En halua lapsia, haluan kirjoittaa

Vapaaehtoinen lapsettomuus nousi valtamedian aiheeksi viime talvena sen jälkeen, kun Väestöliitto julkaisi uuden perhebarometrinsa joulukuussa. Sitä ennen siitä ei juurikaan puhuttu tai kirjoitettu missään. Väestöliiton teettämä tutkimus paljasti vapaaehtoisen lapsettomuuden olevan nouseva trendi. Omassa elämässäni aihe kuitenkin tuli ajankohtaiseksi jo muutamia vuosia sitten, kun tajusin ystävieni ryhtyvän yhtäkkiä äideiksi ja kaikkien ympärilläni olettavan minun tekevän samoin.

Lasten saaminen ja lapsettomuus ovat tabuja. Ei ole korrektia kysyä toisten perhesuunnittelusta, ei välttämättä edes omien sukulaisten tai kavereiden. Siksi yllätyin joka kerta, kun lähipiiristä kuului vauvauutisia. Siihen asti olin naiivisti luullut, ettei kukaan kaltaiseni järkevä ihminen halua lapsia. Ei minulle ollut tullut mieleenkään, että omat ystäväni haaveilivat lapsiperhe-elämästä. Heille taas on tullut yllätyksenä se, että minä ja mieheni emme todellakaan halua lapsia.

Kaveriporukassamme joku on koko ajan raskaana, ja vauvat ovat suosittu puheenaihe. Kaikki tuntuvat haluavan vauvoja ja ajattelevan lisääntymistä jatkuvasti. Kaikki paitsi minä. Viime syksynä aloin etsiä netistä vertaistukea vapaaehtoiseen lapsettomuuteeni. Löysin vain muutamia yksittäisiä blogipostauksia muun muassa muotiblogeista, joiden kirjoittajat eivät puhutelleet minua millään muulla tasolla kuin sillä, että eivät minun tavoin tahtoneet lisääntyä. Kaipasin jotain enemmän; kaipasin ajatustenvaihtoa oikeasti kaltaisteni ihmisten kanssa.

Koska en löytänyt verkosta vertaistukea, päätin avata keskustelun itse ja perustin tämän blogin. Näkökulmani on hyvin rajattu: Olen akateemisesti koulutettu, terve kolmekymppinen nainen. En vihaa lapsia mutta en halua äidiksi. Työskentelen opettajana, eli lasten kasvatus on kutsumukseni. Siitä huolimatta – tai ehkä siitä johtuen – en halua omia lapsia.

Ensimmäiset postaukseni käsittelevät vapaaehtoista lapsettomuutta. Kerron omasta perheestäni ja ajatuksistani lisääntymiseen liittyen. Esiteltyäni siten itseni ja elämäntilanteeni aloin kirjoittaa myös työstä. Olin jo pitempään harkinnut opettajan työhön liittyvän blogin perustamista. Epäröin, sillä opetusblogeja on verkossa pilvin pimein. Tuntui tarpeelliselta erottua joukosta jollain tavalla. Henkilökohtaisen elämäni kautta lopulta oikea näkökulma löytyi.

Mutta sitten kohtasin ongelmia: julkista työtä tekevä opettaja ei voi kirjoittaa verkkoon mitä tahansa. Kirjoittaessani rehellisiä ja siten provosoiviakin blogipostauksia opettajan työstä tajusin, että ei niitä voi julkaista edes nimimerkillä. Opettaja, joka on julkisessa virassa, ei voi pitää henkilökohtaisuuksiin menevää julkista blogia.

En voi kertoa moniongelmaisista oppilaistani, jotka eivät opi peruskoulussa edes lukemaan ja kirjoittamaan. En voi avautua huoltajista, jotka vaikeuttavat työtäni kaikin mahdollisin keinoin, vaikka oikeastaan kodin tehtävä olisi tukea koulunkäyntiä. En myöskään voi puhua työyhteisöni sisäisistä ongelmista: opettajakollegoista, jotka eivät tee työtään kunnolla, ja rehtorista, jota ei kiinnosta mikään, koska on jäämässä pian eläkkeelle.

Minä haluaisin kertoa lukijoilleni järkyttäviä yksityiskohtia siitä, minkälaista koulun arki todellisuudessa on, mutta en voi sitä tehdä. Vaikka koulu on julkista tilaa, osa luokassa tapahtuvista asioista on sellaisia, että niistä ei voi kirjoittaa rikkomatta vaitiolovelvollisuutta. Joudun joka postauksen kohdalla miettimään tarkkaan, kuinka paljon voin paljastaa, jotta tilanteita ei voida tunnistaa ja jotta en loukkaa kenenkään toisen yksityisyyden suojaa. Jos en voi kirjoittaa rehellisesti, onko mitään järkeä kirjoittaa ylipäätään?

Sensuroin itseäni myös välttyäkseni antamasta ylimielistä vaikutelmaa. Olen huomannut, että vapaaehtoisesti lapsettomaksi itsensä määrittelevä nainen aiheuttaa muissa joskus jopa vihamielisiä reaktioita. Tarkoitukseni ei tietenkään ole arvottaa kenenkään toisen perhe-elämänvalintoja. Joskus vapaaehtoinen lapsettomuus silti tulkitaan siten, kuin se olisi julistus kaikkia äitejä ja isiä kohtaan tuntemastani ylemmyydestä.

Kävin viime keväänä psykologin luona keskustelemassa työuupumuksesta. Tajusin, että jos haluan voida hyvin, en voi jatkaa nykyisessä työssäni yläkoulun opettajana. Anoin opintovapaata ja ilmoittauduin kirjoittamisen opintoihin. En ole viime aikoina kirjoittanut tänne, sillä en tiedä, onko minulla enää mitään uutta sanottavaa. Niinpä tämän kirjoituksen myötä toivotan teille, lukijani, hyvää jatkoa.

Kiitos saamastani kannustavasta palautteesta. Blogin pitäminen on ollut minulle tärkeää. Olen saanut ajatuksiani purettua ja järjestettyä. Näistä aiheista kirjoittaminen on myös mahdollistanut monia mielenkiintoisia keskusteluita verkossa ja ihmisten kanssa kasvokkain. Olen oppinut paljon itsestäni, muista ihmisistä sekä kirjoittamisesta.

Start living your dreams.jpg

Jatkossakaan en aio hankkia lapsia, mutta kirjoittamista jatkan.

Pedagogisia oivalluksia remonttihommissa

Viime viikolla teimme perheeni kanssa mökillä saunaremonttia. Tein työmaalla muutamia havaintoja, joita voi soveltaa suoraan opettajan työhön. Ne saattavat kuulostaa itsestäänselvyyksiltä eivätkä toki tulleet minullekaan uusina asioina, mutta oppijan ja tehtävien suorittajan roolissa toimiessani nämä seikat kirkastuivat minulle uudesta näkökulmasta.

 

Nämä kolme opettajan työssä oleellista asiaa oivalsin saunaremontin aikana:

 

  1. Tehtävät täytyy mitoittaa tekijän mukaan siten, että ne on mahdollista suorittaa.

Minulle annettiin tehtäväksi putsata vanhat maalit muurin pinnasta teräsharjalla, jonka tehokas käyttö olisi vaatinut paljon enemmän voimaa kuin mitä minulla on. Hommasta ei tullut mitään. Mieheni tuli näyttämään, kuinka harjaa on tarkoitus käyttää – mutta en millään saanut sillä tehtyä samanlaista jälkeä kuin hän – yksinkertaisesti siitä syystä, että en pystynyt painamaan harjaa muurin pintaa vasten tarpeeksi kovaa. Koin epäonnistuneeni ja olin harmissani.

Opettajana en vaadi oppilailta mahdottomia. Esimerkiksi luettavan kaunokirjallisuuden saa jokainen valita itse. Moni yläkoululainen lukee jo paksuja aikuistenromaaneja, mutta jollekin on suuri saavutus tavata läpi ristoräppääjä vielä ysilläkin. Kirjallisuuskasvatuksen tärkein tavoite on lukuinnon herättäminen; liian vaikea tehtävä tappaa motivaation.

 

  1. Prosessi, sen tavoitteet ja arviointikriteerit on oltava selvillä alusta asti.

Muuria rapsuttaessani minulla ei ollut ihan tarkkaa käsitystä siitä, minkälaista jälkeä minun olisi pitänyt saada aikaan. Epäsopivasta työvälineestä johtuen en aluksi saanut oikein mitään irti. Kun vaihdoin teräsharjan hiomakoneeseen, työ alkoi sujua paremmin. Vanha maali oli paikoin silti tiukassa, ja hammasta purren hinkkasin yhden tiilen kerrallaan puhtaaksi. Hiki ja kyyneleet vain valuivat. Aherrukseni päätteeksi sain kuulla, että olin tehnyt liiankin puhdasta jälkeä. Ärsytti, koska olin turhaan ponnistellut – vähempikin olisi riittänyt.

Tästä olen puhunut jo aiemmassa blogikirjoituksessani, joka käsitteli arvioinnin objektiivisuutta. Nyt sain itse konkreettisesti kokea, kuinka valtavasti prosessin ja sen arvioinnin etukäteen ymmärtäminen auttaa varsinaisen tehtävän suorittamista. Myös se, miksi jotakin tehdään, on tärkeää motivaation kannalta. Minun oli puhdistettava muurista vanha maali ja noki, jotta sen voisi maalata uudelleen. Mutta mihin tarvitaan lauseenjäsennystä?

 

  1. Tylsien töiden tuunaaminen toimii luokassa ja raksalla.

Jynssätessäni muurista nokia pois maalin rapsuttamisen jälkeen kuuntelin äänikirjasovelluksesta Olli Jalosen mukaansatempaavaa uutuusromaania Taivaanpallo, ja työ sujui leppoisasti. Vaikka tehtävä oli hitaasti etenevä ja vähän hankalakin, nautin niin paljon matkasta 1600-luvun Saint Helenalle, että tilanne tasoittui siedettäväksi.

Kun koulussa opetellaan vaikkapa tunnistamaan suomen eri murteiden piirteitä, harjoittelu voi olla tylsää tai se voi olla mielekästä. Jokaisen aiheen ja asian pystyy tuunaamaan niin, ettei oppiminen tunnu puuduttavalta. On opettajasta kiinni, kuinka paljon vaivaa hän haluaa nähdä sen eteen. Jos opettaja ei aina jaksa keksiä hauskaa tapaa opiskella tylsiä asioita, voi edes oppimistilannetta tuunata sen verran, että jokainen tuntisi olonsa luokassa mukavaksi. Koulussa ei tarvitse olla aina hauskaa, mutta en näe mitään syytä olla muokkaamatta olosuhteita mahdollisimman miellyttäviksi.

hankaussieni

Kuvassa alapuolella on hankaussieni, jota käytin muurin putsaamiseen ennen sen maalaamista. Yllä on sama tuote uutena. Voit keksiä itse, mitä kuva mahdollisesti symboloi.

5 vinkkiä opettajille: Miten arvioida objektiivisesti?

Näiden ohjeiden avulla onnistut kohtelemaan oppilaitasi entistä tasa-arvoisemmin, ja mikä parasta, helpotat samalla omaa arviointiurakkaasi.

Keskustelu arvioinnista käy jälleen kuumana. Hesari julkaisi pari viikkoa sitten jutun, jossa tuodaan ilmi kylmä totuus: Opettajien antamat kouluarvosanat eivät ole keskenään millään tavalla vertailukelpoisia, eivät valtakunnallisesti eivätkä välttämättä edes saman koulun sisällä. Ihmettelen, jos arvioinnin subjektiivisuus tuli jollekin yllätyksenä, mutta olen totta kai samaa mieltä siitä, että tilanne on järkyttävä.

Koska jonkinlaista arviointia tarvitaan ja meitä opettajia siihen velvoitetaan, tietysti pyrimme tekemään parhaamme, jotta oppilaat saisivat aina mahdollisimman yhdenmukaisen kohtelun. Vaatimus vertailukelpoisuudesta on kuitenkin kohtuuton ottaen huomioon sen, että samaan aikaan opettajia velvoitetaan opetuksessa ottamaan huomioon jokaisen oppijan yksilöllinen taso ja erityistarpeet. Tilanne vaikuttaa paradoksaaliselta.

Arvioinnista ei saa objektiivista sillä, että laaditaan valtakunnalliset läpipääsyn vähimmäisvaatimukset. Jokaisesta oppiaineesta on jo olemassa kriteerit päättöarvioinnin arvosanalle 8. Silti samalla osaamisen tasolla voi suomalaisessa peruskoulussa saada seiskan tai ysin. Ongelmana on subjektiivinen kriteerien tulkinta, joka on aina yksittäisen arviointia tekevän opettajan.

Yhtenä ratkaisuna on esitetty peruskoulun valtakunnallisia päättökokeita. Niistä ei kuitenkaan olisi hyötyä kahdesta syystä. Ensinnäkään ei ole mahdollista laatia kokeita, joilla pystyttäisiin mittaamaan kaikki peruskoulun oppimistavoitteet. Toiseksi varsinainen koetilanne asettaa oppilaat aina keskenään eriarvoiseen asetelmaan, mikä vesittää tulokset. Arviointi ei ole reilu esimerkiksi silloin, jos oppilas jännittää koetta, jos hänellä on ADHD tai lukihäiriö, jos hänen äidinkielensä ei ole suomi, jos hän nukkui huonosti edellisenä yönä, unohti syödä aamupalan tai vaikka käydä vessassa ennen koetta.

Miten sitten lopettaa toistuvat oikeusmurhat, joista Suomen nuoriso joutuu kevät toisensa jälkeen kärsimään? Miten arviointi voitaisiin yhdenmukaistaa? Tässä vinkkini opettajille, jotka haluavat tosissaan pyrkiä kohti tasa-arvoista ja opetussuunnitelman mukaista arviointia.

 

5 vinkkiä opettajille: Miten arvioida objektiivisesti?

  1. Hyväksy se tosiasia, että arviointi ei ikinä voi mitenkään olla objektiivista. Kun olet myöntänyt itsellesi ja muille olevasi inhimillinen olento, joka ei pysty täysin objektiiviseen arviointiin, numeroille asetetut turhat painolastit alkavat pikkuhiljaa karista. Tästä hyötyvät kaikki: opettaja, oppilas ja huoltajat.
  2. Anna oppilaille mahdollisuus näyttää osaamistaan monella tavalla. Kirjalliset kokeet eivät kerro läheskään koko totuutta. Itse asiassa suosittelen unohtamaan perinteisten kokeiden pidon ja varsinkin pistarit kokonaan. Oppilaan osaamista kuvaavan näytön on oltava jatkuvaa, ja koetilanteen pitäisi olla myös oppimistilanne. Suunnittele siis huolellisesti, millä eri tavoin oppilas voi lukuvuoden aikana osoittaa oppineensa hänelle asetetut tavoitteet. Ota suunnittelussa huomioon erilaiset oppimistyylit ja jokaisen oppilaan yksilölliset erityistarpeet. Keskustele arvioinnista oppilaiden ja huoltajien kanssa.
  3. Älä arvioi yksin vaan anna myös oppilaiden arvioida itseään ja toisiaan. Tämä tuntuu olevan vaikeaa monille itseään ylimpänä auktoriteettina pitävälle opettajalle. Yleisin kuulemani vasta-argumentti oppilaiden itsearviointia kohtaan on: ”Eivät ne osaa arvioida itseään realistisesti.” Eivät tietenkään osaa, jos ei kukaan ole koskaan sitä heille opettanut. Suosittelen kokeilemaan. Aloittakaa vaikkapa avoimista arviointikeskusteluista, joissa koko luokka yhdessä pohtii ryhmätöille sopivia arvosanoja.
  4. Tee arviointikriteerit läpinäkyviksi heti alussa. Kun aloitatte uuden jakson tai kokonaisuuden, käy oppilaiden kanssa yhdessä läpi tulevat tavoitteet, prosessi, jonka avulla ajattelit kaikkien saavuttavan tavoitteet, sekä arvioinnin tapa ja perusteet. Sen lisäksi, että arvioinnin suunnitteleminen etukäteen helpottaa opettajan työtä prosessin lopussa, kokonaisuuden hahmottaminen auttaa oppilaita oppimaan. Sehän on se varsinainen tavoite koulussa.
  5. Sanallista arvosanat. Numeroasteikko nelosesta kymppiin on täysin keinotekoinen. Kuten on jo todistettu, oppilas voi saada samalla osaamisen tasolla minkä tahansa numeron. Pelkkä numero ei siis oikeasti kerro yhtään mitään. Sanallisen palautteen idea on eritellä osaamisen osa-alueita ja antaa palautteen saajalle tarkempi käsitys siitä, mitä taitoja hän jo osaa ja mitä hänen pitäisi vielä erityisesti kehittää.

arviointi.jpgObjektiivisuuteen pyrkivä arviointi on monipuolista, läpinäkyvää ja etukäteen mietittyä. Sen parempaan emme pysty. Jos valtakunnallinen vertailu on silti mahdotonta, vika on systeemissä, ei arvioinnissa.

Kuva: Pixabay

 

Kymmenen vuotta sitten tänä päivänä

Viikonloppuna Facebook muistutti minua tekemästäni päivityksestä tasan kymmenen vuotta sitten: Olin juuri saanut gradulleni kansitusluvan. Sillä aikaa, kun gradu oli painossa, pakkailin tavaroita muuttolaatikoihin ja valmistauduin jättämään yhden elämänvaiheen taakseni.

Opiskeluvuodet olivat ihania ja ikimuistoisia. Jo ensimmäisen viikon aikana tutustuin pariin kivaan tyyppiin, joiden kanssa meillä synkkasi välittömästi. Meistä tuli pian tiivis kolmikko. Valitsimme samoja kursseja ja teimme ryhmätyöt yhdessä. Keväällä hankimme kimppakämpän, jossa asuimme seuraavat viisi vuotta kolmisin kertaakaan riitelemättä. Opiskelimme ja biletimme, jaoimme arjen iloineen ja suruineen. Kasvoimme yhdessä aikuisiksi.

Kun olimme kaikki valmistumisen kynnyksellä, tuli aika irtisanoa asunto ja lähteä eteenpäin. Yksi meistä pääsi heti töihin, toinen lähti suorittamaan toista tutkintoa, ja minä muutin ulkomaille työharjoitteluun.

Vietin viime viikonlopun sattumalta juuri näiden ystävieni, entisten kämppisteni, kanssa. Nykyään asumme kaikki kolme eri puolilla Suomea ja näemme toisiamme harvoin. Kun tapaamme, tuntuu siltä kuin tulisi kotiin. Kämppikset ymmärtävät minua vielä paremmin kuin kukaan muu ystävistäni, koska sen lisäksi että olemme asuneet ja kasvaneet yhdessä, työskentelemme samalla alalla. Kun kerron, minkälaisia haasteita työssäni kohtaan, kämppikset tietävät täsmälleen, mistä puhun.

Muistelimme toukokuuta kymmenen vuotta sitten, kun olimme lähdössä eri teille. ”Mitä kymmenen vuoden takainen sinä odotti elämältä?” kämppikseni kysyivät minulta. Yritin pinnistellä muistiani. Muistan kyllä hyvin ne viimeiset viikot ja päivät opiskelukaupungissa. Asioin yliopistopainossa ja tiedekunnan kansliassa, pakkasin muuttolaatikoita ja vein tavaroita säilöön siskoni luo ja äitini vintille. Hyvästelin ihmisiä ja tutuksi tulleita kotikulmia. Mutta en yhtään muista, minkälaisia tulevaisuuden haavekuvia mielessäni näkyi.

Ehkä ajattelin vain sitä tulevaa kesää ja kesätöitä sekä seuraavaa lukuvuotta työharjoittelussa ulkomailla. En kai osannut ajatella sen pitemmälle. Ainakaan en olisi uskonut, että kymmenen vuoden kuluttua olisin jäämässä opintovapaalle työuupumuksen takia.

20180530_085911.jpg

Se meistä, joka lähti kymmenen vuotta sitten opiskelemaan lisää, on juuri saanut vakituisen työn. Toinen, joka pääsi silloin heti töihin, pelkää jäävänsä syksyllä ensimmäistä kertaa elämässään työttömäksi. Ystävyytemme on onneksi ennallaan; se on tärkeintä. Sommittelimme yhteisen dadarunon.

Kulunut viikko lukuina

Tällä viikolla olen viimeistellyt ja syöttänyt koneelle 122 oppilaan arvioinnit, joista 67 päättöarviointia. Wilma on kaatunut kaksi kertaa.

Olen käynyt kolme kertaa järvessä uimassa ja syönyt neljä jäätelöä.

Työpäiviä on jäljellä enää kuusi. Sen jälkeen minulla on kaksi kuukautta lomaa, ja sitten kaksitoista kuukautta opintovapaata.

touko25.jpg

 

Jere vai Jemina, mitä väliä?

Opettajalla on ongelma. Koulun syksyllä poikana aloittanut Jere on talven aikana alkanut meikata kuin tytöt. Se alkoi kynsilakasta, mutta nyt meikkiä on jo naamassakin. Sitä ei enää voi olla huomaamatta. Lisäksi Jere on alkanut pukeutua hameisiin. Opettaja pyrkii välttämään Jereen päin katsomista. Se on vaikeaa, koska Jere on aktiivinen – hän viittaa usein ja osallistuu oppitunneilla mielellään. Opettaja kokee tilanteen kiusalliseksi. Viimeinen niitti on se, kun Jere pyytää opettajaa kutsumaan itseään Jeminaksi.

”Eikö se poika yhtään ajattele, minkälaiseen tilanteeseen hän meidät muut pakottaa?” miettii opettaja. Hän kokee oppilaan sukupuoli-identiteetin muodostumisen ylitsepääsemättömän vaikeana asiana ymmärtää. ”Miksei se nyt vain voi pestä naamaansa ja pukeutua housuihin, niin kuin muutkin pojat?” opettaja puhisee eikä todellakaan suostu sanomaan Jereä Jeminaksi. Hänhän tietää, että Jere on poika eikä tyttö. Piste.

”Sukupuoli-identiteetti on yksi merkittävä yksilön identiteetin osatekijä, joka kuitenkin usein ymmärretään hyvin kapeasti. Sukupuoli ei ole vain biologinen tai fyysinen ominaisuus, joka jakaa ihmiset miehiin ja naisiin. Sen merkitys kehittyy myös sosiaalisessa vuorovaikutuksen ja kulttuurin välityksellä, millaisia esimerkiksi miesten ja naisten tulisi olla.  Moni meistä ei kuitenkaan koe täyttävänsä tällaisten normien vaatimuksia, mikä voi asettaa haasteita oman identiteetin kehittymiselle. Sukupuoli-identiteetin kehittyminen oman kokemuksen kautta onkin tärkeämpää kuin ulkopuolelta tulevat määritelmät.” (Suomen Mielenterveysseura)

Perustuslaki, yhdenvertaisuuslaki sekä valtakunnallinen opetussuunnitelma velvoittavat opettajia kohtelemaan oppilaita yhdenvertaisesti ja kunnioittaen. Koska teemme työtä nuorten kanssa, joiden sukupuoli- ja seksuaali-identiteetti ovat vasta kehittymässä, vaaditaan erityistä herkkyyttä ja huomaavaisuutta. On mielestäni jossain määrin ymmärrettävää, että jos ei itse ole koskaan joutunut erityisesti pohtimaan omaa seksuaalisuuttaan tai kokenut hankalaksi määritellä omaa sukupuoltaan, voi olla vaikea asettua sellaisen ihmisen asemaan, jolle nämä seikat eivät ole ihan selkeitä. Mutta toisen ihmisen kokemuksen vähättely ja varsinkin nuoren nujertaminen on silkkaa itsekeskeisyyttä, johon opettajien ei pitäisi alentua.

”Jokainen oppilas on ainutlaatuinen ja arvokas juuri sellaisena kuin hän on. Jokaisella on oikeus kasvaa täyteen mittaansa ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä. Tässä oppilas tarvitsee kannustusta ja yksilöllistä tukea sekä kokemusta siitä, että kouluyhteisössä häntä kuunnellaan ja arvostetaan ja että hänen oppimisestaan ja hyvinvoinnistaan välitetään.”  (OPS 2014, s. 15)

Olen ehdottanut, että kutsuisimme koululle Setan edustajan puhumaan ja auttamaan meitä aikuisia pääsemään kärryille siitä, kuinka voisimme parhaalla mahdollisella tavalla tukea ja kannustaa nuoria, jotka eivät ole varmoja omasta identiteetistään. Ehdotukseni teilattiin yksimielisesti, sillä yksi kollega oli kuulemma kerran ollut kuuntelemassa ”jotain Setan luentoa” ja ”sen jälkeen tuli sellainen olo, että enää ei voi tehdä mitään loukkaamatta jotakuta”. Siksi niitä juttuja ei kannata enempää siis kuunnella. Piste.

”Enkö minä enää voi sanoa, että ’tytöt hei, olkaas hiljempaa’, jos takapulpetin tyttöporukka häiritsee oppituntia?” kysyy opettaja närkästyneenä. Vastaan, että voit toki, jos olet varma kyseisten oppilaiden sukupuoli-identiteetistä. Mutta miksi et yhtä hyvin voisi sanoa ”te siellä takana” tai ”open pikku kullanmurut” tai kutsua oppilaita heidän etunimillään? Onko opettajan oikeus niputtaa oppilaita tyttöihin ja poikiin jotenkin ylivertaisempi kuin ihmisen oikeus määritellä itse itsensä?

”Sukupuolitietoinen opetus perustuu herkkyydelle tunnistaa yksilöllisyys ja persoonallisuus jokaisessa oppijassa. Opetuksessa pidättäydytään sosiaalistamasta oppilasta hänen ulkoiseen sukupuoleensa. Sukupuolitietoisessa opetuksessa tunnistetaan sukupuolittavia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tekijöitä sekä kyseenalaistetaan ja puretaan niitä sukupuolten tasa-arvoa rakentaen.” (Opetushallitus)

Korostan vielä, että jokaisen opettajan virkavelvollisuus on noudattaa Suomen lakeja ja valtakunnallista opetussuunnitelmaa. En käsitä, miten on mahdollista, että vielä vuonna 2018 voin vastaanottaa kollegaltani Wilma-viestin, jossa hän pyytää minua kysymään, olisiko opetusryhmässäni ”muutama reipas poika, jotka voisivat tulla avoimien ovien päivänä parkkipaikalle ohjaamaan liikennettä”.

Sukupuoliin liittyvät stereotypiat ja roolioletukset ovat syvällä kulttuurissamme. En väitä itse olevani täydellinen; en osaa puhua ja toimia täysin sukupuolineutraalisti joka tilanteessa. Pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että erilaisia identiteettiin vaikuttavia kysymyksiä tiedostetaan ja että niistä puhutaan. Mitä, jos pyrkisimme kohtaamaan ihmiset ihmisinä? Mikä on pahinta, mitä siitä voisi seurata? Entä parasta?

idahot.jpg

”17.5. on kansainvälinen homo-, trans-, ja bifobian vastainen päivä. Teemapäivän tarkoituksena on herättää kaikenlaista toimintaa eri puolilla maailmaa, jotta valtaväestö saataisiin paremmin tietoiseksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen olemassaolosta ja näiden kohtaamasta syrjinnästä.” (Sateenkaariyhteisöt ry.)

Kuva: IDAHO Committee

 

 

Kolme syytä olla opettaja

Kun Elinkeinoministeriö esittää koulujen kesäloma-ajan siirtoa sillä perusteella, että muuten ”matkailuelinkeino menettää yli 200 miljoonaa euroa joka kesä”, on aika pysähtyä hetkeksi ja miettiä: Mitä täällä oikein tapahtuu? Uutisissa ei ole tarkemmin avattu, mihin laskelmat perustuvat. Mietin, miten se vaikuttaa työllisyyteen, lomailevatko lapset kesäkuun alussa vai elokuun lopussa. Työikäisten työttömien luulisi pääsevän yhtä hyvin sesonkitöihin kesä- tai elokuussa.

Aihe oli esillä jo alkuvuodesta, jolloin uutisoitiin ruotsinkielisten koulujen rehtoreiden vaativan kesäloman siirtoa. Silloin perusteena oli lähinnä sää. ”Suomen alkukesä on usein kylmä ja sateinen, kun taas loppukesän sää on usein lämmin ja aurinkoinen” rehtoreiden tekemässä kansalaisaloitteessa todetaan. Ilmatieteenlaitoksen mukaan kuitenkin kesäkuun alussa on keskimäärin parempi sää kuin elokuun lopussa. Olisiko kannattanut tarkistaa faktat ensin?

Koulun perimmäinen tarkoitus ei ole palvella matkailualan tarpeita eikä säilöä lapsia sateensuojaan siksi aikaa, kun vanhemmat ovat töissä. ”Jos jostain löytyy ongelma, ratkaisu tuntuu olevan se että koulussa pitäisi puuttua asiaan. Oikeasti koulussa pitäisi opettaa lapsille kouluaineita”, kirjoittaa Tommi Kinnunen Ylen kolumnissa. Hän on oikeassa. Opettajien vastuulle on sysätty jo vaikka mitä mutta resursseja vain vähennetty. Ennen sanottiin, että on kolme syytä olla opettaja: kesä, heinä, elo. Nykyään on vaikea keksiä yhtäkään.

7BB02043-7CE5-48FC-8958-10BCA9A2F235.png

Jos koulujen kesälomia siirretään, perustelun täytyy olla pedagoginen. Syyksi eivät riitä elinkeinoelämän tarpeet tai sää.

 

 

 

 

Dolce far niente

Vaikka tunnen oloni todella uupuneeksi töissä ja käyn pitämässä tuntini oikeastaan vain siitä syystä, että on helpompi hoitaa ne itse kuin kirjoittaa sijaiselle ohjeita, osuu väliin onneksi myös aidosti mukavia oppitunteja. Kuluneella viikolla minulla oli hauskaa erään ysiluokan kanssa.

Teetin yseillä valtakunnalliset kokeet. Oppilaat alkoivat tietysti heti kysellä, koska ne saa takaisin. Sen kummempia ajattelematta lupasin, että palautan kokeet vapun jälkeen. Takapulpetista nousi käsi: ”Ope, ethän sä nyt vappuna oikeesti korjaa meidän kokeita?”

Muistin, että totta tosiaan en, sillä minut on kutsuttu bileisiin! Peruin siis sanani ja pahoittelin. Oppilaat joutuisivat ehkä odottamaan sitä seuraavaan viikkoon. Valtakunnallinen koe on nimittäin toistakymmentä sivua pitkä ja minulla on niitä arvioitavana yhteensä 51 kappaletta. Tarvitsen vähintään kaksi kokonaista työpäivää ehtiäkseni käydä ne kaikki läpi.

Oppilaat olivat hyvin ymmärtäväisiä. ”Täytyyhän sun nyt bilettää, kun oot vielä nuori”, he sanoivat. ”Ei niillä kokeilla nyt niin kiire oo!” He eivät tietenkään voineet tietää, kuinka oikeaan aikaan osasivat minulle nuo sanat sanoa. Voi, kun muistaisi itse olla itselleen aina yhtä armollinen.

Dolce far niente.JPG

Sitten puhuimme lyriikan modernismista ja luimme Tulenkantajien runoja. Tämä Aaro Hellaakosken runo vuodelta 1928 puhutteli minua erityisesti.

Tämä päivä ja lähitulevaisuus lukuina

Tänään ajoin töihin 52 kilometriä. Työpäiväni koostui kahdesta 90-minuuttisesta koevalvonnasta ja kahdesta 45-minuuttisesta luovan kirjoittamisen oppitunnista sekä välituntivalvonnasta, joka kesti 15 minuuttia. Vastaanotin yhdeksän Wilma-viestiä ja lähetin kuusi. Päivän aikana oppilaat tuottivat yhteensä  51 koepaperia ja 37 luovan kirjoittamisen tehtävää, jotka nyt odottavat arvioimista. Ajoin töistä kotiin 52 kilometriä.

Huomenna menen koulutukseen. Matkustan sinne 178 kilometriä. Koulutus kestää neljä tuntia. Sitten matkustan 178 kilometriä takaisin. Sunnuntaina en aio tehdä töitä.

huhtikuu.jpgEnää 28 koulupäivää, yksi suunnittelupäivä ja kaksi opekokousta ennen kesälomaa. Minulla on jäljellä vielä kaksi psykologikäyntiä työnantajan piikkiin.

Halusiko korulehvähevonen lapsia?

Olen jäänyt koukkuun Avaran luonnon dokumenttisarjaan Sininen planeetta II (BBC). Katseluoikeudet Yle Areenassa ovat rajatut, ja tällä hetkellä nähtävissä on enää jaksot 3-6. Jaksot ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, eli vaikka ei olisi nähnyt ensimmäisiä jaksoja, kannattaa ehdottomasti katsoa vielä loput! Sininen planeetta II on kaunein, kiinnostavin ja hienoin koskaan näkemäni luontodokumentti.

Jos olisin fantasiahahmo, olisin merenneito. Merenalainen maailma on aina kiehtonut minua. Sininen planeetta II tarjoaa henkeäsalpaavan kauniita kuvia ja toinen toistaan ihmeellisempiä faktoja pinnan alta. Olen oppinut ihan hirveästi kaikkea uutta ja mielenkiintoista. Näytin yhden jakson oppilaillekin. Puhuimme muun muassa eläinten inhimillistämisestä ja merenalaisen elämän tarinallistamisesta luontodokumentin kerronnan keinoina.

bingo.JPG

Tein oppilaille bingopelin luontodokumentin kerronnan keinoista.

Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta bloggaavan ihmisnaaraan mieleen tietysti jäävät erityisesti merenelävien lisääntymistä koskevat tarinat. Esimerkiksi vitosjaksossa kerrotaan seepia-apamasta. Naaras parittelee ensin isoimman ja värikkäimmän koiraan kanssa. Parittelun jälkeen naaraan kylkeen ilmestyy valkoinen raita. Sillä se ilmoittaa, ettei enää halua enempää. Iso koiras jää parittelun jälkeen kuitenkin vahtimaan naarasta. Lähistöllä omaa vuoroaan kärkkyvä pieni koiras pehmentää värejään ja supistaa lonkeronsa. Se tekee omaan kylkeensä myös valkoisen raidan. Valepukunsa ansiosta pieni seepia-apamakoiras pääsee uimaan naaraan luo ja parittelemaan sen kanssa. Seepianaaras haluaakin paritella monen koiraan kanssa varmistaakseen mahdollisimman hyvät geenit jälkikasvulleen.

Vitosjaksossa esiteltyjen sirkkaäyriäisten parisuhde saattaa olla elinikäinen, jopa parikymmentä vuotta kestävä. Työnjako on ihmisnäkökulmasta konservatiivinen: Naaraan tehtävä on tuottaa mätimunia ja koiraan tehtävä metsästää ravintoa. Joskus kuitenkin käy niin, että koiras vaihtaa kumppania. Se saattaa aistia leskeksi jääneen naaraan kutsun. Jos koiras löytää ilman kumppania jääneen naaraan, jolla on isompi kotiluola kuin sillä itsellään, se jättää vaimonsa. Suuremmassa luolassa näet asuu kookkaampi naaras, jonka kanssa on mahdollista saada enemmän jälkeläisiä. Varjopuolena on, että isompi kumppani vaatii enemmän ruokaa. Koiras joutuu siis tekemään entistä enemmän töitä pitääkseen uuden vaimon tyytyväisenä luolassa, jossa sen ainoa tehtävä on tuottaa mätimunia.

Weedy_Sea_Dragon.jpg

Korulehvähevosnaaras laskee mätimunat, mutta koiras hautoo ne.

Kuvat: MyFreeBingoCards ja Wikimedia Commons