Kuka perii lapsettoman ihmisen?

Emme ole puolisoni kanssa naimisissa mutta meillä on yhteistä omaisuutta. Jos kuolen ennen miestäni, haluan hänen saavan minun osuuteni yhteisestä asunnostamme. Olemme yhdessä ostaneet, remontoineet ja sisustaneet sen yhteiseksi kodiksemme. Koska meillä kummallakaan ei ole rintaperillisiä, ensimmäinen laillisessa perimisjärjestyksessä on oma äiti. Tuntuisi kuitenkin oudolta, jos toinen meistä joutuisi maksamaan toisen äidille puolet asunnon arvosta saadakseen pitää kotinsa toisen kuoltua.

Koska elämästä ei koskaan tiedä, päätimme laatia testamentit varmistaaksemme toistemme selustan. Asunnon kohtalo oli selkeä, mutta keskustelimme pitkään siitä, mitä lopulle omaisuudelle sitten tapahtuu, kun kuolemme. Vaihtoehtoja on useita: perisimmekö toisemme kokonaan, antaisimmeko muun omaisuuden mennä lainmukaisen perimisjärjestyksen mukaan seuraavalle, testamenttaisimmeko rahat hyväntekeväisyyteen vai jättäisimmekö perintöä esimerkiksi kummilapsille?

Olin pitkään hyväntekeväisyysjärjestön kannalla, mutta lopulta tein testamentin sisareni lasten hyväksi. Kukin heistä saa yhtä suuren osuuden. Minusta tuntuu mukavalta ajatukselta, että kuoltuani siskonlapset saavat pienen tervehdyksen tädiltä. Mistään suurista summista tässä ei todellakaan ole kyse.

Lähiomaisen kuolema aiheuttaa voimakkaita tunteita, ja varmaan siitä johtuen moni pesänselvitys äityy riitaisaksi. Olen nähnyt omassa lähipiirissäni varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka perinnön jakaminen voi aiheuttaa riitaa ja katkeruutta. Testamentin tekemällä pyrin siihen, että minun läheisteni ei tarvitsisi riidellä mistään kuoltuani.

technology-3200401_1920.jpg

Testamentti kannattaa teettää asianajajalla, joka osaa laatia siitä pätevän ja yksiselitteisen. Minun ammattiliittoni tarjoaa jäsenetuna ilmaiseksi lakineuvontaa, johon kuuluu myös testamentin laatiminen. Liiton lakimies laati testamentin ilmaiseksi myös puolisolleni, joka kuuluu eri liittoon, sillä minä olen hänen testamenttinsa edunsaaja.

Kuva: Pixabay

 

Opetus illalliskutsuilla

Eräillä illalliskutsuilla keskusteltiin lapsista ja lasten saamisesta. Yksi seurueessa odotti vauvaa, ja minua lukuun ottamatta kaikilla muilla oli jo lapsia. Eräs kolmen lapsen isä totesi, että hänen lapsilukunsa on täynnä. Minä totesin samoin, mikä aiheutti muissa hämmästystä.

– Sinäkö et halua lapsia?

– En.

– Mutta sinähän olet niin lapsirakas; aina puhut siskosi lapsista.

– Se onkin eri asia. Tykkään viettää aikaa siskonlasten kanssa, mutta juju piilee siinä, että heidät voi aina palauttaa päivän päätteeksi äidilleen.

Keskustelu eteni, kun eräs yhden lapsen vanhempi kertoi, että hän vielä haluaisi lisää lapsia mutta puoliso ei. Nyt oli minun vuoroni hämmästyä.

– Sinäkö haluat lisää lapsia?

En tietenkään kysynyt ääneen, koska ei niin saa sanoa. Ihmettelin vain, sillä ikinä en ollut kuullut kyseisen tyypin puhuvan mitään positiivista lapsen hoitamisesta tai perhe-elämästä. Luulin hänen pitävän lastaan lähinnä elämää rajoittavana taakkana.

Tarinan opetus: Asiat eivät aina ole siten, miltä ulospäin vaikuttaa. Se, mitä muille viestimme, ei ole välttämättä koko totuus.

 

Tätinä oleminen on parasta

Olen kolmen lapsen täti, kahden kouluikäisen pojan isosisko ja ammatiltani opettaja. Mieheni työskenteli nuorena vuoden aupairina ja on kolmen lapsen kummisetä.  Vaikka emme halua omia lapsia, emme ole mitään kyynisiä lastenvihaajia.

Vertailun vuoksi: vaikka minulla on koira, en pidä kaikista koirista. Sanotaan vaikka niin, että pyrin kohtaamaan kaikki elävät olennot yksilöinä. Se, pidänkö jostakusta vai en, riippuu ihan siitä, miten henkilökemiamme kohtaavat.

Mikä onni, että siskoni lapset ovat niin ihania!

En voi kiistää, etteikö olisi ihmeellistä päästä seuraamaan ihmisen kehitystä toukasta teiniksi. Olen etuoikeutettu, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta lapsen kasvuun liittyy niin paljon myös niin vaikeita asioita, että en ymmärrä, miksi kukaan haluaisi äidiksi.

Tätinä oleminen on parasta. Totta kai olen vaihtanut kakkavaippoja, kuunnellut kiukuttelua ja joutunut olemaan huolissanikin. Suurimmaksi osaksi kuitenkin vuorovaikutuksemme on pelkkää ihanuutta: leikkimistä, märkiä pusuja ja hassuttelua.

Tällä viikolla olen käynyt kiertelemässä vaatekauppojen alennusmyyntejä. Se on hermoja raastavaa puuhaa ihan yksinkin. Ihmisiä on liikaa ja kaikilla pinna kireällä; ensin joutuu jonottamaan pukukoppiin, sitten kassalle.

Vien usein siskonlapsille vaatteita tuliaisiksi. Tykkään katsella myös lastenvaatteita, koska ne ovat niin nättejä, sekä ulkomailla hiukan erilaisia ja usein edullisempia kuin Suomessa. Mutta lastenosastolla vasta on helvetti irti: joka rekin takana kiukuttelee nälkäisiä ja väsyneitä lapsia, joille nälkäiset ja väsyneet vanhemmat tiuskivat. Mikä onni, etten ole vastuussa heistä kenestäkään vaan voin vain napata (sovittamatta), mitä haluan ja jatkaa kassan kautta kotiin – yksin.

Meistä jokainen yrittää elää tehden itselleen sopivia ratkaisuja. Siskoni on valinnut perheenäidin roolin, joka tekee hänet onnelliseksi. Olen hänelle kiitollinen siitä, että hän teki minusta tädin.

Kun saan söpöysyliannostuksen tai tädin pikku kullat alkavat käydä hermoille – koska niinkin joskus käy – voin aina lähteä tai palauttaa lapset kotiinsa. Oman kodin rauha, jossa ei kuulu pikku jalkojen tepsutusta eikä iltaraivareita, on minulle korvaamaton voimavara. Jos kuulostaa itsekkäältä, voi aina miettiä, onko lasten hankkiminen epäitsekästä.

pupu.jpg
Tädin tehtävä ei ole ostaa lapsille ruokaa ja vaippoja vaan söpöjä pupupaitoja. Parasta!