Saako Sielujen saarella kaikki anteeksi?

Soutuveneessä istuva nainen nostaa nukkuvan lapsen syliinsä ja laskee sen jokeen. Ruumis ajelehtii virran mukana, nainen seuraa sitä katseellaan. Sitten hän soutaa kotiin ja menee itse nukkumaan. Hän on niin väsynyt; hänen täytyy saada nukkua kunnolla.

Johanna Holmströmin Sielujen saari (Otava, 2017) alkaa dramaattisesti lapsenmurhalla. Se toimii alkusysäyksenä tarinalle, joka ei kerro pelkästään Kristinasta, väsyneestä äidistä, vaan on oikeastaan kertomus saaresta. Seilin saarella Turun saaristossa on keskiajalta 1960-luvulle asti toiminut sairaala. Aluksi siellä hoidettiin leprapotilaita mutta sittemmin myös mielisairaita. 1800-luvun loppupuolelta eteenpäin potilaina oli vain naisia.

Sielujen saari kertoo Seilin hourulasta naistensairaalan ajalta. Laitoshoitoon suljettiin muun muassa lapsenmurhaajia, irtolaisuudesta syytettyjä ja ”hysteerisiä” naisia. Kristinan lisäksi muita päähenkilöitä kirjassa ovat Elli, joka on joutunut huonoille teille ja joka pakkosteriloidaan, sekä hoitajana työskentelevä Sigrid, jolle syntyy avioton lapsi.

Samaan aikaan kun luin Sielujen saarta, kuuntelin työmatkoilla äänikirjana Laura Mannisen romaania Kaikki anteeksi (WSOY, 2018). Se kertoo perheväkivallasta. Päähenkilö Laura on vapaaehtoisesti lapseton nelikymppinen nainen, joka alkaa seurustella ihanan miehen kanssa. Miehellä on koira ja kolme lasta, jotka ovat myös ihania, ja pian päähenkilö huomaa viettävänsä onnellista uusioperheenäidin arkea. Sitten alkaa väkivalta. Mies uhkailee, vainoaa, lyö, raiskaa, yrittää tappaa ja mikä pahinta, pitää Lauraa henkisesti pihdeissään.

Holmströmin ja Mannisen teokset ovat mielestäni niin sanottuja hyviä lukuromaaneja*. Kerronta on kaunista ja juonet pitivät otteessaan loppuun saakka. Pidin molemmista kirjoista, vaikka kieltämättä aiheet olivat aika rankkoja ja jotkin kohdat myös todella ahdistavia lukea ja kuunnella.

Minulla ei ole kokemusta onneksi kummastakaan, hourulasta eikä perhehelvetistä. Onneksi taas kerran sain kirjallisuuden kautta matkustaa toisiin maailmoihin ja eläytyä uusiin rooleihin. Opin ymmärtämään omastani poikkeavia ihmiskohtaloita. Säälittää ajatella niitä ihmisiä, jotka eivät ikinä lue kirjoja. Miten paljon heiltä jääkään kokematta!

kirjahylly .jpg

*Lukuromaani sijoittuu jonnekin ”kevyen viihdekirjallisuuden” ja ”vaikeaselkoisen taidekirjallisuuden” välimaastoon. Siinä on etenevä juoni mutta myös syvällinen sanoma.

 

Tää on mun käsissä nyt

*Arvostelukappale*

Sain juuri luettua loppuun Marjo Niemen Runeberg-palkitun romaanin Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017). Se oli lukukokemuksena ahdistava. Puhekielinen tajunnanvirtamonologi vyöryy päälle yhtä väkivaltaisena kuin minäkertojan lapsuusmuistot. Päähenkilö Mona on jäänyt vaille äidin huomiota, syliä ja kosketusta. Kaiken muun äiti on lapselleen antanut, mutta ei sitä tärkeintä.

Kuin sattumalta samaan aikaan kirjaa lukiessani Yle julkaisi uutisen tekemästään selvityksestä, jossa kyseltiin ihmisten mielipiteitä lasten kurittamisesta. Laki sanoo, että toista ihmistä ei saa pahoinpidellä, ei edes omaa lastaan. (Aikaisempi blogikirjoitukseni samasta aiheesta täällä.) On käsittämätöntä, että silti joidenkin vanhempien mielestä lapsen ruumiillinen kurittaminen on sallittua.

Ruumiillisen kurituksen eli fyysisen väkivallan lisäksi myös henkinen väkivalta on kiellettyä. Henkistä väkivaltaa on esimerkiksi lapselle huutaminen, lapsen huomiotta jättäminen ja vähättely. Tästä juuri on kyse Niemen romaanissa.

Lapsen henkistä kurittamista on todella vaikea todentaa, mutta se jättää yhtä syvät arvet kuin lyöminen. Opitusta mallista voi myös olla vaikea päästä eroon omien lasten kohdalla. Kaikkien menetysten äidissä todetaan: ”Koska aikusilla on aikusten ongelmat joista ne ei pääse irti, niillä on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, eikä niitä aikusten ongelmia kukaan lapselle avaa, mut ne kaikki kasvaa lapseen.”

Kävin kiinnostavan ja järkyttävän keskustelun aiheesta pari vuotta sitten oman isäni kanssa. En enää muista, miten koko keskustelu sai alkunsa, mutta lopulta riitelimme siitä, saako väkivaltaan vastata väkivallalla. Isäni mielestä takaisin lyöminen on sallittua, minun mielestäni ei. Tajuan kyllä olevani idealisti, mutta minun on jo työnikin puolesta pakko uskoa, että väkivalta ei lopu väkivallalla. Isäni on toista mieltä.

Kinastelumme ei johtanut mihinkään, kumpikaan ei ollut valmis luopumaan omasta näkökannastaan. Sitten isäni kysyi: ”Miten sinusta on voinut tulla tuollainen?” Hyvä kysymys. Ilmeisesti aiheutin pettymyksen isälleni vastustamalla väkivaltaa. Väitän, että kamalampiakin lapsia on olemassa, mutta ristinsä kullakin.

Minkälainen minusta sitten on tullut? Kasvattaja, joka yrittää koulussa joka päivä selittää oppilaille, että toisia pitää kohdella kauniisti. Jos joku kiusaa tai lyö, asia pitää selvittää muuten kuin nyrkeillä. Oli aika järisyttävää tajuta, että oma isäni kuuluu niihin huoltajiin, jotka vetävät mattoa altani jatkuvasti. Kaikkien menetysten äiti on, kuten sanoin, hengästyttävän ahdistava kirja. Onneksi sentään ihan lopussa tulee pieni lohdun pilkahdus. Päähenkilön viimeiset sanat romaanissa voisivat olla yhtä hyvin omiani: ”Tää on mun käsissä nyt.”

:mun käsissäni.jpg 

Katkaisenko vai annanko kukkia?

 

Ylen jutussa kirjoitetaan myös tilanteista, joissa lasta satutetaan fyysisesti, jotta hän ei satuttaisi itseään tai muita. Siinä yhteydessä sivutaan koulua ja opettajan voimankäyttöoikeuksia. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin toisessa postauksessa.

 

 

 

Opettaja saa kaataa pois oppilaan kokiksen, mutta toista ihmistä ei saa pahoinpidellä – ei edes omaa lasta

Pakko ihan vähän kommentoida Iltalehdessä tänään julkaistua juttua, jossa kerrotaan vanhempien saaneen sakot lapsensa kurittamisesta. Uutinen on hämmentävä; sen kärkeä on vaikea löytää. Otsikko antaa ymmärtää uutisen liittyvän oppilaan ja opettajan väliseen kädenvääntöön virvoitusjuomasta, mutta lopulta tekstissä kuitenkin puhutaan oikeudenkäynnistä, jossa on ratkaistu lapsen ja hänen vanhempiensa välisiä asioita.

(Uutinen sinänsä olisi kiinnostava esimerkki äikäntunnille siitä, miten uutista ei rakenneta eikä otsikoida. Myös lukijoiden kommentteja olisi hyödyllistä analysoida oppilaiden kanssa; osa niistä on täysin asiallisia, mutta joillain kommentoijilla menee hiukan aiheen vierestä. Tällaiset tekstitaidot ovat tarpeen valemedioiden ja populismin aikana. Koska tämä kirjoitus ei ole uutinen vaan blogiteksti, jonka tekstilajille tyypillistä on kirjoittajan oman äänen kuuluminen, kerron vielä mielipiteeni aiheesta.)

Oppilaiden on noudatettava koulun sääntöjä ja opettajan vastuulla on valvoa, että niin tapahtuu. Totta kai opettajan täytyy myös kunnioittaa ja kuunnella oppilaita. Meidän vastuumme kasvattajina on opettaa lapsille ja nuorille, että onnistunut vuorovaikutus vaatii kunnioitusta ja kuuntelemista molemmin puolin. Toki toivoisi, että tämä olisi opittu jo kotona. Mikä tilanne kyseisellä hetkellä luokkahuoneessa oli, sitä emme voi tietää, joten turha spekuloida. (Ihme muuten, ettei kukaan kuvannut ja ladannut sitä Youtubeen!)

Uutinen kuitenkin varsinaisesti käsitteli perheväkivaltaa; siitäkään emme voi sanoa mitään, koska kukaan meistä ei ollut paikalla. Joka tapauksessa koulupsykologin on viran puolesta puututtava asioihin, jos on pienikin epäilys, että puuttumiseen on aihetta. Lehtijutun mukaan oikeus on tuominnut vanhemmat sakkorangaistuksiin oman lapsensa turhasta ruumiillisesta kurittamisesta, eli ehkä aihetta olikin.

Väkivalta on aina väärin – oli tekijöinä ja uhreina sitten aikuisia tai lapsia, sukulaisia tai ventovieraita. On ihan oikein, että pahoinpitelystä saa rangaistuksen.

cola.jpg

Kuvan kolapullo ei liity tapaukseen.