Kesäjatkis: Prinsessa Merja Arkimaailman vankina (osa 7/13)

Viesti oli Jukalta. ”Hei, ja oikein paljon kiitoksia upeasta seurastasi lauantaina. Nautin suunnattomasti yhdessä viettämästämme ajasta ja haluaisin tavata sinua uudestaan. Olisi ihanaa tutustua perin pohjin. Olen menossa tänään kirjastoon kuuntelemaan luentoa rakkausrunoudesta antiikin Kreikassa. Kiinnostaisiko sinua tulla mukaan?”

Luento oli jo alkamassa, mutta Jukkaa ei näkynyt. Merja istui luentosalissa ja kuikuili ovelle. Vasta kun esiintymislavalla hermostuneena papereitaan hypistelevä kirjallisuudentutkija oli aloittanut luentonsa, Jukka hiipi Merjan viereen istumaan. Jukka ei malttanut olla kertomatta myöhästymisensä syytä. Se olikin pitkä ja polveileva tarina, joka alkoi työpaikalla rikki menneestä kahvimukista ja päättyi kompastumiseen kirjaston portailla.

Luennoitsija tuntui päässeen vauhtiin, ja antiikinaikainen rakkausrunous kuulosti oletettua kiinnostavammalta. Jukka vain ei malttanut kuunnella. Saatuaan juttunsa loppuun hän veti henkeä ja selitti seikkaperäisesti, millä luennolla hän viimeksi oli täällä käynyt. Kun edessä istuva mies kääntyi ja pyysi olemaan hiljempaa, Jukka pyöritteli silmiään ja vaikeni – mutta vain hetkeksi. Luennon jälkeen Jukka pyysi Merjaa kahville, mutta tämä vetosi muihin kiireisiin ja lähti kotiin.

Illalla Prinsessa Merja kömpi peiton alle kirjastosta lainaamansa kirjan kanssa. Hän oli Jukkaa odotellessaan kierrellyt hyllyjen väleissä, ja käsiin oli osunut luovan kirjoittamisen opas, jota hän nyt alkoi selailla. Opuksessa oli sekä kirjoittamisen teoriaa että käytännön harjoituksia. Heti ensimmäinen kirjoitusharjoitus kuulosti niin houkuttelevalta, että Merjan oli pakko tarttua lehtiöön ja kynään ja kokeilla sitä.

Pari tuntia myöhemmin Merja huomasi kellon olevan jo vaikka mitä. Hän oli aivan uppoutunut kirjoittamiseen, vaikka huomenna oli työpäivä ja aikainen herätys. Vastentahtoisesti hän laski kirjoitusvälineet ja kirjan yöpöydälle, asetti herätyskellon soimaan ja alkoi nukkua.

(jatkuu)

jatkis osa7.jpg

Kuva: Pixabay

Kymmenen vuotta sitten tänä päivänä

Viikonloppuna Facebook muistutti minua tekemästäni päivityksestä tasan kymmenen vuotta sitten: Olin juuri saanut gradulleni kansitusluvan. Sillä aikaa, kun gradu oli painossa, pakkailin tavaroita muuttolaatikoihin ja valmistauduin jättämään yhden elämänvaiheen taakseni.

Opiskeluvuodet olivat ihania ja ikimuistoisia. Jo ensimmäisen viikon aikana tutustuin pariin kivaan tyyppiin, joiden kanssa meillä synkkasi välittömästi. Meistä tuli pian tiivis kolmikko. Valitsimme samoja kursseja ja teimme ryhmätyöt yhdessä. Keväällä hankimme kimppakämpän, jossa asuimme seuraavat viisi vuotta kolmisin kertaakaan riitelemättä. Opiskelimme ja biletimme, jaoimme arjen iloineen ja suruineen. Kasvoimme yhdessä aikuisiksi.

Kun olimme kaikki valmistumisen kynnyksellä, tuli aika irtisanoa asunto ja lähteä eteenpäin. Yksi meistä pääsi heti töihin, toinen lähti suorittamaan toista tutkintoa, ja minä muutin ulkomaille työharjoitteluun.

Vietin viime viikonlopun sattumalta juuri näiden ystävieni, entisten kämppisteni, kanssa. Nykyään asumme kaikki kolme eri puolilla Suomea ja näemme toisiamme harvoin. Kun tapaamme, tuntuu siltä kuin tulisi kotiin. Kämppikset ymmärtävät minua vielä paremmin kuin kukaan muu ystävistäni, koska sen lisäksi että olemme asuneet ja kasvaneet yhdessä, työskentelemme samalla alalla. Kun kerron, minkälaisia haasteita työssäni kohtaan, kämppikset tietävät täsmälleen, mistä puhun.

Muistelimme toukokuuta kymmenen vuotta sitten, kun olimme lähdössä eri teille. ”Mitä kymmenen vuoden takainen sinä odotti elämältä?” kämppikseni kysyivät minulta. Yritin pinnistellä muistiani. Muistan kyllä hyvin ne viimeiset viikot ja päivät opiskelukaupungissa. Asioin yliopistopainossa ja tiedekunnan kansliassa, pakkasin muuttolaatikoita ja vein tavaroita säilöön siskoni luo ja äitini vintille. Hyvästelin ihmisiä ja tutuksi tulleita kotikulmia. Mutta en yhtään muista, minkälaisia tulevaisuuden haavekuvia mielessäni näkyi.

Ehkä ajattelin vain sitä tulevaa kesää ja kesätöitä sekä seuraavaa lukuvuotta työharjoittelussa ulkomailla. En kai osannut ajatella sen pitemmälle. Ainakaan en olisi uskonut, että kymmenen vuoden kuluttua olisin jäämässä opintovapaalle työuupumuksen takia.

20180530_085911.jpg

Se meistä, joka lähti kymmenen vuotta sitten opiskelemaan lisää, on juuri saanut vakituisen työn. Toinen, joka pääsi silloin heti töihin, pelkää jäävänsä syksyllä ensimmäistä kertaa elämässään työttömäksi. Ystävyytemme on onneksi ennallaan; se on tärkeintä. Sommittelimme yhteisen dadarunon.

Dolce far niente

Vaikka tunnen oloni todella uupuneeksi töissä ja käyn pitämässä tuntini oikeastaan vain siitä syystä, että on helpompi hoitaa ne itse kuin kirjoittaa sijaiselle ohjeita, osuu väliin onneksi myös aidosti mukavia oppitunteja. Kuluneella viikolla minulla oli hauskaa erään ysiluokan kanssa.

Teetin yseillä valtakunnalliset kokeet. Oppilaat alkoivat tietysti heti kysellä, koska ne saa takaisin. Sen kummempia ajattelematta lupasin, että palautan kokeet vapun jälkeen. Takapulpetista nousi käsi: ”Ope, ethän sä nyt vappuna oikeesti korjaa meidän kokeita?”

Muistin, että totta tosiaan en, sillä minut on kutsuttu bileisiin! Peruin siis sanani ja pahoittelin. Oppilaat joutuisivat ehkä odottamaan sitä seuraavaan viikkoon. Valtakunnallinen koe on nimittäin toistakymmentä sivua pitkä ja minulla on niitä arvioitavana yhteensä 51 kappaletta. Tarvitsen vähintään kaksi kokonaista työpäivää ehtiäkseni käydä ne kaikki läpi.

Oppilaat olivat hyvin ymmärtäväisiä. ”Täytyyhän sun nyt bilettää, kun oot vielä nuori”, he sanoivat. ”Ei niillä kokeilla nyt niin kiire oo!” He eivät tietenkään voineet tietää, kuinka oikeaan aikaan osasivat minulle nuo sanat sanoa. Voi, kun muistaisi itse olla itselleen aina yhtä armollinen.

Dolce far niente.JPG

Sitten puhuimme lyriikan modernismista ja luimme Tulenkantajien runoja. Tämä Aaro Hellaakosken runo vuodelta 1928 puhutteli minua erityisesti.