Kaksi näkökulmaa lapsettomuuteen

 

dialogi (1).jpg

 

 

 

Taustaa: Nimimerkit Illusia (Toiveissa) ja Lapseton kasvattaja ovat tutustuneet toisiinsa tiiviin harrastusryhmän kautta viisi vuotta sitten. Samana vuonna Illusia ja hänen miehensä olivat juuri lopettaneet tuloksettomiksi jääneet hedelmöityshoidot ja aloittaneet adoptioprosessin. Illusialle tuo vuosi 2013 oli elämän rankin; hän kuvailee itse olleensa ihmisraunio, joka pidätteli koko ajan itkua.

 

 

 

 

 

LAPSETON KASVATTAJA:

Tutustumisemme alkuvaiheessa kerroit, että olette adoptioprosessissa. Muistan ajatelleeni, että vau, tuotakaan asiaa ei toisesta ihmisestä päällepäin näe. Ajattelin ja taisin sanoakin sen silloin sinulle, että olet rohkea ja vahva, kun kerrot avoimesti noin vaikeista asioista. Sitten joskus myöhemmin kun löysin blogisi ja luin, kuinka rikki olit, sain taas ahaa-elämyksen: tuokaan ei näkynyt päällepäin. Miltä tämä sinusta kuulostaa?

Entä oletko aina tiennyt haluavasi äidiksi? Puhuimme joskus romaanikäsikirjoituksestasi, jota työstät ja joka käsittelee lapsettomuutta. Sanoit kirjoittavasi siitä, miksi lapsettomuudesta tulee kriisi. Miksi siitä tulee kriisi? Mietin myös, tuntuuko tahattomasti lapsettomasta pahalta lukea kirjoituksiani vapaaehtoisesta lapsettomuudesta.

ILLUSIA:

Aivan mahtavaa, että pyysit minua kirjoittamaan tällaista postausta! Olen ehtinyt itsekin ajatella aikaisemmin, että olisi kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia lapsettomuusasioista eri tilanteessa olevan kanssa.

On todella kiinnostavaa kuulla, miltä tilanteeni vaikutti ulospäin. On myös todella tärkeä oivallus, että ihmisen isotkaan kriisit tai järkyttävät elämäntapahtumat eivät välttämättä näy päällepäin. Tavallaan se on surullistakin. Vahvaa, reipasta ja iloista esittämällä jää helposti yksin. En oikeastaan ikinä ole kunnolla romahtanut kenenkään muun kuin mieheni seurassa, vaikka olisin kyllä halunnut romahtaa. Aina sitä kuitenkin hillitsi kyyneleensä ja vakuutti, että selviää kyllä. Täytyi pitää huolta vastaanottajasta. Monen on niin suunnattoman vaikea ottaa toisen surua vastaan. Sitä kaikkea yritän tällä kirjoittamisella paljastaa. Sitä, että se oli uskomattoman rankkaa ja sitä, että siitä voi kuitenkin selvitä.

Mulla on tosiaan tulossa romaanikäsikirjoitus, jossa käsittelen tahatonta lapsettomuutta. Olen pohtinut paljon sitä, miksi tahattomasta lapsettomuudesta tulee niin iso kriisi. En ole vielä löytänyt täydellistä vastausta, mutta ajattelen, että se on useamman tekijän summa. Ensinnäkin se koskee jotain todella perustavanlaatuista elämän osa-aluetta. Sellaista, joka on superluonnollista ja näennäisen helppoa ja tavallista. Ja sellaista, johon keho ja mieli ovat valmistautuneet koko kasvamisen ajan. Toiseksi ulkopuolelta tulee aivan kamalasti painetta, kysymyksiä ja oletuksia lapsen saamiseen. Siitä puhutaan todella luonnollisena osana elämää eikä lapsen saamista kamalasti kyseenalaisteta. (Paitsi nykyään, kun myös vapaaehtoisesti lapsettomien ääni pääsee kuuluviin.) Kolmanneksi tahaton lapsettomuus lykkää kärsijänsä edellisestä johtuen eristyksiin. Lapsettomuus on kamalan yksinäistä ja se aiheuttaa paljon kohtaamisen ongelmia. Neljänneksi hormonit oikeasti laittavat kropan ja mielen todella sekaisin. Ja viidenneksi olen sitä mieltä, että tahaton lapsettomuus on jatkuvaa kuoleman kanssa elämistä. Mitä enemmän lasta toivoo, ajattelee ja yrittää, sitä konkreettisemmaksi mielikuva lapsesta muodostuu. Se lapsi kuolee joka ikinen kerta, kun kuukautiset alkavat ja se toivo on kerättävä takaisin ennen seuraavaa ovulaatiota. Se tekee siitä kaikesta älyttömän rankkaa!

Luulen, että olen aina tiennyt haluavani äidiksi. Minulla on aina ollut vahva hoivavietti ja jo ihan pienenä lapsena hoisin paljon pikkusisaruksiani ja muitakin vauvoja. Nuorena ajattelin kyllä, ettei minun välttämättä tarvitsisi saada biologista lasta, vaan että adoptio voisi olla hyvä vaihtoehto myös. Adoptio ei kuitenkaan enää aikuisena tuntunut vaihtoehdolta, koska ajattelimme, että biologinen lapsi olisi helpompi saada.

Kriisin alkuvaiheessa ajattelin, että vapaaehtoisesti lapseton on todella minun tilanteeni toinen ääripää, jonka kanssa en voi millään saada yhteisymmärrystä aikaan. Kuinka vapaaehtoisesti lapseton voisi ymmärtää sen kamppailun, mitä tahattomasti lapseton käy läpi lapsen saamisen vuoksi? Nykyään ajattelen, että kaikenlaisilla lapsettomilla on todella paljon yhteistä. Me molemmat joudumme vastaamaan ympäriltä tulevaan paineeseen ja jatkuviin kysymyksiin. Tahattomasti lapsetonta myös usein ymmärretään paremmin kuin vapaaehtoista lapsetonta.

Minua ei todellakaan loukkaa ajatus siitä, että sinä et halua lasta. Jos jotain, se aiheuttaa minussa kateutta. Kuinka paljon helpommalla olisinkaan päässyt ja tulisinkaan pääsemään, jos en haluaisi lasta! Lapsen haluaminen on se minun kriisini ydin ja jos en haluaisi lasta, olisi kriisi niin paljon pienempi (käytännössä endometrioosiin sopeutumista). Olen lukenut sinun blogiasi ja ollut todella paljon samaa mieltä. Uskon, että on lapsettomuus sitten tahallista tai tahatonta, se avaa silmät monelle asialle ja sen vuoksi on helppoa ymmärtää toisen näkökantoja. Minusta on aivan mielettömän hienoa, että olet tyytyväinen elämääsi ilman lasta ja että haluat elää omannäköistä elämääsi. Lisäksi ajattelen, että on todella tärkeää, että kirjoitat aiheesta. On hyvä, että mahdollisimman monenlaiset äänet pääsevät tällä elämänalueella kuuluviin.

Minun kriisissäni yksi ikävä ajatus oli myös jatkuvuuden loppuminen minuun. Ajattelen minulla olevan paljon hyviä elämänarvoja ja asenteita ja tapaa olla tässä maailmassa. Kärsin todella paljon siitä ajatuksesta, että se kaikki pysähtyisi minuun. Tässä kohtaa on varmaan hyvä mainita, että sisaruksillanikaan ei ole lapsia, joten minulla ei ole sukulaislapsia. Mitä sinä ajattelet jatkuvuudesta?

LAPSETON KASVATTAJA:

Olen niin iloinen, että uskalsin pyytää ja että suostuit tähän dialogiin. Olen nimittäin kokenut syyllisyyttä siitä, että minä voin valita lapsettomuuden vaikka sinä kärsit siitä. Näin hölmö olen.

Minä en onneksi ole kokenut juurikaan painetta ulkopuolelta. Olen kasvanut ympäristössä, jossa myös lapsettomuus on normi. Lisäksi koska siskollani on kolme lasta, ei minulla ole paineita ”tehdä äidistäni isoäitiä”. Isälläni on kaksi alaikäistä lasta vielä huollettavanaan, joten hänkään ei ole kysellyt lastenlasten perään. Ainoastaan tutut ja puolitutut ovat joskus kyselleet lisääntymisestäni, ja niistä en ole kovin pahasti jaksanut ottaa paineita. Miten on sinun laitasi? Koetko ulkopuolista painetta ja miten suhtaudut siihen? Vai onko se enemmän sitä sisäistä kaipuuta olla äiti?

En tiedä, olisiko tilanne kohdallani erilainen, jos ei minulla olisi niin läheiset välit siskoni lapsiin. Ehkä kaipaisin omia, jos en saisi lainalapsia koskaan luokseni. Mistäs sitä tietää? Koen kyllä myös pystyväni ammattini kautta vaikuttamaan aika paljon. On palkitsevaa, että pystyn vaikuttamaan niin monen nuoren elämään ja ohjaamaan heitä kasvussa.

ILLUSIA:

On tosiaan aika kummallista, kuinka paljon meidän toimintaa määrää epämääräinen ja usein aiheeton syyllisyys tai pelko toisen suhtautumisesta. On tietysti myös hyvä muistaa, että asian arkuus ja rankkuus vaihtelee myös kriisin vaiheiden mukaan. Mulla on jo ollut reilusti aikaa toipua ja olen päässyt jaloilleni ja ajatuskin on selventynyt paljon. En tiedä, olisiko aikaisemmin ollut vaikeampi suhtautua vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. En tosin usko, koska muistaisin varmaan, jos olisi.

Hienoa, että sinua ei ole painostettu ulkopuolelta. Se on todella tärkeää. Minäkään en ole koskaan joutunut lähipiirin painostamaksi lisääntymisasioissa, mutta ulkoapäin olen kyllä kuullut kommentteja. Saattaa tosin olla, että korvani ovat erityisen herkistyneet tuollaisille kommenteille ja otan niistä helposti itseeni. Pahimpia tilanteita ovat olleet sukujuhlat omien häiden jälkeen. Siellä on aina joku vanhempi sukulainen, joka ottaa nämä asiat puheeksi. Onneksi tätä nykyä on helppo kertoa, että odotamme lasta. Ne kysymykset eivät enää viillä niin syvältä.

Ihanaa, että ajattelet oppilaista noin. On tosi tärkeää, että lapsilla ja nuorilla on ympärillään mahdollisimman paljon luotettavia ja vaikuttavia aikuisia. Se on meidän työssä aivan parasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Tuo on varmasti aivan totta, että kriisin vaihe vaikuttaa siihen, miten esimerkiksi näkee muut ihmiset ympärillään tai suhtautuu työkavereiden uteluihin. Ihanaa, että olet saanut tukea kaiken läpikäymiseen ja että tunnet päässeesi jaloillesi.

Vapaaehtoinen lapsettomuus varmaan harvemmin aiheuttaa kenellekään mitään kamalaa kriisiä, mutta on silti ollut hyödyllistä kirjoittaa omia ajatuksia järjestykseen. Ja lukemalla sinun blogiasi olen oppinut ymmärtämään paremmin, mitä käyt läpi. Kiitos siitä.

ILLUSIA:

Tämän dialogin kirjoittaminen on ollut todella mielenkiintoista. On hienoa saada pohtia aihetta yhdessä. Kiitos tästä!

Mistä sen tietää, haluaako lapsia?

Vapaaehtoinen lapsettomuus on jonkinlainen tabu. Sen vuoksi mietin pitkään, voiko siitä kirjoittaa ja voiko kirjoituksia julkaista omalla nimellä. Uskaltauduin lopulta perustamaan blogin, mutta ainakaan vielä en halua paljastaa kaikille lukijoille oikeaa identiteettiäni lähinnä siksi, etten leimaisi työpaikkaani, kollegoitani tai muita läheisiäni.

Miksi aihe tuntuu niin aralta käsitellä? Oikeastaan kaikki perheaiheet tuntuvat: lapsettomuus, oli syy mikä tahansa – ja toisaalta myös lasten saaminen, oli keino mikä tahansa. Näistä asioista voi keskustella vain parhaiden ystävien kesken, jos haluaa olla varma, ettei loukkaa toisten tunteita tai yksityisyyttä.

Blogin perustamisen jälkeen minua on sanottu rohkeaksi, koska kirjoitan siitä, että en halua lapsia. Itse kehun ystäviäni, jotka uskaltavat puhua omista adoptioprosesseistaan tai hedelmöityshoidoistaan. Nekin, jotka ääneen kehtaavat sanoa olevansa joskus väsyneitä lapsiperhe-elämään, ovat rohkeita.

Valitsee niin tai näin, aina sitä joutuu perustelemaan muille. Eikö ole vähän outoa? Perheen luulisi olevan luonnollinen osa jokaisen ihmisen elämää – eikä varmasti kukaan voi väittää, ettei sillä elämän osa-alueella ikinä olisi mitään ongelmia tai että päätösten tekeminen olisi aina helppoa!

Uskon, että erilaisista perheistä puhuminen on tällä vuosituhannella jo tullut entistä helpommaksi, mutta neutraaleja aiheita lasten saaminen tai lapsettomuus eivät vieläkään ole. Totta kai ymmärrän, että jos lapsia haluaa mutta ei syystä tai toisesta saa, voi se olla niin kipeä ja intiimi asia, ettei siitä ainakaan akuutissa vaiheessa tahdo keskustella kaikkien kanssa. Vauvauteluita esittävät ihmiset myös voivat joskus asetella sanansa todella tahdittomasti, jolloin vastaaminen tuntuu vaikealta.

Minä en koe kiusallisena puolituttujen kysymyksiä, mutta se ärsyttää, jos keskustelukumppani kyseenalaistaa päätökseni olla hankkimatta lapsia. “Kyllä sä vielä muutat mielesi” ja “Odota vaan, kun biologinen kellosi alkaa tikittää” on kuultu aika moneen kertaan. Itse asiassa olen näiden kommenttien takia kauhulla odottanut noin kymmenen vuotta, koska kohtuni alkaa huutaa lasta, vaikka olen samaan aikaan koko ajan tiennyt, etten lapsia halua. Kenellekään ei tulisi mieleen kysyä raskaana olevalta, onko hän nyt ihan varma valinnastaan saati väittää: “Jonain päivänä säkin vielä tajuat, että et sittenkään olisi halunnut lapsia.”

Ehdotus: Keskustellaan avoimesti, kuunnellaan muiden näkemyksiä ja kunnioitetaan niitä, vaikka ne olisivat erilaisia kuin omamme. Jooko?

clock-2785939_1280

Tikittääkö biologinen kellosi?

Kuva: Pixabay

En halua lapsia

Olen 34-vuotias korkeasti koulutettu nainen enkä halua lapsia. En ole koskaan halunnut lisääntyä eikä biologinen kelloni ole vieläkään alkanut tikittää. Päinvastoin ajatukseni vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on vain vahvistunut iän myötä.

Pari päivää sitten julkaistiin Väestöliiton uusi perhebarometri, jonka mukaan nuoret aikuiset lykkäävät lastensaantia nykyään turhan myöhäiseksi, minkä takia syntyvyys laskee. Yksi syy tähän on yleistynyt ajatus siitä, että lapsia voi tehdä vasta sitten, kun kaikki “muut asiat” elämässä on suoritettu.

Nuoret pohtivat, mihin ryhmään haluavat kuulua: ovatko osa matkustelevaa, elämästä nauttivaa, huolista vapaata lapsettomien nuorten aikuisten joukkoa vai kuuluvatko tuulipuvuissa suhisteleviin alennusjauhelihaa metsästäviin prismaperheisiin.”

Ihan kuin nämä kaksi vaihtoehtoa olisivat toisensa poissulkevat. Minä kuulun matkustelevaan, elämästä nauttivaan lapsettomien aikuisten joukkoon, joka suhistelee tuulipuvussa Prisman alennustuotteiden perässä. Minulla on mies ja koira, vakituinen kokopäivätyö sekä harrastuksia. En ole “huolista vapaa”, sillä työ, perhe ja asuntolaina kyllä aiheuttavat huolia.

Asun mieheni ja koiran kanssa rivitalossa lähiössä. Meillä on tila-auto ja oma pieni piha. Parikymppisenä arki-illat kuluivat kavereiden kanssa hengaillen tai kaupungilla notkuen. Nykyään arki täyttyy työnteosta ja normaaleista aikuisten askareista, kuten koiran ulkoiluttamisesta, pyykinpesusta ja kaupassa tai kirjastossa käymisestä. Joskus harvoin ehtii nähdä kavereita tai käydä jumpassa. Lomilla ja viikonloppuisin olen aiemmin matkustellut paljon, mutta viime vuosina reissut ovat jääneet vähemmälle. En tiedä, johtuuko se siitä, että täytin kolmekymmentä, vai mistä, mutta en enää jaksa joka ilta ja viikonloppu tehdä jotain ihmeellistä. Viikon lomasta tarvitsen ainakin muutaman päivän ihan vain kotona oloon tunteakseni itseni levänneeksi töihin palatessa.

Hesari kirjoitti Väestöliiton tutkimuksesta, ja jutun lopussa on lainauksia Perhebarometriin haastatelluilta nuorilta aikuisilta. Pystyn samaistumaan niihin. Erityisesti minua säväytti tämä “nuorten korkeasti koulutettujen helsinkiläisnaisten” kommentti:

”Totta kai ne lapset varmasti tuottaa iloa ja se on sellasta, mitä ei voi kuvitellakaan, kun jos ei niitä ole ja näin pois päin, mut sitten pakko kyllä sanoa että on ne, pienten lasten vanhemmat vaan ihan saatanan kiukkusia koko ajan — ihan jossain niinku, sfääreissä menee tuolla vaan, silleen että huhhuijjaa!”

Ihmettelen tosissani, miten kenelläkään on kaiken muun elämän lisäksi aikaa hoitaa lapsia. Jos minun pitäisi aamuisin itseni ja koiran lisäksi huolehtia lasten aamutoimista ja hoitoon viemisestä, iltapäivisin töistä palatessa ehtiä hakemaan ja ruokkimaan lapset ja vielä illalla jaksaa leikkiä heidän kanssaan, tulisin varmaan hulluksi. En keksi yhtäkään syytä, miksi kukaan järkevä ihminen haluaisi saada lapsia. Jatkan aiheesta seuraavassa postauksessani.

 

Mainitut lähteet: Väestöliiton perhebarometri http://www.vaestoliitto.fi/?x27375=7655079

Helsingin Sanomat 12.12.2017  https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005486892.html