hyviä tyyppejä, joiden kanssa on mukava viettää aikaa. Samoin tunnen heidän lapsiaan kohtaan. Fiksut ystäväni osaavat näköjään kasvattaa lapsistaan myös fiksuja.

Aikamoista hulinaa se leirielämä kuitenkin on. Kun sunnuntaina hyppäsin omaan autooni ja lähdin kotimatkalle, oli olo väsynyt mutta onnellinen. Onnellinen kahdesta syystä: maailman parhaista ystävistä ja siitä, että minun takapenkilläni ei istu ketään turvaistuimessa.

porkkana.jpgViime viikonloppuna vietimme jo perinteeksi muodostunutta ”tyttöjen kesäleiriä”, joka on nimestään huolimatta koko perheen tapahtuma. Oikea vastaus otsikossa esitettyyn arvoitukseen löytyy kuvasta.

 

Kuka perii lapsettoman ihmisen?

Emme ole puolisoni kanssa naimisissa mutta meillä on yhteistä omaisuutta. Jos kuolen ennen miestäni, haluan hänen saavan minun osuuteni yhteisestä asunnostamme. Olemme yhdessä ostaneet, remontoineet ja sisustaneet sen yhteiseksi kodiksemme. Koska meillä kummallakaan ei ole rintaperillisiä, ensimmäinen laillisessa perimisjärjestyksessä on oma äiti. Tuntuisi kuitenkin oudolta, jos toinen meistä joutuisi maksamaan toisen äidille puolet asunnon arvosta saadakseen pitää kotinsa toisen kuoltua.

Koska elämästä ei koskaan tiedä, päätimme laatia testamentit varmistaaksemme toistemme selustan. Asunnon kohtalo oli selkeä, mutta keskustelimme pitkään siitä, mitä lopulle omaisuudelle sitten tapahtuu, kun kuolemme. Vaihtoehtoja on useita: perisimmekö toisemme kokonaan, antaisimmeko muun omaisuuden mennä lainmukaisen perimisjärjestyksen mukaan seuraavalle, testamenttaisimmeko rahat hyväntekeväisyyteen vai jättäisimmekö perintöä esimerkiksi kummilapsille?

Olin pitkään hyväntekeväisyysjärjestön kannalla, mutta lopulta tein testamentin sisareni lasten hyväksi. Kukin heistä saa yhtä suuren osuuden. Minusta tuntuu mukavalta ajatukselta, että kuoltuani siskonlapset saavat pienen tervehdyksen tädiltä. Mistään suurista summista tässä ei todellakaan ole kyse.

Lähiomaisen kuolema aiheuttaa voimakkaita tunteita, ja varmaan siitä johtuen moni pesänselvitys äityy riitaisaksi. Olen nähnyt omassa lähipiirissäni varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka perinnön jakaminen voi aiheuttaa riitaa ja katkeruutta. Testamentin tekemällä pyrin siihen, että minun läheisteni ei tarvitsisi riidellä mistään kuoltuani.

technology-3200401_1920.jpg

Testamentti kannattaa teettää asianajajalla, joka osaa laatia siitä pätevän ja yksiselitteisen. Minun ammattiliittoni tarjoaa jäsenetuna ilmaiseksi lakineuvontaa, johon kuuluu myös testamentin laatiminen. Liiton lakimies laati testamentin ilmaiseksi myös puolisolleni, joka kuuluu eri liittoon, sillä minä olen hänen testamenttinsa edunsaaja.

Kuva: Pixabay

 

Tätinä oleminen on parasta

Olen kolmen lapsen täti, kahden kouluikäisen pojan isosisko ja ammatiltani opettaja. Mieheni työskenteli nuorena vuoden aupairina ja on kolmen lapsen kummisetä.  Vaikka emme halua omia lapsia, emme ole mitään kyynisiä lastenvihaajia.

Vertailun vuoksi: vaikka minulla on koira, en pidä kaikista koirista. Sanotaan vaikka niin, että pyrin kohtaamaan kaikki elävät olennot yksilöinä. Se, pidänkö jostakusta vai en, riippuu ihan siitä, miten henkilökemiamme kohtaavat.

Mikä onni, että siskoni lapset ovat niin ihania!

En voi kiistää, etteikö olisi ihmeellistä päästä seuraamaan ihmisen kehitystä toukasta teiniksi. Olen etuoikeutettu, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta lapsen kasvuun liittyy niin paljon myös niin vaikeita asioita, että en ymmärrä, miksi kukaan haluaisi äidiksi.

Tätinä oleminen on parasta. Totta kai olen vaihtanut kakkavaippoja, kuunnellut kiukuttelua ja joutunut olemaan huolissanikin. Suurimmaksi osaksi kuitenkin vuorovaikutuksemme on pelkkää ihanuutta: leikkimistä, märkiä pusuja ja hassuttelua.

Tällä viikolla olen käynyt kiertelemässä vaatekauppojen alennusmyyntejä. Se on hermoja raastavaa puuhaa ihan yksinkin. Ihmisiä on liikaa ja kaikilla pinna kireällä; ensin joutuu jonottamaan pukukoppiin, sitten kassalle.

Vien usein siskonlapsille vaatteita tuliaisiksi. Tykkään katsella myös lastenvaatteita, koska ne ovat niin nättejä, sekä ulkomailla hiukan erilaisia ja usein edullisempia kuin Suomessa. Mutta lastenosastolla vasta on helvetti irti: joka rekin takana kiukuttelee nälkäisiä ja väsyneitä lapsia, joille nälkäiset ja väsyneet vanhemmat tiuskivat. Mikä onni, etten ole vastuussa heistä kenestäkään vaan voin vain napata (sovittamatta), mitä haluan ja jatkaa kassan kautta kotiin – yksin.

Meistä jokainen yrittää elää tehden itselleen sopivia ratkaisuja. Siskoni on valinnut perheenäidin roolin, joka tekee hänet onnelliseksi. Olen hänelle kiitollinen siitä, että hän teki minusta tädin.

Kun saan söpöysyliannostuksen tai tädin pikku kullat alkavat käydä hermoille – koska niinkin joskus käy – voin aina lähteä tai palauttaa lapset kotiinsa. Oman kodin rauha, jossa ei kuulu pikku jalkojen tepsutusta eikä iltaraivareita, on minulle korvaamaton voimavara. Jos kuulostaa itsekkäältä, voi aina miettiä, onko lasten hankkiminen epäitsekästä.

pupu.jpg
Tädin tehtävä ei ole ostaa lapsille ruokaa ja vaippoja vaan söpöjä pupupaitoja. Parasta!