Mikä kana ei muni?

Kun yhdeksän tytön kaveriporukka aikuistuu, mökkiviikonloppua ei mahdu viettämään enää kenenkään mökille. Nykyään melkein kaikilla on puoliso, mikä tuplaa heti henkilömäärän – ja sitten on vielä lapset. Tämän kokoiselle jengille on vuokrattava leirikeskus tai kokonainen mökkikylä.

Ensimmäiset vauvauutiset kuultiin juhannuksena kuusi vuotta sitten, ja siitä lähtien koko ajan joku meistä on ollut raskaana. Lapsia on syntynyt tähän mennessä yhteensä kahdeksan – ja yksi on tulossa. Meistä yhdeksästä on äitejä viisi, eli niukka enemmistö.

Ennen mökkibileisiin pääsi perille yhteensä kahdella autolla. Suunnittelussa tärkeintä oli se, montako viinitonkkaa ja olutlaatikkoa tarvitaan. Nykyään perheet tulevat paikalle kukin omilla tila-autoillaan, ja kaljanmäärää tärkeämpää on, että kohteessa on juokseva vesi, jotta vaipanvaihto onnistuu helposti.

Myös ruokahuolto vaatii entistä enemmän huomiota. Ison porukan ruokkiminen monta kertaa päivässä tarkoittaa sitä, että jonkun on oltava käytännössä koko ajan keittiössä laittamassa ruokaa tai tiskaamassa. Erikoisruokavalioita ja allergioita on monenlaisia, mikä aiheuttaa päänvaivaa ruokalistan suunnittelussa.

Tänä vuonna kokeilimme ensimmäistä kertaa uutta ratkaisua: Majoituimme maatilalla, jossa saimme kävellä valmiiseen pöytään aamiaiselle, lounaalle ja päivälliselle. Kannatti! Aikaa jäi enemmän mukavaan yhdessä oloon. Myös ruokakaupassa käynti oli paljon helpompaa, kun jokainen huolehti vain omista väli- ja iltapaloistaan.

Lasten viihdyttäminen ja vahtiminen helpottuu vuosi vuodelta, kun he kasvavat. Mitä vähemmän on sylivauvoja, sitä enemmän vanhemmillakin on aikaa nauttia mökkeilystä. Taaperot pystyvät jo leikkimään keskenään, puhumattakaan viisivuotiaista, jotka osaavat jo pukea, syödä ja käydä vessassa itse. Sen ikäiset ovat hauskaa seuraa myös meille lapsettomille tädeille, koska heidän kanssaan voi jo käydä ihan oikeita keskusteluja ilman vanhempien jatkuvaa tulkkaamista.

Ja sitä juttua muuten riittää. Tällä kertaa leirin hitti oli vanhat koululaisvitsit ja arvoitukset. Homman juju oli keksiä niihin toinen toistaan päättömämpiä vastauksia. Esimerkiksi: ”Mikä kana ei muni? – Tuoli.” Tai ”Mikä on vihreä ja roikkuu puussa? – Äiti.”

Siihen on syy, miksi olen ystävystynyt ja pitänyt yhteyttä juuri näiden ihmisten kanssa. He ovat minun mielestäni hyviä tyyppejä, joiden kanssa on mukava viettää aikaa. Samoin tunnen heidän lapsiaan kohtaan. Fiksut ystäväni osaavat näköjään kasvattaa lapsistaan myös fiksuja.

Aikamoista hulinaa se leirielämä kuitenkin on. Kun sunnuntaina hyppäsin omaan autooni ja lähdin kotimatkalle, oli olo väsynyt mutta onnellinen. Onnellinen kahdesta syystä: maailman parhaista ystävistä ja siitä, että minun takapenkilläni ei istu ketään turvaistuimessa.

porkkana.jpgViime viikonloppuna vietimme jo perinteeksi muodostunutta ”tyttöjen kesäleiriä”, joka on nimestään huolimatta koko perheen tapahtuma. Oikea vastaus otsikossa esitettyyn arvoitukseen löytyy kuvasta.

 

Sivuhenkilökään ei halua lapsia

Saara Turusen Sivuhenkilössä (Tammi, 2018) päähenkilö on taiteilijaidentiteettiään etsiskelevä taiteen maisteri, esikoiskirjailija ja feministi. Hän inhoaa olla huomion keskipisteenä mutta on surullinen, kun häntä ei huomata. Hän viihtyy yksin mutta kärsii yksinäisyydestä. Hän viettää aika paljon aikaa siskojensa perheiden kanssa ja hoitaa näiden lapsia, vaikka ei omia lapsia välttämättä haluakaan.

Aloin kuunnella Sivuhenkilöä työmatkalla autossa, mutta kirja oli niin hyvä, että minun oli pakko jatkaa kuuntelemista kotonakin. Kävin ostamassa kirjakaupasta itselleni tuhannen palan palapelin, jotta voisin keskittyä kirjan kuuntelemiseen kunnolla, palapeliä kootessani.

Pääasia teoksessa ei ole se, haluaako päähenkilö lapsia vai ei, vaikka teema esillä onkin. Tärkeimmiksi teemoiksi nousevat oman paikan löytäminen ja feminismi. Vaikka en koe olevani kaikilla tavoilla samanlainen kuin Sivuhenkilön päähenkilö, hahmo on täydellisen samastuttava. Minäkertoja paljastaa lukijalle kaiken itsestään siitä lähtien, että nukkuu nuhjuisella vihreällä patjalla, jossa on kellertävä pissaläikkä. Siinä patjallaan hän sitten häiritsevän viiltävästi pohtii myös taiteen ja koko yhteiskunnan patriarkaalisuutta.

Turunen on onnistunut asettelemaan romaaninsa jokaisen sanan juuri oikein. Sen lisäksi, että pidin päähenkilöstä ja koin kirjassa käsitellyt teemat kiinnostavina ja tärkeinä, nautin Sivuhenkilön kerronnan ja dialogin aitoudesta, hienoista sananvalinnoista ja lauserakenteista sekä koko romaanin koherentista rakenteesta. En ole pitkään aikaan kokenut näin nautinnollista lukuelämystä.

sivuhenkilö.jpg

Päähenkilö katselee sivusta ystäviään, jotka hoitavat vauvojaan ja joiden elämät täyttyvät aivan erilaisista asioista kuin päähenkilöllä itsellään. Hän ihmettelee, miten kukaan jaksaa päivästä toiseen sitä souvia, jota lapsiperheissä eletään. Kun hän kysyy asiaa siskoltaan, tämä toteaa, että ei sitä kukaan oikeasti jaksakaan.

Kuva: Pixabay

 

Lastentarhanopettajat ylös palkkakuopasta!

Miksi vapaaehtoisesti lapsetonta ihmistä liikuttaa, paljonko lastentarhanopettaja tienaa? Eihän sen luulisi liittyvän minun elämääni millään tavalla. Fakta kuitenkin on, että laadukkaan varhaiskasvatuksen takaaminen kaikille lapsille on jokaisen kansalaisen etu. Siitä eivät hyödy vain lapset ja heidän vanhempansa vaan koko yhteiskunta.

Lastentarhanopettajan työ on varmasti niin sanottu kutsumusammatti. Mutta sanotaanhan niin lääkärin ammatistakin, ja lääkärit voivat silti pyytää työstään kohtuullista palkkaa. Miksei sama koske lastentarhanopettajia? Minua ei riittäisi houkuttelemaan päiväkotiin töihin mikään rahasumma. Korkeakoulutetut lastentarhanopettajat tekevät haastavaa työtä kuitenkin parin tonnin kuukausikorvausta vastaan. Moni ammattiin kouluttautunut onkin päättänyt vaihtaa alaa, sillä palkka ei vastaa työn vaativuustasoa. Helsingissä auki olevista vakansseista viidennes, eli monta sataa vakituista työpaikkaa, on jatkuvasti täyttämättä. Kutsumuksella ei makseta vuokraa eikä osteta ruokaa. Tilanne on hyvin huolestuttava.

Jos lapsia kasvattaa epäpätevä ja usein vaihtuva henkilökunta, jota on kaiken lisäksi liian vähän lasten lukumäärään verrattuna, lasku tulee lopulta kalliiksi. Maksajan paikalle eivät valitettavasti joudu vain ne, jotka lapsia ovat halunneet maailmaan synnyttää, vaan jokainen veronmaksaja, minäkin. Mitä useamman lapsen emotionaaliset, sosiaaliset, fyysiset tai oppimiskykyyn liittyvät ongelmat jäävät huomaamatta ennen kouluikää, sitä suurempi lasku meille kertyy maksettavaksi.

Lastentarhanopettajat on koulutettu havaitsemaan tuen tarpeet. Kun ongelmiin puututaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, ne eivät pääse kasautumaan. Pieniä ja yksittäisiä ongelmia on helpompi ratkaista kuin isoja vyyhtejä. Tämän logiikan luulisi olevan itsestään selvää kaikille. Tässä Ylen artikkelissa todetaan varhaiskasvatukseen satsaamisen olevan kannattava sijoitus. Ongelmana nähdään vain se, etteivät tulokset näy heti vaan vasta vuosien tai jopa kymmenien vuosien kuluttua. En ymmärrä, mikä siinä on ongelma.

Eilen vietettiin valtakunnallista varhaiskasvatuspäivää. Helsingin kaupunginvaltuutetut ovat juhlapuheissaan luvanneet nostaa lastentarhanopettajien palkkoja ensi vuoden alusta ja maksaa uusille työntekijöille kannustimen. Se on hyvä alku. On meidän kaikkien etu, että saamme päiväkoteihin ammattitaitoista ja motivoitunutta työvoimaa.

eileikkirahaa.jpg

Jos et vielä vakuuttunut, lue tästä linkistä tiivistetysti, miksi varhaiskasvatuksen laatuun kannattaa panostaa nyt. 

Kuva: Ei leikkirahaa -kansanliike

Facebook-sivu: https://www.facebook.com/EILEIKKIRAHAA/
Twitter-tili: https://twitter.com/eileikkirahaa

 

 

Asioilla on tapana järjestyä

Parikymppinen mies pysäytti minut ja mieheni kadulla yhtenä iltana pyytäen muutamaa kolikkoa ruokaan. Saimme kuulla tarinan: Nuorukainen oli lähtenyt pari vuotta sitten Fuengirolaan puhelinmyyjäksi. Työ oli hauskaa, palkkaa tuli riittävästi; oli asunto ja tyttöystävä, jonka kanssa hankittiin yhteinen koira. Sitten toinen firma tarjosi parempaa palkkaa – kuka hullu ei vaihtaisi?

Kolmen kuukauden päästä mies sai kuitenkin huomata olevansa tilanteessa, jossa palkat olivat jääneet saamatta, työnantaja laittanut lapun luukulle ja vuokraisännän kärsivällisyys loppunut. Jossain vaiheessa kavereiden nurkissa bunkkaaminenkaan ei enää käynyt päinsä. Rannalla nukkuessa oli varastettu passi. Ilman rahaa ja passia ei voi matkustaa takaisin Suomeen.

Kadulta oli löytynyt ilmeisesti uusia kavereita. Nuorukainen oli rähjäinen, likainen ja sekavan oloinen – ja todella kohtelias meitä puhutellessaan. Hänen tarinaansa kuunnellessa tuli sellainen olo, että siellä jossain ehkä piili totuuden siemen. (Vähän vaikutti myös siltä kuin tyyppi ei olisi tosissaan yrittänytkään selvittää mahdollisuuksia palata kotiin.)

Emme antaneet rahaa, vaan mieheni lähti väliaikaisen vuokraemännän luo maksamaan kahden yön vuokran, jotta koditon suomalainen pääsisi suihkuun ja nukkumaan. Seuraavana iltana näimme tyypin kadulla leiriytyneenä; hän olikin pyytänyt mieheni antamat rahat meidän lähdettyämme emännältä käteen ja ”maksanut velkansa kaverille”. Hukkaan siis meni se kymppi.

Kysyin, eikö miehellä ole ketään, joka voisi auttaa Suomesta käsin asioiden järjestelemisessä. Kuulemma ei. Äitiä oli lakannut kiinnostamasta jo ajat sitten, kun vanhemmat olivat eronneet. Äiti oli löytänyt uuden miehen, mennyt naimisiin, saanut uusia lapsia ja kiinnostunut vain niiden hoitamisesta. Isä oli häipynyt kokonaan. Emme voi tietenkään tietää totuutta, koska kuulimme vain yhden osapuolen näkemyksen. Voihan olla, että äiti on lähettänyt rahaa ja yrittänyt auttaa, mutta poika on tuhlannut kaiken huumeisiin ja kieltäytynyt tulemasta kotiin. Oli mitenpäin tahansa, tulin surulliseksi, kun asiaa mietin.

Tällä tarinalla ei taida olla opetusta. ”Asioilla on kaksi puolta” voisi olla yksi vaihtoehto. Tuosta kohtaamisestamme on jo yli kaksi kuukautta. Muutama viikko sen jälkeen mieheni oli törmännyt kaveriin uudestaan, ja tämä oli kertonut SPR:n luvanneen auttaa Suomeen pääsyssä. Sen jälkeen en ole häntä täällä nähnyt, joten toivon, että tarinan opetus olisi ”Asioilla on tapana järjestyä”.

hiekkalinna.jpg

Hiekkalinna murenee helposti.

Kuka vastustaa tasa-arvoa?

Yle uutisoi tänään lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan olevan huolissaan lasten epätasa-arvoisesta asemasta Suomessa. Uutisen alussa sanotaan, että ”- – Kurttilan mielestä jokaiselle Suomessa asuvalle lapselle pitää luoda yhdenvertaisesti mahdollisuudet hyvään elämään”. Onko se todellakin mielipidekysymys?

Lapsiasiavaltuutettu nostaa Ylen jutussa esiin päivähoito-oikeuden rajaamisen sekä varhaiskasvatuksen sattumanvaraisen laadun esimerkeiksi sellaisista epäkohdista, joissa lapset joutuvat keskenään epätasa-arvoiseen asemaan. Riippuu ihan kunnasta, miten päivähoito on järjestetty. Enää ei siis voi sanoa, että on lottovoitto syntyä Suomeen vaan täytyy erikseen listata kunnat, joissa homma toimii niin kuin pitäisi.

Tällä hetkellä eduskunnassa keskustellaan entistä tasa-arvoisemman äitiyslain puolesta. Tuntuu erikoiselta, että tästäkin asiasta joku voi olla eri mieltä. Äitiyslain päivittäminen kun ei ole keneltäkään pois vaan päinvastoin se säästäisi yhteiskunnan resursseja sekä lisäisi lapsen oikeuksien tasa-arvoista toteutumista. (Jos et tiedä, mistä on kyse, lue täältä.)

Tuntuu niin kummalliselta, että tasa-arvokysymyksissä jollain on pokkaa sanoa, että ei se oikein käy. Kenen mielestä tasa-arvo ei ole tavoiteltavaa, varsinkin jos se voidaan saavuttaa huonontamatta kenenkään jo olemassa olevia oikeuksia?

soap-bubbles-2436210_1920.jpg

Tasa-arvon tavoittelussa ei ole kyse siitä, että jonkun saippuakupla puhkaistaan toisen kustannuksella, vaan siitä, että kaikki kuplat saisivat kuplia saman arvoisina.

Kuva: Pixabay

Tää on mun käsissä nyt

*Arvostelukappale*

Sain juuri luettua loppuun Marjo Niemen Runeberg-palkitun romaanin Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017). Se oli lukukokemuksena ahdistava. Puhekielinen tajunnanvirtamonologi vyöryy päälle yhtä väkivaltaisena kuin minäkertojan lapsuusmuistot. Päähenkilö Mona on jäänyt vaille äidin huomiota, syliä ja kosketusta. Kaiken muun äiti on lapselleen antanut, mutta ei sitä tärkeintä.

Kuin sattumalta samaan aikaan kirjaa lukiessani Yle julkaisi uutisen tekemästään selvityksestä, jossa kyseltiin ihmisten mielipiteitä lasten kurittamisesta. Laki sanoo, että toista ihmistä ei saa pahoinpidellä, ei edes omaa lastaan. (Aikaisempi blogikirjoitukseni samasta aiheesta täällä.) On käsittämätöntä, että silti joidenkin vanhempien mielestä lapsen ruumiillinen kurittaminen on sallittua.

Ruumiillisen kurituksen eli fyysisen väkivallan lisäksi myös henkinen väkivalta on kiellettyä. Henkistä väkivaltaa on esimerkiksi lapselle huutaminen, lapsen huomiotta jättäminen ja vähättely. Tästä juuri on kyse Niemen romaanissa.

Lapsen henkistä kurittamista on todella vaikea todentaa, mutta se jättää yhtä syvät arvet kuin lyöminen. Opitusta mallista voi myös olla vaikea päästä eroon omien lasten kohdalla. Kaikkien menetysten äidissä todetaan: ”Koska aikusilla on aikusten ongelmat joista ne ei pääse irti, niillä on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, eikä niitä aikusten ongelmia kukaan lapselle avaa, mut ne kaikki kasvaa lapseen.”

Kävin kiinnostavan ja järkyttävän keskustelun aiheesta pari vuotta sitten oman isäni kanssa. En enää muista, miten koko keskustelu sai alkunsa, mutta lopulta riitelimme siitä, saako väkivaltaan vastata väkivallalla. Isäni mielestä takaisin lyöminen on sallittua, minun mielestäni ei. Tajuan kyllä olevani idealisti, mutta minun on jo työnikin puolesta pakko uskoa, että väkivalta ei lopu väkivallalla. Isäni on toista mieltä.

Kinastelumme ei johtanut mihinkään, kumpikaan ei ollut valmis luopumaan omasta näkökannastaan. Sitten isäni kysyi: ”Miten sinusta on voinut tulla tuollainen?” Hyvä kysymys. Ilmeisesti aiheutin pettymyksen isälleni vastustamalla väkivaltaa. Väitän, että kamalampiakin lapsia on olemassa, mutta ristinsä kullakin.

Minkälainen minusta sitten on tullut? Kasvattaja, joka yrittää koulussa joka päivä selittää oppilaille, että toisia pitää kohdella kauniisti. Jos joku kiusaa tai lyö, asia pitää selvittää muuten kuin nyrkeillä. Oli aika järisyttävää tajuta, että oma isäni kuuluu niihin huoltajiin, jotka vetävät mattoa altani jatkuvasti. Kaikkien menetysten äiti on, kuten sanoin, hengästyttävän ahdistava kirja. Onneksi sentään ihan lopussa tulee pieni lohdun pilkahdus. Päähenkilön viimeiset sanat romaanissa voisivat olla yhtä hyvin omiani: ”Tää on mun käsissä nyt.”

:mun käsissäni.jpg 

Katkaisenko vai annanko kukkia?

 

Ylen jutussa kirjoitetaan myös tilanteista, joissa lasta satutetaan fyysisesti, jotta hän ei satuttaisi itseään tai muita. Siinä yhteydessä sivutaan koulua ja opettajan voimankäyttöoikeuksia. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin toisessa postauksessa.