5 vinkkiä opettajille: Miten arvioida objektiivisesti?

Näiden ohjeiden avulla onnistut kohtelemaan oppilaitasi entistä tasa-arvoisemmin, ja mikä parasta, helpotat samalla omaa arviointiurakkaasi.

Keskustelu arvioinnista käy jälleen kuumana. Hesari julkaisi pari viikkoa sitten jutun, jossa tuodaan ilmi kylmä totuus: Opettajien antamat kouluarvosanat eivät ole keskenään millään tavalla vertailukelpoisia, eivät valtakunnallisesti eivätkä välttämättä edes saman koulun sisällä. Ihmettelen, jos arvioinnin subjektiivisuus tuli jollekin yllätyksenä, mutta olen totta kai samaa mieltä siitä, että tilanne on järkyttävä.

Koska jonkinlaista arviointia tarvitaan ja meitä opettajia siihen velvoitetaan, tietysti pyrimme tekemään parhaamme, jotta oppilaat saisivat aina mahdollisimman yhdenmukaisen kohtelun. Vaatimus vertailukelpoisuudesta on kuitenkin kohtuuton ottaen huomioon sen, että samaan aikaan opettajia velvoitetaan opetuksessa ottamaan huomioon jokaisen oppijan yksilöllinen taso ja erityistarpeet. Tilanne vaikuttaa paradoksaaliselta.

Arvioinnista ei saa objektiivista sillä, että laaditaan valtakunnalliset läpipääsyn vähimmäisvaatimukset. Jokaisesta oppiaineesta on jo olemassa kriteerit päättöarvioinnin arvosanalle 8. Silti samalla osaamisen tasolla voi suomalaisessa peruskoulussa saada seiskan tai ysin. Ongelmana on subjektiivinen kriteerien tulkinta, joka on aina yksittäisen arviointia tekevän opettajan.

Yhtenä ratkaisuna on esitetty peruskoulun valtakunnallisia päättökokeita. Niistä ei kuitenkaan olisi hyötyä kahdesta syystä. Ensinnäkään ei ole mahdollista laatia kokeita, joilla pystyttäisiin mittaamaan kaikki peruskoulun oppimistavoitteet. Toiseksi varsinainen koetilanne asettaa oppilaat aina keskenään eriarvoiseen asetelmaan, mikä vesittää tulokset. Arviointi ei ole reilu esimerkiksi silloin, jos oppilas jännittää koetta, jos hänellä on ADHD tai lukihäiriö, jos hänen äidinkielensä ei ole suomi, jos hän nukkui huonosti edellisenä yönä, unohti syödä aamupalan tai vaikka käydä vessassa ennen koetta.

Miten sitten lopettaa toistuvat oikeusmurhat, joista Suomen nuoriso joutuu kevät toisensa jälkeen kärsimään? Miten arviointi voitaisiin yhdenmukaistaa? Tässä vinkkini opettajille, jotka haluavat tosissaan pyrkiä kohti tasa-arvoista ja opetussuunnitelman mukaista arviointia.

 

5 vinkkiä opettajille: Miten arvioida objektiivisesti?

  1. Hyväksy se tosiasia, että arviointi ei ikinä voi mitenkään olla objektiivista. Kun olet myöntänyt itsellesi ja muille olevasi inhimillinen olento, joka ei pysty täysin objektiiviseen arviointiin, numeroille asetetut turhat painolastit alkavat pikkuhiljaa karista. Tästä hyötyvät kaikki: opettaja, oppilas ja huoltajat.
  2. Anna oppilaille mahdollisuus näyttää osaamistaan monella tavalla. Kirjalliset kokeet eivät kerro läheskään koko totuutta. Itse asiassa suosittelen unohtamaan perinteisten kokeiden pidon ja varsinkin pistarit kokonaan. Oppilaan osaamisesta kuvaavan näytön on oltava jatkuvaa, ja koetilanteen pitäisi olla myös oppimistilanne. Suunnittele siis huolellisesti, millä eri tavoin oppilas voi lukuvuoden aikana osoittaa oppineensa hänelle asetetut tavoitteet. Ota suunnittelussa huomioon erilaiset oppimistyylit ja jokaisen oppilaan yksilölliset erityistarpeet. Keskustele arvioinnista oppilaiden ja huoltajien kanssa.
  3. Älä arvioi yksin vaan anna myös oppilaiden arvioida itseään ja toisiaan. Tämä tuntuu olevan vaikeaa monille itseään ylimpänä auktoriteettina pitävälle opettajalle. Yleisin kuulemani vasta-argumentti oppilaiden itsearviointia kohtaan on: ”Eivät ne osaa arvioida itseään realistisesti.” Eivät tietenkään osaa, jos ei kukaan ole koskaan sitä heille opettanut. Suosittelen kokeilemaan. Aloittakaa vaikkapa avoimista arviointikeskusteluista, joissa koko luokka yhdessä pohtii ryhmätöille sopivia arvosanoja.
  4. Tee arviointikriteerit läpinäkyviksi heti alussa. Kun aloitatte uuden jakson tai kokonaisuuden, käy oppilaiden kanssa yhdessä läpi tulevat tavoitteet, prosessi, jonka avulla ajattelit kaikkien saavuttavan tavoitteet, sekä arvioinnin tapa ja perusteet. Sen lisäksi, että arvioinnin suunnitteleminen etukäteen helpottaa opettajan työtä prosessin lopussa, kokonaisuuden hahmottaminen auttaa oppilaita oppimaan. Sehän on se varsinainen tavoite koulussa.
  5. Sanallista arvosanat. Numeroasteikko nelosesta kymppiin on täysin keinotekoinen. Kuten on jo todistettu, oppilas voi saada samalla osaamisen tasolla minkä tahansa numeron. Pelkkä numero ei siis oikeasti kerro yhtään mitään. Sanallisen palautteen idea on eritellä osaamisen osa-alueita ja antaa palautteen saajalle tarkempi käsitys siitä, mitä taitoja hän jo osaa ja mitä hänen pitäisi vielä erityisesti kehittää.

arviointi.jpgObjektiivisuuteen pyrkivä arviointi on monipuolista, läpinäkyvää ja etukäteen mietittyä. Sen parempaan emme pysty. Jos valtakunnallinen vertailu on silti mahdotonta, vika on systeemissä, ei arvioinnissa.

Kuva: Pixabay

 

Kulunut viikko lukuina

Tällä viikolla olen viimeistellyt ja syöttänyt koneelle 122 oppilaan arvioinnit, joista 67 päättöarviointia. Wilma on kaatunut kaksi kertaa.

Olen käynyt kolme kertaa järvessä uimassa ja syönyt neljä jäätelöä.

Työpäiviä on jäljellä enää kuusi. Sen jälkeen minulla on kaksi kuukautta lomaa, ja sitten kaksitoista kuukautta opintovapaata.

touko25.jpg

 

Jere vai Jemina, mitä väliä?

Opettajalla on ongelma. Koulun syksyllä poikana aloittanut Jere on talven aikana alkanut meikata kuin tytöt. Se alkoi kynsilakasta, mutta nyt meikkiä on jo naamassakin. Sitä ei enää voi olla huomaamatta. Lisäksi Jere on alkanut pukeutua hameisiin. Opettaja pyrkii välttämään Jereen päin katsomista. Se on vaikeaa, koska Jere on aktiivinen – hän viittaa usein ja osallistuu oppitunneilla mielellään. Opettaja kokee tilanteen kiusalliseksi. Viimeinen niitti on se, kun Jere pyytää opettajaa kutsumaan itseään Jeminaksi.

”Eikö se poika yhtään ajattele, minkälaiseen tilanteeseen hän meidät muut pakottaa?” miettii opettaja. Hän kokee oppilaan sukupuoli-identiteetin muodostumisen ylitsepääsemättömän vaikeana asiana ymmärtää. ”Miksei se nyt vain voi pestä naamaansa ja pukeutua housuihin, niin kuin muutkin pojat?” opettaja puhisee eikä todellakaan suostu sanomaan Jereä Jeminaksi. Hänhän tietää, että Jere on poika eikä tyttö. Piste.

”Sukupuoli-identiteetti on yksi merkittävä yksilön identiteetin osatekijä, joka kuitenkin usein ymmärretään hyvin kapeasti. Sukupuoli ei ole vain biologinen tai fyysinen ominaisuus, joka jakaa ihmiset miehiin ja naisiin. Sen merkitys kehittyy myös sosiaalisessa vuorovaikutuksen ja kulttuurin välityksellä, millaisia esimerkiksi miesten ja naisten tulisi olla.  Moni meistä ei kuitenkaan koe täyttävänsä tällaisten normien vaatimuksia, mikä voi asettaa haasteita oman identiteetin kehittymiselle. Sukupuoli-identiteetin kehittyminen oman kokemuksen kautta onkin tärkeämpää kuin ulkopuolelta tulevat määritelmät.” (Suomen Mielenterveysseura)

Perustuslaki, yhdenvertaisuuslaki sekä valtakunnallinen opetussuunnitelma velvoittavat opettajia kohtelemaan oppilaita yhdenvertaisesti ja kunnioittaen. Koska teemme työtä nuorten kanssa, joiden sukupuoli- ja seksuaali-identiteetti ovat vasta kehittymässä, vaaditaan erityistä herkkyyttä ja huomaavaisuutta. On mielestäni jossain määrin ymmärrettävää, että jos ei itse ole koskaan joutunut erityisesti pohtimaan omaa seksuaalisuuttaan tai kokenut hankalaksi määritellä omaa sukupuoltaan, voi olla vaikea asettua sellaisen ihmisen asemaan, jolle nämä seikat eivät ole ihan selkeitä. Mutta toisen ihmisen kokemuksen vähättely ja varsinkin nuoren nujertaminen on silkkaa itsekeskeisyyttä, johon opettajien ei pitäisi alentua.

”Jokainen oppilas on ainutlaatuinen ja arvokas juuri sellaisena kuin hän on. Jokaisella on oikeus kasvaa täyteen mittaansa ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä. Tässä oppilas tarvitsee kannustusta ja yksilöllistä tukea sekä kokemusta siitä, että kouluyhteisössä häntä kuunnellaan ja arvostetaan ja että hänen oppimisestaan ja hyvinvoinnistaan välitetään.”  (OPS 2014, s. 15)

Olen ehdottanut, että kutsuisimme koululle Setan edustajan puhumaan ja auttamaan meitä aikuisia pääsemään kärryille siitä, kuinka voisimme parhaalla mahdollisella tavalla tukea ja kannustaa nuoria, jotka eivät ole varmoja omasta identiteetistään. Ehdotukseni teilattiin yksimielisesti, sillä yksi kollega oli kuulemma kerran ollut kuuntelemassa ”jotain Setan luentoa” ja ”sen jälkeen tuli sellainen olo, että enää ei voi tehdä mitään loukkaamatta jotakuta”. Siksi niitä juttuja ei kannata enempää siis kuunnella. Piste.

”Enkö minä enää voi sanoa, että ’tytöt hei, olkaas hiljempaa’, jos takapulpetin tyttöporukka häiritsee oppituntia?” kysyy opettaja närkästyneenä. Vastaan, että voit toki, jos olet varma kyseisten oppilaiden sukupuoli-identiteetistä. Mutta miksi et yhtä hyvin voisi sanoa ”te siellä takana” tai ”open pikku kullanmurut” tai kutsua oppilaita heidän etunimillään? Onko opettajan oikeus niputtaa oppilaita tyttöihin ja poikiin jotenkin ylivertaisempi kuin ihmisen oikeus määritellä itse itsensä?

”Sukupuolitietoinen opetus perustuu herkkyydelle tunnistaa yksilöllisyys ja persoonallisuus jokaisessa oppijassa. Opetuksessa pidättäydytään sosiaalistamasta oppilasta hänen ulkoiseen sukupuoleensa. Sukupuolitietoisessa opetuksessa tunnistetaan sukupuolittavia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tekijöitä sekä kyseenalaistetaan ja puretaan niitä sukupuolten tasa-arvoa rakentaen.” (Opetushallitus)

Korostan vielä, että jokaisen opettajan virkavelvollisuus on noudattaa Suomen lakeja ja valtakunnallista opetussuunnitelmaa. En käsitä, miten on mahdollista, että vielä vuonna 2018 voin vastaanottaa kollegaltani Wilma-viestin, jossa hän pyytää minua kysymään, olisiko opetusryhmässäni ”muutama reipas poika, jotka voisivat tulla avoimien ovien päivänä parkkipaikalle ohjaamaan liikennettä”.

Sukupuoliin liittyvät stereotypiat ja roolioletukset ovat syvällä kulttuurissamme. En väitä itse olevani täydellinen; en osaa puhua ja toimia täysin sukupuolineutraalisti joka tilanteessa. Pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että erilaisia identiteettiin vaikuttavia kysymyksiä tiedostetaan ja että niistä puhutaan. Mitä, jos pyrkisimme kohtaamaan ihmiset ihmisinä? Mikä on pahinta, mitä siitä voisi seurata? Entä parasta?

idahot.jpg

”17.5. on kansainvälinen homo-, trans-, ja bifobian vastainen päivä. Teemapäivän tarkoituksena on herättää kaikenlaista toimintaa eri puolilla maailmaa, jotta valtaväestö saataisiin paremmin tietoiseksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen olemassaolosta ja näiden kohtaamasta syrjinnästä.” (Sateenkaariyhteisöt ry.)

Kuva: IDAHO Committee

 

 

Kolme syytä olla opettaja

Kun Elinkeinoministeriö esittää koulujen kesäloma-ajan siirtoa sillä perusteella, että muuten ”matkailuelinkeino menettää yli 200 miljoonaa euroa joka kesä”, on aika pysähtyä hetkeksi ja miettiä: Mitä täällä oikein tapahtuu? Uutisissa ei ole tarkemmin avattu, mihin laskelmat perustuvat. Mietin, miten se vaikuttaa työllisyyteen, lomailevatko lapset kesäkuun alussa vai elokuun lopussa. Työikäisten työttömien luulisi pääsevän yhtä hyvin sesonkitöihin kesä- tai elokuussa.

Aihe oli esillä jo alkuvuodesta, jolloin uutisoitiin ruotsinkielisten koulujen rehtoreiden vaativan kesäloman siirtoa. Silloin perusteena oli lähinnä sää. ”Suomen alkukesä on usein kylmä ja sateinen, kun taas loppukesän sää on usein lämmin ja aurinkoinen” rehtoreiden tekemässä kansalaisaloitteessa todetaan. Ilmatieteenlaitoksen mukaan kuitenkin kesäkuun alussa on keskimäärin parempi sää kuin elokuun lopussa. Olisiko kannattanut tarkistaa faktat ensin?

Koulun perimmäinen tarkoitus ei ole palvella matkailualan tarpeita eikä säilöä lapsia sateensuojaan siksi aikaa, kun vanhemmat ovat töissä. ”Jos jostain löytyy ongelma, ratkaisu tuntuu olevan se että koulussa pitäisi puuttua asiaan. Oikeasti koulussa pitäisi opettaa lapsille kouluaineita”, kirjoittaa Tommi Kinnunen Ylen kolumnissa. Hän on oikeassa. Opettajien vastuulle on sysätty jo vaikka mitä mutta resursseja vain vähennetty. Ennen sanottiin, että on kolme syytä olla opettaja: kesä, heinä, elo. Nykyään on vaikea keksiä yhtäkään.

7BB02043-7CE5-48FC-8958-10BCA9A2F235.png

Jos koulujen kesälomia siirretään, perustelun täytyy olla pedagoginen. Syyksi eivät riitä elinkeinoelämän tarpeet tai sää.

 

 

 

 

Olen sisältä punainen vihreä

Olen sellainen tyyppi, jonka pitäisi aina tehdä kaikki itse. Mielestäni muut suoriutuvat usein liian hitaasti tai jotenkin väärin. Minun on vaikea sietää ihmisiä, jotka tuhlaavat aikaa turhan jauhamiseen tai liian tarkkaan suunnitteluun. Olen introvertti, eli sosiaalinen kanssakäyminen muiden kanssa vie minulta energiaa. Inhoan olla huomion keskipisteenä ja välttelen viimeiseen asti konflikteja.

Minkälainen minä siis olen? Olen rauhallisen vihreään viittaan verhoutunut nopeasti räjähtävä punainen persoona. Kuuntelin viime viikolla autossa ruotsalaisen Thomas Eriksonin kirjan Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään (Atena 2017). Teoksessa pureudutaan teoriaan, jossa ihmiset jaetaan temperamentin ja persoonallisuuden piirteiden mukaan neljään eri väriin.

Punainen ja keltainen ovat ulospäin suuntautuneita, vihreä ja sininen sisäänpäin kääntyneitä. Punainen ja sininen ovat asiakeskeisiä, keltainen ja vihreä ihmiskeskeisiä. Tätä kovin karkeaa jaottelua Eriksonin kirjassa tarkennetaan lukuisin havainnollisin esimerkein. Teoksessa tuodaan esiin jokaisen värin hyvät ja huonot puolet sekä annetaan esimerkkejä tilanteista, joissa keskenään eriväriset tyypit saattavat ymmärtää toisiaan väärin. En ole lainkaan vakuuttunut, että väreihin jaottelu olisi koko ihmisyyden kattava teoria. Sain kuitenkin useita oivalluksia kirjaa kuunnellessani.

Työkavereiden ja ystävien kategorisoiminen värityyppeihin on auttanut ymmärtämään heitä ja heidän käytöstään entistä paremmin. Esimerkiksi olen tähän asti kuvitellut puolisoni olevan kirkkaanpunainen, mutta kirjan perusteella hän onkin ehkä enemmän keltainen. Määrittely ei sinänsä muuta minun suhtautumistani häneen eikä se muuta mitään meidän parisuhteessamme. Huomasinpa vain, että kirjaa kuunnellessani pohdin samalla koko ajan itseäni ja omaa käytöstäni sekä puolisoani ja hänen käytöstään. Nyt suhtaudun arkisiin ristiriitoihimme hiukan entistä armollisemmin.

Voisi kuvitella, että nopeasti hermostuva introvertti olisi huonoin mahdollinen opettaja. Mutta toisaalta punaisen tyypin tehokkuus on valttia hektisessä kouluympäristössä. Punainen myös saa ympärillään olevat ihmiset helposti innostumaan. Vihreän erityistaito on toisten huomioon ottaminen.

paint-2985569_1920.jpg

Ihmisen luonne ja temperamentti voivat näyttäytyä eri tavoin eri tilanteissa. Tulkinta riippuu myös aina tulkinnan tekijän omista lähtökohdista. Kun oppii ymmärtämään itseään ja muita paremmin, vuorovaikutus sujuu mutkattomammin.

Kuva: Pixabay

 

Mitä työhaastattelussa kysytään?

Vaikka aineenopettajien työtilanne on surkea, joskus voi käydä niin onnekkaasti, että saa kutsun työhaastatteluun. Minulle tapahtui näin. Aluksi tuntui vaikealta koota itsensä haastattelutilannetta varten. Juuri todettu työuupumus veti epävarmaksi. Kuinka voisin mennä pokkana selittämään, miten hyvä ja innokas opettaja olen?

Työpsykologi kannusti minua muistuttaen, että työpaikan vaihdos saattaisi hyvinkin olla ratkaiseva tekijä oloni parantumiseen. Niinpä yritin valmistautua haastatteluun hyvin ja lopulta menin sinne oikeasti intoa puhkuen. Kokosin tähän muutamia yleisiä työhaastattelussa vastaan tulevia kysymyksiä, joihin mietin etukäteen myös napakat vastaukset.

 

Kysymys: Kerro jotain itsestäsi.

Vastaus: Olen työstäni innostunut opettaja. Rakastan uuden oppimista itsekin, ja olen jatkuvasti kehittänyt itseäni ja työtäni yliopistosta valmistumisen jälkeenkin. Minulla on kokemusta lukiosta, yläkoulusta, moniammatillisesta yhteistyöstä, luokanvalvojan tehtävistä, oppilaskunnan ohjaamisesta, yhteistyöstä koulun ulkopuolisten tahojen kanssa jne.

Kysymys: Minkälainen olet opettajana?

Vastaus: Luova, innostava ja kannustava. Käytän oppilaslähtöisiä menetelmiä ja olen helposti lähestyttävä. Oppitunneillani on hyvä työrauha.

Kysymys: Mikä ohjaa opetustasi?

Vastaus: Valtakunnallinen opetussuunnitelma.

Kysymys: Mikä on tärkeintä omassa oppiaineessasi?

Vastaus: (Jokin uudessa opsissa mainittu asia, esim. monilukutaito.)

Kysymys: Mitä pidät tärkeimpänä opettajan työssä?

Vastaus: Kasvattajan roolia. Nuorten kohtaaminen ja kuunteleminen sekä kasvun tukeminen on minulle tärkeintä.

Kysymys: Miten innostat murrosikäisiä poikia lukemaan?

Vastaus: Kannustaen, ei pakottaen. Etsimällä aiheiltaan sopivia kirjoja, opastamalla äänikirjojen ja sähköisten kirjojen pariin, antamalla luettavaksi selkokielistettyä kirjallisuutta.

Kysymys: Oletko ottanut digiloikan?

Vastaus: Käytän sujuvasti digilaitteita ja sähköisiä ympäristöjä. Pidän niitä hyvinä oppimisen apuvälineinä. Tieto- ja viestintäteknologian käytön on aina oltava pedagogisesti perusteltua. Pidän edelleen tärkeänä, että kaikki oppivat myös kirjoittamaan käsin, että koulussa luetaan muitakin kuin sähköisiä tekstejä ja että vuorovaikutusta harjoitellaan myös kasvokkain.

Kysymys: Onko sinulla kokemusta oppiainerajat ylittävästä yhteistyöstä?

Vastaus: Kyllä. Eri aineiden opettajien välinen yhteistyö ja ilmiöpohjainen opetus ovat rikkaus. (Kerro 1-2 esimerkkiä.)

Kysymys: Onko sinulla jotain kysyttävää?

Vastaus: On. (Mieti 1-2 kysymystä, jotka osoittavat pedagogisen pätevyytesi ja innostuneisuutesi työtä kohtaan. Esimerkiksi: Minkälainen työyhteisönne on? Onko opettajalla halutessaan mahdollisuus antaa tukiopetusta tai perustaa kerhoja? Minkälaiset erityisopetuksen resurssit teillä on?)

thought-2123970_1920.jpg

Mitä yleisiä haastattelukysymyksiä ei ole tähän postaukseen listattu? Kommentoi!

Kuva: Pixabay

 

 

 

Miten kesytetään digiloikkaava jalopeura?

Istuin hiljattain iltaa erään ystäväni kanssa, joka työskentelee myös opettajana. Jutut pyörivät pitkälti työasioissa – ja alanvaihtounelmissa. Ystäväni on oman koulunsa digitutor ja innoissaan siitä. Hänen mielestään on hauskaa oppia uutta ja olla mukana työn kehittämisessä. Perustyö omassa luokassakin maistuu. Ainoa ongelma ovat kollegat. Työyhteisön enemmistössä ovat vanhat jäärät, jotka vastustavat kaikkea uutta periaatteesta.

Sama ilmiö on tullut ilmi muidenkin opekavereiden kanssa keskustellessa. Opettajat ja rehtorit seisovat kehityksen tiellä. Opettajat vaativat oppilailta joka oppitunnilla avoimuutta uuden oppimista kohtaan, heittäytymistä ja rohkeutta tutustua tuntemattomaan – astelemista jalopeuran luolaan. Miksi he itse suhtautuvat oppimiseen niin negatiivisesti?

Uuden oppiminen voi tuntua pelottavalta. Jos on tehnyt työtään aina samalla tavalla, voi menetelmien ja sisältöjen uudistuminen tuntua heittäytymiseltä jalopeuran kitaan. Voi tuntua siltä, että päättäjät ovat tehneet uudistuksen vain uudistumisen vuoksi ja jättäneet käytännön toteutuksen miettimättä. On totta, että siitä kärsivät kaikki: oppilaat, opettajat ja kotijoukot. Jalopeura on kuitenkin mahdollista kesyttää, jos siihen suhtautuu kunnioittavasti mutta antamatta sille yliotetta.

Luin erään äidin blogikirjoituksen koulujen digiloikasta. Esiin nousi oleellisia kysymyksiä: Miksi digiloikka otetaan? Miten se on tarkoitus tehdä? Kenen vastuulla taitojen opettaminen on? Ovatko opettajat päteviä opettamaan digitaitoja?

Tvt-taitoja tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa, mutta eivät ne yksin ole vastaus kaikkeen. Digitaalisuus ja teknologia ovat koulussa oppimisen kohteina ja niitä voidaan käyttää myös oppimisen välineinä. Näitä kahta asiaa ei pidä eikä tarvitse sekoittaa keskenään.

Esimerkiksi minun työpaikallani käytössä olevat pädit ja Googlen sovellukset sopivat hyvin vaikkapa kirjoitustehtävien tekemiseen. Tekstinkäsittely sekä ryhmä- ja prosessikirjoittaminen ovat helpottuneet huomattavasti teknologian ansiosta. Silti minun mielestäni jokaisen edelleen täytyy oppia kirjoittamaan myös käsin, ja ryhmätyön onnistumiseksi täytyy harjoitella vuorovaikutustaitoja myös livenä.

Pakko myöntää, että opetusajasta jalopeuran osan vie unohtuneiden salasanojen vaihtaminen, tökkivän nettiyhteyden kanssa tuskailu sekä muut tekniset ongelmat. Oppilaiden huomio harhautuu helposti kaikkeen muuhun paitsi käsiteltävään aiheeseen, koska netti ja mobiililaite tarjoavat monenlaisia houkutuksia. Mutta toisaalta tarkoitus onkin harjoitella myös välineen käyttöä. Jos kännykät kerätään pois, ei niitä opita käyttämään.

Digitaalisuus ei ole itseisarvo. Tabletti ja netti ovat välineitä siinä missä lyijykynä ja ruutuvihkokin. Edelleen on opettajan vastuulla suunnitella, miten eri opetusryhmät ja jokainen yksilö ryhmässä oppii parhaiten, ja käyttää sopivimpia menetelmiä valtakunnallisen opetussuunnitelman toteuttamiseen.

lion-3012515_1920 (1).jpg

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää! Agricolan aikana laajasti käyttöön otettu uusi teknologia, kirjapainotaito, herätti niin hypetystä kuin kritiikkiä. Mikään ei ole muuttunut 500 vuodessa, paitsi että jalopeuraa sanotaan nykyään leijonaksi. Käy Ylen sivuilla testaamassa, tunnistatko muita Agricolan keksimiä sanoja. 

Kuva: Pixabay

Miksei Jumalasta voi puhua neutraalisti?

Silmiini sattui Ylen uutinen oululaiskoulun saamasta huomautuksesta koskien uskonnollisia aamunavauksia. Lain mukaan uskonnollisen aamunavauksen ajaksi koulun on järjestettävä mielekästä muuta toimintaa niille oppilaille, jotka eivät osallistu evankelisluterilaiseen uskonnonopetukseen. Uutisessa mainittu koulu sai huomautuksen siitä, ettei tällaista vaihtoehtoa ollut tarjolla, vaan uskonnollista sisältöä pakkosyötettiin kaikille.

Oman kokemukseni mukaan monessa koulussa on erikseen seurakunnan aamunavaus ja et-aamunavaus. Sekin on kyseenalainen toimintamalli, sillä opetuksenjärjestäjän pitäisi huolehtia siitä, että aamunavaukseen voi osallistua ilman leimautumisen pelkoa. Jos koulussa järjestetään yksi aamunavaus kirkkoon kuuluville ja toinen niille, jotka eivät kuulu kirkkoon, oppilaan vakaumus tulee väistämättä ilmi.

Monessa koulussa et-oppilaat saavat odottaa uskonnollisen aamunavauksen ajan käytävässä, mikä on vielä kyseenalaisempaa, sillä käytävässä istuminen ei ole mielekästä korvaavaa toimintaa. Lain mukaan koulupäivän täytyy alkaa aina aamunavauksella. Myös kirkkoon kuulumattomilla oppilailla pitää olla siihen oikeus joka aamu.

Koulun uskonnonopetus on tunnustuksetonta. Myös seurakunnan pitämien aamunavauksien pitäisi olla tunnustuksettomia. En käsitä, miksi papin tai nuoriso-ohjaajan on pakko siunata ja rukoilla koulun aamunavauksessa. Miksei Jumalasta voi puhua neutraalimpaan sävyyn, niin että kaikki voisivat osallistua lakisääteiseen aamunavaukseen ilman ylimääräistä säätöä ja ongelmia?

kirkkoOpettajalla ei ole oikeutta uskonnonvapauteen. Virkavelvollisuus menee kansalaisoikeuksien edelle. Opettajan on siis pakko osallistua uskonnolliseen aamunavaukseen virkansa puolesta, vaikka se olisi hänen vakaumuksensa vastaista. Kesälomareissulla kirkkoon kuulumaton opettaja saattaa nauttia kylmän huurteisen kirkon terassilla. Kuvassa Kööpenhaminassa sijaitseva Restaurant Maven.

”Autisti” on uusi ”homo”

Päivän viimeisen oppitunnin jälkeen luokkaani hiipi aamun draamatunneilla ollut ysiluokkalainen. Hän kysyi, olisiko minulla hetki aikaa jutella, ja laittoi oven kiinni perässään saatuaan minulta myöntävän vastauksen. Jotain oli selvästi sattunut; oppilas näytti olevan hermostunut.

”Mä vaan halusin pyytää anteeksi sitä, että aamulla näytelmäharjoituksissa sanoin Hannaa autistiks, kun se ei muistanut vuorosanoja.” Oppilas kertoi kuulleensa tunnin jälkeen joltain, että minun veljeni on autisti. Hänelle oli tullut paha mieli, koska oli lipsauttanut haukkumasanan ajattelemattomuuttaan ja tajuamatta, että se voisi loukata minua.

Nykyteinit käyttävät ”vitun autistia” toisia nimitelläkseen samaan tapaan kuin 1990-luvulla homoteltiin. He eivät välttämättä edes tiedä, mitä autismi on. Aina tilaisuuden tullen olen neutraaliin sävyyn kertonut kaveriaan autistiksi haukkuvalle, että ”autisti” ei ole haukkumasana vaan henkilö, jolla on aivojen neurobiologinen kehityshäiriö.

Noin prosentti suomalaisista sijoittuu autisminkirjolle. Heillä on muista poikkeavalla tavalla kehittynyt keskushermosto. Yksi heistä on minun pikkuveljeni.

autismijuliste.PNG

Pikkuveljeni autismi huomatiin hänen ollessaan päälle neljän vanha. Neuvolassa ei reagoitu mitenkään, vaikka veljeni äiti oli ilmaissut huolensa siitä, ettei nelivuotias lapsi osannut vieläkään puhua. Motoriset taidotkin näyttivät kehittyvän hitaasti. Pikkuveli pääsi lopulta tutkimuksiin, mutta vasta kun hänen äitinsä vaatimalla vaati. Heti kun lievä autismi oli diagnosoitu, veljelleni järjestettiin päiväkodissa asiantuntevaa tukea ja hän pääsi terapiaan, jossa puheen ja motoriikan kehitystä edistettiin.

Veljeni on käynyt koko alakoulun erityiskoulussa, jossa luokkakoot ovat normaalia pienemmät ja joka luokassa on useampi aikuinen. Veljelläni ei ole oppimisvaikeuksia, ja sosiaaliset taidotkin ovat kehittyneet kannustavassa ja rauhallisessa ympäristössä. Autismi ei näy hänestä päällepäin millään tavalla. Erilaisuuden huomaa vain oikeastaan siitä, että veljen kanssa keskustelussa on normaalia verkkaisempi tahti. Ihan kuin hänellä olisi hiukan pidemmät piuhat; viestintä tapahtuu molempiin suuntiin pienellä viiveellä.

Vastoin kuten yleensä kuvitellaan, veljeni ei ole erityisen lahjakas missään. Hän on kyllä musikaalinen ja hyvä kielissä, matikassakin etevä. Mutta hän ei ole mikään Sademies, joka pystyisi opettelemaan ulkoa sanakirjoja tai tekemään uskomattomia päässälaskusuorituksia. Hänellä on hyvä keskittymiskyky ja motivaatiota oppia.

Ensi syksynä pikkuveli siirtyy yläkouluun omaan lähikouluunsa. Se on mahdollista, koska hän on pienestä pitäen saanut asianmukaista tukea niin kotona, päivähoidossa kuin koulussakin. Olen varma, että veli pärjää uudessa koulussa ja tulee saamaan hyvän todistuksen. Ainoa, mistä olen huolissani, on muiden oppilaiden pärjääminen sen asian kanssa, että luokassa on ihan oikea autisti.

Itsestä poikkeavien ihmisten läsnäolo jostain syystä aiheuttaa meissä joskus pelkoa ja epävarmuutta. Usein helpoin tapa peitellä sitä on kiusaaminen ja toisen heikkouksille naureskelu. Kun asiasta on jonkinlainen oma kokemus, epävarmuus erilaisuutta kohtaan hälvenee. Olen melko varma, että oppilaani, joka haukkui koulukaveriaan autistiksi ja kärsi siitä koko päivän kurjaa oloa, oppi siitä kerrasta.

waad.PNG

Tänään vietetään kansainvälistä autismitietoisuuden päivää. Koko tämän viikon ajan ympäri Suomea järjestetään erilaisia tapahtumia ja tempauksia. Itse ajattelin osallistua ainakin ilmaiseen Tunne autismi-verkkokoulutukseen perjantaina. Lisätietoa ohjelmasta löytyy Autismi- ja Aspergerliiton nettisivuilta.

Kuvat: Autismi- ja Aspergerliitto ry

Follow my blog with Bloglovin

Menisit ope töihin!

Minua usein neuvotaan hakemaan töitä jostain vähän lähempää, kun valitan pitkää työmatkaani. Minulta on myös kysytty, miksi en mene oman asuinalueeni kouluun töihin. Tai miksen muuta vakituisesti Espanjaan ja mene siellä olevaan suomalaiseen kouluun opettamaan, jos kerran Suomen talvi ahdistaa.

Hei, kiitos vinkeistä! Kunpa se olisikin niin helppoa. Viitisen vuotta sitten vietin yhden lukuvuoden työttömänä. Miksi en voinut vain mennä lähimpään kouluun opettamaan? No, varmaan siksi, että jokaisen aineen opettajaa tarvitaan joka koulussa yksi tai kaksi, ja on aika harvinaista, että viran saanut siitä luopuu ennen eläkkeelle jäämistään. Avoimia työpaikkoja ei vain ole.

Koko lukuvuoden ajan hain monesta eri kaupungista lyhyitäkin sijaisuuksia, mutta saldo jäi laihaksi: Syksyllä minua heti onnisti ja sain kahden viikon pätkän. Tammikuussa tein viikon ja maaliskuussa toisen viikon. Siinä ne. Loput viikot kyttäsin Mollia, lähettelin hakemuksia ristiin rastiin ja vajosin aina yhä syvemmälle masennuksen suohon hylkäyskirjeitä lukiessani. Muistan esimerkiksi, kuinka maaseudulla, tunnin ajomatkan päässä kaupungista, oli kahden viikon sijaisuus auki keskellä kevättä. Laitoin välittömästi hakemuksen rehtorille ja soitin vielä perään. Täytin jokaisen työpaikkailmoituksessa mainitun vaatimuksen ja olin motivoituneempi kuin koskaan. Mutta silloin minulla ei ollut kuin vasta viisi vuotta työkokemusta, ja varmasti joku kokeneempi ajoi ohitseni, sillä minua ei valittu tehtävään.

Nyt olen kartuttanut jo melkein kymmenen vuoden kokemuksen eri kouluasteilta. Olen kouluttautunut työn ohessa jatkuvasti ja hankkinut lisäpätevyyksiä. Minulla on hyvät suositukset; olen aina tehnyt työni kiitettävästi. Pari viikkoa sitten hain taas yhtä paikkaa. Tänään oli viimeinen päivä, jolloin haastattelukutsu olisi voinut tulla. Näköjään jäin ilman. Vaikka tiedän, kuinka toivoton työtilanne on, se silti kirpaisee.

Arno Kotro julkaisi Uudessa Suomessa viime viikolla masentavan mutta tilannetta totuuden mukaisesti kuvaavan kolumnin. Meitä huijattiin opiskeluaikana, kuten Kotro kirjoittaa. 2000-luvun alussa meille vakuutettiin, että suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle saamme valita työpaikkamme. Totuus on toinen. Suuret ikäluokat ovat jo jääneet eläkkeelle, mutta samaa tahtia syntyvyys on laskenut ja kouluja ja virkoja lakkautettu.

20180327_224936-e1522238844905.jpg

Koulu on opettajan työpaikka, mutta kaikille niitä hommia ei riitä. Ihmiset, jotka eivät halua tehdä lapsia, ovat syyllisiä opettajien huonoon työtilanteeseen.