Kymmenen syytä vapaaehtoiseen lapsettomuuteen

Olen onnekas, sillä olen saanut tehdä oman valinnan sen asian suhteen, haluanko lapsia vai en. Maailmassa on ihmisiä, jotka saavat lapsia vasten tahtoaan, ja paljon myös heitä, jotka eivät saa vaikka haluaisivat. Normi kuitenkin on sekä haluta että saada lapsia. Jos normista poikkeaa, joutuu sitä usein selittämään jopa tuntemattomille ihmisille, vaikka mielestäni asian pitäisi olla pikemminkin toisin päin.

Kaikkia ihmettelijöitä varten listasin kymmenen syytä olla lisääntymättä. Yhtäkään hyvää syytä haluta lapsia en ole vielä keksinyt.

Kymmenen syytä olla hankkimatta lapsia

  1. Nukun hyvin. Yöuneni ovat katkeamattomat, eikä aamulla tarvitse herätä yhtään aikaisemmin keittämään puuroa tai kuskaamaan lasta hoitoon. Voin nukkua päiväunetkin rauhassa, jos siltä tuntuu.
  2. Syön ruokani lämpimänä. Saan nauttia ateriani viinilasillisen kera ihan rauhassa.
  3. Katson tv:stä, mitä haluan.
  4. Sisustan kotini juuri niin kuin haluan. Meille ei tarvitse asentaa turvaportteja tai lapsilukkoja, teräviä kulmia ei tarvitse pyöristää ja koriste-esineitä ja sähkölaitteita voi olla esillä mielin määrin.
  5. Suunnittelen omat menoni ja aikatauluni, miten parhaaksi näen. Minun ei tarvitse ajatella, milloin lapsi täytyy hakea tarhasta tai viedä treeneihin. Voin tehdä mitä haluan ilman, että joudun miettimään lastenhoitojärjestelyitä.
  6. Valitsen seurani itse. Kukaan ei vaadi minulta ympärivuorokautista huomiota ja hoivaa. En joudu pitämään yhteyttä ex-poikaystäviin, koska meillä ei ole yhteisiä lapsia, enkä ärsyttäviin naapureihin vain siksi, että lapsemme ovat kavereita keskenään.
  7. Lomailen omilla ehdoillani. Kohteen ei tarvitse olla lapsiystävällinen, vaan saan lomallakin tehdä asioita, joista itse nautin. Voin maata koko päivän rannalla kirjaa lukien, vetää päiväkännit tai lähteä viidakkoon miettimättä, viihtyykö lapsi tai pääseekö polulla etenemään rattaiden kanssa.
  8. Tulen toimeen vähällä. Opettajana tienaan noin kolme tonnia kuukaudessa, ja se riittää suhteellisen korkean elintason ylläpitämiseen. Asumiskustannukset ovat kohtuulliset, sillä emme tarvitse lastenhuoneita. Rahaa ei kulu lasten ruokiin, vaatteisiin tai harrastuksiin. Vaikka jäisin opintovapaalle, tiedän pärjääväni taloudellisesti.
  9. Sairastuessani joudun huolehtimaan vain itsestäni. Saan keskittyä toipumiseen ihan rauhassa. Myös kenenkään toisen sairastuminen ei estä minua menemästä töihin tai lähtemästä juhliin.
  10. Huolehdin vain omasta hyvinvoinnistani ja elämästäni. Minun ei tarvitse murehtia kenenkään muun tulevaisuudesta kuin omastani. Jos kuolisin, kukaan ei joutuisi pulaan.

kymmenen syytä.jpgListani saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta itsekästä on myös lasten hankkiminen. Jokainen meistä tekee omat elämänvalintansa toivottavasti juuri sitä ajatellen, mitä itse haluaa.

Kuva: Pixabay

Mikä kana ei muni?

Kun yhdeksän tytön kaveriporukka aikuistuu, mökkiviikonloppua ei mahdu viettämään enää kenenkään mökille. Nykyään melkein kaikilla on puoliso, mikä tuplaa heti henkilömäärän – ja sitten on vielä lapset. Tämän kokoiselle jengille on vuokrattava leirikeskus tai kokonainen mökkikylä.

Ensimmäiset vauvauutiset kuultiin juhannuksena kuusi vuotta sitten, ja siitä lähtien koko ajan joku meistä on ollut raskaana. Lapsia on syntynyt tähän mennessä yhteensä kahdeksan – ja yksi on tulossa. Meistä yhdeksästä on äitejä viisi, eli niukka enemmistö.

Ennen mökkibileisiin pääsi perille yhteensä kahdella autolla. Suunnittelussa tärkeintä oli se, montako viinitonkkaa ja olutlaatikkoa tarvitaan. Nykyään perheet tulevat paikalle kukin omilla tila-autoillaan, ja kaljanmäärää tärkeämpää on, että kohteessa on juokseva vesi, jotta vaipanvaihto onnistuu helposti.

Myös ruokahuolto vaatii entistä enemmän huomiota. Ison porukan ruokkiminen monta kertaa päivässä tarkoittaa sitä, että jonkun on oltava käytännössä koko ajan keittiössä laittamassa ruokaa tai tiskaamassa. Erikoisruokavalioita ja allergioita on monenlaisia, mikä aiheuttaa päänvaivaa ruokalistan suunnittelussa.

Tänä vuonna kokeilimme ensimmäistä kertaa uutta ratkaisua: Majoituimme maatilalla, jossa saimme kävellä valmiiseen pöytään aamiaiselle, lounaalle ja päivälliselle. Kannatti! Aikaa jäi enemmän mukavaan yhdessä oloon. Myös ruokakaupassa käynti oli paljon helpompaa, kun jokainen huolehti vain omista väli- ja iltapaloistaan.

Lasten viihdyttäminen ja vahtiminen helpottuu vuosi vuodelta, kun he kasvavat. Mitä vähemmän on sylivauvoja, sitä enemmän vanhemmillakin on aikaa nauttia mökkeilystä. Taaperot pystyvät jo leikkimään keskenään, puhumattakaan viisivuotiaista, jotka osaavat jo pukea, syödä ja käydä vessassa itse. Sen ikäiset ovat hauskaa seuraa myös meille lapsettomille tädeille, koska heidän kanssaan voi jo käydä ihan oikeita keskusteluja ilman vanhempien jatkuvaa tulkkaamista.

Ja sitä juttua muuten riittää. Tällä kertaa leirin hitti oli vanhat koululaisvitsit ja arvoitukset. Homman juju oli keksiä niihin toinen toistaan päättömämpiä vastauksia. Esimerkiksi: ”Mikä kana ei muni? – Tuoli.” Tai ”Mikä on vihreä ja roikkuu puussa? – Äiti.”

Siihen on syy, miksi olen ystävystynyt ja pitänyt yhteyttä juuri näiden ihmisten kanssa. He ovat minun mielestäni hyviä tyyppejä, joiden kanssa on mukava viettää aikaa. Samoin tunnen heidän lapsiaan kohtaan. Fiksut ystäväni osaavat näköjään kasvattaa lapsistaan myös fiksuja.

Aikamoista hulinaa se leirielämä kuitenkin on. Kun sunnuntaina hyppäsin omaan autooni ja lähdin kotimatkalle, oli olo väsynyt mutta onnellinen. Onnellinen kahdesta syystä: maailman parhaista ystävistä ja siitä, että minun takapenkilläni ei istu ketään turvaistuimessa.

porkkana.jpgViime viikonloppuna vietimme jo perinteeksi muodostunutta ”tyttöjen kesäleiriä”, joka on nimestään huolimatta koko perheen tapahtuma. Oikea vastaus otsikossa esitettyyn arvoitukseen löytyy kuvasta.

 

Sivuhenkilökään ei halua lapsia

Saara Turusen Sivuhenkilössä (Tammi, 2018) päähenkilö on taiteilijaidentiteettiään etsiskelevä taiteen maisteri, esikoiskirjailija ja feministi. Hän inhoaa olla huomion keskipisteenä mutta on surullinen, kun häntä ei huomata. Hän viihtyy yksin mutta kärsii yksinäisyydestä. Hän viettää aika paljon aikaa siskojensa perheiden kanssa ja hoitaa näiden lapsia, vaikka ei omia lapsia välttämättä haluakaan.

Aloin kuunnella Sivuhenkilöä työmatkalla autossa, mutta kirja oli niin hyvä, että minun oli pakko jatkaa kuuntelemista kotonakin. Kävin ostamassa kirjakaupasta itselleni tuhannen palan palapelin, jotta voisin keskittyä kirjan kuuntelemiseen kunnolla, palapeliä kootessani.

Pääasia teoksessa ei ole se, haluaako päähenkilö lapsia vai ei, vaikka teema esillä onkin. Tärkeimmiksi teemoiksi nousevat oman paikan löytäminen ja feminismi. Vaikka en koe olevani kaikilla tavoilla samanlainen kuin Sivuhenkilön päähenkilö, hahmo on täydellisen samastuttava. Minäkertoja paljastaa lukijalle kaiken itsestään siitä lähtien, että nukkuu nuhjuisella vihreällä patjalla, jossa on kellertävä pissaläikkä. Siinä patjallaan hän sitten häiritsevän viiltävästi pohtii myös taiteen ja koko yhteiskunnan patriarkaalisuutta.

Turunen on onnistunut asettelemaan romaaninsa jokaisen sanan juuri oikein. Sen lisäksi, että pidin päähenkilöstä ja koin kirjassa käsitellyt teemat kiinnostavina ja tärkeinä, nautin Sivuhenkilön kerronnan ja dialogin aitoudesta, hienoista sananvalinnoista ja lauserakenteista sekä koko romaanin koherentista rakenteesta. En ole pitkään aikaan kokenut näin nautinnollista lukuelämystä.

sivuhenkilö.jpg

Päähenkilö katselee sivusta ystäviään, jotka hoitavat vauvojaan ja joiden elämät täyttyvät aivan erilaisista asioista kuin päähenkilöllä itsellään. Hän ihmettelee, miten kukaan jaksaa päivästä toiseen sitä souvia, jota lapsiperheissä eletään. Kun hän kysyy asiaa siskoltaan, tämä toteaa, että ei sitä kukaan oikeasti jaksakaan.

Kuva: Pixabay

 

”Autisti” on uusi ”homo”

Päivän viimeisen oppitunnin jälkeen luokkaani hiipi aamun draamatunneilla ollut ysiluokkalainen. Hän kysyi, olisiko minulla hetki aikaa jutella, ja laittoi oven kiinni perässään saatuaan minulta myöntävän vastauksen. Jotain oli selvästi sattunut; oppilas näytti olevan hermostunut.

”Mä vaan halusin pyytää anteeksi sitä, että aamulla näytelmäharjoituksissa sanoin Hannaa autistiks, kun se ei muistanut vuorosanoja.” Oppilas kertoi kuulleensa tunnin jälkeen joltain, että minun veljeni on autisti. Hänelle oli tullut paha mieli, koska oli lipsauttanut haukkumasanan ajattelemattomuuttaan ja tajuamatta, että se voisi loukata minua.

Nykyteinit käyttävät ”vitun autistia” toisia nimitelläkseen samaan tapaan kuin 1990-luvulla homoteltiin. He eivät välttämättä edes tiedä, mitä autismi on. Aina tilaisuuden tullen olen neutraaliin sävyyn kertonut kaveriaan autistiksi haukkuvalle, että ”autisti” ei ole haukkumasana vaan henkilö, jolla on aivojen neurobiologinen kehityshäiriö.

Noin prosentti suomalaisista sijoittuu autisminkirjolle. Heillä on muista poikkeavalla tavalla kehittynyt keskushermosto. Yksi heistä on minun pikkuveljeni.

autismijuliste.PNG

Pikkuveljeni autismi huomatiin hänen ollessaan päälle neljän vanha. Neuvolassa ei reagoitu mitenkään, vaikka veljeni äiti oli ilmaissut huolensa siitä, ettei nelivuotias lapsi osannut vieläkään puhua. Motoriset taidotkin näyttivät kehittyvän hitaasti. Pikkuveli pääsi lopulta tutkimuksiin, mutta vasta kun hänen äitinsä vaatimalla vaati. Heti kun lievä autismi oli diagnosoitu, veljelleni järjestettiin päiväkodissa asiantuntevaa tukea ja hän pääsi terapiaan, jossa puheen ja motoriikan kehitystä edistettiin.

Veljeni on käynyt koko alakoulun erityiskoulussa, jossa luokkakoot ovat normaalia pienemmät ja joka luokassa on useampi aikuinen. Veljelläni ei ole oppimisvaikeuksia, ja sosiaaliset taidotkin ovat kehittyneet kannustavassa ja rauhallisessa ympäristössä. Autismi ei näy hänestä päällepäin millään tavalla. Erilaisuuden huomaa vain oikeastaan siitä, että veljen kanssa keskustelussa on normaalia verkkaisempi tahti. Ihan kuin hänellä olisi hiukan pidemmät piuhat; viestintä tapahtuu molempiin suuntiin pienellä viiveellä.

Vastoin kuten yleensä kuvitellaan, veljeni ei ole erityisen lahjakas missään. Hän on kyllä musikaalinen ja hyvä kielissä, matikassakin etevä. Mutta hän ei ole mikään Sademies, joka pystyisi opettelemaan ulkoa sanakirjoja tai tekemään uskomattomia päässälaskusuorituksia. Hänellä on hyvä keskittymiskyky ja motivaatiota oppia.

Ensi syksynä pikkuveli siirtyy yläkouluun omaan lähikouluunsa. Se on mahdollista, koska hän on pienestä pitäen saanut asianmukaista tukea niin kotona, päivähoidossa kuin koulussakin. Olen varma, että veli pärjää uudessa koulussa ja tulee saamaan hyvän todistuksen. Ainoa, mistä olen huolissani, on muiden oppilaiden pärjääminen sen asian kanssa, että luokassa on ihan oikea autisti.

Itsestä poikkeavien ihmisten läsnäolo jostain syystä aiheuttaa meissä joskus pelkoa ja epävarmuutta. Usein helpoin tapa peitellä sitä on kiusaaminen ja toisen heikkouksille naureskelu. Kun asiasta on jonkinlainen oma kokemus, epävarmuus erilaisuutta kohtaan hälvenee. Olen melko varma, että oppilaani, joka haukkui koulukaveriaan autistiksi ja kärsi siitä koko päivän kurjaa oloa, oppi siitä kerrasta.

waad.PNG

Tänään vietetään kansainvälistä autismitietoisuuden päivää. Koko tämän viikon ajan ympäri Suomea järjestetään erilaisia tapahtumia ja tempauksia. Itse ajattelin osallistua ainakin ilmaiseen Tunne autismi-verkkokoulutukseen perjantaina. Lisätietoa ohjelmasta löytyy Autismi- ja Aspergerliiton nettisivuilta.

Kuvat: Autismi- ja Aspergerliitto ry

Follow my blog with Bloglovin

Kesälomaa odotellessa

Vietettyäni kaksi ja puoli kuukautta Espanjassa virkavapaalla on tullut aika reflektoida: Mitä jäi käteen? Nopeasti listattuna kolmisenkymmentä blogipostausta, kahden romaanin alut, espanjan alkeet ja aurinkoenergialla ladatut henkiset akut.

Moni on kysellyt raha-asioista, joten mainittakoon niistä jotain heti tähän alkuun. Minun ja koiran edestakaiset lennot Helsingistä Malagaan maksoivat yhteensä noin 500 euroa, koska halusin lentää keskellä päivää ja suoraan. Asunnon vuokraan 2,5 kuukaudelta upposi noin 1100 euroa. (Vuokra oli sikahalpa, mutta kämpän taso sen mukainen: parinkymmenen neliön luukku.) Päivittäisiin menoihin hupeni varmaan suunnilleen yhtä paljon kuin kotonakin, ja asuntolainan lyhennykset ja vastikkeet olen joutunut tietysti maksamaan Suomen kodista tällä välinkin. Ansionmenetys kahdelta kuukaudelta on opettajan tuloilla vajaat viisi tonnia nettona. Olen elänyt säästeliäästi ja lisäksi olen tehnyt jatkuvasti ylimääräisiä töitä päivätyöni ohella, mikä mahdollisti tämän irtioton. Toki sekin vaikuttaa, ettei minulla ole lapsia – isomman perheen Espanjaan muutto olisi vaatinut varmaan aika paljon isomman budjetin.

Rahaa on siis mennyt tuhansia euroja, mutta mitä sain vastineeksi? Espanjassa viettämistäni 11 viikosta olin yhteensä vain reilut kolme viikkoa yksin. Aikaa kirjoittamiselle siis oli melko vähän. En pystynyt keskittymään täyspäiväiseen kirjoittamiseen, kun minulla oli seuraa. Ne päivät, jotka olin itsekseni, hyödynsin aamusta iltaan kirjoittaen. Vierailijoiden ei pidä tuntea syyllisyyttä, sillä tuskin olisin kuitenkaan pystynyt 11 viikon ajan joka päivä kirjoittamaan 10 tuntia putkeen. Tauoilla on myös merkitystä. Mieheni, perheen ja ystävien lomaillessa luonani muun muassa tutustuimme ympäristöön laajemmin ja söimme paremmin kuin mitä tein yksin jäätyäni.

Blogin pitäminen on ollut antoisampaa kuin aluksi luulinkaan. Aiheiden miettiminen ja postausten laatiminen ovat vahvistaneet omaa kirjoitusprosessiani. Sen lisäksi, että olen blogatessa oppinut asioita itsestäni, olen oppinut paljon uutta myös ympäröivästä maailmasta ja muista ihmisistä. Kaikkein upeinta on ollut dialogipostausten tekeminen. (Niitä on muuten luvassa lisää!)

Lähdin Aurinkorannikolle kirjoittamaan näytelmäkäsikirjoitusta mutta keksin yhtäkkiä niin hyvän idean romaaniin, että se kiilasi etusijalle. Ja sitten yksi ystäväni ehdotti toisen romaanin kirjoittamista yhdessä, eikä tuollaiseen kutsuun vain voi sanoa ”ei”.

Muutamana päivänä jouduin tekemään myös niitä töitä, joista olin palkattomalla virkavapaalla. Pari päivää meni oppilastöiden arvioimiseen. Sen homman olisin voinut tehdä vasta vapaan päätyttyä, mutta en halunnut turhaan kerätä rästitöitä itselleni, joten olin jo etukäteen tiedottanut oppilaille, että arvioin heidän sähköisesti palauttamansa tehtävät Espanjasta käsin. Lisäksi kollega tarvitsi apuani eräässä poikkeuksellisen vaikeassa oppilasasiassa, ja siihen kulutin muutamia tunteja parina päivänä. Mieluummin niin, kuin että töissä oltaisi oltu pulassa ja kaikki kaatuisi ryminällä niskaani heti loman jälkeen.

Espanjaa puhuin päivittäin mutta aika suppealla skaalalla. En oppinut juuri muuta kuin tilaamaan ravintolassa ja asioimaan kaupassa, ja välillä jouduin silti turvautumaan englantiin. Naapureiden kanssa ei tullut vaihdettua muuta kuin tervehdykset, ja koska vietin aikaa vain omien ystävieni kanssa tai yksin kotona kirjoittaen, en kehittänyt minkäänlaista sosiaalista verkostoa.

Verkostoituminen ei ollut tavoitteeni tällä reissulla. Lähdin lepäämään ja kirjoittamaan. Ne tavoitteet saavutin täydellisesti. Heräsin joka aamu ilman herätyskelloa, lenkkeilin koiran kanssa ja nautin auringosta. Pilvisinä päivinä iloitsin siitä, ettei tarvitse kärvistellä sentään pakkasessa. Tunsin oloni ihanan kiireettömäksi; otin päivän kerrallaan ja elin ilman aikatauluja.

En ole moneen viikkoon nähnyt työpainajaisia. Kun ajattelen töihin paluuta (huomenna), en ahdistu niin voimakkaasti kuin vielä pari kuukautta sitten. Minulla on tunne, että selviän kesäloman alkuun asti. Kolme kuukautta enää.

virkavapaa.jpg

Herääminen ilman kelloa, aamulenkki auringonpaisteessa rannalla, kiireetön päivärytmi ja hetkessä eläminen ovat asioita, joita ei voi mitata rahassa.

 

 

Koirat haukkuu, karavaani kulkee

Ylen juttusarja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on herättänyt kiivastakin keskustelua. Ensin ilmestyi juttu naisista, jotka perustelevat lapsettomuuttaan ympäristösyillä. (Sivusin artikkelia tässä postauksessani.) Sitten toimittaja haastatteli miehiä, jotka eivät syystä tai toisesta halua lapsia. Viime tiistaina aihe oli esillä A-studiossa. Samana iltana Ylen nettisivuilla julkaistiin toimittajan kommentti, jossa kerrotaan juttusarjan saamasta palautteesta. Se oli toimittajan mukaan jopa ”todella raivoavaa”.

Miksi se aiheuttaa niin vahvoja tunteita, että joku toinen haluaa tehdä eri tavalla kuin minä? Kommentit A-studion Facebook-sivuilla edustavat ilmeisesti vielä maltillista linjaa, mutta nekin ovat todiste absurdiuden tasosta, jolla tässä keskustelussa liikutaan. Toisilleen tuntemattomat ihmiset vänkäävät somessa keskenään siitä, onko kaikkien pakko tehdä lapsia, jos ei tahdo. Mikä ihmisiä vaivaa?

Hesarin sivuilta luin kiinnostavan artikkelin, joka käsittelee X-sukupolven hyppyä analogisesta maailmasta digitaaliseen. Jutussa haastateltu tutkija Mikko Salasuo toteaa sukupolvemme joutuneen keskelle radikaalia ja nopeaa yhteiskunnan murrosta. Teknologian kehittyessä ihmisten arvomaailma on muuttunut perinteisestä modernimpaan suuntaan, myös perhearvot. A-studiossa haastateltu Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch toteaa vapaaehtoisen lapsettomuuden olevan nouseva trendi. Uskallamme siis toteuttaa omia näkemyksiämme hyvästä elämästä entistä rohkeammin. Eikös se ole positiivista?

Sananlasku sanoo: Koirat haukkuu, karavaani kulkee. Pitäisi siis olla välittämättä raivoajista. Haukkuminen on vain keino ilmaista omaa epävarmuutta ja pelkoa. Kokevatko ne raivokkaimmat haukkujat kenties eniten epävarmuutta omista elämänvalinnoistaan?

camel-train-163727_1280.jpg

Kuvan karavaanissa jokainen saa edetä omalla tavallaan. Kukaan ei hauku.

Kuva: Pixabay

 

Kalevalan hullunkuriset perheet TOP 5

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää! Juhlan kunniaksi laadin listan kansalliseepoksemme kiehtovimmista perheistä.

 

  1. Lemminkäisen perhe

Lemminkäinen on Kalevalan kovin naistenmies mutta myös isoin mammanpoika. Lemminkäisen äidin olemassa ololla ei ole muuta tarkoitusta kuin se, mihin hänen nimensäkin viittaa. Kun Lemminkäinen ensimmäisen avioliittonsa Kyllikin kanssa sössittyään uutta vaimoa Pohjolasta kosiskellessaan putoaa Tuonelan virtaan, kuka muu hänet sieltä pelastaisi kuin oma ihana äiti? No ei kukaan!

 

  1. Ainon perhe

Joukahainen tulee eräänä päivänä kotiin ja kertoo luvanneensa teini-ikäisen Aino-siskonsa ikivanhalle tietäjälle vaimoksi. Äiti ja iskä hyppivät riemusta, koska saavat vävykseen vaka vanhan Väinämöisen, mutta Aino angstaa ja hukuttautuu. Vasta menetettyään tyttärensä äitikin tajuaa, että olihan se huono idea. Äidin kyynelistä syntyy kolme jokea, joihin jokaiseen muodostuu kolme koskea, joihin nousee kolme luotoa, joihin ylenee kunnaat, joihin kasvaa koivuja, joihin lentää kultaiset käet, joiden kukunta ikuisesti muistuttaa äitiä siitä, että olisi kannattanut kuunnella tytärtään. Joukahaista harmittaa niin paljon omien tekojensa seuraukset, että hän kostaa ampumalla Väinämöiseltä hevosen. Loogista!

 

  1. Ilmarisen perhe

Seppä Ilmarinen ja Pohjolan tytär menevät naimisiin. Pohjolan tyttären nimi muuttuu liiton myötä Ilmarisen emännäksi. Ilmarisen emäntä kohtelee huonosti Kullervoa, joka on palkattu heille lehmipaimeneksi. Sen takia Kullervo loihtii metsän pedot raatelemaan emännän kuoliaaksi. Ilmarinen jää leskeksi. Hän takoo itselleen uuden vaimon kullasta mutta toteaa sen pian kylmäksi. Sitten hän menee Pohjolaan ja ryöstää kuolleen vaimonsa pikkusiskon itselleen uudeksi vaimoksi. Tämä ei halua olla sisarensa korvike ja käyttäytyy niin huonosti, että Ilmarinen lopulta taikoo naisen lokiksi.

 

  1. Marjatan perhe

Marjatta, korea kuopus, on niin siveä ettei voi lypsää edes lehmää, joka on ollut sonnin kanssa sillai. Sitten Marjatta syö puolukan ja tulee neitseellisesti raskaaksi. Omat vanhemmat ajavat Marjatan pois luotaan ja kyläläiset haukkuvat huoraksi. Metsässä Marjatta synnyttää pojan, josta tulee uusi Karjalan kuningas ja joka syrjäyttää Väinämöisen. Siitäs saivat!

 

  1. Kullervon perhe

Untamo tappaa veljensä Kalervon perheineen, koska heillä oli riitaa. Hengissä selviää vain Kalervon poika Kullervo, jonka Untamo-setä yrittää kaikin keinoin surmata siinä onnistumatta. Untamo kohtelee veljenpoikaansa orjana, mutta koska Kullervo on huono kaikessa, hänet myydään paimeneksi Ilmariselle ja tämän emännälle. Hommat eivät onnistu sielläkään, ja Kullervo pakenee metsään aiheutettuaan Ilmarisen emännän kuoleman. Metsästä Kullervo löytää kuolleeksi luullun perheensä sittenkin elossa, minkä jälkeen hän vahingossa viettelee oman siskonsa, joka asian todellisen laidan tajuttuaan hukuttautuu koskeen. Kullervo päättää kostaa Untamolle; hän tappaa setänsä perheen ja polttaa talon. Lopuksi myös Kullervon oma perhe menehtyy suruun ja häpeään ja Kullervo tekee itsemurhan.

Gallen_Kallela_Lemminkainens_Mother.jpg

Lemminkäisen äiti sai Vuoden mutsi -palkinnon haravoituaan poikansa ruumiin palaset Tuonelan joesta ja liimattuaan ne yhteen mehiläisen medellä.

Kuva: Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Lemminkäisen äiti (1897)

Onko tulevaisuuden eläkeikä 75 vai 175?

Äitini oli 26 ja isäni 29-vuotias, kun minä synnyin. Nyt he ovat siis kuusikymppisiä. Vanhempieni eron jälkeen isäni avioitui itseään nuoremman naisen kanssa ja sai viisikymppisenä kaksi lasta, jotka ovat nyt kouluikäisiä. Kun veljeni syntyivät, asuin jo muualla ja opiskelin yliopistossa. Kävin totta kai vauvoja katsomassa, pidin sylissä ja leikin heidän kanssaan, mutta 20 vuotta on aika suuri ikäero. En koe samanlaista sisaruutta pikkuveljieni kanssa kuin koen minua neljä vuotta vanhemman siskoni kanssa, jonka kanssa kasvoin. Olen heille enemmän täti kuin sisko: samaa perhettä mutta eri sukupolvea.

Mieheni perheessä taas on saatu lapset nuorena. Mieheni mummon hautajaisissa surtiin neljässä polvessa, eikä mummo ollut ehtinyt täyttää yhdeksääkymmentä. Kälyni tuli isoäidiksi 4-kymppisenä. Sen ikäisenä moni saa vasta omia lapsia.

Onko hyvä tehdä lapset nuorena vai vanhana? Se on jokaisen oma asia; ihmisen elämä kulkee yksilöllistä uraansa, ja sama kaava ei sovi kaikille. Sanotaan, että vanhat vanhemmat eivät jaksa samalla tavalla valvoa ja leikkiä lastensa kanssa kuin nuoret vanhemmat. Toisaalta heillä voi olla enemmän viisautta ja malttia sekä taloudellista turvaa kuin parikymppisillä. Jokainen perhe on erilainen ja toivottavasti omalla tavallaan vahva ja hyvä.

Harva ajattelee lasten saamista lapsen näkökulmasta. Tajuan kyllä, ettei elämää voi ennustaa; mutta ihmisen elinkaaressa todennäköisesti tapahtuu tiettyjä asioita tiettyihin aikoihin. Esimerkiksi ihmisen hedelmällisyys on huipussaan keskimäärin 25–30-vuotiaana, ja vanhuusvuodet ajoittuvat elämän loppupäähän, 75.–85. ikävuosien tienoille.

Eräs ikätoverini ja ystäväni puhui omien vanhempiensa vanhenemisesta äänessään surua ja huolta. Vanhemmat ovat nyt seitsemänkymppisiä. Ystäväni sanoi: ”Kun on vanhat vanhemmat, tulee heidän vanhenemisensa itselle liian aikaisin.” Toinen ystäväni totesi kerran omia lisääntymissuunnitelmiaan ääneen kelaillessaan, että mitä myöhemmäksi lapsentekoa lykkää, sitä vähemmän aikaa lapsella on äiti ja isä.

Eliniänodote on kasvanut roimasti viime vuosikymmenten aikana, mutta se johtuu enemmän lapsikuolleisuuden radikaalista vähenemisestä kuin siitä, että ihmisen maksimielinikä olisi merkittävästi pidentynyt. Tosin tämän artikkelin mukaan jotkut tiedemiehet ovat sitä mieltä, että pian ihmisellä voi olla ainakin teoreettiset mahdollisuudet elää jopa satoja vuosia. Jos kohta ihmiset elävätkin vaikkapa 200-vuotiaiksi, mitä tapahtuu elinkaarelle? Ovatko 100-vuotiaat tulevaisuuden keski-ikäisiä?

Gallen_akkajakissa.jpg

Tulevaisuuden ihmiset eivät ehkä näekään tässä taulussa vanhaa akkaa vaan teiniäidin.

Kuva: Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Akka ja kissa (1885)

 

Pitäisikö sittenkin?

Viime syksynä mieheni tuli järkyttyneenä kotiin saunaillasta, jossa paikalla oli ollut kymmenkunta entuudestaan tuttua ja tuntematonta miestä. Illan aikana oli saunottu, juotu kaljaa ja keskusteltu elämästä, myös perheasioista. Kaikilla muilla porukassa oli omia lapsia. Kun mieheni oli kertonut meidän olevan vapaaehtoisesti lapsettomia, olivat muut miehet alkaneet painostaa lapsentekoon. Kuulemma vasta isäksi tulo antaa elämälle tarkoituksen.

Jossain vaiheessa isien kuumotus oli käynyt jo ahdistavaksi. Mies oli yrittänyt vaihtaa puheenaihetta ja heittänyt viimeiseksi argumentikseen sen, että vaimokaan ei halua lapsia. Muiden mielestä se ei kuulemma ole mikään ongelma. “Jos ei oma muija suostu, käy pettämässä. Ei sillä ole niin väliä, kenen naisen kanssa lapsen tekee, kunhan tekee”, miehet yllyttivät.

Samoihin aikoihin minä kävin kahvilla erään ystäväni kanssa, joka sai lapsen vuosi sitten. Kyselin kuulumisia, ja ystäväni kertoili vauva-arjen hyvistä ja huonoista puolista. Sitten hän kysyi, olenko minä edelleen sitä mieltä, etten lapsia tahdo, johon vastasin tietysti myöntävästi. “No ei kyllä kannatakaan vauvaa hommata, jos ei sitä todella paljon halua”, kuului naispuolisen ystävän vinkki.

Olemme mieheni kanssa puhuneet paljon siitä, minkälaisen perheen haluamme. Olemme pohtineet asiaa monelta eri kantilta. Kuitenkin olemme hyvin yksimielisesti tehneet päätöksen olla lapseton pariskunta. Tiedostamme molemmat sen, kuinka tärkeää on olla asiasta samaa mieltä. Olemme kiitollisia siitä, että olemme löytäneet toisemme. Ei olisi kiva löytää itseään siitä tilanteesta, että miehen täytyy käydä saunaillan päätteeksi pettämässä saadakseen lapsen jonkun, kenen tahansa, kanssa.

girl-1458597_1280

Esimerkiksi hän voisi olla mieheni lapsen äiti.

Kuva: Pixabay

Mistä sen tietää, haluaako lapsia?

Vapaaehtoinen lapsettomuus on jonkinlainen tabu. Sen vuoksi mietin pitkään, voiko siitä kirjoittaa ja voiko kirjoituksia julkaista omalla nimellä. Uskaltauduin lopulta perustamaan blogin, mutta ainakaan vielä en halua paljastaa kaikille lukijoille oikeaa identiteettiäni lähinnä siksi, etten leimaisi työpaikkaani, kollegoitani tai muita läheisiäni.

Miksi aihe tuntuu niin aralta käsitellä? Oikeastaan kaikki perheaiheet tuntuvat: lapsettomuus, oli syy mikä tahansa – ja toisaalta myös lasten saaminen, oli keino mikä tahansa. Näistä asioista voi keskustella vain parhaiden ystävien kesken, jos haluaa olla varma, ettei loukkaa toisten tunteita tai yksityisyyttä.

Blogin perustamisen jälkeen minua on sanottu rohkeaksi, koska kirjoitan siitä, että en halua lapsia. Itse kehun ystäviäni, jotka uskaltavat puhua omista adoptioprosesseistaan tai hedelmöityshoidoistaan. Nekin, jotka ääneen kehtaavat sanoa olevansa joskus väsyneitä lapsiperhe-elämään, ovat rohkeita.

Valitsee niin tai näin, aina sitä joutuu perustelemaan muille. Eikö ole vähän outoa? Perheen luulisi olevan luonnollinen osa jokaisen ihmisen elämää – eikä varmasti kukaan voi väittää, ettei sillä elämän osa-alueella ikinä olisi mitään ongelmia tai että päätösten tekeminen olisi aina helppoa!

Uskon, että erilaisista perheistä puhuminen on tällä vuosituhannella jo tullut entistä helpommaksi, mutta neutraaleja aiheita lasten saaminen tai lapsettomuus eivät vieläkään ole. Totta kai ymmärrän, että jos lapsia haluaa mutta ei syystä tai toisesta saa, voi se olla niin kipeä ja intiimi asia, ettei siitä ainakaan akuutissa vaiheessa tahdo keskustella kaikkien kanssa. Vauvauteluita esittävät ihmiset myös voivat joskus asetella sanansa todella tahdittomasti, jolloin vastaaminen tuntuu vaikealta.

Minä en koe kiusallisena puolituttujen kysymyksiä, mutta se ärsyttää, jos keskustelukumppani kyseenalaistaa päätökseni olla hankkimatta lapsia. “Kyllä sä vielä muutat mielesi” ja “Odota vaan, kun biologinen kellosi alkaa tikittää” on kuultu aika moneen kertaan. Itse asiassa olen näiden kommenttien takia kauhulla odottanut noin kymmenen vuotta, koska kohtuni alkaa huutaa lasta, vaikka olen samaan aikaan koko ajan tiennyt, etten lapsia halua. Kenellekään ei tulisi mieleen kysyä raskaana olevalta, onko hän nyt ihan varma valinnastaan saati väittää: “Jonain päivänä säkin vielä tajuat, että et sittenkään olisi halunnut lapsia.”

Ehdotus: Keskustellaan avoimesti, kuunnellaan muiden näkemyksiä ja kunnioitetaan niitä, vaikka ne olisivat erilaisia kuin omamme. Jooko?

clock-2785939_1280

Tikittääkö biologinen kellosi?

Kuva: Pixabay