Olen sisältä punainen vihreä

Olen sellainen tyyppi, jonka pitäisi aina tehdä kaikki itse. Mielestäni muut suoriutuvat usein liian hitaasti tai jotenkin väärin. Minun on vaikea sietää ihmisiä, jotka tuhlaavat aikaa turhan jauhamiseen tai liian tarkkaan suunnitteluun. Olen introvertti, eli sosiaalinen kanssakäyminen muiden kanssa vie minulta energiaa. Inhoan olla huomion keskipisteenä ja välttelen viimeiseen asti konflikteja.

Minkälainen minä siis olen? Olen rauhallisen vihreään viittaan verhoutunut nopeasti räjähtävä punainen persoona. Kuuntelin viime viikolla autossa ruotsalaisen Thomas Eriksonin kirjan Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään (Atena 2017). Teoksessa pureudutaan teoriaan, jossa ihmiset jaetaan temperamentin ja persoonallisuuden piirteiden mukaan neljään eri väriin.

Punainen ja keltainen ovat ulospäin suuntautuneita, vihreä ja sininen sisäänpäin kääntyneitä. Punainen ja sininen ovat asiakeskeisiä, keltainen ja vihreä ihmiskeskeisiä. Tätä kovin karkeaa jaottelua Eriksonin kirjassa tarkennetaan lukuisin havainnollisin esimerkein. Teoksessa tuodaan esiin jokaisen värin hyvät ja huonot puolet sekä annetaan esimerkkejä tilanteista, joissa keskenään eriväriset tyypit saattavat ymmärtää toisiaan väärin. En ole lainkaan vakuuttunut, että väreihin jaottelu olisi koko ihmisyyden kattava teoria. Sain kuitenkin useita oivalluksia kirjaa kuunnellessani.

Työkavereiden ja ystävien kategorisoiminen värityyppeihin on auttanut ymmärtämään heitä ja heidän käytöstään entistä paremmin. Esimerkiksi olen tähän asti kuvitellut puolisoni olevan kirkkaanpunainen, mutta kirjan perusteella hän onkin ehkä enemmän keltainen. Määrittely ei sinänsä muuta minun suhtautumistani häneen eikä se muuta mitään meidän parisuhteessamme. Huomasinpa vain, että kirjaa kuunnellessani pohdin samalla koko ajan itseäni ja omaa käytöstäni sekä puolisoani ja hänen käytöstään. Nyt suhtaudun arkisiin ristiriitoihimme hiukan entistä armollisemmin.

Voisi kuvitella, että nopeasti hermostuva introvertti olisi huonoin mahdollinen opettaja. Mutta toisaalta punaisen tyypin tehokkuus on valttia hektisessä kouluympäristössä. Punainen myös saa ympärillään olevat ihmiset helposti innostumaan. Vihreän erityistaito on toisten huomioon ottaminen.

paint-2985569_1920.jpg

Ihmisen luonne ja temperamentti voivat näyttäytyä eri tavoin eri tilanteissa. Tulkinta riippuu myös aina tulkinnan tekijän omista lähtökohdista. Kun oppii ymmärtämään itseään ja muita paremmin, vuorovaikutus sujuu mutkattomammin.

Kuva: Pixabay

 

Mitä työhaastattelussa kysytään?

Vaikka aineenopettajien työtilanne on surkea, joskus voi käydä niin onnekkaasti, että saa kutsun työhaastatteluun. Minulle tapahtui näin. Aluksi tuntui vaikealta koota itsensä haastattelutilannetta varten. Juuri todettu työuupumus veti epävarmaksi. Kuinka voisin mennä pokkana selittämään, miten hyvä ja innokas opettaja olen?

Työpsykologi kannusti minua muistuttaen, että työpaikan vaihdos saattaisi hyvinkin olla ratkaiseva tekijä oloni parantumiseen. Niinpä yritin valmistautua haastatteluun hyvin ja lopulta menin sinne oikeasti intoa puhkuen. Kokosin tähän muutamia yleisiä työhaastattelussa vastaan tulevia kysymyksiä, joihin mietin etukäteen myös napakat vastaukset.

 

Kysymys: Kerro jotain itsestäsi.

Vastaus: Olen työstäni innostunut opettaja. Rakastan uuden oppimista itsekin, ja olen jatkuvasti kehittänyt itseäni ja työtäni yliopistosta valmistumisen jälkeenkin. Minulla on kokemusta lukiosta, yläkoulusta, moniammatillisesta yhteistyöstä, luokanvalvojan tehtävistä, oppilaskunnan ohjaamisesta, yhteistyöstä koulun ulkopuolisten tahojen kanssa jne.

Kysymys: Minkälainen olet opettajana?

Vastaus: Luova, innostava ja kannustava. Käytän oppilaslähtöisiä menetelmiä ja olen helposti lähestyttävä. Oppitunneillani on hyvä työrauha.

Kysymys: Mikä ohjaa opetustasi?

Vastaus: Valtakunnallinen opetussuunnitelma.

Kysymys: Mikä on tärkeintä omassa oppiaineessasi?

Vastaus: (Jokin uudessa opsissa mainittu asia, esim. monilukutaito.)

Kysymys: Mitä pidät tärkeimpänä opettajan työssä?

Vastaus: Kasvattajan roolia. Nuorten kohtaaminen ja kuunteleminen sekä kasvun tukeminen on minulle tärkeintä.

Kysymys: Miten innostat murrosikäisiä poikia lukemaan?

Vastaus: Kannustaen, ei pakottaen. Etsimällä aiheiltaan sopivia kirjoja, opastamalla äänikirjojen ja sähköisten kirjojen pariin, antamalla luettavaksi selkokielistettyä kirjallisuutta.

Kysymys: Oletko ottanut digiloikan?

Vastaus: Käytän sujuvasti digilaitteita ja sähköisiä ympäristöjä. Pidän niitä hyvinä oppimisen apuvälineinä. Tieto- ja viestintäteknologian käytön on aina oltava pedagogisesti perusteltua. Pidän edelleen tärkeänä, että kaikki oppivat myös kirjoittamaan käsin, että koulussa luetaan muitakin kuin sähköisiä tekstejä ja että vuorovaikutusta harjoitellaan myös kasvokkain.

Kysymys: Onko sinulla kokemusta oppiainerajat ylittävästä yhteistyöstä?

Vastaus: Kyllä. Eri aineiden opettajien välinen yhteistyö ja ilmiöpohjainen opetus ovat rikkaus. (Kerro 1-2 esimerkkiä.)

Kysymys: Onko sinulla jotain kysyttävää?

Vastaus: On. (Mieti 1-2 kysymystä, jotka osoittavat pedagogisen pätevyytesi ja innostuneisuutesi työtä kohtaan. Esimerkiksi: Minkälainen työyhteisönne on? Onko opettajalla halutessaan mahdollisuus antaa tukiopetusta tai perustaa kerhoja? Minkälaiset erityisopetuksen resurssit teillä on?)

thought-2123970_1920.jpg

Mitä yleisiä haastattelukysymyksiä ei ole tähän postaukseen listattu? Kommentoi!

Kuva: Pixabay

 

 

 

Miten kesytetään digiloikkaava jalopeura?

Istuin hiljattain iltaa erään ystäväni kanssa, joka työskentelee myös opettajana. Jutut pyörivät pitkälti työasioissa – ja alanvaihtounelmissa. Ystäväni on oman koulunsa digitutor ja innoissaan siitä. Hänen mielestään on hauskaa oppia uutta ja olla mukana työn kehittämisessä. Perustyö omassa luokassakin maistuu. Ainoa ongelma ovat kollegat. Työyhteisön enemmistössä ovat vanhat jäärät, jotka vastustavat kaikkea uutta periaatteesta.

Sama ilmiö on tullut ilmi muidenkin opekavereiden kanssa keskustellessa. Opettajat ja rehtorit seisovat kehityksen tiellä. Opettajat vaativat oppilailta joka oppitunnilla avoimuutta uuden oppimista kohtaan, heittäytymistä ja rohkeutta tutustua tuntemattomaan – astelemista jalopeuran luolaan. Miksi he itse suhtautuvat oppimiseen niin negatiivisesti?

Uuden oppiminen voi tuntua pelottavalta. Jos on tehnyt työtään aina samalla tavalla, voi menetelmien ja sisältöjen uudistuminen tuntua heittäytymiseltä jalopeuran kitaan. Voi tuntua siltä, että päättäjät ovat tehneet uudistuksen vain uudistumisen vuoksi ja jättäneet käytännön toteutuksen miettimättä. On totta, että siitä kärsivät kaikki: oppilaat, opettajat ja kotijoukot. Jalopeura on kuitenkin mahdollista kesyttää, jos siihen suhtautuu kunnioittavasti mutta antamatta sille yliotetta.

Luin erään äidin blogikirjoituksen koulujen digiloikasta. Esiin nousi oleellisia kysymyksiä: Miksi digiloikka otetaan? Miten se on tarkoitus tehdä? Kenen vastuulla taitojen opettaminen on? Ovatko opettajat päteviä opettamaan digitaitoja?

Tvt-taitoja tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa, mutta eivät ne yksin ole vastaus kaikkeen. Digitaalisuus ja teknologia ovat koulussa oppimisen kohteina ja niitä voidaan käyttää myös oppimisen välineinä. Näitä kahta asiaa ei pidä eikä tarvitse sekoittaa keskenään.

Esimerkiksi minun työpaikallani käytössä olevat pädit ja Googlen sovellukset sopivat hyvin vaikkapa kirjoitustehtävien tekemiseen. Tekstinkäsittely sekä ryhmä- ja prosessikirjoittaminen ovat helpottuneet huomattavasti teknologian ansiosta. Silti minun mielestäni jokaisen edelleen täytyy oppia kirjoittamaan myös käsin, ja ryhmätyön onnistumiseksi täytyy harjoitella vuorovaikutustaitoja myös livenä.

Pakko myöntää, että opetusajasta jalopeuran osan vie unohtuneiden salasanojen vaihtaminen, tökkivän nettiyhteyden kanssa tuskailu sekä muut tekniset ongelmat. Oppilaiden huomio harhautuu helposti kaikkeen muuhun paitsi käsiteltävään aiheeseen, koska netti ja mobiililaite tarjoavat monenlaisia houkutuksia. Mutta toisaalta tarkoitus onkin harjoitella myös välineen käyttöä. Jos kännykät kerätään pois, ei niitä opita käyttämään.

Digitaalisuus ei ole itseisarvo. Tabletti ja netti ovat välineitä siinä missä lyijykynä ja ruutuvihkokin. Edelleen on opettajan vastuulla suunnitella, miten eri opetusryhmät ja jokainen yksilö ryhmässä oppii parhaiten, ja käyttää sopivimpia menetelmiä valtakunnallisen opetussuunnitelman toteuttamiseen.

lion-3012515_1920 (1).jpg

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää! Agricolan aikana laajasti käyttöön otettu uusi teknologia, kirjapainotaito, herätti niin hypetystä kuin kritiikkiä. Mikään ei ole muuttunut 500 vuodessa, paitsi että jalopeuraa sanotaan nykyään leijonaksi. Käy Ylen sivuilla testaamassa, tunnistatko muita Agricolan keksimiä sanoja. 

Kuva: Pixabay

Miksei Jumalasta voi puhua neutraalisti?

Silmiini sattui Ylen uutinen oululaiskoulun saamasta huomautuksesta koskien uskonnollisia aamunavauksia. Lain mukaan uskonnollisen aamunavauksen ajaksi koulun on järjestettävä mielekästä muuta toimintaa niille oppilaille, jotka eivät osallistu evankelisluterilaiseen uskonnonopetukseen. Uutisessa mainittu koulu sai huomautuksen siitä, ettei tällaista vaihtoehtoa ollut tarjolla, vaan uskonnollista sisältöä pakkosyötettiin kaikille.

Oman kokemukseni mukaan monessa koulussa on erikseen seurakunnan aamunavaus ja et-aamunavaus. Sekin on kyseenalainen toimintamalli, sillä opetuksenjärjestäjän pitäisi huolehtia siitä, että aamunavaukseen voi osallistua ilman leimautumisen pelkoa. Jos koulussa järjestetään yksi aamunavaus kirkkoon kuuluville ja toinen niille, jotka eivät kuulu kirkkoon, oppilaan vakaumus tulee väistämättä ilmi.

Monessa koulussa et-oppilaat saavat odottaa uskonnollisen aamunavauksen ajan käytävässä, mikä on vielä kyseenalaisempaa, sillä käytävässä istuminen ei ole mielekästä korvaavaa toimintaa. Lain mukaan koulupäivän täytyy alkaa aina aamunavauksella. Myös kirkkoon kuulumattomilla oppilailla pitää olla siihen oikeus joka aamu.

Koulun uskonnonopetus on tunnustuksetonta. Myös seurakunnan pitämien aamunavauksien pitäisi olla tunnustuksettomia. En käsitä, miksi papin tai nuoriso-ohjaajan on pakko siunata ja rukoilla koulun aamunavauksessa. Miksei Jumalasta voi puhua neutraalimpaan sävyyn, niin että kaikki voisivat osallistua lakisääteiseen aamunavaukseen ilman ylimääräistä säätöä ja ongelmia?

kirkkoOpettajalla ei ole oikeutta uskonnonvapauteen. Virkavelvollisuus menee kansalaisoikeuksien edelle. Opettajan on siis pakko osallistua uskonnolliseen aamunavaukseen virkansa puolesta, vaikka se olisi hänen vakaumuksensa vastaista. Kesälomareissulla kirkkoon kuulumaton opettaja saattaa nauttia kylmän huurteisen kirkon terassilla. Kuvassa Kööpenhaminassa sijaitseva Restaurant Maven.

”Autisti” on uusi ”homo”

Päivän viimeisen oppitunnin jälkeen luokkaani hiipi aamun draamatunneilla ollut ysiluokkalainen. Hän kysyi, olisiko minulla hetki aikaa jutella, ja laittoi oven kiinni perässään saatuaan minulta myöntävän vastauksen. Jotain oli selvästi sattunut; oppilas näytti olevan hermostunut.

”Mä vaan halusin pyytää anteeksi sitä, että aamulla näytelmäharjoituksissa sanoin Hannaa autistiks, kun se ei muistanut vuorosanoja.” Oppilas kertoi kuulleensa tunnin jälkeen joltain, että minun veljeni on autisti. Hänelle oli tullut paha mieli, koska oli lipsauttanut haukkumasanan ajattelemattomuuttaan ja tajuamatta, että se voisi loukata minua.

Nykyteinit käyttävät ”vitun autistia” toisia nimitelläkseen samaan tapaan kuin 1990-luvulla homoteltiin. He eivät välttämättä edes tiedä, mitä autismi on. Aina tilaisuuden tullen olen neutraaliin sävyyn kertonut kaveriaan autistiksi haukkuvalle, että ”autisti” ei ole haukkumasana vaan henkilö, jolla on aivojen neurobiologinen kehityshäiriö.

Noin prosentti suomalaisista sijoittuu autisminkirjolle. Heillä on muista poikkeavalla tavalla kehittynyt keskushermosto. Yksi heistä on minun pikkuveljeni.

autismijuliste.PNG

Pikkuveljeni autismi huomatiin hänen ollessaan päälle neljän vanha. Neuvolassa ei reagoitu mitenkään, vaikka veljeni äiti oli ilmaissut huolensa siitä, ettei nelivuotias lapsi osannut vieläkään puhua. Motoriset taidotkin näyttivät kehittyvän hitaasti. Pikkuveli pääsi lopulta tutkimuksiin, mutta vasta kun hänen äitinsä vaatimalla vaati. Heti kun lievä autismi oli diagnosoitu, veljelleni järjestettiin päiväkodissa asiantuntevaa tukea ja hän pääsi terapiaan, jossa puheen ja motoriikan kehitystä edistettiin.

Veljeni on käynyt koko alakoulun erityiskoulussa, jossa luokkakoot ovat normaalia pienemmät ja joka luokassa on useampi aikuinen. Veljelläni ei ole oppimisvaikeuksia, ja sosiaaliset taidotkin ovat kehittyneet kannustavassa ja rauhallisessa ympäristössä. Autismi ei näy hänestä päällepäin millään tavalla. Erilaisuuden huomaa vain oikeastaan siitä, että veljen kanssa keskustelussa on normaalia verkkaisempi tahti. Ihan kuin hänellä olisi hiukan pidemmät piuhat; viestintä tapahtuu molempiin suuntiin pienellä viiveellä.

Vastoin kuten yleensä kuvitellaan, veljeni ei ole erityisen lahjakas missään. Hän on kyllä musikaalinen ja hyvä kielissä, matikassakin etevä. Mutta hän ei ole mikään Sademies, joka pystyisi opettelemaan ulkoa sanakirjoja tai tekemään uskomattomia päässälaskusuorituksia. Hänellä on hyvä keskittymiskyky ja motivaatiota oppia.

Ensi syksynä pikkuveli siirtyy yläkouluun omaan lähikouluunsa. Se on mahdollista, koska hän on pienestä pitäen saanut asianmukaista tukea niin kotona, päivähoidossa kuin koulussakin. Olen varma, että veli pärjää uudessa koulussa ja tulee saamaan hyvän todistuksen. Ainoa, mistä olen huolissani, on muiden oppilaiden pärjääminen sen asian kanssa, että luokassa on ihan oikea autisti.

Itsestä poikkeavien ihmisten läsnäolo jostain syystä aiheuttaa meissä joskus pelkoa ja epävarmuutta. Usein helpoin tapa peitellä sitä on kiusaaminen ja toisen heikkouksille naureskelu. Kun asiasta on jonkinlainen oma kokemus, epävarmuus erilaisuutta kohtaan hälvenee. Olen melko varma, että oppilaani, joka haukkui koulukaveriaan autistiksi ja kärsi siitä koko päivän kurjaa oloa, oppi siitä kerrasta.

waad.PNG

Tänään vietetään kansainvälistä autismitietoisuuden päivää. Koko tämän viikon ajan ympäri Suomea järjestetään erilaisia tapahtumia ja tempauksia. Itse ajattelin osallistua ainakin ilmaiseen Tunne autismi-verkkokoulutukseen perjantaina. Lisätietoa ohjelmasta löytyy Autismi- ja Aspergerliiton nettisivuilta.

Kuvat: Autismi- ja Aspergerliitto ry

Follow my blog with Bloglovin

Menisit ope töihin!

Minua usein neuvotaan hakemaan töitä jostain vähän lähempää, kun valitan pitkää työmatkaani. Minulta on myös kysytty, miksi en mene oman asuinalueeni kouluun töihin. Tai miksen muuta vakituisesti Espanjaan ja mene siellä olevaan suomalaiseen kouluun opettamaan, jos kerran Suomen talvi ahdistaa.

Hei, kiitos vinkeistä! Kunpa se olisikin niin helppoa. Viitisen vuotta sitten vietin yhden lukuvuoden työttömänä. Miksi en voinut vain mennä lähimpään kouluun opettamaan? No, varmaan siksi, että jokaisen aineen opettajaa tarvitaan joka koulussa yksi tai kaksi, ja on aika harvinaista, että viran saanut siitä luopuu ennen eläkkeelle jäämistään. Avoimia työpaikkoja ei vain ole.

Koko lukuvuoden ajan hain monesta eri kaupungista lyhyitäkin sijaisuuksia, mutta saldo jäi laihaksi: Syksyllä minua heti onnisti ja sain kahden viikon pätkän. Tammikuussa tein viikon ja maaliskuussa toisen viikon. Siinä ne. Loput viikot kyttäsin Mollia, lähettelin hakemuksia ristiin rastiin ja vajosin aina yhä syvemmälle masennuksen suohon hylkäyskirjeitä lukiessani. Muistan esimerkiksi, kuinka maaseudulla, tunnin ajomatkan päässä kaupungista, oli kahden viikon sijaisuus auki keskellä kevättä. Laitoin välittömästi hakemuksen rehtorille ja soitin vielä perään. Täytin jokaisen työpaikkailmoituksessa mainitun vaatimuksen ja olin motivoituneempi kuin koskaan. Mutta silloin minulla ei ollut kuin vasta viisi vuotta työkokemusta, ja varmasti joku kokeneempi ajoi ohitseni, sillä minua ei valittu tehtävään.

Nyt olen kartuttanut jo melkein kymmenen vuoden kokemuksen eri kouluasteilta. Olen kouluttautunut työn ohessa jatkuvasti ja hankkinut lisäpätevyyksiä. Minulla on hyvät suositukset; olen aina tehnyt työni kiitettävästi. Pari viikkoa sitten hain taas yhtä paikkaa. Tänään oli viimeinen päivä, jolloin haastattelukutsu olisi voinut tulla. Näköjään jäin ilman. Vaikka tiedän, kuinka toivoton työtilanne on, se silti kirpaisee.

Arno Kotro julkaisi Uudessa Suomessa viime viikolla masentavan mutta tilannetta totuuden mukaisesti kuvaavan kolumnin. Meitä huijattiin opiskeluaikana, kuten Kotro kirjoittaa. 2000-luvun alussa meille vakuutettiin, että suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle saamme valita työpaikkamme. Totuus on toinen. Suuret ikäluokat ovat jo jääneet eläkkeelle, mutta samaa tahtia syntyvyys on laskenut ja kouluja ja virkoja lakkautettu.

20180327_224936-e1522238844905.jpg

Koulu on opettajan työpaikka, mutta kaikille niitä hommia ei riitä. Ihmiset, jotka eivät halua tehdä lapsia, ovat syyllisiä opettajien huonoon työtilanteeseen.

Worst experiencestä work experienceksi

Istuin luksusasuntoni uima-altaalla mangopuun ja palmun katveessa. Aurinko paahtoi ihanasti ihoani. Otin huikan jääkylmästä Carib-olutpullosta, avasin Skypen ja soitin poikaystävälleni. Hän vastasi puheluuni heti ja kysyi: ”No, miten sun eka päivä meni?” Purskahdin itkuun. Ensimmäinen päiväni trinidadilaisessa koulussa oli ollut ihan hirveä.

Olin lähtenyt Allianssin nuorisovaihdon Work Experience Caribia -ohjelman kautta kuukaudeksi Port of Spainiin, Trinidadin ja Tobagon pääkaupunkiin. Tarkoituksena oli tutustua trinidadilaiseen kouluun seuraamalla arkea eräässä yksityiskoulussa, joka noudatti omanlaistaan opetusfilosofiaa. Olin ollut jo kotoa käsin yhteydessä rehtoriin, joka oli kertonut hieman taustatietoja koulusta. Valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan kuuluvien sisältöjen lisäksi oppilaat opiskelevat draamaa, minkä lisäksi heillä on mahdollisuus valita mm. joogaa, viittomakieltä, shakkia ja ylimääräisiä musiikinopintoja. Kaikkea toimintaa ohjaa holistinen oppimiskäsitys, mikä kuulosti minusta erittäin kiehtovalta. Lähdin reissuun suurin odotuksin.

Muutamaa tuntia ennen lentokentälle lähtöäni sain koulun rehtorilta sähköpostin, jossa hän toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi. Kun sitten perille saavuttuani menin koululle, ei vastaanotto ollutkaan niin sydämellinen kuin olin kuvitellut. Portilla univormuun pukeutunut vartija pyysi minulta kulkulupaa. Selitin asiani, ja vartija käski minun odottaa portilla, kunnes hän kävisi selvittämässä tilannetta. Selvittely kesti hyvän tovin, ja jouduin selittämään asian pariin kertaan eri ihmisille. Rehtori ei ollut koululla, eikä kukaan näyttänyt ikinä kuulleenkaan suomalaisesta vierailijasta. Lopulta paikalle saatiin Miss Richardson, joka tiesi tulostani.

Miss Richardson otti tilanteen haltuun ja kutsui minut sisälle. Hän sanoi olevansa rehtoriin yhteydessä ja jättävänsä minut siksi aikaa luokkaan, jossa voisin tehdä oloni mukavaksi ja tutustua oppilaisiin. He alkoivatkin heti kysellä minulta, kuka olen ja mistä tulen, mutta opettaja sanoi, että voisin esitellä itseni kohta, kun kaikki olisivat paikalla. Kun kaikki lapset olivat tulleet, opettaja kertoi olevan aamurutiinien aika. Kansallislaulun laulamisen jälkeen opettaja näytti unohtaneen olemassaoloni ja aloitti oppitunnin. Minä jäin nököttämään tuoliini luokan nurkkaan. Kun joku lapsista käyttäytyi huonosti, opettaja sanoi: ”Sinun täytyy käyttäytyä paremmin. Et kai halua, että ranskalainen vieraamme menee takaisin Ranskaan ja kertoo siellä kaikille, kuinka huonosti käyttäytyviä trinidadilaislapset ovat?”

Tunnin kuluttua Ms. Richardson tuli hakemaan minua viedäkseen minut seuraavaan luokkaan, jossa sama toistui. Astuimme luokasta toiseen. Hän esitteli minut ja kertoi minun tulleen kaukaa Suomesta asti tutustumaan tähän kouluun. Minulle osoitettiin tuoli luokan nurkasta, ja oppitunti jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan opettajista ei pyytänyt minua esittäytymään, ei kysynyt miten olin sinne päätynyt, ei millään tavalla ottanut huomioon, että luokassa on vieras. Lapset sen sijaan kuhisivat ja ihmettelivät, mutta en oikein voinut heidän uteluihinsa vastata, koska silloin olisin häirinnyt opetusta. Päivän aikana minua kierrätettiin kahdeksassa luokkahuoneessa, joista yhdessä minut huomioitiin. Siellä sain muutaman minuutin aikaa esitellä itseni ja vastata oppilaiden kysymyksiin Suomesta. Iltapäivällä sentään tapasin rehtorin ja saimme sovittua vierailuni tavoitteet.

Vietettyäni koululla kaksi viikkoa kollegat alkoivat kysellä, mitä teen vapaa-ajallani. Maanantaina Mrs. Corrington kysyi, olinko käynyt viikonloppuna järjestetyssä musiikkitapahtumassa. Kun sanoin, etten edes tiennyt, että sellainen oli, hän suorastaan närkästyi. Hän ei ymmärtänyt, miten olen voinut olla maassa jo kaksi viikkoa käymättä missään musiikkitapahtumissa, joita kuulemma järjestetään usein. Kun ihmettelin, mistä voin löytää tietoa näistä tapahtumista, hän sanoi jokaisen paikallisen ”vain tietävän” missä ja milloin tapahtuu. Hän sanoi haluavansa jututtaa kavereitani, jotka ovat niin ajattelemattomia etteivät ole tajunneet viedä minua oikeisiin paikkoihin. Olin niin hölmistynyt, etten tajunnut oikaista tilannetta: Eihän minulla ollut siellä kavereita. Samana päivänä Ms. Richardson tuli käytävällä vastaan ja halusi tietää, olenko viihtynyt koulussa. Sitten hän havahtui tiedustelemaan, tarvitsenko apua kouluajan ulkopuolella: tiesinkö, missä ruokakauppa on? Luultavasti olisin kahdessa viikossa jo kuollut nälkään, jos en olisi löytänyt tien toisella puolella sijaitsevaa supermarketia siihen mennessä.

Tiistaina Mrs. Riley kysyi, mitä teen nauttiakseni vapaa-ajasta. En osannut vastata. En nimittäin tehnyt vapaa-ajallani yhtään mitään. Minua oli jyrkästi kielletty poistumasta kotoa iltaisin. Port of Spainissa ei ollut kuulemma turvallista liikkua ulkona auringonlaskun jälkeen, ainakaan jos on yksinäinen vaalea nainen. Töiden jälkeen oli tultava suoraan kotiin, jotta ehti turvaan ennen pimeää, joka saapui kuudelta illalla. Ei puhettakaan, että lähtisi työpäivän päätteeksi shoppailemaan, elokuviin tai ulos syömään. Ensimmäisen viikon ajan se oli ok: olin iltaisin niin väsynyt kaikesta uudesta, että kotona chillailu oli kaikki mitä kaipasin. Asuntoni oli todella hieno ja nautin aamuin illoin oman uima-altaani virkistävästä vaikutuksesta. Mutta kun istuin toista viikkoa yksin himassa ja varsinkin kun tajusin, että en voinut lähteä ulos vaikka haluaisin, alkoi ahdistaa. Tunsin olevani vankilassa – ihan viihtyisässä sellaisessa, mutta kuitenkin.

trinidad.jpg

Mrs. Riley tajusi heti, mistä tuulee, ja lupasi välittömästi korjata tilanteen. Seuraavana päivänä opettajilla oli koulutuspäivä, johon rehtori ei nähnyt tarpeelliseksi kutsua minua. Yllätyin iloisesti, kun Mrs. Riley kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan vierailemaan paikalliseen lukioon. Hän oli menossa viimeistelemään erään lukion draamaryhmälle pitämäänsä työpajaa lasten oikeuksista. Opiskelijat olivat käsikirjoittaneet lapsille suunnatun valistusvideon, jonka kuvauksiin pääsin osalliseksi. Se oli aivan mahtavaa! Työpajan jälkeen palasimme kaupunkiin, teimme sinunkaupat Nadellan kanssa ja kävimme syömässä.

Perjantai-iltana minut vietiin illalliselle ja baarikierrokselle Nadellan kavereiden kanssa. Meillä oli hauskaa! Tutustuin uusiin ihmisiin ja koin vihdoin olevani vapaa kodin kaltereiden takaa. Vierailuni toinen puolisko sai näin aivan uuden käänteen. Ensimmäisten viikkojen yksinäiset itkut ja pettymys pyyhkiytyivät pois yhden ystävällisen ihmisen ansiosta. Nadella ei tietenkään ehtinyt järjestää minulle tekemistä joka ilta, enkä sellaista olisi itsekään jaksanut, mutta kävimme hänen ja hänen lastensa kanssa vielä esimerkiksi taidemuseossa ja rannalla. Ystävystyimme.

Work experiencestäni on nyt jo monta vuotta aikaa, mutta olemme Nadellan kanssa edelleen tekemisissä. Emme ole nähneet reissuni jälkeen, mutta vaihdamme silloin tällöin kuulumisia. Seuraan edelleen ihaillen Nadellan upeaa työtä lastenoikeuksien puolesta taistelijana ja haaveilen, että jonain päivänä keksisin keinon lennättää hänet Suomeen vetämään vastaavia työpajoja minun oppilailleni. Olen ikuisesti kiitollinen Nadellalle siitä, kuinka hän huomioi minut, kaukaisesta maasta tulleen vieraan.

createfuturegood.jpg

Createfuturegood käyttää taidetta välineenä taistelussa lasten oikeuksien puolesta. 

Osallistun tällä kirjoituksella Momondon Open world -kilpailuun. Voit antaa äänesi tästä linkistä: https://www.momondo.fi/content/bloggers-open-world-award?blog_id=1613#!/blog/1613

Pervo-Keke, keittokomeroahdistelija ja minä myös

Yläasteen fysiikan ja kemian opettajanamme oli viisikymppinen mies, jonka nimi oli Pervo-Keke. Hän tiiraili aina tilaisuuden tullen tyttöjen kaula-aukkoja ja farkkupeppuja. Kaikki tiesivät, että tissit ja perse olivat tärkeimmät arviointikriteerit, joten en ikinä edes yrittänyt opiskella fysiikkaa ja kemiaa.

Onneksi Pervo-Keke ei ikinä koskenut. En ole kuullut, että hän olisi koskaan yrittänyt lääppiä ketään. Inhottavaa ja arveluttavaa hänen toimintansa oli silti. Miksi en mennyt kertomaan rehtorille? Koska sain todistukseen hyvän numeron tekemättä mitään. Minulle jäi jopa epäselväksi, mitä eroa on fysiikalla ja kemialla, mutta todistuksessani oli molemmista kasi.

Ei rehtorille kertominen olisi sitä paitsi edes auttanut. Luin Helsingin Sanomissa ja sen Kuukausiliitteessä julkaistut puistattavat jutut turkulaisista musiikinopettajista (kyllä, monikossa, sillä heitä oli kaksi), jotka samoihin aikoihin systemaattisesti käyttivät oppilaita hyväkseen ja kohdistivat heihin seksuaalista väkivaltaa. Molemmista opettajista tehtiin kanteluita, mutta asiaa katsottiin johtoportaan tasolla pitkään läpi sormien. Juttu on niin kuvottava, että sitä on vaikea edes uskoa, mutta totta se on. Molemmat opettajat myöntävät tekonsa.

Ensimmäisessä oikeassa työpaikassani lääppijä oli eläkeikää lähestyvä psykologianlehtori. Hän saattoi seistä yhtäkkiä takanani ja alkaa hieroa hartioitani, kun olin ottamassa kopioita. Hänen bravuurinsa oli ilmestyä keittokomeron oviaukkoon, kun olin yksin ottamassa kahvia, seistä siinä niin ettei ohi päässyt ja tuijottaa rintojani. En ollut ainoa kohde, vaan meitä oli muitakin: kaikki alle nelikymppiset naisopettajat. Ongelma oli ollut yleisesti tiedossa jo pitkään. Siitä puhuttiin useaan otteeseen rehtorille, joka puhutteli kyseistä kollegaa ja kielsi häntä toimimasta sillä tavalla. Arvatkaa, auttoiko.

Ainoa, mikä auttoi, oli asian heittäminen leikiksi. Kun hartioitani alettiin hieroa yllättäen, saatoin sanoa reippaasti ”Kiitos, mutta minulla ei ole hartiat jumissa”, kiemurrella irti ja poistua paikalta. Kun jouduin keittokomeron nurkkaan ahdistetuksi, saatoin huutaa muille kollegoille opehuoneen puolelle jotain tyyliin: ”Apua, minua pidetään vankina täällä! Tulkaa pelastamaan!” Tilanteet laukesivat ja sain ainakin hetken taas jatkaa töitäni rauhassa.

Toisen ihmisen alistaminen ja epäasiallinen kohtelu liittyy aina vallan väärinkäyttöön. Vaikka asioista puhuminen on epämiellyttävää ja kiusallista kaikille osapuolille, kuten näyttelijä Matleena Kuusniemi totesi A-studion haastattelussa, se on ainoa keino puuttua. On hienoa, että Metoon ansiosta naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan lisäksi nyt puhutaan myös miesten välisestä vallankäytöstä. Jos naisten kokema seksuaalinen häirintä ja väkivalta on ollut tähän asti normi, miesten toisiin miehiin kohdistama alistava väkivalta on ollut täysi tabu.

Toivoisin kovasti, että seuraavaan OPSiin saataisiin draama omaksi oppiaineekseen. Empatian ja tunnetaitojen opettaminen kaikille olisi selvästi tarpeellista.male-213729_1280.jpg

Kun tunnilla tehtiin sähkötöitä, Pervo-Keke kehotti vihjailevalla äänellä tyttöjä laittamaan ”töpselin sinne omaan jakorasiaan”.

Kuva: Pixabay

Töihin paluun hyvät ja huonot uutiset

Palasin eilen töihin kahden kuukauden virkavapaalta, jota edelsi joululoma. Ai että miten meni? No, kerron ensin vaikka hyvät uutiset:

  • Oppilaat olivat aidon iloisia siitä, että tulin takaisin.
  • Sijainen oli tehnyt moitteetonta työtä poissa ollessani. Tästä on helppo jatkaa.
  • Ainakin ne kollegat, joita ehdin nähdä työpäivän tohinassa, toivottivat minut tervetulleeksi takaisin.

Sitten huonot:

  • Työmatkani ei ole tällä välin lyhentynyt ollenkaan, vaan se on edelleen yli 50 kilometriä yhteen suuntaan. Vihaan ajamista ja kaikkea, mikä liittyy autoiluun ja auton omistamiseen. (Tätä vähän, mutta vain vähän, lieventää sentään se, että tie on kuiva ja molempiin suuntiin mennessä on valoisaa.)
  • Työilmapiiri ei ole parantunut poissa ollessani vaan ehkä jopa tulehtunut entisestään, mikäli ymmärsin oikein.
  • Jakso vaihtuu parin viikon päästä eikä seuraavan jakson lukujärjestyksiä vielä ole tehty. En pysty tekemään suunnitelmia, mikä ärsyttää.
  • Tälle päivälle jo tammikuussa varaamani työterveyspsykologiaika peruuntui, enkä ole saanut vielä uutta aikaa. Ahdistaa.

soutuvene.jpg

Loppuun vielä yksi hyvä uutinen: Kesäloman alkuun on enää alle kolme kuukautta.

Kaksi näkökulmaa lapsettomuuteen

 

dialogi (1).jpg

 

 

 

Taustaa: Nimimerkit Illusia (Toiveissa) ja Lapseton kasvattaja ovat tutustuneet toisiinsa tiiviin harrastusryhmän kautta viisi vuotta sitten. Samana vuonna Illusia ja hänen miehensä olivat juuri lopettaneet tuloksettomiksi jääneet hedelmöityshoidot ja aloittaneet adoptioprosessin. Illusialle tuo vuosi 2013 oli elämän rankin; hän kuvailee itse olleensa ihmisraunio, joka pidätteli koko ajan itkua.

 

 

 

 

 

LAPSETON KASVATTAJA:

Tutustumisemme alkuvaiheessa kerroit, että olette adoptioprosessissa. Muistan ajatelleeni, että vau, tuotakaan asiaa ei toisesta ihmisestä päällepäin näe. Ajattelin ja taisin sanoakin sen silloin sinulle, että olet rohkea ja vahva, kun kerrot avoimesti noin vaikeista asioista. Sitten joskus myöhemmin kun löysin blogisi ja luin, kuinka rikki olit, sain taas ahaa-elämyksen: tuokaan ei näkynyt päällepäin. Miltä tämä sinusta kuulostaa?

Entä oletko aina tiennyt haluavasi äidiksi? Puhuimme joskus romaanikäsikirjoituksestasi, jota työstät ja joka käsittelee lapsettomuutta. Sanoit kirjoittavasi siitä, miksi lapsettomuudesta tulee kriisi. Miksi siitä tulee kriisi? Mietin myös, tuntuuko tahattomasti lapsettomasta pahalta lukea kirjoituksiani vapaaehtoisesta lapsettomuudesta.

ILLUSIA:

Aivan mahtavaa, että pyysit minua kirjoittamaan tällaista postausta! Olen ehtinyt itsekin ajatella aikaisemmin, että olisi kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia lapsettomuusasioista eri tilanteessa olevan kanssa.

On todella kiinnostavaa kuulla, miltä tilanteeni vaikutti ulospäin. On myös todella tärkeä oivallus, että ihmisen isotkaan kriisit tai järkyttävät elämäntapahtumat eivät välttämättä näy päällepäin. Tavallaan se on surullistakin. Vahvaa, reipasta ja iloista esittämällä jää helposti yksin. En oikeastaan ikinä ole kunnolla romahtanut kenenkään muun kuin mieheni seurassa, vaikka olisin kyllä halunnut romahtaa. Aina sitä kuitenkin hillitsi kyyneleensä ja vakuutti, että selviää kyllä. Täytyi pitää huolta vastaanottajasta. Monen on niin suunnattoman vaikea ottaa toisen surua vastaan. Sitä kaikkea yritän tällä kirjoittamisella paljastaa. Sitä, että se oli uskomattoman rankkaa ja sitä, että siitä voi kuitenkin selvitä.

Mulla on tosiaan tulossa romaanikäsikirjoitus, jossa käsittelen tahatonta lapsettomuutta. Olen pohtinut paljon sitä, miksi tahattomasta lapsettomuudesta tulee niin iso kriisi. En ole vielä löytänyt täydellistä vastausta, mutta ajattelen, että se on useamman tekijän summa. Ensinnäkin se koskee jotain todella perustavanlaatuista elämän osa-aluetta. Sellaista, joka on superluonnollista ja näennäisen helppoa ja tavallista. Ja sellaista, johon keho ja mieli ovat valmistautuneet koko kasvamisen ajan. Toiseksi ulkopuolelta tulee aivan kamalasti painetta, kysymyksiä ja oletuksia lapsen saamiseen. Siitä puhutaan todella luonnollisena osana elämää eikä lapsen saamista kamalasti kyseenalaisteta. (Paitsi nykyään, kun myös vapaaehtoisesti lapsettomien ääni pääsee kuuluviin.) Kolmanneksi tahaton lapsettomuus lykkää kärsijänsä edellisestä johtuen eristyksiin. Lapsettomuus on kamalan yksinäistä ja se aiheuttaa paljon kohtaamisen ongelmia. Neljänneksi hormonit oikeasti laittavat kropan ja mielen todella sekaisin. Ja viidenneksi olen sitä mieltä, että tahaton lapsettomuus on jatkuvaa kuoleman kanssa elämistä. Mitä enemmän lasta toivoo, ajattelee ja yrittää, sitä konkreettisemmaksi mielikuva lapsesta muodostuu. Se lapsi kuolee joka ikinen kerta, kun kuukautiset alkavat ja se toivo on kerättävä takaisin ennen seuraavaa ovulaatiota. Se tekee siitä kaikesta älyttömän rankkaa!

Luulen, että olen aina tiennyt haluavani äidiksi. Minulla on aina ollut vahva hoivavietti ja jo ihan pienenä lapsena hoisin paljon pikkusisaruksiani ja muitakin vauvoja. Nuorena ajattelin kyllä, ettei minun välttämättä tarvitsisi saada biologista lasta, vaan että adoptio voisi olla hyvä vaihtoehto myös. Adoptio ei kuitenkaan enää aikuisena tuntunut vaihtoehdolta, koska ajattelimme, että biologinen lapsi olisi helpompi saada.

Kriisin alkuvaiheessa ajattelin, että vapaaehtoisesti lapseton on todella minun tilanteeni toinen ääripää, jonka kanssa en voi millään saada yhteisymmärrystä aikaan. Kuinka vapaaehtoisesti lapseton voisi ymmärtää sen kamppailun, mitä tahattomasti lapseton käy läpi lapsen saamisen vuoksi? Nykyään ajattelen, että kaikenlaisilla lapsettomilla on todella paljon yhteistä. Me molemmat joudumme vastaamaan ympäriltä tulevaan paineeseen ja jatkuviin kysymyksiin. Tahattomasti lapsetonta myös usein ymmärretään paremmin kuin vapaaehtoista lapsetonta.

Minua ei todellakaan loukkaa ajatus siitä, että sinä et halua lasta. Jos jotain, se aiheuttaa minussa kateutta. Kuinka paljon helpommalla olisinkaan päässyt ja tulisinkaan pääsemään, jos en haluaisi lasta! Lapsen haluaminen on se minun kriisini ydin ja jos en haluaisi lasta, olisi kriisi niin paljon pienempi (käytännössä endometrioosiin sopeutumista). Olen lukenut sinun blogiasi ja ollut todella paljon samaa mieltä. Uskon, että on lapsettomuus sitten tahallista tai tahatonta, se avaa silmät monelle asialle ja sen vuoksi on helppoa ymmärtää toisen näkökantoja. Minusta on aivan mielettömän hienoa, että olet tyytyväinen elämääsi ilman lasta ja että haluat elää omannäköistä elämääsi. Lisäksi ajattelen, että on todella tärkeää, että kirjoitat aiheesta. On hyvä, että mahdollisimman monenlaiset äänet pääsevät tällä elämänalueella kuuluviin.

Minun kriisissäni yksi ikävä ajatus oli myös jatkuvuuden loppuminen minuun. Ajattelen minulla olevan paljon hyviä elämänarvoja ja asenteita ja tapaa olla tässä maailmassa. Kärsin todella paljon siitä ajatuksesta, että se kaikki pysähtyisi minuun. Tässä kohtaa on varmaan hyvä mainita, että sisaruksillanikaan ei ole lapsia, joten minulla ei ole sukulaislapsia. Mitä sinä ajattelet jatkuvuudesta?

LAPSETON KASVATTAJA:

Olen niin iloinen, että uskalsin pyytää ja että suostuit tähän dialogiin. Olen nimittäin kokenut syyllisyyttä siitä, että minä voin valita lapsettomuuden vaikka sinä kärsit siitä. Näin hölmö olen.

Minä en onneksi ole kokenut juurikaan painetta ulkopuolelta. Olen kasvanut ympäristössä, jossa myös lapsettomuus on normi. Lisäksi koska siskollani on kolme lasta, ei minulla ole paineita ”tehdä äidistäni isoäitiä”. Isälläni on kaksi alaikäistä lasta vielä huollettavanaan, joten hänkään ei ole kysellyt lastenlasten perään. Ainoastaan tutut ja puolitutut ovat joskus kyselleet lisääntymisestäni, ja niistä en ole kovin pahasti jaksanut ottaa paineita. Miten on sinun laitasi? Koetko ulkopuolista painetta ja miten suhtaudut siihen? Vai onko se enemmän sitä sisäistä kaipuuta olla äiti?

En tiedä, olisiko tilanne kohdallani erilainen, jos ei minulla olisi niin läheiset välit siskoni lapsiin. Ehkä kaipaisin omia, jos en saisi lainalapsia koskaan luokseni. Mistäs sitä tietää? Koen kyllä myös pystyväni ammattini kautta vaikuttamaan aika paljon. On palkitsevaa, että pystyn vaikuttamaan niin monen nuoren elämään ja ohjaamaan heitä kasvussa.

ILLUSIA:

On tosiaan aika kummallista, kuinka paljon meidän toimintaa määrää epämääräinen ja usein aiheeton syyllisyys tai pelko toisen suhtautumisesta. On tietysti myös hyvä muistaa, että asian arkuus ja rankkuus vaihtelee myös kriisin vaiheiden mukaan. Mulla on jo ollut reilusti aikaa toipua ja olen päässyt jaloilleni ja ajatuskin on selventynyt paljon. En tiedä, olisiko aikaisemmin ollut vaikeampi suhtautua vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. En tosin usko, koska muistaisin varmaan, jos olisi.

Hienoa, että sinua ei ole painostettu ulkopuolelta. Se on todella tärkeää. Minäkään en ole koskaan joutunut lähipiirin painostamaksi lisääntymisasioissa, mutta ulkoapäin olen kyllä kuullut kommentteja. Saattaa tosin olla, että korvani ovat erityisen herkistyneet tuollaisille kommenteille ja otan niistä helposti itseeni. Pahimpia tilanteita ovat olleet sukujuhlat omien häiden jälkeen. Siellä on aina joku vanhempi sukulainen, joka ottaa nämä asiat puheeksi. Onneksi tätä nykyä on helppo kertoa, että odotamme lasta. Ne kysymykset eivät enää viillä niin syvältä.

Ihanaa, että ajattelet oppilaista noin. On tosi tärkeää, että lapsilla ja nuorilla on ympärillään mahdollisimman paljon luotettavia ja vaikuttavia aikuisia. Se on meidän työssä aivan parasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Tuo on varmasti aivan totta, että kriisin vaihe vaikuttaa siihen, miten esimerkiksi näkee muut ihmiset ympärillään tai suhtautuu työkavereiden uteluihin. Ihanaa, että olet saanut tukea kaiken läpikäymiseen ja että tunnet päässeesi jaloillesi.

Vapaaehtoinen lapsettomuus varmaan harvemmin aiheuttaa kenellekään mitään kamalaa kriisiä, mutta on silti ollut hyödyllistä kirjoittaa omia ajatuksia järjestykseen. Ja lukemalla sinun blogiasi olen oppinut ymmärtämään paremmin, mitä käyt läpi. Kiitos siitä.

ILLUSIA:

Tämän dialogin kirjoittaminen on ollut todella mielenkiintoista. On hienoa saada pohtia aihetta yhdessä. Kiitos tästä!