Väkivalta ei vähene resursseja vähentämällä

Kirjoitin viime viikolla perheväkivallasta mutta haluan kommentoida Ylen julkaisemaa uutista teettämästään kyselystä vielä koulun näkökulmasta. Mitä tehdä, jos luokassa joku käyttäytyy aggressiivisesti? Ylen haastatteleman asiantuntijan mukaan opettajalla on oikeus ”vain ohjata” väkivaltainen oppilas ulos. Opetushallituksen antamien ohjeiden ja sääntöjen mukaan tosin ”opettajalla on oikeus käyttää sellaisia oppilaan poistamiseksi välttämättömiä voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina oppilaan ikä ja tilanteen uhkaavuus tai vastarinnan vakavuus sekä tilanteen kokonaisarviointi huomioon ottaen”. Kukaan ei toki tiedä, mihin missäkin tilanteessa vedetään ”välttämättömän” raja, joten on parempi aina ”vain ohjata”, mikäli se on mahdollista. Mutta joskus valitettavasti tarvitaan myös niitä ”välttämättömiä voimakeinoja”.

Opettajan virkavelvollisuus on taata turvallinen oppimisympäristö kaikille. Jos oppilas menettää itsehillintänsä, opettajan tehtävä on pitää huolta, ettei hän vahingoita itseään eikä muita. Tilanteita, joissa näin on meneteltävä, voi tulla eteen koska tahansa ja kenelle tahansa. Ongelmallista on se, että opettajankoulutukseen ei kuulu sellaista osuutta, joka antaisi valmiuksia väkivaltaisesti käyttäytyvän oppilaan kanssa toimimiseen, esimerkiksi kiinnipitokoulutusta. Yliopistosta työelämään siirtyvät aineenopettajat, luokanopettajat ja erityisopettajat eivät tiedä edes teoriassa, miten riehuva oppilas taltutetaan turvallisesti, saati että osaisivat oikeasti toimia tilanteen osuessa kohdalle.

Olen urani aikana joutunut muutaman kerran niin akuutisti uhkaavaan väkivaltatilanteeseen, että on ollut pakko vain toimia omaa ja oppilaankin oikeusturvaa uhaten. Kerran esimerkiksi eräs oppilas raivostui niin paljon, että alkoi yhtäkkiä heitellä tuoleja. Sitten hän repi lämmityspatterin irti luokan seinästä. Hän ei rauhoittunut, vaikka pyysin. Kun hän alkoi hakata päätään ikkunaan, oli pakko mennä väliin fyysisesti. Pelkäsin, että ikkunalasi menee rikki ja oppilaan pää siitä läpi. Silloin toivoin, että erityispedagogiikan massaluentojen sijaan koulutukseeni olisi sisältynyt edes yksi käytännön työpaja kiinnipidosta.

Linkitän tähän loppuun vielä Aamulehden yleisönosastolta kirjoituksen, joka on ihan täyttä asiaa. Se voisi olla minun tai kenen tahansa kollegani kynästä. Aina kun koulutuksesta säästetään, säästetään väärästä paikasta. Sen sijaan lisäämällä resursseja voitaisiin ennalta ehkäistä monia yhteiskunnalle kalliita ongelmia, myös väkivaltaa.

väkivalta.jpg

Peruskoulun hienous ja heikkous on se, että samassa opetusryhmässä ovat penaalin terävimmät ja tylsimmät kynät ja kaikki siltä väliltä, sekä myös kaikki ne, joiden terä on katkennut. Mitä tehdään, jos opettajalla ei ole sopivaa teroitinta?

Kuva: Pixabay

 

 

Pakkoruotsi on ruma sana

Ulkomailla matkustaessa on kiva olla suomalainen. Maabrändimme on suhteellisen hyvä; ihmiset ympäri maailman tervehtivät suomalaista turistia iloisesti. Hauskaa on myös oma salakielemme suomi, jota harva kaduntallaaja muualla kuin Suomessa ymmärtää. Huono puoli on, että suomalaisen on pakko muiden kuin toisten suomalaisten kanssa kommunikoidakseen opiskella vieraita kieliä. Vähintään englantia on jokaisen päntättävä koulussa. Tämä tosin on ”huono puoli” vain niiden mielestä, joita vieraiden kielten opiskelu ei syystä tai toisesta nappaa.

Vieraan kielen lisäksi jokainen suomalaista peruskoulua käyvä joutuu opiskelemaan ympäristöoppia, terveystietoa, uskontoa tai elämänkatsomustietoa, historiaa, yhteiskuntaoppia, matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, biologiaa, maantietoa, liikuntaa, musiikkia, kuvataidetta, käsityötä, kotitaloutta, äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä toista kotimaista kieltä. Toinen kotimainen kieli on suomenkielisillä oppilailla ruotsi ja ruotsinkielisillä oppilailla suomi. Tästä huolimatta ruotsi on ainoa peruskoulun oppiaine, joka saa etuliitteekseen sanan ’pakko’. Miksi? Kaikki muutkin edellä luettelemani oppiaineet ovat pakollisia; lisäksi vielä ’pakkoruotsin’ oppianeen virallinen nimitys on ’toinen kotimainen kieli’, eli se ei edes automaattisesti tarkoita ruotsia.

Yle uutisoi tänään, että Itä-Suomessa aletaan tutkia mahdollisuutta jättää ruotsi pois ja ottaa tilalle ”jokin muu vieras kieli, esimerkiksi venäjä”. Mutta kun ruotsi ei ole ’vieras kieli’. Opetusministeriön nettisivuilla tästä puhutaan sentään oikealla nimellä ”toisen kotimaisen kielen valinnaisuutta koskevana kokeiluna”. (Lähetin jo palautetta Ylelle; katsotaan, korjaataanko termit.)

Ymmärrän, että jotakuta koululaista turhauttaa ruotsin opiskelu. Varmasti voimme kyseenalaistaa joka ikisen oppiaineen oppimäärän tarpeellisuuden yksilötasolla. Opettajia tässä Opetusministeriön päätöksessä ei selvästi ole taas kuultu. Mietin myös, onko perustuslain asiantuntijoiltakaan kysytty. Voiko Opetusministeriön kokeilu ajaa sen faktan ohi, että perustuslakimme mukaan Suomi on kaksikielinen maa?

riisipuuro.jpg

Kun olin lapsi, isälläni oli tapana kutsua riisipuuroa ’resebyråksi’, koska se huvitti häntä. Sen tähden minä luulin aika pitkään, että ’resebyrå’ on ’riisipuuro’ ruotsiksi. Mitä minustakin olisi oikein mahtanut tulla, jos ei koulussa olisi opetettu toista kotimaista kieltä?

Kuvalähde: https://www.flickr.com/photos/84926615@N00/16080680712

 

 

 

Karvainen kasvattaja – koulukoira opettajan työparina

Pari vuotta sitten jouduin olosuhteiden pakosta ottamaan koiran mukaani kouluun. Mies oli matkoilla ja minulla opetustuntien jälkeen sovittuna draamaryhmän näytelmäharjoitukset. Otin koiran mukaan töihin, koska sille olisi tullut liian pitkä päivä olla yksin kotona. Koulumme tontilla on tyhjillään olevaa sisätilaa, johon olin saanut rehtorilta luvan viedä koiran päivän ajaksi. Se vain ei halunnutkaan jäädä yksin vieraaseen paikkaan vaan alkoi ulvoa perääni. Raukka kuulosti niin säälittävältä, että juoksin kysymään reksiltä ja seuraavalta opetusryhmältäni lupaa tuoda koiran luokkaan. Kaikille se sopi. Hain siis karvaisen ystäväni mukaan oppitunnille.

Silloin ensi kertaa huomasin eläimen läsnäolon rauhoittavan vaikutuksen luokkahuoneessa. Onnistuin saamaan koiran avulla kontaktin muutamaan sellaiseen oppilaaseen, joita en ollut aikaisemmin osannut motivoida oikealla tavalla. Aloin hakea eläinavusteisuudesta tietoa internetistä ja löysin Sosped säätiön kurssin. Ajatus jäi hautumaan kesäloman ajaksi. Elokuussa 2016 kävimme koirani kanssa Helsingissä soveltuvuuskokeessa, jonka läpäisimme, ja syksyllä aloitimme koulutuksen.

Sosiaalipedagogiikassa yhdistyvät kasvatus- ja yhteiskuntatiede. Sosiaalipedagogisen toiminnan tavoitteita ovat esimerkiksi ihmisenä kasvaminen sekä vuorovaikutus- ja tunnetaitojen vahvistaminen. Työtavoissa korostuu luovuus ja toiminnallisuus. Sosiaalipedagogisessa koiratoiminnassa ohjaajan tukena on koira. Koiralla on monta roolia: se on jäänrikkoja, turvallinen kaveri ja ihmisen peili. Koira pystyy aistimaan sellaisiakin asioita, jotka meiltä ihmisiltä jää monesti huomaamatta. Siksi koira usein automaattisesti hakeutuu niiden luo, jotka tarvitsevat eniten tukea ja huomiota. Vuorovaikutus- ja tunnetaitojen harjoittelu voi olla aluksi helpompaa koiran kuin toisen ihmisen kanssa.

Työssäni olen huomannut, että koiran läsnäolo rauhoittaa luokkatilannetta ja auttaa nuoria keskittymään. Yleensä levottomatkin oppilaat pystyvät säätelemään omaa toimintaansa siten, että ottavat koiran huomioon. Ja kun koiralla on luokassa mukava olla, se luonnollisesti tarkoittaa sitä, että kaikilla muillakin on työrauha.

Hauskaa tässä on ollut huomata, miten samanlaisia olemme koiran kanssa, kuten jo edellisessä postauksessani totesin. Väsymme molemmat meteliin ja jatkuvaan sataprosenttisen läsnäolon vaatimukseen. Niinä päivinä, kun koira on kanssani töissä, käyn tauoilla sen kanssa ulkona kävelemässä ja hengittämässä raitista ilmaa. Silti koira on ihan kuitti muutaman tunnin jälkeen, kuten omistajansakin.

Pakko vielä verrata koiraa ja ihmislasta myös tästä näkökulmasta: Harva opettaja voi ottaa vauvaa töihin mukaan ja perustella sen läsnäoloa pedagogisesti. Koirien käyttö työpaikoilla, ainakin opetus- ja sosiaalialalla, sen sijaan on nykyään jo yleisesti tunnustettua. Katsokaa vaikka tämä ihana video New Yorkin koulukoirista!

12. kuva.jpeg

Yläkoululaiset eivät nuku päiväunia kesken koulupäivän, mutta koulukoira voi nukkua. Sen turvapaikka on opettajanpöydän alla. Oppilaat tietävät, että kun koira lepää, sitä ei saa häiritä.

 

 

Opettaja saa kaataa pois oppilaan kokiksen, mutta toista ihmistä ei saa pahoinpidellä – ei edes omaa lasta

Pakko ihan vähän kommentoida Iltalehdessä tänään julkaistua juttua, jossa kerrotaan vanhempien saaneen sakot lapsensa kurittamisesta. Uutinen on hämmentävä; sen kärkeä on vaikea löytää. Otsikko antaa ymmärtää uutisen liittyvän oppilaan ja opettajan väliseen kädenvääntöön virvoitusjuomasta, mutta lopulta tekstissä kuitenkin puhutaan oikeudenkäynnistä, jossa on ratkaistu lapsen ja hänen vanhempiensa välisiä asioita.

(Uutinen sinänsä olisi kiinnostava esimerkki äikäntunnille siitä, miten uutista ei rakenneta eikä otsikoida. Myös lukijoiden kommentteja olisi hyödyllistä analysoida oppilaiden kanssa; osa niistä on täysin asiallisia, mutta joillain kommentoijilla menee hiukan aiheen vierestä. Tällaiset tekstitaidot ovat tarpeen valemedioiden ja populismin aikana. Koska tämä kirjoitus ei ole uutinen vaan blogiteksti, jonka tekstilajille tyypillistä on kirjoittajan oman äänen kuuluminen, kerron vielä mielipiteeni aiheesta.)

Oppilaiden on noudatettava koulun sääntöjä ja opettajan vastuulla on valvoa, että niin tapahtuu. Totta kai opettajan täytyy myös kunnioittaa ja kuunnella oppilaita. Meidän vastuumme kasvattajina on opettaa lapsille ja nuorille, että onnistunut vuorovaikutus vaatii kunnioitusta ja kuuntelemista molemmin puolin. Toki toivoisi, että tämä olisi opittu jo kotona. Mikä tilanne kyseisellä hetkellä luokkahuoneessa oli, sitä emme voi tietää, joten turha spekuloida. (Ihme muuten, ettei kukaan kuvannut ja ladannut sitä Youtubeen!)

Uutinen kuitenkin varsinaisesti käsitteli perheväkivaltaa; siitäkään emme voi sanoa mitään, koska kukaan meistä ei ollut paikalla. Joka tapauksessa koulupsykologin on viran puolesta puututtava asioihin, jos on pienikin epäilys, että puuttumiseen on aihetta. Lehtijutun mukaan oikeus on tuominnut vanhemmat sakkorangaistuksiin oman lapsensa turhasta ruumiillisesta kurittamisesta, eli ehkä aihetta olikin.

Väkivalta on aina väärin – oli tekijöinä ja uhreina sitten aikuisia tai lapsia, sukulaisia tai ventovieraita. On ihan oikein, että pahoinpitelystä saa rangaistuksen.

cola.jpg

Kuvan kolapullo ei liity tapaukseen.

Nimimerkki Lapseton Kasvattaja

Vaikka en halua omia lapsia, siedän melko hyvin muiden ihmisten jälkikasvua. Ystävieni ja sukulaisteni lapset ovat mukavia, ja tulen heidän kanssaan yleensä hyvin toimeen. Lisäksi olen ammatiltani opettaja, eli kasvatan muiden mukuloita työkseni.

Siskollani on kolme lasta, joiden kanssa vietän paljon aikaa. Rakastan siskoni lapsia yli kaiken, ja olen mielestäni hyvä täti. Koen usein onnistumisen tunteita myös töissä; olen mielestäni hyvä siinä, mitä teen. Olen tehnyt opettajan hommia kymmenisen vuotta, toki koko ajan itseäni kehittäen ja kouluttaen.

Viime aikoina kuitenkin on alkanut tuntua siltä, että en jaksaisi enää joka päivä huolehtia muiden pennuista. Kasvatustyö on alkanut tuntua kuormittavalta. Joka luokassa on useampi erityisoppilas: on oppimisvaikeuksia, käytöshäiriöitä ja monenlaisia muita henkisiä ja fyysisiä esteitä oppimiselle. Lisäksi joka luokalla on muutama “normaali” laiska ja motivoitunut oppilas. Kaikilla on murrosikä. Jokaiselle on löydettävä hänelle itselleen sopivin tapa oppia ja onnistuttava toteuttamaan nämä yksilölliset tarpeet opetustilassa, jossa on 25 yksilöä.

Yhteistyö huoltajien kanssa on useimmiten rakentavaa. Osa oppilaiden vanhemmista on kuitenkin täysin välinpitämättömiä. Sitten on myös huoltajia, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan koulun ja opettajien vastustaminen. He eivät näe yhteiskunnan tarjoaman ilmaisen ja laadukkaan koulutuksen arvoa vaan yrittävät kaikin tavoin saada opettajia kiinni virheistä.

Toki on myös huonoja opettajia, jotka tekevätkin virheitä. Ammattitaitoisten ja sydämellisten pedagogien lisäksi alalla on myös todella omituisia, äärikonservatiivisia, ymmärtämättömiä, epäreiluja ja omaa auktoriteettiasemaansa väärällä tavalla rakastavia kollegoja. Pakko myöntää: eivät kaikki opettajat ole täydellisiä.

Kaikki tämä – oppilaat, joiden ongelmia en pysty yksin ratkaisemaan, hankalat huoltajat, yhteistyökyvyttömät kollegat ja joskus ihan mahdoton byrokratia – ovat onnistuneet lannistamaan minut, ainakin toistaiseksi. Noin vuoden ajan olen tuntenut oloni riittämättömäksi työssäni. Onnistumisia ei tule tarpeeksi siihen verrattuna, miten paljon paskaa opettajana joudun ottamaan vastaan. Olen noin vuoden ajan aktiivisesti miettinyt, miten saisin edes pienen tauon työstä. Opinto- tai vuorotteluvapaa ei onnistu, sillä minulla ei ole vielä tarpeeksi työvuosia takana – ensimmäiset viisi vuotta valmistumisen jälkeen meni pätkätöissä ja välillä työttömänä.

Moni minun tilanteessani oleva tekee vauvan. Pakko myöntää: minäkin olen ihan tosissani miettinyt, pitäisikö sittenkin jättää ehkäisy pois, jotta ongelma ratkeaisi. Yleensä vanhempainvapaan jälkeen palataan töihin tosi motivoituneena, koska vauvan kanssa kotona oleminen on niin raskasta. Mutta siinä kai se vastaus jo tulikin: ei lapsen saaminen auttaisi mitään vaan vain pahentaisi asiaa; sen jälkeen olisi oltava koulun kanssa tekemisissä myös huoltajan roolissa.

Niinpä aloin säästää rahaa ja täytin virkavapaa-anomuksen. Luin Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirjan Unelmahommissa ja kuuntelin Unelmaduunarit-podcastin jokaisen jakson. Kävin työväenopiston espanjan alkeet. Viime viikolla tein jouluarvioinnit, ohjeistin sijaisen ja hyvästelin oppilaat. Lensin miehen ja koiran kanssa Malagaan eilen. Tavoitteeni on seuraavien parin kuukauden aikana tehdä vain asioita, joista pidän. Esimerkiksi kirjoittaa.

IMG-20171218-WA0012

Olisi kiva kuulla, miten ja miksi olette päätyneet lukemaan tätä blogiani, joten kommentoikaa ihmeessä,

toivoo nimimerkki Lapseton Kasvattaja