Tämä päivä ja lähitulevaisuus lukuina

Tänään ajoin töihin 52 kilometriä. Työpäiväni koostui kahdesta 90-minuuttisesta koevalvonnasta ja kahdesta 45-minuuttisesta luovan kirjoittamisen oppitunnista sekä välituntivalvonnasta, joka kesti 15 minuuttia. Vastaanotin yhdeksän Wilma-viestiä ja lähetin kuusi. Päivän aikana oppilaat tuottivat yhteensä  51 koepaperia ja 37 luovan kirjoittamisen tehtävää, jotka nyt odottavat arvioimista. Ajoin töistä kotiin 52 kilometriä.

Huomenna menen koulutukseen. Matkustan sinne 178 kilometriä. Koulutus kestää neljä tuntia. Sitten matkustan 178 kilometriä takaisin. Sunnuntaina en aio tehdä töitä.

huhtikuu.jpgEnää 28 koulupäivää, yksi suunnittelupäivä ja kaksi opekokousta ennen kesälomaa. Minulla on jäljellä vielä kaksi psykologikäyntiä työnantajan piikkiin.

Halusiko korulehvähevonen lapsia?

Olen jäänyt koukkuun Avaran luonnon dokumenttisarjaan Sininen planeetta II (BBC). Katseluoikeudet Yle Areenassa ovat rajatut, ja tällä hetkellä nähtävissä on enää jaksot 3-6. Jaksot ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, eli vaikka ei olisi nähnyt ensimmäisiä jaksoja, kannattaa ehdottomasti katsoa vielä loput! Sininen planeetta II on kaunein, kiinnostavin ja hienoin koskaan näkemäni luontodokumentti.

Jos olisin fantasiahahmo, olisin merenneito. Merenalainen maailma on aina kiehtonut minua. Sininen planeetta II tarjoaa henkeäsalpaavan kauniita kuvia ja toinen toistaan ihmeellisempiä faktoja pinnan alta. Olen oppinut ihan hirveästi kaikkea uutta ja mielenkiintoista. Näytin yhden jakson oppilaillekin. Puhuimme muun muassa eläinten inhimillistämisestä ja merenalaisen elämän tarinallistamisesta luontodokumentin kerronnan keinoina.

bingo.JPG

Tein oppilaille bingopelin luontodokumentin kerronnan keinoista.

Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta bloggaavan ihmisnaaraan mieleen tietysti jäävät erityisesti merenelävien lisääntymistä koskevat tarinat. Esimerkiksi vitosjaksossa kerrotaan seepia-apamasta. Naaras parittelee ensin isoimman ja värikkäimmän koiraan kanssa. Parittelun jälkeen naaraan kylkeen ilmestyy valkoinen raita. Sillä se ilmoittaa, ettei enää halua enempää. Iso koiras jää parittelun jälkeen kuitenkin vahtimaan naarasta. Lähistöllä omaa vuoroaan kärkkyvä pieni koiras pehmentää värejään ja supistaa lonkeronsa. Se tekee omaan kylkeensä myös valkoisen raidan. Valepukunsa ansiosta pieni seepia-apamakoiras pääsee uimaan naaraan luo ja parittelemaan sen kanssa. Seepianaaras haluaakin paritella monen koiraan kanssa varmistaakseen mahdollisimman hyvät geenit jälkikasvulleen.

Vitosjaksossa esiteltyjen sirkkaäyriäisten parisuhde saattaa olla elinikäinen, jopa parikymmentä vuotta kestävä. Työnjako on ihmisnäkökulmasta konservatiivinen: Naaraan tehtävä on tuottaa mätimunia ja koiraan tehtävä metsästää ravintoa. Joskus kuitenkin käy niin, että koiras vaihtaa kumppania. Se saattaa aistia leskeksi jääneen naaraan kutsun. Jos koiras löytää ilman kumppania jääneen naaraan, jolla on isompi kotiluola kuin sillä itsellään, se jättää vaimonsa. Suuremmassa luolassa näet asuu kookkaampi naaras, jonka kanssa on mahdollista saada enemmän jälkeläisiä. Varjopuolena on, että isompi kumppani vaatii enemmän ruokaa. Koiras joutuu siis tekemään entistä enemmän töitä pitääkseen uuden vaimon tyytyväisenä luolassa, jossa sen ainoa tehtävä on tuottaa mätimunia.

Weedy_Sea_Dragon.jpg

Korulehvähevosnaaras laskee mätimunat, mutta koiras hautoo ne.

Kuvat: MyFreeBingoCards ja Wikimedia Commons

Minulla on vakava työuupumus

Kävin työterveyspsykologin juttusilla. Varasin ajan, koska virkavapaalla ollessani tajusin, että töihin paluu tuntui todella ahdistavalta. Tammikuussa maaliskuulle varaamani aika jostain syystä peruuntui ja pääsin käymään vastaanotolla vasta tällä viikolla. Kahden Espanjassa virkavapaalla vietetyn kuukauden jälkeen olen ehtinyt nyt olla reilun kuukauden kotona ja töissä.  Olen alkanut epäillä, olenko sittenkään uupunut töihin vai olenko sairastunut masennukseen. Välillä nimittäin tuntuu, ettei oikein mikään enää kiinnosta.

Menin psykologille esittämään kysymyksiä: Olenko masentunut vai töissä loppuun palanut? Auttaisiko työpaikan vaihtaminen vai pitääkö vaihtaa kokonaan alaa? Psykologi kuunteli, kysyi kysymyksiä ja neuvoikin: Ainakaan keskellä kriisiä ei kannata tehdä lopullisia päätöksiä. Hän teetti minulla kolme kirjallista testiä: ahdistuneisuustestin, masennustestin ja työuupumustestin. Tulokset olivat hyvin selvät. En ole ahdistunut tai masentunut mutta minua vaivaa vakava työuupumus.

Vaikka olin etukäteen jo aika varma ”diagnoosistani”, sen kuuleminen ammattilaisen ja ulkopuolisen suusta vaati vähän sulattelua. Silti käynti tuntui heti myös auttavan. Tuntui vapauttavalta kuulla, että en välttämättä ole oikeasti huono ope. Kahden viikon kuluttua menen uudestaan psykologia tapaamaan. Silloin kuulemma voimme miettiä, mitä työuupumukselle voidaan tehdä, eli miten siitä selvitään.

sauna.jpg

Työuupumus ei ole pysyvä persoonallisuuden piirre vaan liiasta työn kuormituksesta johtuva krooninen stressitila, josta voi parantua. Lumikuorman alla notkuvan saunankaton voi ehkä vielä pelastaa.

 

Miten kesytetään digiloikkaava jalopeura?

Istuin hiljattain iltaa erään ystäväni kanssa, joka työskentelee myös opettajana. Jutut pyörivät pitkälti työasioissa – ja alanvaihtounelmissa. Ystäväni on oman koulunsa digitutor ja innoissaan siitä. Hänen mielestään on hauskaa oppia uutta ja olla mukana työn kehittämisessä. Perustyö omassa luokassakin maistuu. Ainoa ongelma ovat kollegat. Työyhteisön enemmistössä ovat vanhat jäärät, jotka vastustavat kaikkea uutta periaatteesta.

Sama ilmiö on tullut ilmi muidenkin opekavereiden kanssa keskustellessa. Opettajat ja rehtorit seisovat kehityksen tiellä. Opettajat vaativat oppilailta joka oppitunnilla avoimuutta uuden oppimista kohtaan, heittäytymistä ja rohkeutta tutustua tuntemattomaan – astelemista jalopeuran luolaan. Miksi he itse suhtautuvat oppimiseen niin negatiivisesti?

Uuden oppiminen voi tuntua pelottavalta. Jos on tehnyt työtään aina samalla tavalla, voi menetelmien ja sisältöjen uudistuminen tuntua heittäytymiseltä jalopeuran kitaan. Voi tuntua siltä, että päättäjät ovat tehneet uudistuksen vain uudistumisen vuoksi ja jättäneet käytännön toteutuksen miettimättä. On totta, että siitä kärsivät kaikki: oppilaat, opettajat ja kotijoukot. Jalopeura on kuitenkin mahdollista kesyttää, jos siihen suhtautuu kunnioittavasti mutta antamatta sille yliotetta.

Luin erään äidin blogikirjoituksen koulujen digiloikasta. Esiin nousi oleellisia kysymyksiä: Miksi digiloikka otetaan? Miten se on tarkoitus tehdä? Kenen vastuulla taitojen opettaminen on? Ovatko opettajat päteviä opettamaan digitaitoja?

Tvt-taitoja tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa, mutta eivät ne yksin ole vastaus kaikkeen. Digitaalisuus ja teknologia ovat koulussa oppimisen kohteina ja niitä voidaan käyttää myös oppimisen välineinä. Näitä kahta asiaa ei pidä eikä tarvitse sekoittaa keskenään.

Esimerkiksi minun työpaikallani käytössä olevat pädit ja Googlen sovellukset sopivat hyvin vaikkapa kirjoitustehtävien tekemiseen. Tekstinkäsittely sekä ryhmä- ja prosessikirjoittaminen ovat helpottuneet huomattavasti teknologian ansiosta. Silti minun mielestäni jokaisen edelleen täytyy oppia kirjoittamaan myös käsin, ja ryhmätyön onnistumiseksi täytyy harjoitella vuorovaikutustaitoja myös livenä.

Pakko myöntää, että opetusajasta jalopeuran osan vie unohtuneiden salasanojen vaihtaminen, tökkivän nettiyhteyden kanssa tuskailu sekä muut tekniset ongelmat. Oppilaiden huomio harhautuu helposti kaikkeen muuhun paitsi käsiteltävään aiheeseen, koska netti ja mobiililaite tarjoavat monenlaisia houkutuksia. Mutta toisaalta tarkoitus onkin harjoitella myös välineen käyttöä. Jos kännykät kerätään pois, ei niitä opita käyttämään.

Digitaalisuus ei ole itseisarvo. Tabletti ja netti ovat välineitä siinä missä lyijykynä ja ruutuvihkokin. Edelleen on opettajan vastuulla suunnitella, miten eri opetusryhmät ja jokainen yksilö ryhmässä oppii parhaiten, ja käyttää sopivimpia menetelmiä valtakunnallisen opetussuunnitelman toteuttamiseen.

lion-3012515_1920 (1).jpg

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää! Agricolan aikana laajasti käyttöön otettu uusi teknologia, kirjapainotaito, herätti niin hypetystä kuin kritiikkiä. Mikään ei ole muuttunut 500 vuodessa, paitsi että jalopeuraa sanotaan nykyään leijonaksi. Käy Ylen sivuilla testaamassa, tunnistatko muita Agricolan keksimiä sanoja. 

Kuva: Pixabay

Vastaus ”tähän kysymykseen” sai minut tajuamaan jotain merkittävää

Aamulehdessäkin on menty klikkiotsikointiin.  ”Nämä kaksi kysymystä saavat sinut ymmärtämään, miksi teet työtäsi – Edes toimitusjohtaja ei yleensä osaa vastata” herättää huomion. Minun on saatava tietää, mitkä kaksi kysymystä ovat niin vaikeita, ettei edes toimitusjohtaja osaa vastata.

”Mikä on se ongelma, jota sinun työsi ratkaisee? Kenen ongelma se on?” No, eivät ne nyt niin vaikeita kysymyksiä olleetkaan. Vai oliko opettajan vain erityisen helppo vastata? Kukaanhan ei opiskele opettajaksi rahan tai vaikutusvallan takia vaan nimenomaan auttaakseen muita.

Uutisessa siteeratun aivotutkija Katri Saarikiven mukaan vain sellainen työ on merkityksellistä, jossa keskitytään ratkomaan jonkun toisen ihmisen ongelmia. Jos tekee työtään jostakin toisesta motiivista, ei ole tajunnut oman työntekonsa juurisyytä – tai työ ei ehkä ole arvokasta. Tunteakseen itsensä hyväksi ja tarpeelliseksi on ymmärrettävä, miksi tekee työtään. Jos tehtaan johtaja istuu pöytänsä takana vain rahan takia, hänen työnsä ei tuota arvoa kenellekään. Jos hän ymmärtäisi johtavansa tehdasta siksi, että tuotantolinjalla valmistuvat tuotteet ovat tarpeellisia muille ihmisille, hänen työllään olisi tarkoitus.

Minä teen työtäni, koska haluan opettaa nuorille elämän kannalta tärkeitä taitoja: luku- ja kirjoitustaitoa, viestintä- ja ilmaisutaitoja, vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja sekä taiteen kokemisen ja tuottamisen taitoja. Kun esitin itselleni uutisen otsikossa mainitut ”kaksi kysymystä”, tajusin ajautuneeni sivuraiteille työssäni ja tuntevani varmaan siksi niin suurta ahdistusta.

Oppilailla on niin paljon ongelmia perustaitojen hallinnassa, että en pysty kunnolla tekemään työtäni, johon minut on koulutettu. Jos oppilas ei osaa seiskalle tullessaan lukea ja kirjoittaa, olen aika voimaton. Oikeastaan – jos lapsi ei ole alakoulun aikana oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, siihen on syynä jokin muu kuin huono luokanopettaja.

Aineenopettajan koulutus ei riitä vaikeimpien sosiaalipuolen ongelmien ratkaisemiseen. Jotta pystyisin opettamaan yläkoululaisille oppiaineeni opetussuunnitelman mukaisia asioita, pitäisi ensin ratkoa isommat ongelmat: tunne-elämän kehityksen häiriöt, mielenterveysongelmat ja käytöshäiriöt, jotka estävät uusien asioiden oppimisen. Totta kai osaan ja haluan auttaa nuoria muissakin kuin omaan oppiaineeseeni liittyvissä asioissa; minulla on aineenhallinnan lisäksi pedagoginen pätevyys. Kuunteleminen ja kasvattaminen ovatkin tietysti ensisijaisia tehtäviäni opettajana. Minusta vain tuntuu, että työnkuvaani ei enää muuta kuulukaan kuin alkeellisten käyttäytymis- ja vuorovaikutustaitojen jankkaaminen.

meerkats-2169908_1280.jpg

Katri Saarikivi nostaa vuorovaikutus- ja empatiataidot työntekijän tärkeimmiksi ominaisuuksiksi. Työpaikassa, jossa ihmisten välinen vuorovaikutus toimii, pystytään ratkomaan ongelmia tehokkaasti. Kun ongelmia ratkotaan tehokkaasti, syntyy myös tulosta. Hyvä työilmapiiri voidaan siis laskea rahassa. Lasten kasvatukseen kannattaisikin panostaa jo ennen kouluikää, sillä vuorovaikutuksen ja empatian perustaidot opitaan jo varhaislapsuudessa.

Kuva: Pixabay

 

Miksei Jumalasta voi puhua neutraalisti?

Silmiini sattui Ylen uutinen oululaiskoulun saamasta huomautuksesta koskien uskonnollisia aamunavauksia. Lain mukaan uskonnollisen aamunavauksen ajaksi koulun on järjestettävä mielekästä muuta toimintaa niille oppilaille, jotka eivät osallistu evankelisluterilaiseen uskonnonopetukseen. Uutisessa mainittu koulu sai huomautuksen siitä, ettei tällaista vaihtoehtoa ollut tarjolla, vaan uskonnollista sisältöä pakkosyötettiin kaikille.

Oman kokemukseni mukaan monessa koulussa on erikseen seurakunnan aamunavaus ja et-aamunavaus. Sekin on kyseenalainen toimintamalli, sillä opetuksenjärjestäjän pitäisi huolehtia siitä, että aamunavaukseen voi osallistua ilman leimautumisen pelkoa. Jos koulussa järjestetään yksi aamunavaus kirkkoon kuuluville ja toinen niille, jotka eivät kuulu kirkkoon, oppilaan vakaumus tulee väistämättä ilmi.

Monessa koulussa et-oppilaat saavat odottaa uskonnollisen aamunavauksen ajan käytävässä, mikä on vielä kyseenalaisempaa, sillä käytävässä istuminen ei ole mielekästä korvaavaa toimintaa. Lain mukaan koulupäivän täytyy alkaa aina aamunavauksella. Myös kirkkoon kuulumattomilla oppilailla pitää olla siihen oikeus joka aamu.

Koulun uskonnonopetus on tunnustuksetonta. Myös seurakunnan pitämien aamunavauksien pitäisi olla tunnustuksettomia. En käsitä, miksi papin tai nuoriso-ohjaajan on pakko siunata ja rukoilla koulun aamunavauksessa. Miksei Jumalasta voi puhua neutraalimpaan sävyyn, niin että kaikki voisivat osallistua lakisääteiseen aamunavaukseen ilman ylimääräistä säätöä ja ongelmia?

kirkkoOpettajalla ei ole oikeutta uskonnonvapauteen. Virkavelvollisuus menee kansalaisoikeuksien edelle. Opettajan on siis pakko osallistua uskonnolliseen aamunavaukseen virkansa puolesta, vaikka se olisi hänen vakaumuksensa vastaista. Kesälomareissulla kirkkoon kuulumaton opettaja saattaa nauttia kylmän huurteisen kirkon terassilla. Kuvassa Kööpenhaminassa sijaitseva Restaurant Maven.

Menisit ope töihin!

Minua usein neuvotaan hakemaan töitä jostain vähän lähempää, kun valitan pitkää työmatkaani. Minulta on myös kysytty, miksi en mene oman asuinalueeni kouluun töihin. Tai miksen muuta vakituisesti Espanjaan ja mene siellä olevaan suomalaiseen kouluun opettamaan, jos kerran Suomen talvi ahdistaa.

Hei, kiitos vinkeistä! Kunpa se olisikin niin helppoa. Viitisen vuotta sitten vietin yhden lukuvuoden työttömänä. Miksi en voinut vain mennä lähimpään kouluun opettamaan? No, varmaan siksi, että jokaisen aineen opettajaa tarvitaan joka koulussa yksi tai kaksi, ja on aika harvinaista, että viran saanut siitä luopuu ennen eläkkeelle jäämistään. Avoimia työpaikkoja ei vain ole.

Koko lukuvuoden ajan hain monesta eri kaupungista lyhyitäkin sijaisuuksia, mutta saldo jäi laihaksi: Syksyllä minua heti onnisti ja sain kahden viikon pätkän. Tammikuussa tein viikon ja maaliskuussa toisen viikon. Siinä ne. Loput viikot kyttäsin Mollia, lähettelin hakemuksia ristiin rastiin ja vajosin aina yhä syvemmälle masennuksen suohon hylkäyskirjeitä lukiessani. Muistan esimerkiksi, kuinka maaseudulla, tunnin ajomatkan päässä kaupungista, oli kahden viikon sijaisuus auki keskellä kevättä. Laitoin välittömästi hakemuksen rehtorille ja soitin vielä perään. Täytin jokaisen työpaikkailmoituksessa mainitun vaatimuksen ja olin motivoituneempi kuin koskaan. Mutta silloin minulla ei ollut kuin vasta viisi vuotta työkokemusta, ja varmasti joku kokeneempi ajoi ohitseni, sillä minua ei valittu tehtävään.

Nyt olen kartuttanut jo melkein kymmenen vuoden kokemuksen eri kouluasteilta. Olen kouluttautunut työn ohessa jatkuvasti ja hankkinut lisäpätevyyksiä. Minulla on hyvät suositukset; olen aina tehnyt työni kiitettävästi. Pari viikkoa sitten hain taas yhtä paikkaa. Tänään oli viimeinen päivä, jolloin haastattelukutsu olisi voinut tulla. Näköjään jäin ilman. Vaikka tiedän, kuinka toivoton työtilanne on, se silti kirpaisee.

Arno Kotro julkaisi Uudessa Suomessa viime viikolla masentavan mutta tilannetta totuuden mukaisesti kuvaavan kolumnin. Meitä huijattiin opiskeluaikana, kuten Kotro kirjoittaa. 2000-luvun alussa meille vakuutettiin, että suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle saamme valita työpaikkamme. Totuus on toinen. Suuret ikäluokat ovat jo jääneet eläkkeelle, mutta samaa tahtia syntyvyys on laskenut ja kouluja ja virkoja lakkautettu.

20180327_224936-e1522238844905.jpg

Koulu on opettajan työpaikka, mutta kaikille niitä hommia ei riitä. Ihmiset, jotka eivät halua tehdä lapsia, ovat syyllisiä opettajien huonoon työtilanteeseen.

Worst experiencestä work experienceksi

Istuin luksusasuntoni uima-altaalla mangopuun ja palmun katveessa. Aurinko paahtoi ihanasti ihoani. Otin huikan jääkylmästä Carib-olutpullosta, avasin Skypen ja soitin poikaystävälleni. Hän vastasi puheluuni heti ja kysyi: ”No, miten sun eka päivä meni?” Purskahdin itkuun. Ensimmäinen päiväni trinidadilaisessa koulussa oli ollut ihan hirveä.

Olin lähtenyt Allianssin nuorisovaihdon Work Experience Caribia -ohjelman kautta kuukaudeksi Port of Spainiin, Trinidadin ja Tobagon pääkaupunkiin. Tarkoituksena oli tutustua trinidadilaiseen kouluun seuraamalla arkea eräässä yksityiskoulussa, joka noudatti omanlaistaan opetusfilosofiaa. Olin ollut jo kotoa käsin yhteydessä rehtoriin, joka oli kertonut hieman taustatietoja koulusta. Valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan kuuluvien sisältöjen lisäksi oppilaat opiskelevat draamaa, minkä lisäksi heillä on mahdollisuus valita mm. joogaa, viittomakieltä, shakkia ja ylimääräisiä musiikinopintoja. Kaikkea toimintaa ohjaa holistinen oppimiskäsitys, mikä kuulosti minusta erittäin kiehtovalta. Lähdin reissuun suurin odotuksin.

Muutamaa tuntia ennen lentokentälle lähtöäni sain koulun rehtorilta sähköpostin, jossa hän toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi. Kun sitten perille saavuttuani menin koululle, ei vastaanotto ollutkaan niin sydämellinen kuin olin kuvitellut. Portilla univormuun pukeutunut vartija pyysi minulta kulkulupaa. Selitin asiani, ja vartija käski minun odottaa portilla, kunnes hän kävisi selvittämässä tilannetta. Selvittely kesti hyvän tovin, ja jouduin selittämään asian pariin kertaan eri ihmisille. Rehtori ei ollut koululla, eikä kukaan näyttänyt ikinä kuulleenkaan suomalaisesta vierailijasta. Lopulta paikalle saatiin Miss Richardson, joka tiesi tulostani.

Miss Richardson otti tilanteen haltuun ja kutsui minut sisälle. Hän sanoi olevansa rehtoriin yhteydessä ja jättävänsä minut siksi aikaa luokkaan, jossa voisin tehdä oloni mukavaksi ja tutustua oppilaisiin. He alkoivatkin heti kysellä minulta, kuka olen ja mistä tulen, mutta opettaja sanoi, että voisin esitellä itseni kohta, kun kaikki olisivat paikalla. Kun kaikki lapset olivat tulleet, opettaja kertoi olevan aamurutiinien aika. Kansallislaulun laulamisen jälkeen opettaja näytti unohtaneen olemassaoloni ja aloitti oppitunnin. Minä jäin nököttämään tuoliini luokan nurkkaan. Kun joku lapsista käyttäytyi huonosti, opettaja sanoi: ”Sinun täytyy käyttäytyä paremmin. Et kai halua, että ranskalainen vieraamme menee takaisin Ranskaan ja kertoo siellä kaikille, kuinka huonosti käyttäytyviä trinidadilaislapset ovat?”

Tunnin kuluttua Ms. Richardson tuli hakemaan minua viedäkseen minut seuraavaan luokkaan, jossa sama toistui. Astuimme luokasta toiseen. Hän esitteli minut ja kertoi minun tulleen kaukaa Suomesta asti tutustumaan tähän kouluun. Minulle osoitettiin tuoli luokan nurkasta, ja oppitunti jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan opettajista ei pyytänyt minua esittäytymään, ei kysynyt miten olin sinne päätynyt, ei millään tavalla ottanut huomioon, että luokassa on vieras. Lapset sen sijaan kuhisivat ja ihmettelivät, mutta en oikein voinut heidän uteluihinsa vastata, koska silloin olisin häirinnyt opetusta. Päivän aikana minua kierrätettiin kahdeksassa luokkahuoneessa, joista yhdessä minut huomioitiin. Siellä sain muutaman minuutin aikaa esitellä itseni ja vastata oppilaiden kysymyksiin Suomesta. Iltapäivällä sentään tapasin rehtorin ja saimme sovittua vierailuni tavoitteet.

Vietettyäni koululla kaksi viikkoa kollegat alkoivat kysellä, mitä teen vapaa-ajallani. Maanantaina Mrs. Corrington kysyi, olinko käynyt viikonloppuna järjestetyssä musiikkitapahtumassa. Kun sanoin, etten edes tiennyt, että sellainen oli, hän suorastaan närkästyi. Hän ei ymmärtänyt, miten olen voinut olla maassa jo kaksi viikkoa käymättä missään musiikkitapahtumissa, joita kuulemma järjestetään usein. Kun ihmettelin, mistä voin löytää tietoa näistä tapahtumista, hän sanoi jokaisen paikallisen ”vain tietävän” missä ja milloin tapahtuu. Hän sanoi haluavansa jututtaa kavereitani, jotka ovat niin ajattelemattomia etteivät ole tajunneet viedä minua oikeisiin paikkoihin. Olin niin hölmistynyt, etten tajunnut oikaista tilannetta: Eihän minulla ollut siellä kavereita. Samana päivänä Ms. Richardson tuli käytävällä vastaan ja halusi tietää, olenko viihtynyt koulussa. Sitten hän havahtui tiedustelemaan, tarvitsenko apua kouluajan ulkopuolella: tiesinkö, missä ruokakauppa on? Luultavasti olisin kahdessa viikossa jo kuollut nälkään, jos en olisi löytänyt tien toisella puolella sijaitsevaa supermarketia siihen mennessä.

Tiistaina Mrs. Riley kysyi, mitä teen nauttiakseni vapaa-ajasta. En osannut vastata. En nimittäin tehnyt vapaa-ajallani yhtään mitään. Minua oli jyrkästi kielletty poistumasta kotoa iltaisin. Port of Spainissa ei ollut kuulemma turvallista liikkua ulkona auringonlaskun jälkeen, ainakaan jos on yksinäinen vaalea nainen. Töiden jälkeen oli tultava suoraan kotiin, jotta ehti turvaan ennen pimeää, joka saapui kuudelta illalla. Ei puhettakaan, että lähtisi työpäivän päätteeksi shoppailemaan, elokuviin tai ulos syömään. Ensimmäisen viikon ajan se oli ok: olin iltaisin niin väsynyt kaikesta uudesta, että kotona chillailu oli kaikki mitä kaipasin. Asuntoni oli todella hieno ja nautin aamuin illoin oman uima-altaani virkistävästä vaikutuksesta. Mutta kun istuin toista viikkoa yksin himassa ja varsinkin kun tajusin, että en voinut lähteä ulos vaikka haluaisin, alkoi ahdistaa. Tunsin olevani vankilassa – ihan viihtyisässä sellaisessa, mutta kuitenkin.

trinidad.jpg

Mrs. Riley tajusi heti, mistä tuulee, ja lupasi välittömästi korjata tilanteen. Seuraavana päivänä opettajilla oli koulutuspäivä, johon rehtori ei nähnyt tarpeelliseksi kutsua minua. Yllätyin iloisesti, kun Mrs. Riley kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan vierailemaan paikalliseen lukioon. Hän oli menossa viimeistelemään erään lukion draamaryhmälle pitämäänsä työpajaa lasten oikeuksista. Opiskelijat olivat käsikirjoittaneet lapsille suunnatun valistusvideon, jonka kuvauksiin pääsin osalliseksi. Se oli aivan mahtavaa! Työpajan jälkeen palasimme kaupunkiin, teimme sinunkaupat Nadellan kanssa ja kävimme syömässä.

Perjantai-iltana minut vietiin illalliselle ja baarikierrokselle Nadellan kavereiden kanssa. Meillä oli hauskaa! Tutustuin uusiin ihmisiin ja koin vihdoin olevani vapaa kodin kaltereiden takaa. Vierailuni toinen puolisko sai näin aivan uuden käänteen. Ensimmäisten viikkojen yksinäiset itkut ja pettymys pyyhkiytyivät pois yhden ystävällisen ihmisen ansiosta. Nadella ei tietenkään ehtinyt järjestää minulle tekemistä joka ilta, enkä sellaista olisi itsekään jaksanut, mutta kävimme hänen ja hänen lastensa kanssa vielä esimerkiksi taidemuseossa ja rannalla. Ystävystyimme.

Work experiencestäni on nyt jo monta vuotta aikaa, mutta olemme Nadellan kanssa edelleen tekemisissä. Emme ole nähneet reissuni jälkeen, mutta vaihdamme silloin tällöin kuulumisia. Seuraan edelleen ihaillen Nadellan upeaa työtä lastenoikeuksien puolesta taistelijana ja haaveilen, että jonain päivänä keksisin keinon lennättää hänet Suomeen vetämään vastaavia työpajoja minun oppilailleni. Olen ikuisesti kiitollinen Nadellalle siitä, kuinka hän huomioi minut, kaukaisesta maasta tulleen vieraan.

createfuturegood.jpg

Createfuturegood käyttää taidetta välineenä taistelussa lasten oikeuksien puolesta. 

Osallistun tällä kirjoituksella Momondon Open world -kilpailuun. Voit antaa äänesi tästä linkistä: https://www.momondo.fi/content/bloggers-open-world-award?blog_id=1613#!/blog/1613

Pervo-Keke, keittokomeroahdistelija ja minä myös

Yläasteen fysiikan ja kemian opettajanamme oli viisikymppinen mies, jonka nimi oli Pervo-Keke. Hän tiiraili aina tilaisuuden tullen tyttöjen kaula-aukkoja ja farkkupeppuja. Kaikki tiesivät, että tissit ja perse olivat tärkeimmät arviointikriteerit, joten en ikinä edes yrittänyt opiskella fysiikkaa ja kemiaa.

Onneksi Pervo-Keke ei ikinä koskenut. En ole kuullut, että hän olisi koskaan yrittänyt lääppiä ketään. Inhottavaa ja arveluttavaa hänen toimintansa oli silti. Miksi en mennyt kertomaan rehtorille? Koska sain todistukseen hyvän numeron tekemättä mitään. Minulle jäi jopa epäselväksi, mitä eroa on fysiikalla ja kemialla, mutta todistuksessani oli molemmista kasi.

Ei rehtorille kertominen olisi sitä paitsi edes auttanut. Luin Helsingin Sanomissa ja sen Kuukausiliitteessä julkaistut puistattavat jutut turkulaisista musiikinopettajista (kyllä, monikossa, sillä heitä oli kaksi), jotka samoihin aikoihin systemaattisesti käyttivät oppilaita hyväkseen ja kohdistivat heihin seksuaalista väkivaltaa. Molemmista opettajista tehtiin kanteluita, mutta asiaa katsottiin johtoportaan tasolla pitkään läpi sormien. Juttu on niin kuvottava, että sitä on vaikea edes uskoa, mutta totta se on. Molemmat opettajat myöntävät tekonsa.

Ensimmäisessä oikeassa työpaikassani lääppijä oli eläkeikää lähestyvä psykologianlehtori. Hän saattoi seistä yhtäkkiä takanani ja alkaa hieroa hartioitani, kun olin ottamassa kopioita. Hänen bravuurinsa oli ilmestyä keittokomeron oviaukkoon, kun olin yksin ottamassa kahvia, seistä siinä niin ettei ohi päässyt ja tuijottaa rintojani. En ollut ainoa kohde, vaan meitä oli muitakin: kaikki alle nelikymppiset naisopettajat. Ongelma oli ollut yleisesti tiedossa jo pitkään. Siitä puhuttiin useaan otteeseen rehtorille, joka puhutteli kyseistä kollegaa ja kielsi häntä toimimasta sillä tavalla. Arvatkaa, auttoiko.

Ainoa, mikä auttoi, oli asian heittäminen leikiksi. Kun hartioitani alettiin hieroa yllättäen, saatoin sanoa reippaasti ”Kiitos, mutta minulla ei ole hartiat jumissa”, kiemurrella irti ja poistua paikalta. Kun jouduin keittokomeron nurkkaan ahdistetuksi, saatoin huutaa muille kollegoille opehuoneen puolelle jotain tyyliin: ”Apua, minua pidetään vankina täällä! Tulkaa pelastamaan!” Tilanteet laukesivat ja sain ainakin hetken taas jatkaa töitäni rauhassa.

Toisen ihmisen alistaminen ja epäasiallinen kohtelu liittyy aina vallan väärinkäyttöön. Vaikka asioista puhuminen on epämiellyttävää ja kiusallista kaikille osapuolille, kuten näyttelijä Matleena Kuusniemi totesi A-studion haastattelussa, se on ainoa keino puuttua. On hienoa, että Metoon ansiosta naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan lisäksi nyt puhutaan myös miesten välisestä vallankäytöstä. Jos naisten kokema seksuaalinen häirintä ja väkivalta on ollut tähän asti normi, miesten toisiin miehiin kohdistama alistava väkivalta on ollut täysi tabu.

Toivoisin kovasti, että seuraavaan OPSiin saataisiin draama omaksi oppiaineekseen. Empatian ja tunnetaitojen opettaminen kaikille olisi selvästi tarpeellista.male-213729_1280.jpg

Kun tunnilla tehtiin sähkötöitä, Pervo-Keke kehotti vihjailevalla äänellä tyttöjä laittamaan ”töpselin sinne omaan jakorasiaan”.

Kuva: Pixabay

Tämä päivä lukuina

Koiralla oli mennyt maha jostain sekaisin ja se pyysi aamuyöllä yhteensä neljä kertaa ulos. Päivä oli noin viisi minuuttia yötä pidempi. Join aamulla kaksi kuppia kahvia.

Ajoin töihin 52 kilometriä. Pidin kahdeksan 45 minuutin mittaista oppituntia. Ajoin 52 kilometriä kotiin.

Koulupäiviä on jäljellä 50 ennen kesälomaa.

20180321_192915.jpg

Olen elänyt 34 vuotta ja yhden kvartaalin. Julkaisen 41. blogipostaukseni.