Opetus illalliskutsuilla

Eräillä illalliskutsuilla keskusteltiin lapsista ja lasten saamisesta. Yksi seurueessa odotti vauvaa, ja minua lukuun ottamatta kaikilla muilla oli jo lapsia. Eräs kolmen lapsen isä totesi, että hänen lapsilukunsa on täynnä. Minä totesin samoin, mikä aiheutti muissa hämmästystä.

– Sinäkö et halua lapsia?

– En.

– Mutta sinähän olet niin lapsirakas; aina puhut siskosi lapsista.

– Se onkin eri asia. Tykkään viettää aikaa siskonlasten kanssa, mutta juju piilee siinä, että heidät voi aina palauttaa päivän päätteeksi äidilleen.

Keskustelu eteni, kun eräs yhden lapsen vanhempi kertoi, että hän vielä haluaisi lisää lapsia mutta puoliso ei. Nyt oli minun vuoroni hämmästyä.

– Sinäkö haluat lisää lapsia?

En tietenkään kysynyt ääneen, koska ei niin saa sanoa. Ihmettelin vain, sillä ikinä en ollut kuullut kyseisen tyypin puhuvan mitään positiivista lapsen hoitamisesta tai perhe-elämästä. Luulin hänen pitävän lastaan lähinnä elämää rajoittavana taakkana.

Tarinan opetus: Asiat eivät aina ole siten, miltä ulospäin vaikuttaa. Se, mitä muille viestimme, ei ole välttämättä koko totuus.

 

Tätinä oleminen on parasta

Olen kolmen lapsen täti, kahden kouluikäisen pojan isosisko ja ammatiltani opettaja. Mieheni työskenteli nuorena vuoden aupairina ja on kolmen lapsen kummisetä.  Vaikka emme halua omia lapsia, emme ole mitään kyynisiä lastenvihaajia.

Vertailun vuoksi: vaikka minulla on koira, en pidä kaikista koirista. Sanotaan vaikka niin, että pyrin kohtaamaan kaikki elävät olennot yksilöinä. Se, pidänkö jostakusta vai en, riippuu ihan siitä, miten henkilökemiamme kohtaavat.

Mikä onni, että siskoni lapset ovat niin ihania!

En voi kiistää, etteikö olisi ihmeellistä päästä seuraamaan ihmisen kehitystä toukasta teiniksi. Olen etuoikeutettu, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta lapsen kasvuun liittyy niin paljon myös niin vaikeita asioita, että en ymmärrä, miksi kukaan haluaisi äidiksi.

Tätinä oleminen on parasta. Totta kai olen vaihtanut kakkavaippoja, kuunnellut kiukuttelua ja joutunut olemaan huolissanikin. Suurimmaksi osaksi kuitenkin vuorovaikutuksemme on pelkkää ihanuutta: leikkimistä, märkiä pusuja ja hassuttelua.

Tällä viikolla olen käynyt kiertelemässä vaatekauppojen alennusmyyntejä. Se on hermoja raastavaa puuhaa ihan yksinkin. Ihmisiä on liikaa ja kaikilla pinna kireällä; ensin joutuu jonottamaan pukukoppiin, sitten kassalle.

Vien usein siskonlapsille vaatteita tuliaisiksi. Tykkään katsella myös lastenvaatteita, koska ne ovat niin nättejä, sekä ulkomailla hiukan erilaisia ja usein edullisempia kuin Suomessa. Mutta lastenosastolla vasta on helvetti irti: joka rekin takana kiukuttelee nälkäisiä ja väsyneitä lapsia, joille nälkäiset ja väsyneet vanhemmat tiuskivat. Mikä onni, etten ole vastuussa heistä kenestäkään vaan voin vain napata (sovittamatta), mitä haluan ja jatkaa kassan kautta kotiin – yksin.

Meistä jokainen yrittää elää tehden itselleen sopivia ratkaisuja. Siskoni on valinnut perheenäidin roolin, joka tekee hänet onnelliseksi. Olen hänelle kiitollinen siitä, että hän teki minusta tädin.

Kun saan söpöysyliannostuksen tai tädin pikku kullat alkavat käydä hermoille – koska niinkin joskus käy – voin aina lähteä tai palauttaa lapset kotiinsa. Oman kodin rauha, jossa ei kuulu pikku jalkojen tepsutusta eikä iltaraivareita, on minulle korvaamaton voimavara. Jos kuulostaa itsekkäältä, voi aina miettiä, onko lasten hankkiminen epäitsekästä.

pupu.jpg
Tädin tehtävä ei ole ostaa lapsille ruokaa ja vaippoja vaan söpöjä pupupaitoja. Parasta!