Väkivalta ei vähene resursseja vähentämällä

Kirjoitin viime viikolla perheväkivallasta mutta haluan kommentoida Ylen julkaisemaa uutista teettämästään kyselystä vielä koulun näkökulmasta. Mitä tehdä, jos luokassa joku käyttäytyy aggressiivisesti? Ylen haastatteleman asiantuntijan mukaan opettajalla on oikeus ”vain ohjata” väkivaltainen oppilas ulos. Opetushallituksen antamien ohjeiden ja sääntöjen mukaan tosin ”opettajalla on oikeus käyttää sellaisia oppilaan poistamiseksi välttämättömiä voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina oppilaan ikä ja tilanteen uhkaavuus tai vastarinnan vakavuus sekä tilanteen kokonaisarviointi huomioon ottaen”. Kukaan ei toki tiedä, mihin missäkin tilanteessa vedetään ”välttämättömän” raja, joten on parempi aina ”vain ohjata”, mikäli se on mahdollista. Mutta joskus valitettavasti tarvitaan myös niitä ”välttämättömiä voimakeinoja”.

Opettajan virkavelvollisuus on taata turvallinen oppimisympäristö kaikille. Jos oppilas menettää itsehillintänsä, opettajan tehtävä on pitää huolta, ettei hän vahingoita itseään eikä muita. Tilanteita, joissa näin on meneteltävä, voi tulla eteen koska tahansa ja kenelle tahansa. Ongelmallista on se, että opettajankoulutukseen ei kuulu sellaista osuutta, joka antaisi valmiuksia väkivaltaisesti käyttäytyvän oppilaan kanssa toimimiseen, esimerkiksi kiinnipitokoulutusta. Yliopistosta työelämään siirtyvät aineenopettajat, luokanopettajat ja erityisopettajat eivät tiedä edes teoriassa, miten riehuva oppilas taltutetaan turvallisesti, saati että osaisivat oikeasti toimia tilanteen osuessa kohdalle.

Olen urani aikana joutunut muutaman kerran niin akuutisti uhkaavaan väkivaltatilanteeseen, että on ollut pakko vain toimia omaa ja oppilaankin oikeusturvaa uhaten. Kerran esimerkiksi eräs oppilas raivostui niin paljon, että alkoi yhtäkkiä heitellä tuoleja. Sitten hän repi lämmityspatterin irti luokan seinästä. Hän ei rauhoittunut, vaikka pyysin. Kun hän alkoi hakata päätään ikkunaan, oli pakko mennä väliin fyysisesti. Pelkäsin, että ikkunalasi menee rikki ja oppilaan pää siitä läpi. Silloin toivoin, että erityispedagogiikan massaluentojen sijaan koulutukseeni olisi sisältynyt edes yksi käytännön työpaja kiinnipidosta.

Linkitän tähän loppuun vielä Aamulehden yleisönosastolta kirjoituksen, joka on ihan täyttä asiaa. Se voisi olla minun tai kenen tahansa kollegani kynästä. Aina kun koulutuksesta säästetään, säästetään väärästä paikasta. Sen sijaan lisäämällä resursseja voitaisiin ennalta ehkäistä monia yhteiskunnalle kalliita ongelmia, myös väkivaltaa.

väkivalta.jpg

Peruskoulun hienous ja heikkous on se, että samassa opetusryhmässä ovat penaalin terävimmät ja tylsimmät kynät ja kaikki siltä väliltä, sekä myös kaikki ne, joiden terä on katkennut. Mitä tehdään, jos opettajalla ei ole sopivaa teroitinta?

Kuva: Pixabay

 

 

Kaksi näkökulmaa lapsettomuuteen

 

dialogi (1).jpg

 

 

 

Taustaa: Nimimerkit Illusia (Toiveissa) ja Lapseton kasvattaja ovat tutustuneet toisiinsa tiiviin harrastusryhmän kautta viisi vuotta sitten. Samana vuonna Illusia ja hänen miehensä olivat juuri lopettaneet tuloksettomiksi jääneet hedelmöityshoidot ja aloittaneet adoptioprosessin. Illusialle tuo vuosi 2013 oli elämän rankin; hän kuvailee itse olleensa ihmisraunio, joka pidätteli koko ajan itkua.

 

 

 

 

 

LAPSETON KASVATTAJA:

Tutustumisemme alkuvaiheessa kerroit, että olette adoptioprosessissa. Muistan ajatelleeni, että vau, tuotakaan asiaa ei toisesta ihmisestä päällepäin näe. Ajattelin ja taisin sanoakin sen silloin sinulle, että olet rohkea ja vahva, kun kerrot avoimesti noin vaikeista asioista. Sitten joskus myöhemmin kun löysin blogisi ja luin, kuinka rikki olit, sain taas ahaa-elämyksen: tuokaan ei näkynyt päällepäin. Miltä tämä sinusta kuulostaa?

Entä oletko aina tiennyt haluavasi äidiksi? Puhuimme joskus romaanikäsikirjoituksestasi, jota työstät ja joka käsittelee lapsettomuutta. Sanoit kirjoittavasi siitä, miksi lapsettomuudesta tulee kriisi. Miksi siitä tulee kriisi? Mietin myös, tuntuuko tahattomasti lapsettomasta pahalta lukea kirjoituksiani vapaaehtoisesta lapsettomuudesta.

ILLUSIA:

Aivan mahtavaa, että pyysit minua kirjoittamaan tällaista postausta! Olen ehtinyt itsekin ajatella aikaisemmin, että olisi kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia lapsettomuusasioista eri tilanteessa olevan kanssa.

On todella kiinnostavaa kuulla, miltä tilanteeni vaikutti ulospäin. On myös todella tärkeä oivallus, että ihmisen isotkaan kriisit tai järkyttävät elämäntapahtumat eivät välttämättä näy päällepäin. Tavallaan se on surullistakin. Vahvaa, reipasta ja iloista esittämällä jää helposti yksin. En oikeastaan ikinä ole kunnolla romahtanut kenenkään muun kuin mieheni seurassa, vaikka olisin kyllä halunnut romahtaa. Aina sitä kuitenkin hillitsi kyyneleensä ja vakuutti, että selviää kyllä. Täytyi pitää huolta vastaanottajasta. Monen on niin suunnattoman vaikea ottaa toisen surua vastaan. Sitä kaikkea yritän tällä kirjoittamisella paljastaa. Sitä, että se oli uskomattoman rankkaa ja sitä, että siitä voi kuitenkin selvitä.

Mulla on tosiaan tulossa romaanikäsikirjoitus, jossa käsittelen tahatonta lapsettomuutta. Olen pohtinut paljon sitä, miksi tahattomasta lapsettomuudesta tulee niin iso kriisi. En ole vielä löytänyt täydellistä vastausta, mutta ajattelen, että se on useamman tekijän summa. Ensinnäkin se koskee jotain todella perustavanlaatuista elämän osa-aluetta. Sellaista, joka on superluonnollista ja näennäisen helppoa ja tavallista. Ja sellaista, johon keho ja mieli ovat valmistautuneet koko kasvamisen ajan. Toiseksi ulkopuolelta tulee aivan kamalasti painetta, kysymyksiä ja oletuksia lapsen saamiseen. Siitä puhutaan todella luonnollisena osana elämää eikä lapsen saamista kamalasti kyseenalaisteta. (Paitsi nykyään, kun myös vapaaehtoisesti lapsettomien ääni pääsee kuuluviin.) Kolmanneksi tahaton lapsettomuus lykkää kärsijänsä edellisestä johtuen eristyksiin. Lapsettomuus on kamalan yksinäistä ja se aiheuttaa paljon kohtaamisen ongelmia. Neljänneksi hormonit oikeasti laittavat kropan ja mielen todella sekaisin. Ja viidenneksi olen sitä mieltä, että tahaton lapsettomuus on jatkuvaa kuoleman kanssa elämistä. Mitä enemmän lasta toivoo, ajattelee ja yrittää, sitä konkreettisemmaksi mielikuva lapsesta muodostuu. Se lapsi kuolee joka ikinen kerta, kun kuukautiset alkavat ja se toivo on kerättävä takaisin ennen seuraavaa ovulaatiota. Se tekee siitä kaikesta älyttömän rankkaa!

Luulen, että olen aina tiennyt haluavani äidiksi. Minulla on aina ollut vahva hoivavietti ja jo ihan pienenä lapsena hoisin paljon pikkusisaruksiani ja muitakin vauvoja. Nuorena ajattelin kyllä, ettei minun välttämättä tarvitsisi saada biologista lasta, vaan että adoptio voisi olla hyvä vaihtoehto myös. Adoptio ei kuitenkaan enää aikuisena tuntunut vaihtoehdolta, koska ajattelimme, että biologinen lapsi olisi helpompi saada.

Kriisin alkuvaiheessa ajattelin, että vapaaehtoisesti lapseton on todella minun tilanteeni toinen ääripää, jonka kanssa en voi millään saada yhteisymmärrystä aikaan. Kuinka vapaaehtoisesti lapseton voisi ymmärtää sen kamppailun, mitä tahattomasti lapseton käy läpi lapsen saamisen vuoksi? Nykyään ajattelen, että kaikenlaisilla lapsettomilla on todella paljon yhteistä. Me molemmat joudumme vastaamaan ympäriltä tulevaan paineeseen ja jatkuviin kysymyksiin. Tahattomasti lapsetonta myös usein ymmärretään paremmin kuin vapaaehtoista lapsetonta.

Minua ei todellakaan loukkaa ajatus siitä, että sinä et halua lasta. Jos jotain, se aiheuttaa minussa kateutta. Kuinka paljon helpommalla olisinkaan päässyt ja tulisinkaan pääsemään, jos en haluaisi lasta! Lapsen haluaminen on se minun kriisini ydin ja jos en haluaisi lasta, olisi kriisi niin paljon pienempi (käytännössä endometrioosiin sopeutumista). Olen lukenut sinun blogiasi ja ollut todella paljon samaa mieltä. Uskon, että on lapsettomuus sitten tahallista tai tahatonta, se avaa silmät monelle asialle ja sen vuoksi on helppoa ymmärtää toisen näkökantoja. Minusta on aivan mielettömän hienoa, että olet tyytyväinen elämääsi ilman lasta ja että haluat elää omannäköistä elämääsi. Lisäksi ajattelen, että on todella tärkeää, että kirjoitat aiheesta. On hyvä, että mahdollisimman monenlaiset äänet pääsevät tällä elämänalueella kuuluviin.

Minun kriisissäni yksi ikävä ajatus oli myös jatkuvuuden loppuminen minuun. Ajattelen minulla olevan paljon hyviä elämänarvoja ja asenteita ja tapaa olla tässä maailmassa. Kärsin todella paljon siitä ajatuksesta, että se kaikki pysähtyisi minuun. Tässä kohtaa on varmaan hyvä mainita, että sisaruksillanikaan ei ole lapsia, joten minulla ei ole sukulaislapsia. Mitä sinä ajattelet jatkuvuudesta?

LAPSETON KASVATTAJA:

Olen niin iloinen, että uskalsin pyytää ja että suostuit tähän dialogiin. Olen nimittäin kokenut syyllisyyttä siitä, että minä voin valita lapsettomuuden vaikka sinä kärsit siitä. Näin hölmö olen.

Minä en onneksi ole kokenut juurikaan painetta ulkopuolelta. Olen kasvanut ympäristössä, jossa myös lapsettomuus on normi. Lisäksi koska siskollani on kolme lasta, ei minulla ole paineita ”tehdä äidistäni isoäitiä”. Isälläni on kaksi alaikäistä lasta vielä huollettavanaan, joten hänkään ei ole kysellyt lastenlasten perään. Ainoastaan tutut ja puolitutut ovat joskus kyselleet lisääntymisestäni, ja niistä en ole kovin pahasti jaksanut ottaa paineita. Miten on sinun laitasi? Koetko ulkopuolista painetta ja miten suhtaudut siihen? Vai onko se enemmän sitä sisäistä kaipuuta olla äiti?

En tiedä, olisiko tilanne kohdallani erilainen, jos ei minulla olisi niin läheiset välit siskoni lapsiin. Ehkä kaipaisin omia, jos en saisi lainalapsia koskaan luokseni. Mistäs sitä tietää? Koen kyllä myös pystyväni ammattini kautta vaikuttamaan aika paljon. On palkitsevaa, että pystyn vaikuttamaan niin monen nuoren elämään ja ohjaamaan heitä kasvussa.

ILLUSIA:

On tosiaan aika kummallista, kuinka paljon meidän toimintaa määrää epämääräinen ja usein aiheeton syyllisyys tai pelko toisen suhtautumisesta. On tietysti myös hyvä muistaa, että asian arkuus ja rankkuus vaihtelee myös kriisin vaiheiden mukaan. Mulla on jo ollut reilusti aikaa toipua ja olen päässyt jaloilleni ja ajatuskin on selventynyt paljon. En tiedä, olisiko aikaisemmin ollut vaikeampi suhtautua vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. En tosin usko, koska muistaisin varmaan, jos olisi.

Hienoa, että sinua ei ole painostettu ulkopuolelta. Se on todella tärkeää. Minäkään en ole koskaan joutunut lähipiirin painostamaksi lisääntymisasioissa, mutta ulkoapäin olen kyllä kuullut kommentteja. Saattaa tosin olla, että korvani ovat erityisen herkistyneet tuollaisille kommenteille ja otan niistä helposti itseeni. Pahimpia tilanteita ovat olleet sukujuhlat omien häiden jälkeen. Siellä on aina joku vanhempi sukulainen, joka ottaa nämä asiat puheeksi. Onneksi tätä nykyä on helppo kertoa, että odotamme lasta. Ne kysymykset eivät enää viillä niin syvältä.

Ihanaa, että ajattelet oppilaista noin. On tosi tärkeää, että lapsilla ja nuorilla on ympärillään mahdollisimman paljon luotettavia ja vaikuttavia aikuisia. Se on meidän työssä aivan parasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Tuo on varmasti aivan totta, että kriisin vaihe vaikuttaa siihen, miten esimerkiksi näkee muut ihmiset ympärillään tai suhtautuu työkavereiden uteluihin. Ihanaa, että olet saanut tukea kaiken läpikäymiseen ja että tunnet päässeesi jaloillesi.

Vapaaehtoinen lapsettomuus varmaan harvemmin aiheuttaa kenellekään mitään kamalaa kriisiä, mutta on silti ollut hyödyllistä kirjoittaa omia ajatuksia järjestykseen. Ja lukemalla sinun blogiasi olen oppinut ymmärtämään paremmin, mitä käyt läpi. Kiitos siitä.

ILLUSIA:

Tämän dialogin kirjoittaminen on ollut todella mielenkiintoista. On hienoa saada pohtia aihetta yhdessä. Kiitos tästä!

Diginatiivien vanhemmat, olette so last season

Joulu–tammikuun Imagessa (12/2017) kysytään, onko mikään enempää ”last season” kuin käyttää ilmaisua ”so last season”. Ei varmaan ole. Ja ainoat, jotka sitä käyttävät, olemme me varhaiskeski-ikäiset ihmiset, jotka yritämme epätoivoisesti opettaa nykynuorisolle digi-, some- ja mediankäyttötaitoja.

Toinen ilmaus, jota ei pitäisi käyttää, on ”diginatiivi”. Diginatiiveja ei ole olemassakaan. Diginatiiveiksi kutsutaan 2010-luvun lapsia, jotka ovat syntyneet mobiililaite kädessä. Nimitys on harhaanjohtava, sillä kaikesta huolimatta ”diginatiivi” ei osaa oikeasti käyttää sitä kännykkää tai pädiä.

Lapsille pitää elämän varrella opettaa monenlaisia selviytymistaitoja, esim. kuinka pissataan pottaan, käytetään haarukkaa ja veistä, sidotaan kengännauhat, ylitetään autotie turvallisesti – ja kuinka käytetään digilaitteita ja mediaa oikein. Toistan vielä: kukaan ei ole diginatiivi syntyessään. Ongelma on siinä, että me viime vuosituhannella syntyneet emme itsekään välttämättä surfaile aallonharjalla omien digitaitojemme kanssa, ja medialukutaito on monelta aikuiseltakin hukassa. Opeta siinä sitten lapsille.

Yleisradio onneksi pelastaa meidät. Jos sinun mielestäsi on ok postata lapsesi kuvia someen, jos mielestäsi on hauskaa, kun nelivuotias osaa ladata appstoresta pelin kännykkääsi ennen kuin edes huomaatkaan tai jos olet muuten vain epävarma siitä, miten lasta ja nuorta pitäisi ohjata digitaalisuuden ristiaallokossa, lue lisätietoa täältäJos et jaksa lukea, voin tiivistää: Oleellisinta on, että kotona ollaan aidosti kiinnostuneita siitä, mitä lapsi tekee vapaa-ajallaan.

 näköradio.jpg

Suora lainaus yllä linkittämäni sivuston alalaidasta: ”Saateteksti on kirjoitettu yhdessä Mediakasvatuskeskus Metka ry:n kanssa. Se perustettiin 60 vuotta sitten vastaamaan yleiseen huoleen siitä mitä televisio tekee lapsille.” Niin muuttuu maailma, Eskoni.

Kuva: Pixabay

Pakkoruotsi on ruma sana

Ulkomailla matkustaessa on kiva olla suomalainen. Maabrändimme on suhteellisen hyvä; ihmiset ympäri maailman tervehtivät suomalaista turistia iloisesti. Hauskaa on myös oma salakielemme suomi, jota harva kaduntallaaja muualla kuin Suomessa ymmärtää. Huono puoli on, että suomalaisen on pakko muiden kuin toisten suomalaisten kanssa kommunikoidakseen opiskella vieraita kieliä. Vähintään englantia on jokaisen päntättävä koulussa. Tämä tosin on ”huono puoli” vain niiden mielestä, joita vieraiden kielten opiskelu ei syystä tai toisesta nappaa.

Vieraan kielen lisäksi jokainen suomalaista peruskoulua käyvä joutuu opiskelemaan ympäristöoppia, terveystietoa, uskontoa tai elämänkatsomustietoa, historiaa, yhteiskuntaoppia, matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, biologiaa, maantietoa, liikuntaa, musiikkia, kuvataidetta, käsityötä, kotitaloutta, äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä toista kotimaista kieltä. Toinen kotimainen kieli on suomenkielisillä oppilailla ruotsi ja ruotsinkielisillä oppilailla suomi. Tästä huolimatta ruotsi on ainoa peruskoulun oppiaine, joka saa etuliitteekseen sanan ’pakko’. Miksi? Kaikki muutkin edellä luettelemani oppiaineet ovat pakollisia; lisäksi vielä ’pakkoruotsin’ oppianeen virallinen nimitys on ’toinen kotimainen kieli’, eli se ei edes automaattisesti tarkoita ruotsia.

Yle uutisoi tänään, että Itä-Suomessa aletaan tutkia mahdollisuutta jättää ruotsi pois ja ottaa tilalle ”jokin muu vieras kieli, esimerkiksi venäjä”. Mutta kun ruotsi ei ole ’vieras kieli’. Opetusministeriön nettisivuilla tästä puhutaan sentään oikealla nimellä ”toisen kotimaisen kielen valinnaisuutta koskevana kokeiluna”. (Lähetin jo palautetta Ylelle; katsotaan, korjaataanko termit.)

Ymmärrän, että jotakuta koululaista turhauttaa ruotsin opiskelu. Varmasti voimme kyseenalaistaa joka ikisen oppiaineen oppimäärän tarpeellisuuden yksilötasolla. Opettajia tässä Opetusministeriön päätöksessä ei selvästi ole taas kuultu. Mietin myös, onko perustuslain asiantuntijoiltakaan kysytty. Voiko Opetusministeriön kokeilu ajaa sen faktan ohi, että perustuslakimme mukaan Suomi on kaksikielinen maa?

riisipuuro.jpg

Kun olin lapsi, isälläni oli tapana kutsua riisipuuroa ’resebyråksi’, koska se huvitti häntä. Sen tähden minä luulin aika pitkään, että ’resebyrå’ on ’riisipuuro’ ruotsiksi. Mitä minustakin olisi oikein mahtanut tulla, jos ei koulussa olisi opetettu toista kotimaista kieltä?

Kuvalähde: https://www.flickr.com/photos/84926615@N00/16080680712

 

 

 

Karvainen kasvattaja – koulukoira opettajan työparina

Pari vuotta sitten jouduin olosuhteiden pakosta ottamaan koiran mukaani kouluun. Mies oli matkoilla ja minulla opetustuntien jälkeen sovittuna draamaryhmän näytelmäharjoitukset. Otin koiran mukaan töihin, koska sille olisi tullut liian pitkä päivä olla yksin kotona. Koulumme tontilla on tyhjillään olevaa sisätilaa, johon olin saanut rehtorilta luvan viedä koiran päivän ajaksi. Se vain ei halunnutkaan jäädä yksin vieraaseen paikkaan vaan alkoi ulvoa perääni. Raukka kuulosti niin säälittävältä, että juoksin kysymään reksiltä ja seuraavalta opetusryhmältäni lupaa tuoda koiran luokkaan. Kaikille se sopi. Hain siis karvaisen ystäväni mukaan oppitunnille.

Silloin ensi kertaa huomasin eläimen läsnäolon rauhoittavan vaikutuksen luokkahuoneessa. Onnistuin saamaan koiran avulla kontaktin muutamaan sellaiseen oppilaaseen, joita en ollut aikaisemmin osannut motivoida oikealla tavalla. Aloin hakea eläinavusteisuudesta tietoa internetistä ja löysin Sosped säätiön kurssin. Ajatus jäi hautumaan kesäloman ajaksi. Elokuussa 2016 kävimme koirani kanssa Helsingissä soveltuvuuskokeessa, jonka läpäisimme, ja syksyllä aloitimme koulutuksen.

Sosiaalipedagogiikassa yhdistyvät kasvatus- ja yhteiskuntatiede. Sosiaalipedagogisen toiminnan tavoitteita ovat esimerkiksi ihmisenä kasvaminen sekä vuorovaikutus- ja tunnetaitojen vahvistaminen. Työtavoissa korostuu luovuus ja toiminnallisuus. Sosiaalipedagogisessa koiratoiminnassa ohjaajan tukena on koira. Koiralla on monta roolia: se on jäänrikkoja, turvallinen kaveri ja ihmisen peili. Koira pystyy aistimaan sellaisiakin asioita, jotka meiltä ihmisiltä jää monesti huomaamatta. Siksi koira usein automaattisesti hakeutuu niiden luo, jotka tarvitsevat eniten tukea ja huomiota. Vuorovaikutus- ja tunnetaitojen harjoittelu voi olla aluksi helpompaa koiran kuin toisen ihmisen kanssa.

Työssäni olen huomannut, että koiran läsnäolo rauhoittaa luokkatilannetta ja auttaa nuoria keskittymään. Yleensä levottomatkin oppilaat pystyvät säätelemään omaa toimintaansa siten, että ottavat koiran huomioon. Ja kun koiralla on luokassa mukava olla, se luonnollisesti tarkoittaa sitä, että kaikilla muillakin on työrauha.

Hauskaa tässä on ollut huomata, miten samanlaisia olemme koiran kanssa, kuten jo edellisessä postauksessani totesin. Väsymme molemmat meteliin ja jatkuvaan sataprosenttisen läsnäolon vaatimukseen. Niinä päivinä, kun koira on kanssani töissä, käyn tauoilla sen kanssa ulkona kävelemässä ja hengittämässä raitista ilmaa. Silti koira on ihan kuitti muutaman tunnin jälkeen, kuten omistajansakin.

Pakko vielä verrata koiraa ja ihmislasta myös tästä näkökulmasta: Harva opettaja voi ottaa vauvaa töihin mukaan ja perustella sen läsnäoloa pedagogisesti. Koirien käyttö työpaikoilla, ainakin opetus- ja sosiaalialalla, sen sijaan on nykyään jo yleisesti tunnustettua. Katsokaa vaikka tämä ihana video New Yorkin koulukoirista!

12. kuva.jpeg

Yläkoululaiset eivät nuku päiväunia kesken koulupäivän, mutta koulukoira voi nukkua. Sen turvapaikka on opettajanpöydän alla. Oppilaat tietävät, että kun koira lepää, sitä ei saa häiritä.

 

 

Opettaja saa kaataa pois oppilaan kokiksen, mutta toista ihmistä ei saa pahoinpidellä – ei edes omaa lasta

Pakko ihan vähän kommentoida Iltalehdessä tänään julkaistua juttua, jossa kerrotaan vanhempien saaneen sakot lapsensa kurittamisesta. Uutinen on hämmentävä; sen kärkeä on vaikea löytää. Otsikko antaa ymmärtää uutisen liittyvän oppilaan ja opettajan väliseen kädenvääntöön virvoitusjuomasta, mutta lopulta tekstissä kuitenkin puhutaan oikeudenkäynnistä, jossa on ratkaistu lapsen ja hänen vanhempiensa välisiä asioita.

(Uutinen sinänsä olisi kiinnostava esimerkki äikäntunnille siitä, miten uutista ei rakenneta eikä otsikoida. Myös lukijoiden kommentteja olisi hyödyllistä analysoida oppilaiden kanssa; osa niistä on täysin asiallisia, mutta joillain kommentoijilla menee hiukan aiheen vierestä. Tällaiset tekstitaidot ovat tarpeen valemedioiden ja populismin aikana. Koska tämä kirjoitus ei ole uutinen vaan blogiteksti, jonka tekstilajille tyypillistä on kirjoittajan oman äänen kuuluminen, kerron vielä mielipiteeni aiheesta.)

Oppilaiden on noudatettava koulun sääntöjä ja opettajan vastuulla on valvoa, että niin tapahtuu. Totta kai opettajan täytyy myös kunnioittaa ja kuunnella oppilaita. Meidän vastuumme kasvattajina on opettaa lapsille ja nuorille, että onnistunut vuorovaikutus vaatii kunnioitusta ja kuuntelemista molemmin puolin. Toki toivoisi, että tämä olisi opittu jo kotona. Mikä tilanne kyseisellä hetkellä luokkahuoneessa oli, sitä emme voi tietää, joten turha spekuloida. (Ihme muuten, ettei kukaan kuvannut ja ladannut sitä Youtubeen!)

Uutinen kuitenkin varsinaisesti käsitteli perheväkivaltaa; siitäkään emme voi sanoa mitään, koska kukaan meistä ei ollut paikalla. Joka tapauksessa koulupsykologin on viran puolesta puututtava asioihin, jos on pienikin epäilys, että puuttumiseen on aihetta. Lehtijutun mukaan oikeus on tuominnut vanhemmat sakkorangaistuksiin oman lapsensa turhasta ruumiillisesta kurittamisesta, eli ehkä aihetta olikin.

Väkivalta on aina väärin – oli tekijöinä ja uhreina sitten aikuisia tai lapsia, sukulaisia tai ventovieraita. On ihan oikein, että pahoinpitelystä saa rangaistuksen.

cola.jpg

Kuvan kolapullo ei liity tapaukseen.

Raskas työ vaatii työtaakan keventämistä

Viime aikoina olen miettinyt erityisen paljon sitä, mikä olisi unelmatyöni. Opettajan ammatti on ollut lapsuudesta asti unelmani, mutta nyt se on alkanut kyllästyttää. Olen viimeisen vuoden aikana lukenut arviolta miljoona artikkelia, joissa käsitellään onnellisuutta tai unelmien toteuttamista; niitä muuten julkaistaan nykyään todella paljon! Vai onko kyse samasta ilmiöstä kuin vauvakuumeessa, kun näkee ympärillään vain raskaana olevia naisia? (Siitä minä en tiedä mitään.)

Pari päivää sitten vastaan tuli kiinnostava Hesarin juttu, jossa puhutaan mm. siitä, kuinka oma unelmatyö voi osoittautua vääräksi.  Artikkelissa haastateltu motivaatiovalmentaja Leena Ståhlberg sanoo: ”Pysyminen väärältä tuntuvassa työssä voi johtaa kyynistymiseen.” Juuri sitä olen alkanut pelätä.

Työ on niin tärkeä osa elämää, että haluaisin nauttia siitä. Uskon oman motivaatiopulani säteilevän myös oppilaisiin. Se tuntuu erityisen kurjalta. Tiedän, että parhaimmillani saan sen tyhmimmän ja laiskimmankin oppilaan innostumaan – ainakin tunniksi – vaikka lauseenjäsennyksestä. Kun olen itse väsynyt, ei oppilaitakaan jaksa kiinnostaa. Opettajan työtä ei voi tehdä kunnolla leipiintyneenä.

Nyt, kun duunissa on tuntunut tökkivän jo pitemmän aikaa, olen harkinnut alan vaihtoa. Rakastan kuitenkin kaikkea, mikä liittyy ammattiini: opettamista, kirjallisuutta, kirjoittamista, teatteria ja draamakasvatusta, tarinoiden keksimistä ja kertomista. Vain yhtä intohimoistani – matkustamista – en pääse toteuttamaan työssäni, mutta pitkät opetuksettomat ajat kieltämättä kelpaavat. Mieluummin ansaitsen vähemmän ja pidän paljon vapaata kuin tienaan tuhansia enkä pääse ikinä reissuun. Kaikki, mikä töissä ei ole kivaa, liittyy kouluun instituutiona ja ympäristönä. Mutta mitä muita tapoja minulla voisi olla toteuttaa intohimojani kuin yläkoulun opettajana toimiminen?

Tässä lista minun unelmaduuneistani:

  • tietokirjailija
  • dekkarikirjailija
  • näytelmäkäsikirjoittaja
  • vakavasti otettava lifestylebloggari
  • kirjallisuus- ja teatterikriitikko
  • matkailutoimittaja
  • draamakouluttaja
  • matkailu- ja elämyspalveluiden tuottaja

Kaikissa onnellisuus- ja unelmaoppaissa käsketään menemään rohkeasti kohti sitä, mikä pelottaa, joten aion painaa julkaise-nappia, vaikka se hirvittääkin. Altistan itseni naurunalaiseksi: entä jos unelmani ovat muiden mielestä tyhmiä ja mahdottomia saavuttaa? Haluaisinkin kuulla: Minkälaisia unelmaduuneja itse keksitte? Kuulostaako minun listani mielestänne ihanalta tai typerältä? Vielä kaupan päälle kehotan teitä kaikkia jakamaan tätä blogia kaikille tutuillenne, joita aiheeni saattaisivat kiinnostaa! (Mitä useampi blogiani lukee, sitä lähempänä olen bloggarin uraa.)

raskas työ

Kuvassa uuden lempikahvilani (San Chocolato Fuengirolassa) pation seinä. ”Te quiero libre” on englanniksi ”I want you free”. Miten sinä kääntäisit sen suomeksi?

 

Kauniita unia vuodelle 2018

Olen aina nähnyt työpainajaisia. Ei väliä, olenko ollut kesäduunissa nakkikioskilla vai opettajan virassa. Yleensä joka lomasta menee vähintään pari yötä painajaisiin – kesälomasta ensimmäinen viikko – ennen kuin alkaa helpottaa. Se on kai alitajuntani tapa käsitellä stressiä. Viime kesänä näin joka yö työpainajaisia kevätjuhlasta koulun alkuun asti. Siitäkin päättelin, että tarvitsen ylimääräisen tauon tämän lukuvuoden keskelle.

Opettajalla on kaksi perustehtävää: opettaa oppiaineensa oppimäärä valtakunnallisen opetussuunnitelman mukaisesti jokaisen oppilaan yksilölliset tarpeet huomioiden sekä huolehtia oppilaiden kasvamisesta yhteiskuntakelpoisiksi ihmisiksi. Mielestäni aineen opettamista tärkeämpi on kasvatustehtävämme. Sijaisellenikin sanoin, että niillä Runebergin runoilla ei ole niin suurta merkitystä – tärkeintä on huolehtia, että kaikki lapset säilyvät hengissä.

Pari yötä sitten näin painajaista, jossa yksi oppilaistani kuoli. Tunne unessa oli murskaava. En rakasta oppilaitani kuin omia lapsia mutta välitän heistä aidosti. Työskentelemme yhdessä niin tiiviisti niin pitkän aikaa, että olisi tosi outoa, jos en välittäisi. Koulun kasvatusvastuu rajoittuu (onneksi) kouluaikaan; sen ulkopuolella vastuu on vanhemmilla. Silti välillä mietin oppilaiden asioita iltaisin. En pysty edes kuvittelemaan, miten raastavaa on vanhempien ikuinen ja kokoaikainen huoli omista lapsista. Minkälaisia painajaisunia se mahtaa aiheuttaa?

Vuonna 2017 kaksi oppilastani teki itsemurhan; pahin painajainen toteutui. Sanotaan, että itsemurhan tekeminen on itsekästä. Se onkin. Kaipaamaan jäävät läheiset joutuvat lopun elämäänsä suremaan ja kamppailemaan itsesyytösten kanssa. Toisaalta kukaan meistä ei pyydä saada syntyä; itsekästä on myös olettaa muiden elävän, jottei minun tarvitsisi kokea surua.

8 (2)_kuva
Tältä vuodelta toivon kauniimpia unia.

 

Nimimerkki Lapseton Kasvattaja

Vaikka en halua omia lapsia, siedän melko hyvin muiden ihmisten jälkikasvua. Ystävieni ja sukulaisteni lapset ovat mukavia, ja tulen heidän kanssaan yleensä hyvin toimeen. Lisäksi olen ammatiltani opettaja, eli kasvatan muiden mukuloita työkseni.

Siskollani on kolme lasta, joiden kanssa vietän paljon aikaa. Rakastan siskoni lapsia yli kaiken, ja olen mielestäni hyvä täti. Koen usein onnistumisen tunteita myös töissä; olen mielestäni hyvä siinä, mitä teen. Olen tehnyt opettajan hommia kymmenisen vuotta, toki koko ajan itseäni kehittäen ja kouluttaen.

Viime aikoina kuitenkin on alkanut tuntua siltä, että en jaksaisi enää joka päivä huolehtia muiden pennuista. Kasvatustyö on alkanut tuntua kuormittavalta. Joka luokassa on useampi erityisoppilas: on oppimisvaikeuksia, käytöshäiriöitä ja monenlaisia muita henkisiä ja fyysisiä esteitä oppimiselle. Lisäksi joka luokalla on muutama “normaali” laiska ja motivoitunut oppilas. Kaikilla on murrosikä. Jokaiselle on löydettävä hänelle itselleen sopivin tapa oppia ja onnistuttava toteuttamaan nämä yksilölliset tarpeet opetustilassa, jossa on 25 yksilöä.

Yhteistyö huoltajien kanssa on useimmiten rakentavaa. Osa oppilaiden vanhemmista on kuitenkin täysin välinpitämättömiä. Sitten on myös huoltajia, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan koulun ja opettajien vastustaminen. He eivät näe yhteiskunnan tarjoaman ilmaisen ja laadukkaan koulutuksen arvoa vaan yrittävät kaikin tavoin saada opettajia kiinni virheistä.

Toki on myös huonoja opettajia, jotka tekevätkin virheitä. Ammattitaitoisten ja sydämellisten pedagogien lisäksi alalla on myös todella omituisia, äärikonservatiivisia, ymmärtämättömiä, epäreiluja ja omaa auktoriteettiasemaansa väärällä tavalla rakastavia kollegoja. Pakko myöntää: eivät kaikki opettajat ole täydellisiä.

Kaikki tämä – oppilaat, joiden ongelmia en pysty yksin ratkaisemaan, hankalat huoltajat, yhteistyökyvyttömät kollegat ja joskus ihan mahdoton byrokratia – ovat onnistuneet lannistamaan minut, ainakin toistaiseksi. Noin vuoden ajan olen tuntenut oloni riittämättömäksi työssäni. Onnistumisia ei tule tarpeeksi siihen verrattuna, miten paljon paskaa opettajana joudun ottamaan vastaan. Olen noin vuoden ajan aktiivisesti miettinyt, miten saisin edes pienen tauon työstä. Opinto- tai vuorotteluvapaa ei onnistu, sillä minulla ei ole vielä tarpeeksi työvuosia takana – ensimmäiset viisi vuotta valmistumisen jälkeen meni pätkätöissä ja välillä työttömänä.

Moni minun tilanteessani oleva tekee vauvan. Pakko myöntää: minäkin olen ihan tosissani miettinyt, pitäisikö sittenkin jättää ehkäisy pois, jotta ongelma ratkeaisi. Yleensä vanhempainvapaan jälkeen palataan töihin tosi motivoituneena, koska vauvan kanssa kotona oleminen on niin raskasta. Mutta siinä kai se vastaus jo tulikin: ei lapsen saaminen auttaisi mitään vaan vain pahentaisi asiaa; sen jälkeen olisi oltava koulun kanssa tekemisissä myös huoltajan roolissa.

Niinpä aloin säästää rahaa ja täytin virkavapaa-anomuksen. Luin Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirjan Unelmahommissa ja kuuntelin Unelmaduunarit-podcastin jokaisen jakson. Kävin työväenopiston espanjan alkeet. Viime viikolla tein jouluarvioinnit, ohjeistin sijaisen ja hyvästelin oppilaat. Lensin miehen ja koiran kanssa Malagaan eilen. Tavoitteeni on seuraavien parin kuukauden aikana tehdä vain asioita, joista pidän. Esimerkiksi kirjoittaa.

IMG-20171218-WA0012

Olisi kiva kuulla, miten ja miksi olette päätyneet lukemaan tätä blogiani, joten kommentoikaa ihmeessä,

toivoo nimimerkki Lapseton Kasvattaja