Onko tulevaisuuden eläkeikä 75 vai 175?

Äitini oli 26 ja isäni 29-vuotias, kun minä synnyin. Nyt he ovat siis kuusikymppisiä. Vanhempieni eron jälkeen isäni avioitui itseään nuoremman naisen kanssa ja sai viisikymppisenä kaksi lasta, jotka ovat nyt kouluikäisiä. Kun veljeni syntyivät, asuin jo muualla ja opiskelin yliopistossa. Kävin totta kai vauvoja katsomassa, pidin sylissä ja leikin heidän kanssaan, mutta 20 vuotta on aika suuri ikäero. En koe samanlaista sisaruutta pikkuveljieni kanssa kuin koen minua neljä vuotta vanhemman siskoni kanssa, jonka kanssa kasvoin. Olen heille enemmän täti kuin sisko: samaa perhettä mutta eri sukupolvea.

Mieheni perheessä taas on saatu lapset nuorena. Mieheni mummon hautajaisissa surtiin neljässä polvessa, eikä mummo ollut ehtinyt täyttää yhdeksääkymmentä. Kälyni tuli isoäidiksi 4-kymppisenä. Sen ikäisenä moni saa vasta omia lapsia.

Onko hyvä tehdä lapset nuorena vai vanhana? Se on jokaisen oma asia; ihmisen elämä kulkee yksilöllistä uraansa, ja sama kaava ei sovi kaikille. Sanotaan, että vanhat vanhemmat eivät jaksa samalla tavalla valvoa ja leikkiä lastensa kanssa kuin nuoret vanhemmat. Toisaalta heillä voi olla enemmän viisautta ja malttia sekä taloudellista turvaa kuin parikymppisillä. Jokainen perhe on erilainen ja toivottavasti omalla tavallaan vahva ja hyvä.

Harva ajattelee lasten saamista lapsen näkökulmasta. Tajuan kyllä, ettei elämää voi ennustaa; mutta ihmisen elinkaaressa todennäköisesti tapahtuu tiettyjä asioita tiettyihin aikoihin. Esimerkiksi ihmisen hedelmällisyys on huipussaan keskimäärin 25–30-vuotiaana, ja vanhuusvuodet ajoittuvat elämän loppupäähän, 75.–85. ikävuosien tienoille.

Eräs ikätoverini ja ystäväni puhui omien vanhempiensa vanhenemisesta äänessään surua ja huolta. Vanhemmat ovat nyt seitsemänkymppisiä. Ystäväni sanoi: ”Kun on vanhat vanhemmat, tulee heidän vanhenemisensa itselle liian aikaisin.” Toinen ystäväni totesi kerran omia lisääntymissuunnitelmiaan ääneen kelaillessaan, että mitä myöhemmäksi lapsentekoa lykkää, sitä vähemmän aikaa lapsella on äiti ja isä.

Eliniänodote on kasvanut roimasti viime vuosikymmenten aikana, mutta se johtuu enemmän lapsikuolleisuuden radikaalista vähenemisestä kuin siitä, että ihmisen maksimielinikä olisi merkittävästi pidentynyt. Tosin tämän artikkelin mukaan jotkut tiedemiehet ovat sitä mieltä, että pian ihmisellä voi olla ainakin teoreettiset mahdollisuudet elää jopa satoja vuosia. Jos kohta ihmiset elävätkin vaikkapa 200-vuotiaiksi, mitä tapahtuu elinkaarelle? Ovatko 100-vuotiaat tulevaisuuden keski-ikäisiä?

Gallen_akkajakissa.jpg

Tulevaisuuden ihmiset eivät ehkä näekään tässä taulussa vanhaa akkaa vaan teiniäidin.

Kuva: Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Akka ja kissa (1885)

 

Pitäisikö sittenkin?

Viime syksynä mieheni tuli järkyttyneenä kotiin saunaillasta, jossa paikalla oli ollut kymmenkunta entuudestaan tuttua ja tuntematonta miestä. Illan aikana oli saunottu, juotu kaljaa ja keskusteltu elämästä, myös perheasioista. Kaikilla muilla porukassa oli omia lapsia. Kun mieheni oli kertonut meidän olevan vapaaehtoisesti lapsettomia, olivat muut miehet alkaneet painostaa lapsentekoon. Kuulemma vasta isäksi tulo antaa elämälle tarkoituksen.

Jossain vaiheessa isien kuumotus oli käynyt jo ahdistavaksi. Mies oli yrittänyt vaihtaa puheenaihetta ja heittänyt viimeiseksi argumentikseen sen, että vaimokaan ei halua lapsia. Muiden mielestä se ei kuulemma ole mikään ongelma. “Jos ei oma muija suostu, käy pettämässä. Ei sillä ole niin väliä, kenen naisen kanssa lapsen tekee, kunhan tekee”, miehet yllyttivät.

Samoihin aikoihin minä kävin kahvilla erään ystäväni kanssa, joka sai lapsen vuosi sitten. Kyselin kuulumisia, ja ystäväni kertoili vauva-arjen hyvistä ja huonoista puolista. Sitten hän kysyi, olenko minä edelleen sitä mieltä, etten lapsia tahdo, johon vastasin tietysti myöntävästi. “No ei kyllä kannatakaan vauvaa hommata, jos ei sitä todella paljon halua”, kuului naispuolisen ystävän vinkki.

Olemme mieheni kanssa puhuneet paljon siitä, minkälaisen perheen haluamme. Olemme pohtineet asiaa monelta eri kantilta. Kuitenkin olemme hyvin yksimielisesti tehneet päätöksen olla lapseton pariskunta. Tiedostamme molemmat sen, kuinka tärkeää on olla asiasta samaa mieltä. Olemme kiitollisia siitä, että olemme löytäneet toisemme. Ei olisi kiva löytää itseään siitä tilanteesta, että miehen täytyy käydä saunaillan päätteeksi pettämässä saadakseen lapsen jonkun, kenen tahansa, kanssa.

girl-1458597_1280

Esimerkiksi hän voisi olla mieheni lapsen äiti.

Kuva: Pixabay

Mistä sen tietää, haluaako lapsia?

Vapaaehtoinen lapsettomuus on jonkinlainen tabu. Sen vuoksi mietin pitkään, voiko siitä kirjoittaa ja voiko kirjoituksia julkaista omalla nimellä. Uskaltauduin lopulta perustamaan blogin, mutta ainakaan vielä en halua paljastaa kaikille lukijoille oikeaa identiteettiäni lähinnä siksi, etten leimaisi työpaikkaani, kollegoitani tai muita läheisiäni.

Miksi aihe tuntuu niin aralta käsitellä? Oikeastaan kaikki perheaiheet tuntuvat: lapsettomuus, oli syy mikä tahansa – ja toisaalta myös lasten saaminen, oli keino mikä tahansa. Näistä asioista voi keskustella vain parhaiden ystävien kesken, jos haluaa olla varma, ettei loukkaa toisten tunteita tai yksityisyyttä.

Blogin perustamisen jälkeen minua on sanottu rohkeaksi, koska kirjoitan siitä, että en halua lapsia. Itse kehun ystäviäni, jotka uskaltavat puhua omista adoptioprosesseistaan tai hedelmöityshoidoistaan. Nekin, jotka ääneen kehtaavat sanoa olevansa joskus väsyneitä lapsiperhe-elämään, ovat rohkeita.

Valitsee niin tai näin, aina sitä joutuu perustelemaan muille. Eikö ole vähän outoa? Perheen luulisi olevan luonnollinen osa jokaisen ihmisen elämää – eikä varmasti kukaan voi väittää, ettei sillä elämän osa-alueella ikinä olisi mitään ongelmia tai että päätösten tekeminen olisi aina helppoa!

Uskon, että erilaisista perheistä puhuminen on tällä vuosituhannella jo tullut entistä helpommaksi, mutta neutraaleja aiheita lasten saaminen tai lapsettomuus eivät vieläkään ole. Totta kai ymmärrän, että jos lapsia haluaa mutta ei syystä tai toisesta saa, voi se olla niin kipeä ja intiimi asia, ettei siitä ainakaan akuutissa vaiheessa tahdo keskustella kaikkien kanssa. Vauvauteluita esittävät ihmiset myös voivat joskus asetella sanansa todella tahdittomasti, jolloin vastaaminen tuntuu vaikealta.

Minä en koe kiusallisena puolituttujen kysymyksiä, mutta se ärsyttää, jos keskustelukumppani kyseenalaistaa päätökseni olla hankkimatta lapsia. “Kyllä sä vielä muutat mielesi” ja “Odota vaan, kun biologinen kellosi alkaa tikittää” on kuultu aika moneen kertaan. Itse asiassa olen näiden kommenttien takia kauhulla odottanut noin kymmenen vuotta, koska kohtuni alkaa huutaa lasta, vaikka olen samaan aikaan koko ajan tiennyt, etten lapsia halua. Kenellekään ei tulisi mieleen kysyä raskaana olevalta, onko hän nyt ihan varma valinnastaan saati väittää: “Jonain päivänä säkin vielä tajuat, että et sittenkään olisi halunnut lapsia.”

Ehdotus: Keskustellaan avoimesti, kuunnellaan muiden näkemyksiä ja kunnioitetaan niitä, vaikka ne olisivat erilaisia kuin omamme. Jooko?

clock-2785939_1280

Tikittääkö biologinen kellosi?

Kuva: Pixabay

Nimimerkki Lapseton Kasvattaja

Vaikka en halua omia lapsia, siedän melko hyvin muiden ihmisten jälkikasvua. Ystävieni ja sukulaisteni lapset ovat mukavia, ja tulen heidän kanssaan yleensä hyvin toimeen. Lisäksi olen ammatiltani opettaja, eli kasvatan muiden mukuloita työkseni.

Siskollani on kolme lasta, joiden kanssa vietän paljon aikaa. Rakastan siskoni lapsia yli kaiken, ja olen mielestäni hyvä täti. Koen usein onnistumisen tunteita myös töissä; olen mielestäni hyvä siinä, mitä teen. Olen tehnyt opettajan hommia kymmenisen vuotta, toki koko ajan itseäni kehittäen ja kouluttaen.

Viime aikoina kuitenkin on alkanut tuntua siltä, että en jaksaisi enää joka päivä huolehtia muiden pennuista. Kasvatustyö on alkanut tuntua kuormittavalta. Joka luokassa on useampi erityisoppilas: on oppimisvaikeuksia, käytöshäiriöitä ja monenlaisia muita henkisiä ja fyysisiä esteitä oppimiselle. Lisäksi joka luokalla on muutama “normaali” laiska ja motivoitunut oppilas. Kaikilla on murrosikä. Jokaiselle on löydettävä hänelle itselleen sopivin tapa oppia ja onnistuttava toteuttamaan nämä yksilölliset tarpeet opetustilassa, jossa on 25 yksilöä.

Yhteistyö huoltajien kanssa on useimmiten rakentavaa. Osa oppilaiden vanhemmista on kuitenkin täysin välinpitämättömiä. Sitten on myös huoltajia, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan koulun ja opettajien vastustaminen. He eivät näe yhteiskunnan tarjoaman ilmaisen ja laadukkaan koulutuksen arvoa vaan yrittävät kaikin tavoin saada opettajia kiinni virheistä.

Toki on myös huonoja opettajia, jotka tekevätkin virheitä. Ammattitaitoisten ja sydämellisten pedagogien lisäksi alalla on myös todella omituisia, äärikonservatiivisia, ymmärtämättömiä, epäreiluja ja omaa auktoriteettiasemaansa väärällä tavalla rakastavia kollegoja. Pakko myöntää: eivät kaikki opettajat ole täydellisiä.

Kaikki tämä – oppilaat, joiden ongelmia en pysty yksin ratkaisemaan, hankalat huoltajat, yhteistyökyvyttömät kollegat ja joskus ihan mahdoton byrokratia – ovat onnistuneet lannistamaan minut, ainakin toistaiseksi. Noin vuoden ajan olen tuntenut oloni riittämättömäksi työssäni. Onnistumisia ei tule tarpeeksi siihen verrattuna, miten paljon paskaa opettajana joudun ottamaan vastaan. Olen noin vuoden ajan aktiivisesti miettinyt, miten saisin edes pienen tauon työstä. Opinto- tai vuorotteluvapaa ei onnistu, sillä minulla ei ole vielä tarpeeksi työvuosia takana – ensimmäiset viisi vuotta valmistumisen jälkeen meni pätkätöissä ja välillä työttömänä.

Moni minun tilanteessani oleva tekee vauvan. Pakko myöntää: minäkin olen ihan tosissani miettinyt, pitäisikö sittenkin jättää ehkäisy pois, jotta ongelma ratkeaisi. Yleensä vanhempainvapaan jälkeen palataan töihin tosi motivoituneena, koska vauvan kanssa kotona oleminen on niin raskasta. Mutta siinä kai se vastaus jo tulikin: ei lapsen saaminen auttaisi mitään vaan vain pahentaisi asiaa; sen jälkeen olisi oltava koulun kanssa tekemisissä myös huoltajan roolissa.

Niinpä aloin säästää rahaa ja täytin virkavapaa-anomuksen. Luin Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirjan Unelmahommissa ja kuuntelin Unelmaduunarit-podcastin jokaisen jakson. Kävin työväenopiston espanjan alkeet. Viime viikolla tein jouluarvioinnit, ohjeistin sijaisen ja hyvästelin oppilaat. Lensin miehen ja koiran kanssa Malagaan eilen. Tavoitteeni on seuraavien parin kuukauden aikana tehdä vain asioita, joista pidän. Esimerkiksi kirjoittaa.

IMG-20171218-WA0012

Olisi kiva kuulla, miten ja miksi olette päätyneet lukemaan tätä blogiani, joten kommentoikaa ihmeessä,

toivoo nimimerkki Lapseton Kasvattaja

 

En halua lapsia

Olen 34-vuotias korkeasti koulutettu nainen enkä halua lapsia. En ole koskaan halunnut lisääntyä eikä biologinen kelloni ole vieläkään alkanut tikittää. Päinvastoin ajatukseni vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on vain vahvistunut iän myötä.

Pari päivää sitten julkaistiin Väestöliiton uusi perhebarometri, jonka mukaan nuoret aikuiset lykkäävät lastensaantia nykyään turhan myöhäiseksi, minkä takia syntyvyys laskee. Yksi syy tähän on yleistynyt ajatus siitä, että lapsia voi tehdä vasta sitten, kun kaikki “muut asiat” elämässä on suoritettu.

Nuoret pohtivat, mihin ryhmään haluavat kuulua: ovatko osa matkustelevaa, elämästä nauttivaa, huolista vapaata lapsettomien nuorten aikuisten joukkoa vai kuuluvatko tuulipuvuissa suhisteleviin alennusjauhelihaa metsästäviin prismaperheisiin.”

Ihan kuin nämä kaksi vaihtoehtoa olisivat toisensa poissulkevat. Minä kuulun matkustelevaan, elämästä nauttivaan lapsettomien aikuisten joukkoon, joka suhistelee tuulipuvussa Prisman alennustuotteiden perässä. Minulla on mies ja koira, vakituinen kokopäivätyö sekä harrastuksia. En ole “huolista vapaa”, sillä työ, perhe ja asuntolaina kyllä aiheuttavat huolia.

Asun mieheni ja koiran kanssa rivitalossa lähiössä. Meillä on tila-auto ja oma pieni piha. Parikymppisenä arki-illat kuluivat kavereiden kanssa hengaillen tai kaupungilla notkuen. Nykyään arki täyttyy työnteosta ja normaaleista aikuisten askareista, kuten koiran ulkoiluttamisesta, pyykinpesusta ja kaupassa tai kirjastossa käymisestä. Joskus harvoin ehtii nähdä kavereita tai käydä jumpassa. Lomilla ja viikonloppuisin olen aiemmin matkustellut paljon, mutta viime vuosina reissut ovat jääneet vähemmälle. En tiedä, johtuuko se siitä, että täytin kolmekymmentä, vai mistä, mutta en enää jaksa joka ilta ja viikonloppu tehdä jotain ihmeellistä. Viikon lomasta tarvitsen ainakin muutaman päivän ihan vain kotona oloon tunteakseni itseni levänneeksi töihin palatessa.

Hesari kirjoitti Väestöliiton tutkimuksesta, ja jutun lopussa on lainauksia Perhebarometriin haastatelluilta nuorilta aikuisilta. Pystyn samaistumaan niihin. Erityisesti minua säväytti tämä “nuorten korkeasti koulutettujen helsinkiläisnaisten” kommentti:

”Totta kai ne lapset varmasti tuottaa iloa ja se on sellasta, mitä ei voi kuvitellakaan, kun jos ei niitä ole ja näin pois päin, mut sitten pakko kyllä sanoa että on ne, pienten lasten vanhemmat vaan ihan saatanan kiukkusia koko ajan — ihan jossain niinku, sfääreissä menee tuolla vaan, silleen että huhhuijjaa!”

Ihmettelen tosissani, miten kenelläkään on kaiken muun elämän lisäksi aikaa hoitaa lapsia. Jos minun pitäisi aamuisin itseni ja koiran lisäksi huolehtia lasten aamutoimista ja hoitoon viemisestä, iltapäivisin töistä palatessa ehtiä hakemaan ja ruokkimaan lapset ja vielä illalla jaksaa leikkiä heidän kanssaan, tulisin varmaan hulluksi. En keksi yhtäkään syytä, miksi kukaan järkevä ihminen haluaisi saada lapsia. Jatkan aiheesta seuraavassa postauksessani.

 

Mainitut lähteet: Väestöliiton perhebarometri http://www.vaestoliitto.fi/?x27375=7655079

Helsingin Sanomat 12.12.2017  https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005486892.html