”Autisti” on uusi ”homo”

Päivän viimeisen oppitunnin jälkeen luokkaani hiipi aamun draamatunneilla ollut ysiluokkalainen. Hän kysyi, olisiko minulla hetki aikaa jutella, ja laittoi oven kiinni perässään saatuaan minulta myöntävän vastauksen. Jotain oli selvästi sattunut; oppilas näytti olevan hermostunut.

”Mä vaan halusin pyytää anteeksi sitä, että aamulla näytelmäharjoituksissa sanoin Hannaa autistiks, kun se ei muistanut vuorosanoja.” Oppilas kertoi kuulleensa tunnin jälkeen joltain, että minun veljeni on autisti. Hänelle oli tullut paha mieli, koska oli lipsauttanut haukkumasanan ajattelemattomuuttaan ja tajuamatta, että se voisi loukata minua.

Nykyteinit käyttävät ”vitun autistia” toisia nimitelläkseen samaan tapaan kuin 1990-luvulla homoteltiin. He eivät välttämättä edes tiedä, mitä autismi on. Aina tilaisuuden tullen olen neutraaliin sävyyn kertonut kaveriaan autistiksi haukkuvalle, että ”autisti” ei ole haukkumasana vaan henkilö, jolla on aivojen neurobiologinen kehityshäiriö.

Noin prosentti suomalaisista sijoittuu autisminkirjolle. Heillä on muista poikkeavalla tavalla kehittynyt keskushermosto. Yksi heistä on minun pikkuveljeni.

autismijuliste.PNG

Pikkuveljeni autismi huomatiin hänen ollessaan päälle neljän vanha. Neuvolassa ei reagoitu mitenkään, vaikka veljeni äiti oli ilmaissut huolensa siitä, ettei nelivuotias lapsi osannut vieläkään puhua. Motoriset taidotkin näyttivät kehittyvän hitaasti. Pikkuveli pääsi lopulta tutkimuksiin, mutta vasta kun hänen äitinsä vaatimalla vaati. Heti kun lievä autismi oli diagnosoitu, veljelleni järjestettiin päiväkodissa asiantuntevaa tukea ja hän pääsi terapiaan, jossa puheen ja motoriikan kehitystä edistettiin.

Veljeni on käynyt koko alakoulun erityiskoulussa, jossa luokkakoot ovat normaalia pienemmät ja joka luokassa on useampi aikuinen. Veljelläni ei ole oppimisvaikeuksia, ja sosiaaliset taidotkin ovat kehittyneet kannustavassa ja rauhallisessa ympäristössä. Autismi ei näy hänestä päällepäin millään tavalla. Erilaisuuden huomaa vain oikeastaan siitä, että veljen kanssa keskustelussa on normaalia verkkaisempi tahti. Ihan kuin hänellä olisi hiukan pidemmät piuhat; viestintä tapahtuu molempiin suuntiin pienellä viiveellä.

Vastoin kuten yleensä kuvitellaan, veljeni ei ole erityisen lahjakas missään. Hän on kyllä musikaalinen ja hyvä kielissä, matikassakin etevä. Mutta hän ei ole mikään Sademies, joka pystyisi opettelemaan ulkoa sanakirjoja tai tekemään uskomattomia päässälaskusuorituksia. Hänellä on hyvä keskittymiskyky ja motivaatiota oppia.

Ensi syksynä pikkuveli siirtyy yläkouluun omaan lähikouluunsa. Se on mahdollista, koska hän on pienestä pitäen saanut asianmukaista tukea niin kotona, päivähoidossa kuin koulussakin. Olen varma, että veli pärjää uudessa koulussa ja tulee saamaan hyvän todistuksen. Ainoa, mistä olen huolissani, on muiden oppilaiden pärjääminen sen asian kanssa, että luokassa on ihan oikea autisti.

Itsestä poikkeavien ihmisten läsnäolo jostain syystä aiheuttaa meissä joskus pelkoa ja epävarmuutta. Usein helpoin tapa peitellä sitä on kiusaaminen ja toisen heikkouksille naureskelu. Kun asiasta on jonkinlainen oma kokemus, epävarmuus erilaisuutta kohtaan hälvenee. Olen melko varma, että oppilaani, joka haukkui koulukaveriaan autistiksi ja kärsi siitä koko päivän kurjaa oloa, oppi siitä kerrasta.

waad.PNG

Tänään vietetään kansainvälistä autismitietoisuuden päivää. Koko tämän viikon ajan ympäri Suomea järjestetään erilaisia tapahtumia ja tempauksia. Itse ajattelin osallistua ainakin ilmaiseen Tunne autismi-verkkokoulutukseen perjantaina. Lisätietoa ohjelmasta löytyy Autismi- ja Aspergerliiton nettisivuilta.

Kuvat: Autismi- ja Aspergerliitto ry

Follow my blog with Bloglovin

Kesälomaa odotellessa

Vietettyäni kaksi ja puoli kuukautta Espanjassa virkavapaalla on tullut aika reflektoida: Mitä jäi käteen? Nopeasti listattuna kolmisenkymmentä blogipostausta, kahden romaanin alut, espanjan alkeet ja aurinkoenergialla ladatut henkiset akut.

Moni on kysellyt raha-asioista, joten mainittakoon niistä jotain heti tähän alkuun. Minun ja koiran edestakaiset lennot Helsingistä Malagaan maksoivat yhteensä noin 500 euroa, koska halusin lentää keskellä päivää ja suoraan. Asunnon vuokraan 2,5 kuukaudelta upposi noin 1100 euroa. (Vuokra oli sikahalpa, mutta kämpän taso sen mukainen: parinkymmenen neliön luukku.) Päivittäisiin menoihin hupeni varmaan suunnilleen yhtä paljon kuin kotonakin, ja asuntolainan lyhennykset ja vastikkeet olen joutunut tietysti maksamaan Suomen kodista tällä välinkin. Ansionmenetys kahdelta kuukaudelta on opettajan tuloilla vajaat viisi tonnia nettona. Olen elänyt säästeliäästi ja lisäksi olen tehnyt jatkuvasti ylimääräisiä töitä päivätyöni ohella, mikä mahdollisti tämän irtioton. Toki sekin vaikuttaa, ettei minulla ole lapsia – isomman perheen Espanjaan muutto olisi vaatinut varmaan aika paljon isomman budjetin.

Rahaa on siis mennyt tuhansia euroja, mutta mitä sain vastineeksi? Espanjassa viettämistäni 11 viikosta olin yhteensä vain reilut kolme viikkoa yksin. Aikaa kirjoittamiselle siis oli melko vähän. En pystynyt keskittymään täyspäiväiseen kirjoittamiseen, kun minulla oli seuraa. Ne päivät, jotka olin itsekseni, hyödynsin aamusta iltaan kirjoittaen. Vierailijoiden ei pidä tuntea syyllisyyttä, sillä tuskin olisin kuitenkaan pystynyt 11 viikon ajan joka päivä kirjoittamaan 10 tuntia putkeen. Tauoilla on myös merkitystä. Mieheni, perheen ja ystävien lomaillessa luonani muun muassa tutustuimme ympäristöön laajemmin ja söimme paremmin kuin mitä tein yksin jäätyäni.

Blogin pitäminen on ollut antoisampaa kuin aluksi luulinkaan. Aiheiden miettiminen ja postausten laatiminen ovat vahvistaneet omaa kirjoitusprosessiani. Sen lisäksi, että olen blogatessa oppinut asioita itsestäni, olen oppinut paljon uutta myös ympäröivästä maailmasta ja muista ihmisistä. Kaikkein upeinta on ollut dialogipostausten tekeminen. (Niitä on muuten luvassa lisää!)

Lähdin Aurinkorannikolle kirjoittamaan näytelmäkäsikirjoitusta mutta keksin yhtäkkiä niin hyvän idean romaaniin, että se kiilasi etusijalle. Ja sitten yksi ystäväni ehdotti toisen romaanin kirjoittamista yhdessä, eikä tuollaiseen kutsuun vain voi sanoa ”ei”.

Muutamana päivänä jouduin tekemään myös niitä töitä, joista olin palkattomalla virkavapaalla. Pari päivää meni oppilastöiden arvioimiseen. Sen homman olisin voinut tehdä vasta vapaan päätyttyä, mutta en halunnut turhaan kerätä rästitöitä itselleni, joten olin jo etukäteen tiedottanut oppilaille, että arvioin heidän sähköisesti palauttamansa tehtävät Espanjasta käsin. Lisäksi kollega tarvitsi apuani eräässä poikkeuksellisen vaikeassa oppilasasiassa, ja siihen kulutin muutamia tunteja parina päivänä. Mieluummin niin, kuin että töissä oltaisi oltu pulassa ja kaikki kaatuisi ryminällä niskaani heti loman jälkeen.

Espanjaa puhuin päivittäin mutta aika suppealla skaalalla. En oppinut juuri muuta kuin tilaamaan ravintolassa ja asioimaan kaupassa, ja välillä jouduin silti turvautumaan englantiin. Naapureiden kanssa ei tullut vaihdettua muuta kuin tervehdykset, ja koska vietin aikaa vain omien ystävieni kanssa tai yksin kotona kirjoittaen, en kehittänyt minkäänlaista sosiaalista verkostoa.

Verkostoituminen ei ollut tavoitteeni tällä reissulla. Lähdin lepäämään ja kirjoittamaan. Ne tavoitteet saavutin täydellisesti. Heräsin joka aamu ilman herätyskelloa, lenkkeilin koiran kanssa ja nautin auringosta. Pilvisinä päivinä iloitsin siitä, ettei tarvitse kärvistellä sentään pakkasessa. Tunsin oloni ihanan kiireettömäksi; otin päivän kerrallaan ja elin ilman aikatauluja.

En ole moneen viikkoon nähnyt työpainajaisia. Kun ajattelen töihin paluuta (huomenna), en ahdistu niin voimakkaasti kuin vielä pari kuukautta sitten. Minulla on tunne, että selviän kesäloman alkuun asti. Kolme kuukautta enää.

virkavapaa.jpg

Herääminen ilman kelloa, aamulenkki auringonpaisteessa rannalla, kiireetön päivärytmi ja hetkessä eläminen ovat asioita, joita ei voi mitata rahassa.

 

 

Koirat haukkuu, karavaani kulkee

Ylen juttusarja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on herättänyt kiivastakin keskustelua. Ensin ilmestyi juttu naisista, jotka perustelevat lapsettomuuttaan ympäristösyillä. (Sivusin artikkelia tässä postauksessani.) Sitten toimittaja haastatteli miehiä, jotka eivät syystä tai toisesta halua lapsia. Viime tiistaina aihe oli esillä A-studiossa. Samana iltana Ylen nettisivuilla julkaistiin toimittajan kommentti, jossa kerrotaan juttusarjan saamasta palautteesta. Se oli toimittajan mukaan jopa ”todella raivoavaa”.

Hesarin sivuilta luin kiinnostavan artikkelin, joka käsittelee X-sukupolven hyppyä analogisesta maailmasta digitaaliseen. Jutussa haastateltu tutkija Mikko Salasuo toteaa sukupolvemme joutuneen keskelle radikaalia ja nopeaa yhteiskunnan murrosta. Teknologian kehittyessä ihmisten arvomaailma on muuttunut perinteisestä modernimpaan suuntaan, myös perhearvot. A-studiossa haastateltu Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch toteaa vapaaehtoisen lapsettomuuden olevan nouseva trendi. Uskallamme siis toteuttaa omia näkemyksiämme hyvästä elämästä entistä rohkeammin. Eikös se ole positiivista?

Miksi se aiheuttaa niin vahvoja tunteita, että joku toinen haluaa tehdä eri tavalla kuin minä? Kommentit A-studion Facebook-sivuilla edustavat ilmeisesti vielä maltillista linjaa, mutta nekin ovat todiste absurdiuden tasosta, jolla tässä keskustelussa liikutaan. Toisilleen tuntemattomat ihmiset vänkäävät somessa keskenään siitä, onko kaikkien pakko tehdä lapsia, jos ei tahdo. Mikä ihmisiä vaivaa?

Sananlasku sanoo: Koirat haukkuu, karavaani kulkee. Pitäisi siis olla välittämättä raivoajista. Haukkuminen on vain keino ilmaista omaa epävarmuutta ja pelkoa. Kokevatko ne raivokkaimmat haukkujat kenties eniten epävarmuutta omista elämänvalinnoistaan?

camel-train-163727_1280.jpg

Kuvan karavaanissa jokainen saa edetä omalla tavallaan. Kukaan ei hauku.

Kuva: Pixabay

 

Kalevalan hullunkuriset perheet TOP 5

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää! Juhlan kunniaksi laadin listan kansalliseepoksemme kiehtovimmista perheistä.

 

  1. Lemminkäisen perhe

Lemminkäinen on Kalevalan kovin naistenmies mutta myös isoin mammanpoika. Lemminkäisen äidin olemassa ololla ei ole muuta tarkoitusta kuin se, mihin hänen nimensäkin viittaa. Kun Lemminkäinen ensimmäisen avioliittonsa Kyllikin kanssa sössittyään uutta vaimoa Pohjolasta kosiskellessaan putoaa Tuonelan virtaan, kuka muu hänet sieltä pelastaisi kuin oma ihana äiti? No ei kukaan!

 

  1. Ainon perhe

Joukahainen tulee eräänä päivänä kotiin ja kertoo luvanneensa teini-ikäisen Aino-siskonsa ikivanhalle tietäjälle vaimoksi. Äiti ja iskä hyppivät riemusta, koska saavat vävykseen vaka vanhan Väinämöisen, mutta Aino angstaa ja hukuttautuu. Vasta menetettyään tyttärensä äitikin tajuaa, että olihan se huono idea. Äidin kyynelistä syntyy kolme jokea, joihin jokaiseen muodostuu kolme koskea, joihin nousee kolme luotoa, joihin ylenee kunnaat, joihin kasvaa koivuja, joihin lentää kultaiset käet, joiden kukunta ikuisesti muistuttaa äitiä siitä, että olisi kannattanut kuunnella tytärtään. Joukahaista harmittaa niin paljon omien tekojensa seuraukset, että hän kostaa ampumalla Väinämöiseltä hevosen. Loogista!

 

  1. Ilmarisen perhe

Seppä Ilmarinen ja Pohjolan tytär menevät naimisiin. Pohjolan tyttären nimi muuttuu liiton myötä Ilmarisen emännäksi. Ilmarisen emäntä kohtelee huonosti Kullervoa, joka on palkattu heille lehmipaimeneksi. Sen takia Kullervo loihtii metsän pedot raatelemaan emännän kuoliaaksi. Ilmarinen jää leskeksi. Hän takoo itselleen uuden vaimon kullasta mutta toteaa sen pian kylmäksi. Sitten hän menee Pohjolaan ja ryöstää kuolleen vaimonsa pikkusiskon itselleen uudeksi vaimoksi. Tämä ei halua olla sisarensa korvike ja käyttäytyy niin huonosti, että Ilmarinen lopulta taikoo naisen lokiksi.

 

  1. Marjatan perhe

Marjatta, korea kuopus, on niin siveä ettei voi lypsää edes lehmää, joka on ollut sonnin kanssa sillai. Sitten Marjatta syö puolukan ja tulee neitseellisesti raskaaksi. Omat vanhemmat ajavat Marjatan pois luotaan ja kyläläiset haukkuvat huoraksi. Metsässä Marjatta synnyttää pojan, josta tulee uusi Karjalan kuningas ja joka syrjäyttää Väinämöisen. Siitäs saivat!

 

  1. Kullervon perhe

Untamo tappaa veljensä Kalervon perheineen, koska heillä oli riitaa. Hengissä selviää vain Kalervon poika Kullervo, jonka Untamo-setä yrittää kaikin keinoin surmata siinä onnistumatta. Untamo kohtelee veljenpoikaansa orjana, mutta koska Kullervo on huono kaikessa, hänet myydään paimeneksi Ilmariselle ja tämän emännälle. Hommat eivät onnistu sielläkään, ja Kullervo pakenee metsään aiheutettuaan Ilmarisen emännän kuoleman. Metsästä Kullervo löytää kuolleeksi luullun perheensä sittenkin elossa, minkä jälkeen hän vahingossa viettelee oman siskonsa, joka asian todellisen laidan tajuttuaan hukuttautuu koskeen. Kullervo päättää kostaa Untamolle; hän tappaa setänsä perheen ja polttaa talon. Lopuksi myös Kullervon oma perhe menehtyy suruun ja häpeään ja Kullervo tekee itsemurhan.

Gallen_Kallela_Lemminkainens_Mother.jpg

Lemminkäisen äiti sai Vuoden mutsi -palkinnon haravoituaan poikansa ruumiin palaset Tuonelan joesta ja liimattuaan ne yhteen mehiläisen medellä.

Kuva: Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Lemminkäisen äiti (1897)

Onko tulevaisuuden eläkeikä 75 vai 175?

Äitini oli 26 ja isäni 29-vuotias, kun minä synnyin. Nyt he ovat siis kuusikymppisiä. Vanhempieni eron jälkeen isäni avioitui itseään nuoremman naisen kanssa ja sai viisikymppisenä kaksi lasta, jotka ovat nyt kouluikäisiä. Kun veljeni syntyivät, asuin jo muualla ja opiskelin yliopistossa. Kävin totta kai vauvoja katsomassa, pidin sylissä ja leikin heidän kanssaan, mutta 20 vuotta on aika suuri ikäero. En koe samanlaista sisaruutta pikkuveljieni kanssa kuin koen minua neljä vuotta vanhemman siskoni kanssa, jonka kanssa kasvoin. Olen heille enemmän täti kuin sisko: samaa perhettä mutta eri sukupolvea.

Mieheni perheessä taas on saatu lapset nuorena. Mieheni mummon hautajaisissa surtiin neljässä polvessa, eikä mummo ollut ehtinyt täyttää yhdeksääkymmentä. Kälyni tuli isoäidiksi 4-kymppisenä. Sen ikäisenä moni saa vasta omia lapsia.

Onko hyvä tehdä lapset nuorena vai vanhana? Se on jokaisen oma asia; ihmisen elämä kulkee yksilöllistä uraansa, ja sama kaava ei sovi kaikille. Sanotaan, että vanhat vanhemmat eivät jaksa samalla tavalla valvoa ja leikkiä lastensa kanssa kuin nuoret vanhemmat. Toisaalta heillä voi olla enemmän viisautta ja malttia sekä taloudellista turvaa kuin parikymppisillä. Jokainen perhe on erilainen ja toivottavasti omalla tavallaan vahva ja hyvä.

Harva ajattelee lasten saamista lapsen näkökulmasta. Tajuan kyllä, ettei elämää voi ennustaa; mutta ihmisen elinkaaressa todennäköisesti tapahtuu tiettyjä asioita tiettyihin aikoihin. Esimerkiksi ihmisen hedelmällisyys on huipussaan keskimäärin 25–30-vuotiaana, ja vanhuusvuodet ajoittuvat elämän loppupäähän, 75.–85. ikävuosien tienoille.

Eräs ikätoverini ja ystäväni puhui omien vanhempiensa vanhenemisesta äänessään surua ja huolta. Vanhemmat ovat nyt seitsemänkymppisiä. Ystäväni sanoi: ”Kun on vanhat vanhemmat, tulee heidän vanhenemisensa itselle liian aikaisin.” Toinen ystäväni totesi kerran omia lisääntymissuunnitelmiaan ääneen kelaillessaan, että mitä myöhemmäksi lapsentekoa lykkää, sitä vähemmän aikaa lapsella on äiti ja isä.

Eliniänodote on kasvanut roimasti viime vuosikymmenten aikana, mutta se johtuu enemmän lapsikuolleisuuden radikaalista vähenemisestä kuin siitä, että ihmisen maksimielinikä olisi merkittävästi pidentynyt. Tosin tämän artikkelin mukaan jotkut tiedemiehet ovat sitä mieltä, että pian ihmisellä voi olla ainakin teoreettiset mahdollisuudet elää jopa satoja vuosia. Jos kohta ihmiset elävätkin vaikkapa 200-vuotiaiksi, mitä tapahtuu elinkaarelle? Ovatko 100-vuotiaat tulevaisuuden keski-ikäisiä?

Gallen_akkajakissa.jpg

Tulevaisuuden ihmiset eivät ehkä näekään tässä taulussa vanhaa akkaa vaan teiniäidin.

Kuva: Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Akka ja kissa (1885)

 

Pitäisikö sittenkin?

Viime syksynä mieheni tuli järkyttyneenä kotiin saunaillasta, jossa paikalla oli ollut kymmenkunta entuudestaan tuttua ja tuntematonta miestä. Illan aikana oli saunottu, juotu kaljaa ja keskusteltu elämästä, myös perheasioista. Kaikilla muilla porukassa oli omia lapsia. Kun mieheni oli kertonut meidän olevan vapaaehtoisesti lapsettomia, olivat muut miehet alkaneet painostaa lapsentekoon. Kuulemma vasta isäksi tulo antaa elämälle tarkoituksen.

Jossain vaiheessa isien kuumotus oli käynyt jo ahdistavaksi. Mies oli yrittänyt vaihtaa puheenaihetta ja heittänyt viimeiseksi argumentikseen sen, että vaimokaan ei halua lapsia. Muiden mielestä se ei kuulemma ole mikään ongelma. “Jos ei oma muija suostu, käy pettämässä. Ei sillä ole niin väliä, kenen naisen kanssa lapsen tekee, kunhan tekee”, miehet yllyttivät.

Samoihin aikoihin minä kävin kahvilla erään ystäväni kanssa, joka sai lapsen vuosi sitten. Kyselin kuulumisia, ja ystäväni kertoili vauva-arjen hyvistä ja huonoista puolista. Sitten hän kysyi, olenko minä edelleen sitä mieltä, etten lapsia tahdo, johon vastasin tietysti myöntävästi. “No ei kyllä kannatakaan vauvaa hommata, jos ei sitä todella paljon halua”, kuului naispuolisen ystävän vinkki.

Olemme mieheni kanssa puhuneet paljon siitä, minkälaisen perheen haluamme. Olemme pohtineet asiaa monelta eri kantilta. Kuitenkin olemme hyvin yksimielisesti tehneet päätöksen olla lapseton pariskunta. Tiedostamme molemmat sen, kuinka tärkeää on olla asiasta samaa mieltä. Olemme kiitollisia siitä, että olemme löytäneet toisemme. Ei olisi kiva löytää itseään siitä tilanteesta, että miehen täytyy käydä saunaillan päätteeksi pettämässä saadakseen lapsen jonkun, kenen tahansa, kanssa.

girl-1458597_1280

Esimerkiksi hän voisi olla mieheni lapsen äiti.

Kuva: Pixabay

Mistä sen tietää, haluaako lapsia?

Vapaaehtoinen lapsettomuus on jonkinlainen tabu. Sen vuoksi mietin pitkään, voiko siitä kirjoittaa ja voiko kirjoituksia julkaista omalla nimellä. Uskaltauduin lopulta perustamaan blogin, mutta ainakaan vielä en halua paljastaa kaikille lukijoille oikeaa identiteettiäni lähinnä siksi, etten leimaisi työpaikkaani, kollegoitani tai muita läheisiäni.

Miksi aihe tuntuu niin aralta käsitellä? Oikeastaan kaikki perheaiheet tuntuvat: lapsettomuus, oli syy mikä tahansa – ja toisaalta myös lasten saaminen, oli keino mikä tahansa. Näistä asioista voi keskustella vain parhaiden ystävien kesken, jos haluaa olla varma, ettei loukkaa toisten tunteita tai yksityisyyttä.

Blogin perustamisen jälkeen minua on sanottu rohkeaksi, koska kirjoitan siitä, että en halua lapsia. Itse kehun ystäviäni, jotka uskaltavat puhua omista adoptioprosesseistaan tai hedelmöityshoidoistaan. Nekin, jotka ääneen kehtaavat sanoa olevansa joskus väsyneitä lapsiperhe-elämään, ovat rohkeita.

Valitsee niin tai näin, aina sitä joutuu perustelemaan muille. Eikö ole vähän outoa? Perheen luulisi olevan luonnollinen osa jokaisen ihmisen elämää – eikä varmasti kukaan voi väittää, ettei sillä elämän osa-alueella ikinä olisi mitään ongelmia tai että päätösten tekeminen olisi aina helppoa!

Uskon, että erilaisista perheistä puhuminen on tällä vuosituhannella jo tullut entistä helpommaksi, mutta neutraaleja aiheita lasten saaminen tai lapsettomuus eivät vieläkään ole. Totta kai ymmärrän, että jos lapsia haluaa mutta ei syystä tai toisesta saa, voi se olla niin kipeä ja intiimi asia, ettei siitä ainakaan akuutissa vaiheessa tahdo keskustella kaikkien kanssa. Vauvauteluita esittävät ihmiset myös voivat joskus asetella sanansa todella tahdittomasti, jolloin vastaaminen tuntuu vaikealta.

Minä en koe kiusallisena puolituttujen kysymyksiä, mutta se ärsyttää, jos keskustelukumppani kyseenalaistaa päätökseni olla hankkimatta lapsia. “Kyllä sä vielä muutat mielesi” ja “Odota vaan, kun biologinen kellosi alkaa tikittää” on kuultu aika moneen kertaan. Itse asiassa olen näiden kommenttien takia kauhulla odottanut noin kymmenen vuotta, koska kohtuni alkaa huutaa lasta, vaikka olen samaan aikaan koko ajan tiennyt, etten lapsia halua. Kenellekään ei tulisi mieleen kysyä raskaana olevalta, onko hän nyt ihan varma valinnastaan saati väittää: “Jonain päivänä säkin vielä tajuat, että et sittenkään olisi halunnut lapsia.”

Ehdotus: Keskustellaan avoimesti, kuunnellaan muiden näkemyksiä ja kunnioitetaan niitä, vaikka ne olisivat erilaisia kuin omamme. Jooko?

clock-2785939_1280

Tikittääkö biologinen kellosi?

Kuva: Pixabay

Nimimerkki Lapseton Kasvattaja

Vaikka en halua omia lapsia, siedän melko hyvin muiden ihmisten jälkikasvua. Ystävieni ja sukulaisteni lapset ovat mukavia, ja tulen heidän kanssaan yleensä hyvin toimeen. Lisäksi olen ammatiltani opettaja, eli kasvatan muiden mukuloita työkseni.

Siskollani on kolme lasta, joiden kanssa vietän paljon aikaa. Rakastan siskoni lapsia yli kaiken, ja olen mielestäni hyvä täti. Koen usein onnistumisen tunteita myös töissä; olen mielestäni hyvä siinä, mitä teen. Olen tehnyt opettajan hommia kymmenisen vuotta, toki koko ajan itseäni kehittäen ja kouluttaen.

Viime aikoina kuitenkin on alkanut tuntua siltä, että en jaksaisi enää joka päivä huolehtia muiden pennuista. Kasvatustyö on alkanut tuntua kuormittavalta. Joka luokassa on useampi erityisoppilas: on oppimisvaikeuksia, käytöshäiriöitä ja monenlaisia muita henkisiä ja fyysisiä esteitä oppimiselle. Lisäksi joka luokalla on muutama “normaali” laiska ja motivoitunut oppilas. Kaikilla on murrosikä. Jokaiselle on löydettävä hänelle itselleen sopivin tapa oppia ja onnistuttava toteuttamaan nämä yksilölliset tarpeet opetustilassa, jossa on 25 yksilöä.

Yhteistyö huoltajien kanssa on useimmiten rakentavaa. Osa oppilaiden vanhemmista on kuitenkin täysin välinpitämättömiä. Sitten on myös huoltajia, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan koulun ja opettajien vastustaminen. He eivät näe yhteiskunnan tarjoaman ilmaisen ja laadukkaan koulutuksen arvoa vaan yrittävät kaikin tavoin saada opettajia kiinni virheistä.

Toki on myös huonoja opettajia, jotka tekevätkin virheitä. Ammattitaitoisten ja sydämellisten pedagogien lisäksi alalla on myös todella omituisia, äärikonservatiivisia, ymmärtämättömiä, epäreiluja ja omaa auktoriteettiasemaansa väärällä tavalla rakastavia kollegoja. Pakko myöntää: eivät kaikki opettajat ole täydellisiä.

Kaikki tämä – oppilaat, joiden ongelmia en pysty yksin ratkaisemaan, hankalat huoltajat, yhteistyökyvyttömät kollegat ja joskus ihan mahdoton byrokratia – ovat onnistuneet lannistamaan minut, ainakin toistaiseksi. Noin vuoden ajan olen tuntenut oloni riittämättömäksi työssäni. Onnistumisia ei tule tarpeeksi siihen verrattuna, miten paljon paskaa opettajana joudun ottamaan vastaan. Olen noin vuoden ajan aktiivisesti miettinyt, miten saisin edes pienen tauon työstä. Opinto- tai vuorotteluvapaa ei onnistu, sillä minulla ei ole vielä tarpeeksi työvuosia takana – ensimmäiset viisi vuotta valmistumisen jälkeen meni pätkätöissä ja välillä työttömänä.

Moni minun tilanteessani oleva tekee vauvan. Pakko myöntää: minäkin olen ihan tosissani miettinyt, pitäisikö sittenkin jättää ehkäisy pois, jotta ongelma ratkeaisi. Yleensä vanhempainvapaan jälkeen palataan töihin tosi motivoituneena, koska vauvan kanssa kotona oleminen on niin raskasta. Mutta siinä kai se vastaus jo tulikin: ei lapsen saaminen auttaisi mitään vaan vain pahentaisi asiaa; sen jälkeen olisi oltava koulun kanssa tekemisissä myös huoltajan roolissa.

Niinpä aloin säästää rahaa ja täytin virkavapaa-anomuksen. Luin Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirjan Unelmahommissa ja kuuntelin Unelmaduunarit-podcastin jokaisen jakson. Kävin työväenopiston espanjan alkeet. Viime viikolla tein jouluarvioinnit, ohjeistin sijaisen ja hyvästelin oppilaat. Lensin miehen ja koiran kanssa Malagaan eilen. Tavoitteeni on seuraavien parin kuukauden aikana tehdä vain asioita, joista pidän. Esimerkiksi kirjoittaa.

IMG-20171218-WA0012

Olisi kiva kuulla, miten ja miksi olette päätyneet lukemaan tätä blogiani, joten kommentoikaa ihmeessä,

toivoo nimimerkki Lapseton Kasvattaja

 

En halua lapsia

Olen 34-vuotias korkeasti koulutettu nainen enkä halua lapsia. En ole koskaan halunnut lisääntyä eikä biologinen kelloni ole vieläkään alkanut tikittää. Päinvastoin ajatukseni vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on vain vahvistunut iän myötä.

Pari päivää sitten julkaistiin Väestöliiton uusi perhebarometri, jonka mukaan nuoret aikuiset lykkäävät lastensaantia nykyään turhan myöhäiseksi, minkä takia syntyvyys laskee. Yksi syy tähän on yleistynyt ajatus siitä, että lapsia voi tehdä vasta sitten, kun kaikki “muut asiat” elämässä on suoritettu.

Nuoret pohtivat, mihin ryhmään haluavat kuulua: ovatko osa matkustelevaa, elämästä nauttivaa, huolista vapaata lapsettomien nuorten aikuisten joukkoa vai kuuluvatko tuulipuvuissa suhisteleviin alennusjauhelihaa metsästäviin prismaperheisiin.”

Ihan kuin nämä kaksi vaihtoehtoa olisivat toisensa poissulkevat. Minä kuulun matkustelevaan, elämästä nauttivaan lapsettomien aikuisten joukkoon, joka suhistelee tuulipuvussa Prisman alennustuotteiden perässä. Minulla on mies ja koira, vakituinen kokopäivätyö sekä harrastuksia. En ole “huolista vapaa”, sillä työ, perhe ja asuntolaina kyllä aiheuttavat huolia.

Asun mieheni ja koiran kanssa rivitalossa lähiössä. Meillä on tila-auto ja oma pieni piha. Parikymppisenä arki-illat kuluivat kavereiden kanssa hengaillen tai kaupungilla notkuen. Nykyään arki täyttyy työnteosta ja normaaleista aikuisten askareista, kuten koiran ulkoiluttamisesta, pyykinpesusta ja kaupassa tai kirjastossa käymisestä. Joskus harvoin ehtii nähdä kavereita tai käydä jumpassa. Lomilla ja viikonloppuisin olen aiemmin matkustellut paljon, mutta viime vuosina reissut ovat jääneet vähemmälle. En tiedä, johtuuko se siitä, että täytin kolmekymmentä, vai mistä, mutta en enää jaksa joka ilta ja viikonloppu tehdä jotain ihmeellistä. Viikon lomasta tarvitsen ainakin muutaman päivän ihan vain kotona oloon tunteakseni itseni levänneeksi töihin palatessa.

Hesari kirjoitti Väestöliiton tutkimuksesta, ja jutun lopussa on lainauksia Perhebarometriin haastatelluilta nuorilta aikuisilta. Pystyn samaistumaan niihin. Erityisesti minua säväytti tämä “nuorten korkeasti koulutettujen helsinkiläisnaisten” kommentti:

”Totta kai ne lapset varmasti tuottaa iloa ja se on sellasta, mitä ei voi kuvitellakaan, kun jos ei niitä ole ja näin pois päin, mut sitten pakko kyllä sanoa että on ne, pienten lasten vanhemmat vaan ihan saatanan kiukkusia koko ajan — ihan jossain niinku, sfääreissä menee tuolla vaan, silleen että huhhuijjaa!”

Ihmettelen tosissani, miten kenelläkään on kaiken muun elämän lisäksi aikaa hoitaa lapsia. Jos minun pitäisi aamuisin itseni ja koiran lisäksi huolehtia lasten aamutoimista ja hoitoon viemisestä, iltapäivisin töistä palatessa ehtiä hakemaan ja ruokkimaan lapset ja vielä illalla jaksaa leikkiä heidän kanssaan, tulisin varmaan hulluksi. En keksi yhtäkään syytä, miksi kukaan järkevä ihminen haluaisi saada lapsia. Jatkan aiheesta seuraavassa postauksessani.

 

Mainitut lähteet: Väestöliiton perhebarometri http://www.vaestoliitto.fi/?x27375=7655079

Helsingin Sanomat 12.12.2017  https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005486892.html