Tiedätkö sinä, mitä elämältäsi haluat? Tietääkö presidenttikään?

Minä mietin lähes päivittäin, mitä elämältäni haluan ja mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Luulin sen olevan ihan normaalia, mutta ilmeisesti unelmointi ja itsetutkiskelu eivät kuulukaan ihan kaikkien päivittäiseen rutiiniin. Havahduin tähän luettuani Hesarin kolumnin, jossa pohditaan, kuinka helposti ihminen vain ryhtyy tallaamaan sitä tavallisinta polkua sen sijaan, että pysähtyisi miettimään, mitä itse oikeasti elämältään haluaa. Monet vain etenevät urallaan miettimättä, haluavatko tehdä juuri sitä työtä, ja perustavat perheen, koska niin kuuluu tehdä.

Kolumnisti kertoo törmänneensä naisiin, jotka vasta perhevapaalla ymmärtävät esittää itselleen kysymyksen: Mitä minä haluan elämältäni? Moni kuulemma vaihtaa alaa tai tekee muita isoja suunnanmuutoksia siinä vaiheessa – hyvä niin. Jos ei ole tyytyväinen elämäänsä, asialle on tehtävä jotain.

Näin vaalipäivänä en voi olla lähtemättä ajatusleikkiin: Entä jos jostain 1970-luvulta saakka ruuhkavuosia elänyt Sauli Niinistö pitää vaikka tänä keväänä perhevapaata ja vihdoinkin, saadessaan mahdollisuuden pysähtyä miettimään elämäänsä, tajuaakin tehneensä kaiken vain niin kuin muut ovat odottaneet hänen tekevän? Näin tuskin käy – Niinistö tuskin pitää isyyslomaa ja uskoisin, että hän on pohdiskellut elämänvalintojaan jo tätä ennen.

Kolumnin lopussa kirjoittaja tulee asian ytimeen: Jos on itse valinnut uran, perheen ja harrastukset, onko varaa valittaa ruuhkavuosista? Työpaikkaa tai jopa alaa voi aina vaihtaa (ainakin teoriassa). Harrastuksista voi luopua, jos ne kuormittavat liikaa. Mutta entä jos perhevapaalla ollessaan tajuaa, ettei olisikaan halunnut lapsia?

har du visor min vän.jpgNämä ajatuksia herättävät säkeet ovat Bengt Ahlforsin laulusta Har du visor min vän.

 

Nimimerkki Lapseton Kasvattaja

Vaikka en halua omia lapsia, siedän melko hyvin muiden ihmisten jälkikasvua. Ystävieni ja sukulaisteni lapset ovat mukavia, ja tulen heidän kanssaan yleensä hyvin toimeen. Lisäksi olen ammatiltani opettaja, eli kasvatan muiden mukuloita työkseni.

Siskollani on kolme lasta, joiden kanssa vietän paljon aikaa. Rakastan siskoni lapsia yli kaiken, ja olen mielestäni hyvä täti. Koen usein onnistumisen tunteita myös töissä; olen mielestäni hyvä siinä, mitä teen. Olen tehnyt opettajan hommia kymmenisen vuotta, toki koko ajan itseäni kehittäen ja kouluttaen.

Viime aikoina kuitenkin on alkanut tuntua siltä, että en jaksaisi enää joka päivä huolehtia muiden pennuista. Kasvatustyö on alkanut tuntua kuormittavalta. Joka luokassa on useampi erityisoppilas: on oppimisvaikeuksia, käytöshäiriöitä ja monenlaisia muita henkisiä ja fyysisiä esteitä oppimiselle. Lisäksi joka luokalla on muutama “normaali” laiska ja motivoitunut oppilas. Kaikilla on murrosikä. Jokaiselle on löydettävä hänelle itselleen sopivin tapa oppia ja onnistuttava toteuttamaan nämä yksilölliset tarpeet opetustilassa, jossa on 25 yksilöä.

Yhteistyö huoltajien kanssa on useimmiten rakentavaa. Osa oppilaiden vanhemmista on kuitenkin täysin välinpitämättömiä. Sitten on myös huoltajia, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan koulun ja opettajien vastustaminen. He eivät näe yhteiskunnan tarjoaman ilmaisen ja laadukkaan koulutuksen arvoa vaan yrittävät kaikin tavoin saada opettajia kiinni virheistä.

Toki on myös huonoja opettajia, jotka tekevätkin virheitä. Ammattitaitoisten ja sydämellisten pedagogien lisäksi alalla on myös todella omituisia, äärikonservatiivisia, ymmärtämättömiä, epäreiluja ja omaa auktoriteettiasemaansa väärällä tavalla rakastavia kollegoja. Pakko myöntää: eivät kaikki opettajat ole täydellisiä.

Kaikki tämä – oppilaat, joiden ongelmia en pysty yksin ratkaisemaan, hankalat huoltajat, yhteistyökyvyttömät kollegat ja joskus ihan mahdoton byrokratia – ovat onnistuneet lannistamaan minut, ainakin toistaiseksi. Noin vuoden ajan olen tuntenut oloni riittämättömäksi työssäni. Onnistumisia ei tule tarpeeksi siihen verrattuna, miten paljon paskaa opettajana joudun ottamaan vastaan. Olen noin vuoden ajan aktiivisesti miettinyt, miten saisin edes pienen tauon työstä. Opinto- tai vuorotteluvapaa ei onnistu, sillä minulla ei ole vielä tarpeeksi työvuosia takana – ensimmäiset viisi vuotta valmistumisen jälkeen meni pätkätöissä ja välillä työttömänä.

Moni minun tilanteessani oleva tekee vauvan. Pakko myöntää: minäkin olen ihan tosissani miettinyt, pitäisikö sittenkin jättää ehkäisy pois, jotta ongelma ratkeaisi. Yleensä vanhempainvapaan jälkeen palataan töihin tosi motivoituneena, koska vauvan kanssa kotona oleminen on niin raskasta. Mutta siinä kai se vastaus jo tulikin: ei lapsen saaminen auttaisi mitään vaan vain pahentaisi asiaa; sen jälkeen olisi oltava koulun kanssa tekemisissä myös huoltajan roolissa.

Niinpä aloin säästää rahaa ja täytin virkavapaa-anomuksen. Luin Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirjan Unelmahommissa ja kuuntelin Unelmaduunarit-podcastin jokaisen jakson. Kävin työväenopiston espanjan alkeet. Viime viikolla tein jouluarvioinnit, ohjeistin sijaisen ja hyvästelin oppilaat. Lensin miehen ja koiran kanssa Malagaan eilen. Tavoitteeni on seuraavien parin kuukauden aikana tehdä vain asioita, joista pidän. Esimerkiksi kirjoittaa.

IMG-20171218-WA0012

Olisi kiva kuulla, miten ja miksi olette päätyneet lukemaan tätä blogiani, joten kommentoikaa ihmeessä,

toivoo nimimerkki Lapseton Kasvattaja

 

En halua lapsia

Olen 34-vuotias korkeasti koulutettu nainen enkä halua lapsia. En ole koskaan halunnut lisääntyä eikä biologinen kelloni ole vieläkään alkanut tikittää. Päinvastoin ajatukseni vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on vain vahvistunut iän myötä.

Pari päivää sitten julkaistiin Väestöliiton uusi perhebarometri, jonka mukaan nuoret aikuiset lykkäävät lastensaantia nykyään turhan myöhäiseksi, minkä takia syntyvyys laskee. Yksi syy tähän on yleistynyt ajatus siitä, että lapsia voi tehdä vasta sitten, kun kaikki “muut asiat” elämässä on suoritettu.

Nuoret pohtivat, mihin ryhmään haluavat kuulua: ovatko osa matkustelevaa, elämästä nauttivaa, huolista vapaata lapsettomien nuorten aikuisten joukkoa vai kuuluvatko tuulipuvuissa suhisteleviin alennusjauhelihaa metsästäviin prismaperheisiin.”

Ihan kuin nämä kaksi vaihtoehtoa olisivat toisensa poissulkevat. Minä kuulun matkustelevaan, elämästä nauttivaan lapsettomien aikuisten joukkoon, joka suhistelee tuulipuvussa Prisman alennustuotteiden perässä. Minulla on mies ja koira, vakituinen kokopäivätyö sekä harrastuksia. En ole “huolista vapaa”, sillä työ, perhe ja asuntolaina kyllä aiheuttavat huolia.

Asun mieheni ja koiran kanssa rivitalossa lähiössä. Meillä on tila-auto ja oma pieni piha. Parikymppisenä arki-illat kuluivat kavereiden kanssa hengaillen tai kaupungilla notkuen. Nykyään arki täyttyy työnteosta ja normaaleista aikuisten askareista, kuten koiran ulkoiluttamisesta, pyykinpesusta ja kaupassa tai kirjastossa käymisestä. Joskus harvoin ehtii nähdä kavereita tai käydä jumpassa. Lomilla ja viikonloppuisin olen aiemmin matkustellut paljon, mutta viime vuosina reissut ovat jääneet vähemmälle. En tiedä, johtuuko se siitä, että täytin kolmekymmentä, vai mistä, mutta en enää jaksa joka ilta ja viikonloppu tehdä jotain ihmeellistä. Viikon lomasta tarvitsen ainakin muutaman päivän ihan vain kotona oloon tunteakseni itseni levänneeksi töihin palatessa.

Hesari kirjoitti Väestöliiton tutkimuksesta, ja jutun lopussa on lainauksia Perhebarometriin haastatelluilta nuorilta aikuisilta. Pystyn samaistumaan niihin. Erityisesti minua säväytti tämä “nuorten korkeasti koulutettujen helsinkiläisnaisten” kommentti:

”Totta kai ne lapset varmasti tuottaa iloa ja se on sellasta, mitä ei voi kuvitellakaan, kun jos ei niitä ole ja näin pois päin, mut sitten pakko kyllä sanoa että on ne, pienten lasten vanhemmat vaan ihan saatanan kiukkusia koko ajan — ihan jossain niinku, sfääreissä menee tuolla vaan, silleen että huhhuijjaa!”

Ihmettelen tosissani, miten kenelläkään on kaiken muun elämän lisäksi aikaa hoitaa lapsia. Jos minun pitäisi aamuisin itseni ja koiran lisäksi huolehtia lasten aamutoimista ja hoitoon viemisestä, iltapäivisin töistä palatessa ehtiä hakemaan ja ruokkimaan lapset ja vielä illalla jaksaa leikkiä heidän kanssaan, tulisin varmaan hulluksi. En keksi yhtäkään syytä, miksi kukaan järkevä ihminen haluaisi saada lapsia. Jatkan aiheesta seuraavassa postauksessani.

 

Mainitut lähteet: Väestöliiton perhebarometri http://www.vaestoliitto.fi/?x27375=7655079

Helsingin Sanomat 12.12.2017  https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005486892.html