5 vinkkiä opettajille: Miten arvioida objektiivisesti?

Näiden ohjeiden avulla onnistut kohtelemaan oppilaitasi entistä tasa-arvoisemmin, ja mikä parasta, helpotat samalla omaa arviointiurakkaasi.

Keskustelu arvioinnista käy jälleen kuumana. Hesari julkaisi pari viikkoa sitten jutun, jossa tuodaan ilmi kylmä totuus: Opettajien antamat kouluarvosanat eivät ole keskenään millään tavalla vertailukelpoisia, eivät valtakunnallisesti eivätkä välttämättä edes saman koulun sisällä. Ihmettelen, jos arvioinnin subjektiivisuus tuli jollekin yllätyksenä, mutta olen totta kai samaa mieltä siitä, että tilanne on järkyttävä.

Koska jonkinlaista arviointia tarvitaan ja meitä opettajia siihen velvoitetaan, tietysti pyrimme tekemään parhaamme, jotta oppilaat saisivat aina mahdollisimman yhdenmukaisen kohtelun. Vaatimus vertailukelpoisuudesta on kuitenkin kohtuuton ottaen huomioon sen, että samaan aikaan opettajia velvoitetaan opetuksessa ottamaan huomioon jokaisen oppijan yksilöllinen taso ja erityistarpeet. Tilanne vaikuttaa paradoksaaliselta.

Arvioinnista ei saa objektiivista sillä, että laaditaan valtakunnalliset läpipääsyn vähimmäisvaatimukset. Jokaisesta oppiaineesta on jo olemassa kriteerit päättöarvioinnin arvosanalle 8. Silti samalla osaamisen tasolla voi suomalaisessa peruskoulussa saada seiskan tai ysin. Ongelmana on subjektiivinen kriteerien tulkinta, joka on aina yksittäisen arviointia tekevän opettajan.

Yhtenä ratkaisuna on esitetty peruskoulun valtakunnallisia päättökokeita. Niistä ei kuitenkaan olisi hyötyä kahdesta syystä. Ensinnäkään ei ole mahdollista laatia kokeita, joilla pystyttäisiin mittaamaan kaikki peruskoulun oppimistavoitteet. Toiseksi varsinainen koetilanne asettaa oppilaat aina keskenään eriarvoiseen asetelmaan, mikä vesittää tulokset. Arviointi ei ole reilu esimerkiksi silloin, jos oppilas jännittää koetta, jos hänellä on ADHD tai lukihäiriö, jos hänen äidinkielensä ei ole suomi, jos hän nukkui huonosti edellisenä yönä, unohti syödä aamupalan tai vaikka käydä vessassa ennen koetta.

Miten sitten lopettaa toistuvat oikeusmurhat, joista Suomen nuoriso joutuu kevät toisensa jälkeen kärsimään? Miten arviointi voitaisiin yhdenmukaistaa? Tässä vinkkini opettajille, jotka haluavat tosissaan pyrkiä kohti tasa-arvoista ja opetussuunnitelman mukaista arviointia.

 

5 vinkkiä opettajille: Miten arvioida objektiivisesti?

  1. Hyväksy se tosiasia, että arviointi ei ikinä voi mitenkään olla objektiivista. Kun olet myöntänyt itsellesi ja muille olevasi inhimillinen olento, joka ei pysty täysin objektiiviseen arviointiin, numeroille asetetut turhat painolastit alkavat pikkuhiljaa karista. Tästä hyötyvät kaikki: opettaja, oppilas ja huoltajat.
  2. Anna oppilaille mahdollisuus näyttää osaamistaan monella tavalla. Kirjalliset kokeet eivät kerro läheskään koko totuutta. Itse asiassa suosittelen unohtamaan perinteisten kokeiden pidon ja varsinkin pistarit kokonaan. Oppilaan osaamista kuvaavan näytön on oltava jatkuvaa, ja koetilanteen pitäisi olla myös oppimistilanne. Suunnittele siis huolellisesti, millä eri tavoin oppilas voi lukuvuoden aikana osoittaa oppineensa hänelle asetetut tavoitteet. Ota suunnittelussa huomioon erilaiset oppimistyylit ja jokaisen oppilaan yksilölliset erityistarpeet. Keskustele arvioinnista oppilaiden ja huoltajien kanssa.
  3. Älä arvioi yksin vaan anna myös oppilaiden arvioida itseään ja toisiaan. Tämä tuntuu olevan vaikeaa monille itseään ylimpänä auktoriteettina pitävälle opettajalle. Yleisin kuulemani vasta-argumentti oppilaiden itsearviointia kohtaan on: ”Eivät ne osaa arvioida itseään realistisesti.” Eivät tietenkään osaa, jos ei kukaan ole koskaan sitä heille opettanut. Suosittelen kokeilemaan. Aloittakaa vaikkapa avoimista arviointikeskusteluista, joissa koko luokka yhdessä pohtii ryhmätöille sopivia arvosanoja.
  4. Tee arviointikriteerit läpinäkyviksi heti alussa. Kun aloitatte uuden jakson tai kokonaisuuden, käy oppilaiden kanssa yhdessä läpi tulevat tavoitteet, prosessi, jonka avulla ajattelit kaikkien saavuttavan tavoitteet, sekä arvioinnin tapa ja perusteet. Sen lisäksi, että arvioinnin suunnitteleminen etukäteen helpottaa opettajan työtä prosessin lopussa, kokonaisuuden hahmottaminen auttaa oppilaita oppimaan. Sehän on se varsinainen tavoite koulussa.
  5. Sanallista arvosanat. Numeroasteikko nelosesta kymppiin on täysin keinotekoinen. Kuten on jo todistettu, oppilas voi saada samalla osaamisen tasolla minkä tahansa numeron. Pelkkä numero ei siis oikeasti kerro yhtään mitään. Sanallisen palautteen idea on eritellä osaamisen osa-alueita ja antaa palautteen saajalle tarkempi käsitys siitä, mitä taitoja hän jo osaa ja mitä hänen pitäisi vielä erityisesti kehittää.

arviointi.jpgObjektiivisuuteen pyrkivä arviointi on monipuolista, läpinäkyvää ja etukäteen mietittyä. Sen parempaan emme pysty. Jos valtakunnallinen vertailu on silti mahdotonta, vika on systeemissä, ei arvioinnissa.

Kuva: Pixabay

 

Miten kesytetään digiloikkaava jalopeura?

Istuin hiljattain iltaa erään ystäväni kanssa, joka työskentelee myös opettajana. Jutut pyörivät pitkälti työasioissa – ja alanvaihtounelmissa. Ystäväni on oman koulunsa digitutor ja innoissaan siitä. Hänen mielestään on hauskaa oppia uutta ja olla mukana työn kehittämisessä. Perustyö omassa luokassakin maistuu. Ainoa ongelma ovat kollegat. Työyhteisön enemmistössä ovat vanhat jäärät, jotka vastustavat kaikkea uutta periaatteesta.

Sama ilmiö on tullut ilmi muidenkin opekavereiden kanssa keskustellessa. Opettajat ja rehtorit seisovat kehityksen tiellä. Opettajat vaativat oppilailta joka oppitunnilla avoimuutta uuden oppimista kohtaan, heittäytymistä ja rohkeutta tutustua tuntemattomaan – astelemista jalopeuran luolaan. Miksi he itse suhtautuvat oppimiseen niin negatiivisesti?

Uuden oppiminen voi tuntua pelottavalta. Jos on tehnyt työtään aina samalla tavalla, voi menetelmien ja sisältöjen uudistuminen tuntua heittäytymiseltä jalopeuran kitaan. Voi tuntua siltä, että päättäjät ovat tehneet uudistuksen vain uudistumisen vuoksi ja jättäneet käytännön toteutuksen miettimättä. On totta, että siitä kärsivät kaikki: oppilaat, opettajat ja kotijoukot. Jalopeura on kuitenkin mahdollista kesyttää, jos siihen suhtautuu kunnioittavasti mutta antamatta sille yliotetta.

Luin erään äidin blogikirjoituksen koulujen digiloikasta. Esiin nousi oleellisia kysymyksiä: Miksi digiloikka otetaan? Miten se on tarkoitus tehdä? Kenen vastuulla taitojen opettaminen on? Ovatko opettajat päteviä opettamaan digitaitoja?

Tvt-taitoja tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa, mutta eivät ne yksin ole vastaus kaikkeen. Digitaalisuus ja teknologia ovat koulussa oppimisen kohteina ja niitä voidaan käyttää myös oppimisen välineinä. Näitä kahta asiaa ei pidä eikä tarvitse sekoittaa keskenään.

Esimerkiksi minun työpaikallani käytössä olevat pädit ja Googlen sovellukset sopivat hyvin vaikkapa kirjoitustehtävien tekemiseen. Tekstinkäsittely sekä ryhmä- ja prosessikirjoittaminen ovat helpottuneet huomattavasti teknologian ansiosta. Silti minun mielestäni jokaisen edelleen täytyy oppia kirjoittamaan myös käsin, ja ryhmätyön onnistumiseksi täytyy harjoitella vuorovaikutustaitoja myös livenä.

Pakko myöntää, että opetusajasta jalopeuran osan vie unohtuneiden salasanojen vaihtaminen, tökkivän nettiyhteyden kanssa tuskailu sekä muut tekniset ongelmat. Oppilaiden huomio harhautuu helposti kaikkeen muuhun paitsi käsiteltävään aiheeseen, koska netti ja mobiililaite tarjoavat monenlaisia houkutuksia. Mutta toisaalta tarkoitus onkin harjoitella myös välineen käyttöä. Jos kännykät kerätään pois, ei niitä opita käyttämään.

Digitaalisuus ei ole itseisarvo. Tabletti ja netti ovat välineitä siinä missä lyijykynä ja ruutuvihkokin. Edelleen on opettajan vastuulla suunnitella, miten eri opetusryhmät ja jokainen yksilö ryhmässä oppii parhaiten, ja käyttää sopivimpia menetelmiä valtakunnallisen opetussuunnitelman toteuttamiseen.

lion-3012515_1920 (1).jpg

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää! Agricolan aikana laajasti käyttöön otettu uusi teknologia, kirjapainotaito, herätti niin hypetystä kuin kritiikkiä. Mikään ei ole muuttunut 500 vuodessa, paitsi että jalopeuraa sanotaan nykyään leijonaksi. Käy Ylen sivuilla testaamassa, tunnistatko muita Agricolan keksimiä sanoja. 

Kuva: Pixabay

”Autisti” on uusi ”homo”

Päivän viimeisen oppitunnin jälkeen luokkaani hiipi aamun draamatunneilla ollut ysiluokkalainen. Hän kysyi, olisiko minulla hetki aikaa jutella, ja laittoi oven kiinni perässään saatuaan minulta myöntävän vastauksen. Jotain oli selvästi sattunut; oppilas näytti olevan hermostunut.

”Mä vaan halusin pyytää anteeksi sitä, että aamulla näytelmäharjoituksissa sanoin Hannaa autistiks, kun se ei muistanut vuorosanoja.” Oppilas kertoi kuulleensa tunnin jälkeen joltain, että minun veljeni on autisti. Hänelle oli tullut paha mieli, koska oli lipsauttanut haukkumasanan ajattelemattomuuttaan ja tajuamatta, että se voisi loukata minua.

Nykyteinit käyttävät ”vitun autistia” toisia nimitelläkseen samaan tapaan kuin 1990-luvulla homoteltiin. He eivät välttämättä edes tiedä, mitä autismi on. Aina tilaisuuden tullen olen neutraaliin sävyyn kertonut kaveriaan autistiksi haukkuvalle, että ”autisti” ei ole haukkumasana vaan henkilö, jolla on aivojen neurobiologinen kehityshäiriö.

Noin prosentti suomalaisista sijoittuu autisminkirjolle. Heillä on muista poikkeavalla tavalla kehittynyt keskushermosto. Yksi heistä on minun pikkuveljeni.

autismijuliste.PNG

Pikkuveljeni autismi huomatiin hänen ollessaan päälle neljän vanha. Neuvolassa ei reagoitu mitenkään, vaikka veljeni äiti oli ilmaissut huolensa siitä, ettei nelivuotias lapsi osannut vieläkään puhua. Motoriset taidotkin näyttivät kehittyvän hitaasti. Pikkuveli pääsi lopulta tutkimuksiin, mutta vasta kun hänen äitinsä vaatimalla vaati. Heti kun lievä autismi oli diagnosoitu, veljelleni järjestettiin päiväkodissa asiantuntevaa tukea ja hän pääsi terapiaan, jossa puheen ja motoriikan kehitystä edistettiin.

Veljeni on käynyt koko alakoulun erityiskoulussa, jossa luokkakoot ovat normaalia pienemmät ja joka luokassa on useampi aikuinen. Veljelläni ei ole oppimisvaikeuksia, ja sosiaaliset taidotkin ovat kehittyneet kannustavassa ja rauhallisessa ympäristössä. Autismi ei näy hänestä päällepäin millään tavalla. Erilaisuuden huomaa vain oikeastaan siitä, että veljen kanssa keskustelussa on normaalia verkkaisempi tahti. Ihan kuin hänellä olisi hiukan pidemmät piuhat; viestintä tapahtuu molempiin suuntiin pienellä viiveellä.

Vastoin kuten yleensä kuvitellaan, veljeni ei ole erityisen lahjakas missään. Hän on kyllä musikaalinen ja hyvä kielissä, matikassakin etevä. Mutta hän ei ole mikään Sademies, joka pystyisi opettelemaan ulkoa sanakirjoja tai tekemään uskomattomia päässälaskusuorituksia. Hänellä on hyvä keskittymiskyky ja motivaatiota oppia.

Ensi syksynä pikkuveli siirtyy yläkouluun omaan lähikouluunsa. Se on mahdollista, koska hän on pienestä pitäen saanut asianmukaista tukea niin kotona, päivähoidossa kuin koulussakin. Olen varma, että veli pärjää uudessa koulussa ja tulee saamaan hyvän todistuksen. Ainoa, mistä olen huolissani, on muiden oppilaiden pärjääminen sen asian kanssa, että luokassa on ihan oikea autisti.

Itsestä poikkeavien ihmisten läsnäolo jostain syystä aiheuttaa meissä joskus pelkoa ja epävarmuutta. Usein helpoin tapa peitellä sitä on kiusaaminen ja toisen heikkouksille naureskelu. Kun asiasta on jonkinlainen oma kokemus, epävarmuus erilaisuutta kohtaan hälvenee. Olen melko varma, että oppilaani, joka haukkui koulukaveriaan autistiksi ja kärsi siitä koko päivän kurjaa oloa, oppi siitä kerrasta.

waad.PNG

Tänään vietetään kansainvälistä autismitietoisuuden päivää. Koko tämän viikon ajan ympäri Suomea järjestetään erilaisia tapahtumia ja tempauksia. Itse ajattelin osallistua ainakin ilmaiseen Tunne autismi-verkkokoulutukseen perjantaina. Lisätietoa ohjelmasta löytyy Autismi- ja Aspergerliiton nettisivuilta.

Kuvat: Autismi- ja Aspergerliitto ry

Follow my blog with Bloglovin

Worst experiencestä work experienceksi

Istuin luksusasuntoni uima-altaalla mangopuun ja palmun katveessa. Aurinko paahtoi ihanasti ihoani. Otin huikan jääkylmästä Carib-olutpullosta, avasin Skypen ja soitin poikaystävälleni. Hän vastasi puheluuni heti ja kysyi: ”No, miten sun eka päivä meni?” Purskahdin itkuun. Ensimmäinen päiväni trinidadilaisessa koulussa oli ollut ihan hirveä.

Olin lähtenyt Allianssin nuorisovaihdon Work Experience Caribia -ohjelman kautta kuukaudeksi Port of Spainiin, Trinidadin ja Tobagon pääkaupunkiin. Tarkoituksena oli tutustua trinidadilaiseen kouluun seuraamalla arkea eräässä yksityiskoulussa, joka noudatti omanlaistaan opetusfilosofiaa. Olin ollut jo kotoa käsin yhteydessä rehtoriin, joka oli kertonut hieman taustatietoja koulusta. Valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan kuuluvien sisältöjen lisäksi oppilaat opiskelevat draamaa, minkä lisäksi heillä on mahdollisuus valita mm. joogaa, viittomakieltä, shakkia ja ylimääräisiä musiikinopintoja. Kaikkea toimintaa ohjaa holistinen oppimiskäsitys, mikä kuulosti minusta erittäin kiehtovalta. Lähdin reissuun suurin odotuksin.

Muutamaa tuntia ennen lentokentälle lähtöäni sain koulun rehtorilta sähköpostin, jossa hän toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi. Kun sitten perille saavuttuani menin koululle, ei vastaanotto ollutkaan niin sydämellinen kuin olin kuvitellut. Portilla univormuun pukeutunut vartija pyysi minulta kulkulupaa. Selitin asiani, ja vartija käski minun odottaa portilla, kunnes hän kävisi selvittämässä tilannetta. Selvittely kesti hyvän tovin, ja jouduin selittämään asian pariin kertaan eri ihmisille. Rehtori ei ollut koululla, eikä kukaan näyttänyt ikinä kuulleenkaan suomalaisesta vierailijasta. Lopulta paikalle saatiin Miss Richardson, joka tiesi tulostani.

Miss Richardson otti tilanteen haltuun ja kutsui minut sisälle. Hän sanoi olevansa rehtoriin yhteydessä ja jättävänsä minut siksi aikaa luokkaan, jossa voisin tehdä oloni mukavaksi ja tutustua oppilaisiin. He alkoivatkin heti kysellä minulta, kuka olen ja mistä tulen, mutta opettaja sanoi, että voisin esitellä itseni kohta, kun kaikki olisivat paikalla. Kun kaikki lapset olivat tulleet, opettaja kertoi olevan aamurutiinien aika. Kansallislaulun laulamisen jälkeen opettaja näytti unohtaneen olemassaoloni ja aloitti oppitunnin. Minä jäin nököttämään tuoliini luokan nurkkaan. Kun joku lapsista käyttäytyi huonosti, opettaja sanoi: ”Sinun täytyy käyttäytyä paremmin. Et kai halua, että ranskalainen vieraamme menee takaisin Ranskaan ja kertoo siellä kaikille, kuinka huonosti käyttäytyviä trinidadilaislapset ovat?”

Tunnin kuluttua Ms. Richardson tuli hakemaan minua viedäkseen minut seuraavaan luokkaan, jossa sama toistui. Astuimme luokasta toiseen. Hän esitteli minut ja kertoi minun tulleen kaukaa Suomesta asti tutustumaan tähän kouluun. Minulle osoitettiin tuoli luokan nurkasta, ja oppitunti jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan opettajista ei pyytänyt minua esittäytymään, ei kysynyt miten olin sinne päätynyt, ei millään tavalla ottanut huomioon, että luokassa on vieras. Lapset sen sijaan kuhisivat ja ihmettelivät, mutta en oikein voinut heidän uteluihinsa vastata, koska silloin olisin häirinnyt opetusta. Päivän aikana minua kierrätettiin kahdeksassa luokkahuoneessa, joista yhdessä minut huomioitiin. Siellä sain muutaman minuutin aikaa esitellä itseni ja vastata oppilaiden kysymyksiin Suomesta. Iltapäivällä sentään tapasin rehtorin ja saimme sovittua vierailuni tavoitteet.

Vietettyäni koululla kaksi viikkoa kollegat alkoivat kysellä, mitä teen vapaa-ajallani. Maanantaina Mrs. Corrington kysyi, olinko käynyt viikonloppuna järjestetyssä musiikkitapahtumassa. Kun sanoin, etten edes tiennyt, että sellainen oli, hän suorastaan närkästyi. Hän ei ymmärtänyt, miten olen voinut olla maassa jo kaksi viikkoa käymättä missään musiikkitapahtumissa, joita kuulemma järjestetään usein. Kun ihmettelin, mistä voin löytää tietoa näistä tapahtumista, hän sanoi jokaisen paikallisen ”vain tietävän” missä ja milloin tapahtuu. Hän sanoi haluavansa jututtaa kavereitani, jotka ovat niin ajattelemattomia etteivät ole tajunneet viedä minua oikeisiin paikkoihin. Olin niin hölmistynyt, etten tajunnut oikaista tilannetta: Eihän minulla ollut siellä kavereita. Samana päivänä Ms. Richardson tuli käytävällä vastaan ja halusi tietää, olenko viihtynyt koulussa. Sitten hän havahtui tiedustelemaan, tarvitsenko apua kouluajan ulkopuolella: tiesinkö, missä ruokakauppa on? Luultavasti olisin kahdessa viikossa jo kuollut nälkään, jos en olisi löytänyt tien toisella puolella sijaitsevaa supermarketia siihen mennessä.

Tiistaina Mrs. Riley kysyi, mitä teen nauttiakseni vapaa-ajasta. En osannut vastata. En nimittäin tehnyt vapaa-ajallani yhtään mitään. Minua oli jyrkästi kielletty poistumasta kotoa iltaisin. Port of Spainissa ei ollut kuulemma turvallista liikkua ulkona auringonlaskun jälkeen, ainakaan jos on yksinäinen vaalea nainen. Töiden jälkeen oli tultava suoraan kotiin, jotta ehti turvaan ennen pimeää, joka saapui kuudelta illalla. Ei puhettakaan, että lähtisi työpäivän päätteeksi shoppailemaan, elokuviin tai ulos syömään. Ensimmäisen viikon ajan se oli ok: olin iltaisin niin väsynyt kaikesta uudesta, että kotona chillailu oli kaikki mitä kaipasin. Asuntoni oli todella hieno ja nautin aamuin illoin oman uima-altaani virkistävästä vaikutuksesta. Mutta kun istuin toista viikkoa yksin himassa ja varsinkin kun tajusin, että en voinut lähteä ulos vaikka haluaisin, alkoi ahdistaa. Tunsin olevani vankilassa – ihan viihtyisässä sellaisessa, mutta kuitenkin.

trinidad.jpg

Mrs. Riley tajusi heti, mistä tuulee, ja lupasi välittömästi korjata tilanteen. Seuraavana päivänä opettajilla oli koulutuspäivä, johon rehtori ei nähnyt tarpeelliseksi kutsua minua. Yllätyin iloisesti, kun Mrs. Riley kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan vierailemaan paikalliseen lukioon. Hän oli menossa viimeistelemään erään lukion draamaryhmälle pitämäänsä työpajaa lasten oikeuksista. Opiskelijat olivat käsikirjoittaneet lapsille suunnatun valistusvideon, jonka kuvauksiin pääsin osalliseksi. Se oli aivan mahtavaa! Työpajan jälkeen palasimme kaupunkiin, teimme sinunkaupat Nadellan kanssa ja kävimme syömässä.

Perjantai-iltana minut vietiin illalliselle ja baarikierrokselle Nadellan kavereiden kanssa. Meillä oli hauskaa! Tutustuin uusiin ihmisiin ja koin vihdoin olevani vapaa kodin kaltereiden takaa. Vierailuni toinen puolisko sai näin aivan uuden käänteen. Ensimmäisten viikkojen yksinäiset itkut ja pettymys pyyhkiytyivät pois yhden ystävällisen ihmisen ansiosta. Nadella ei tietenkään ehtinyt järjestää minulle tekemistä joka ilta, enkä sellaista olisi itsekään jaksanut, mutta kävimme hänen ja hänen lastensa kanssa vielä esimerkiksi taidemuseossa ja rannalla. Ystävystyimme.

Work experiencestäni on nyt jo monta vuotta aikaa, mutta olemme Nadellan kanssa edelleen tekemisissä. Emme ole nähneet reissuni jälkeen, mutta vaihdamme silloin tällöin kuulumisia. Seuraan edelleen ihaillen Nadellan upeaa työtä lastenoikeuksien puolesta taistelijana ja haaveilen, että jonain päivänä keksisin keinon lennättää hänet Suomeen vetämään vastaavia työpajoja minun oppilailleni. Olen ikuisesti kiitollinen Nadellalle siitä, kuinka hän huomioi minut, kaukaisesta maasta tulleen vieraan.

createfuturegood.jpg

Createfuturegood käyttää taidetta välineenä taistelussa lasten oikeuksien puolesta. 

Osallistun tällä kirjoituksella Momondon Open world -kilpailuun. Voit antaa äänesi tästä linkistä: https://www.momondo.fi/content/bloggers-open-world-award?blog_id=1613#!/blog/1613

Opetus illalliskutsuilla

Eräillä illalliskutsuilla keskusteltiin lapsista ja lasten saamisesta. Yksi seurueessa odotti vauvaa, ja minua lukuun ottamatta kaikilla muilla oli jo lapsia. Eräs kolmen lapsen isä totesi, että hänen lapsilukunsa on täynnä. Minä totesin samoin, mikä aiheutti muissa hämmästystä.

– Sinäkö et halua lapsia?

– En.

– Mutta sinähän olet niin lapsirakas; aina puhut siskosi lapsista.

– Se onkin eri asia. Tykkään viettää aikaa siskonlasten kanssa, mutta juju piilee siinä, että heidät voi aina palauttaa päivän päätteeksi äidilleen.

Keskustelu eteni, kun eräs yhden lapsen vanhempi kertoi, että hän vielä haluaisi lisää lapsia mutta puoliso ei. Nyt oli minun vuoroni hämmästyä.

– Sinäkö haluat lisää lapsia?

En tietenkään kysynyt ääneen, koska ei niin saa sanoa. Ihmettelin vain, sillä ikinä en ollut kuullut kyseisen tyypin puhuvan mitään positiivista lapsen hoitamisesta tai perhe-elämästä. Luulin hänen pitävän lastaan lähinnä elämää rajoittavana taakkana.

Tarinan opetus: Asiat eivät aina ole siten, miltä ulospäin vaikuttaa. Se, mitä muille viestimme, ei ole välttämättä koko totuus.