Kesäjatkis: Prinsessa Merja Arkimaailman vankina (osa 4/13)

Aamu alkoi raastavalla herätyskellon pirinällä. Merjasta tuntui kuin häntä kiskottaisiin paksun ja tahmean suon läpi valveelle. Silmät auki saatuaan prinsessa räpytteli pitkään ennen kuin tajusi, että pimeys johtui siitä, että ulkona oli vielä pimeää, vaikka oli aamu. Hänen olisi tehnyt mieli vetää peitto korviin ja jatkaa unia, mutta sisäinen pakko ajoi hänet ylös sängystä ja suihkuun.

Töihin ajaessaan Merja mietti eilen laatimaansa listaa. Mikä voisi olla nykyistä mielenkiintoisempi työ? Pitäisikö varata matka maailmanympäri heti nykyisestä työstä irtisanoutumisen jälkeen? Toimistorakennuksen portaita ylös kiivetessään Merja yritti pinnistää muistiaan: Miten hän oli edes päätynyt tänne töihin? Oliko hän koskaan nauttinut työstään?

Kahdeksan tuntia tietokoneella istuttuaan prinsessa Merja otti käsilaukkunsa ja nousi lähteäkseen kotiin. Hän katsoi ympärillään istuvia ihmisiä, jotka tuijottivat näyttöpäätteitä ja haukottelivat kuorossa. Yksi kollegoista ei katsonut tietokoneen ruutua vaan kädessään olevaa älypuhelinta. Hetken mielijohteesta Merja meni hänen luokseen ja kuiskasi: ”Oletko sä koskaan miettinyt, miksi me ollaan täällä töissä?”

Kännykkää selaava kollega nosti hölmistyneenä katseensa ja vastasi: ”Siks että saadaan lainat maksettua ja lapsille ruokaa pöytään.” Prinsessa tuijotti työkaveriaan epäuskoisena mutta sanoi sitten: ”Niin joo. Okei.” Sitten hän kiinnitti huomionsa kännykkään ja kysyi: ”Mitä sä teet?” Työkaverin kasvoille levisi huvittunut hymy. Hän vilkaisi puhelintaan ja kysyi naurahtaen: ”Eikö sulla oo Tinderiä?”

Kotiin päästyään Merja teki itselleen kurkkuvoileivän ja keitti kupillisen hopeateetä. Eväiden kera hän istahti olohuoneen sohvalle ja kaivoi esiin puhelimensa, johon oli ladattu sovellus, jonka avulla Merja aikoi toteuttaa ensimmäisen listallaan lukevan asian: etsiä tasapainoisen parisuhteen. Prinsessa tunsi olonsa kovin yksinäiseksi kaiken tämän harmauden keskellä.

Viikonlopuksi Prinsessa Merjalla oli kolmet treffit sovittuna: Peten kanssa pitsalle perjantai-iltana, Jukan kanssa lauantaina taidenäyttelyyn ja sunnuntaibrunssille Elmerin kanssa. Perjantaina työpäivän jälkeen Merja valitsi vaatekaapista ylleen tummanharmaan mekon, levitti mustien silmänalusten päälle kerroksen meikkivoidetta, pörrötti hiuksiaan ja suihkautti päälle vähän lakkaa. Sitten hän lähti kaupungille Peteä tapaamaan.

(jatkuu)

jatkis osa 4.jpg

Kuva: Pixabay

Kymmenen vuotta sitten tänä päivänä

Viikonloppuna Facebook muistutti minua tekemästäni päivityksestä tasan kymmenen vuotta sitten: Olin juuri saanut gradulleni kansitusluvan. Sillä aikaa, kun gradu oli painossa, pakkailin tavaroita muuttolaatikoihin ja valmistauduin jättämään yhden elämänvaiheen taakseni.

Opiskeluvuodet olivat ihania ja ikimuistoisia. Jo ensimmäisen viikon aikana tutustuin pariin kivaan tyyppiin, joiden kanssa meillä synkkasi välittömästi. Meistä tuli pian tiivis kolmikko. Valitsimme samoja kursseja ja teimme ryhmätyöt yhdessä. Keväällä hankimme kimppakämpän, jossa asuimme seuraavat viisi vuotta kolmisin kertaakaan riitelemättä. Opiskelimme ja biletimme, jaoimme arjen iloineen ja suruineen. Kasvoimme yhdessä aikuisiksi.

Kun olimme kaikki valmistumisen kynnyksellä, tuli aika irtisanoa asunto ja lähteä eteenpäin. Yksi meistä pääsi heti töihin, toinen lähti suorittamaan toista tutkintoa, ja minä muutin ulkomaille työharjoitteluun.

Vietin viime viikonlopun sattumalta juuri näiden ystävieni, entisten kämppisteni, kanssa. Nykyään asumme kaikki kolme eri puolilla Suomea ja näemme toisiamme harvoin. Kun tapaamme, tuntuu siltä kuin tulisi kotiin. Kämppikset ymmärtävät minua vielä paremmin kuin kukaan muu ystävistäni, koska sen lisäksi että olemme asuneet ja kasvaneet yhdessä, työskentelemme samalla alalla. Kun kerron, minkälaisia haasteita työssäni kohtaan, kämppikset tietävät täsmälleen, mistä puhun.

Muistelimme toukokuuta kymmenen vuotta sitten, kun olimme lähdössä eri teille. ”Mitä kymmenen vuoden takainen sinä odotti elämältä?” kämppikseni kysyivät minulta. Yritin pinnistellä muistiani. Muistan kyllä hyvin ne viimeiset viikot ja päivät opiskelukaupungissa. Asioin yliopistopainossa ja tiedekunnan kansliassa, pakkasin muuttolaatikoita ja vein tavaroita säilöön siskoni luo ja äitini vintille. Hyvästelin ihmisiä ja tutuksi tulleita kotikulmia. Mutta en yhtään muista, minkälaisia tulevaisuuden haavekuvia mielessäni näkyi.

Ehkä ajattelin vain sitä tulevaa kesää ja kesätöitä sekä seuraavaa lukuvuotta työharjoittelussa ulkomailla. En kai osannut ajatella sen pitemmälle. Ainakaan en olisi uskonut, että kymmenen vuoden kuluttua olisin jäämässä opintovapaalle työuupumuksen takia.

20180530_085911.jpg

Se meistä, joka lähti kymmenen vuotta sitten opiskelemaan lisää, on juuri saanut vakituisen työn. Toinen, joka pääsi silloin heti töihin, pelkää jäävänsä syksyllä ensimmäistä kertaa elämässään työttömäksi. Ystävyytemme on onneksi ennallaan; se on tärkeintä. Sommittelimme yhteisen dadarunon.

Sivuhenkilökään ei halua lapsia

Saara Turusen Sivuhenkilössä (Tammi, 2018) päähenkilö on taiteilijaidentiteettiään etsiskelevä taiteen maisteri, esikoiskirjailija ja feministi. Hän inhoaa olla huomion keskipisteenä mutta on surullinen, kun häntä ei huomata. Hän viihtyy yksin mutta kärsii yksinäisyydestä. Hän viettää aika paljon aikaa siskojensa perheiden kanssa ja hoitaa näiden lapsia, vaikka ei omia lapsia välttämättä haluakaan.

Aloin kuunnella Sivuhenkilöä työmatkalla autossa, mutta kirja oli niin hyvä, että minun oli pakko jatkaa kuuntelemista kotonakin. Kävin ostamassa kirjakaupasta itselleni tuhannen palan palapelin, jotta voisin keskittyä kirjan kuuntelemiseen kunnolla, palapeliä kootessani.

Pääasia teoksessa ei ole se, haluaako päähenkilö lapsia vai ei, vaikka teema esillä onkin. Tärkeimmiksi teemoiksi nousevat oman paikan löytäminen ja feminismi. Vaikka en koe olevani kaikilla tavoilla samanlainen kuin Sivuhenkilön päähenkilö, hahmo on täydellisen samastuttava. Minäkertoja paljastaa lukijalle kaiken itsestään siitä lähtien, että nukkuu nuhjuisella vihreällä patjalla, jossa on kellertävä pissaläikkä. Siinä patjallaan hän sitten häiritsevän viiltävästi pohtii myös taiteen ja koko yhteiskunnan patriarkaalisuutta.

Turunen on onnistunut asettelemaan romaaninsa jokaisen sanan juuri oikein. Sen lisäksi, että pidin päähenkilöstä ja koin kirjassa käsitellyt teemat kiinnostavina ja tärkeinä, nautin Sivuhenkilön kerronnan ja dialogin aitoudesta, hienoista sananvalinnoista ja lauserakenteista sekä koko romaanin koherentista rakenteesta. En ole pitkään aikaan kokenut näin nautinnollista lukuelämystä.

sivuhenkilö.jpg

Päähenkilö katselee sivusta ystäviään, jotka hoitavat vauvojaan ja joiden elämät täyttyvät aivan erilaisista asioista kuin päähenkilöllä itsellään. Hän ihmettelee, miten kukaan jaksaa päivästä toiseen sitä souvia, jota lapsiperheissä eletään. Kun hän kysyy asiaa siskoltaan, tämä toteaa, että ei sitä kukaan oikeasti jaksakaan.

Kuva: Pixabay

 

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Vappuna tekee mieli kuunnella taistolaislauluja. Yksi minua koskettavimmista biiseistä on Kristiina Halkolan tulkinta Kahlil Gibranin suomennetusta runosta Sinun lapsesi eivät ole sinun. Runon sanoma on, että vanhemmat eivät voi määrätä lapsiaan kasvamaan tietynlaisiksi. Ihmisellä ei ole velvollisuutta toteuttaa kenenkään muun näkemystä elämästä kuin omaansa.

Lapsia hankitaan itsekkäistä syistä: halutaan jatkaa omia geenejä ja toteuttaa sisäistä paloa olla äiti tai isä. Moni ajattelee saavansa omilta lapsilta pyyteetöntä rakkautta – mutta eihän toista voi pakottaa rakastamaan. Jos haluaa turvata vanhuudenpäivänsä, kannattaa ehkä mieluummin kerätä omaisuutta kuin tehdä lapsia.

Vaikka lähestymistapani voi kuulostaa kyyniseltä, tulkitsen Gibranin runon puhujan olevan enemmän lempeä kuin syyttävä. Runossa katsotaan tulevaisuuteen ja muistutetaan vanhempia kauniiden metaforien avulla siitä, että elämä menee eteenpäin. Ei kukaan omista toista ihmistä, vaikka kyseessä olisi oma jälkeläinen.

 

Sinun lapsesi eivät ole

sinun lapsiasi,

he ovat itsensä

kaipaavan elämän

tyttäriä ja poikia.

He tulevat sinun kauttasi

ja vaikka he ovat

sinun luonasi,

he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi,

mutta et ajatuksiasi,

sillä heillä on heidän

omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän

ruumiinsa, mutta et

heidän sielujaan, sillä

heidän sielunsa

asuvat huomisessa,

jonne sinulla ei ole pääsyä,

ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan

heidän kaltaisensa,

mutta älä yritä heistä tehdä

itsesi kaltaista,

sillä elämä ei kulje

taaksepäin eikä

takerru eiliseen.

Sinä olet jousi,

josta sinun lapsesi

lähtevät kuin elävät nuolet.

Kun taivut jousimiehen

käden voimasta,

taivu riemulla.

(Kahlil Gibran)

jousimies.jpg

Toki jonkun lastenhankintamotiivina voi olla ulkoinen pakote. Suosittelen Sinun lapsesi eivät ole sinun -runoa myös kaikille muiden painostuksesta lapsia hankkiville.

Kuva: Pixabay

Dolce far niente

Vaikka tunnen oloni todella uupuneeksi töissä ja käyn pitämässä tuntini oikeastaan vain siitä syystä, että on helpompi hoitaa ne itse kuin kirjoittaa sijaiselle ohjeita, osuu väliin onneksi myös aidosti mukavia oppitunteja. Kuluneella viikolla minulla oli hauskaa erään ysiluokan kanssa.

Teetin yseillä valtakunnalliset kokeet. Oppilaat alkoivat tietysti heti kysellä, koska ne saa takaisin. Sen kummempia ajattelematta lupasin, että palautan kokeet vapun jälkeen. Takapulpetista nousi käsi: ”Ope, ethän sä nyt vappuna oikeesti korjaa meidän kokeita?”

Muistin, että totta tosiaan en, sillä minut on kutsuttu bileisiin! Peruin siis sanani ja pahoittelin. Oppilaat joutuisivat ehkä odottamaan sitä seuraavaan viikkoon. Valtakunnallinen koe on nimittäin toistakymmentä sivua pitkä ja minulla on niitä arvioitavana yhteensä 51 kappaletta. Tarvitsen vähintään kaksi kokonaista työpäivää ehtiäkseni käydä ne kaikki läpi.

Oppilaat olivat hyvin ymmärtäväisiä. ”Täytyyhän sun nyt bilettää, kun oot vielä nuori”, he sanoivat. ”Ei niillä kokeilla nyt niin kiire oo!” He eivät tietenkään voineet tietää, kuinka oikeaan aikaan osasivat minulle nuo sanat sanoa. Voi, kun muistaisi itse olla itselleen aina yhtä armollinen.

Dolce far niente.JPG

Sitten puhuimme lyriikan modernismista ja luimme Tulenkantajien runoja. Tämä Aaro Hellaakosken runo vuodelta 1928 puhutteli minua erityisesti.

Olen sisältä punainen vihreä

Olen sellainen tyyppi, jonka pitäisi aina tehdä kaikki itse. Mielestäni muut suoriutuvat usein liian hitaasti tai jotenkin väärin. Minun on vaikea sietää ihmisiä, jotka tuhlaavat aikaa turhan jauhamiseen tai liian tarkkaan suunnitteluun. Olen introvertti, eli sosiaalinen kanssakäyminen muiden kanssa vie minulta energiaa. Inhoan olla huomion keskipisteenä ja välttelen viimeiseen asti konflikteja.

Minkälainen minä siis olen? Olen rauhallisen vihreään viittaan verhoutunut nopeasti räjähtävä punainen persoona. Kuuntelin viime viikolla autossa ruotsalaisen Thomas Eriksonin kirjan Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään (Atena 2017). Teoksessa pureudutaan teoriaan, jossa ihmiset jaetaan temperamentin ja persoonallisuuden piirteiden mukaan neljään eri väriin.

Punainen ja keltainen ovat ulospäin suuntautuneita, vihreä ja sininen sisäänpäin kääntyneitä. Punainen ja sininen ovat asiakeskeisiä, keltainen ja vihreä ihmiskeskeisiä. Tätä kovin karkeaa jaottelua Eriksonin kirjassa tarkennetaan lukuisin havainnollisin esimerkein. Teoksessa tuodaan esiin jokaisen värin hyvät ja huonot puolet sekä annetaan esimerkkejä tilanteista, joissa keskenään eriväriset tyypit saattavat ymmärtää toisiaan väärin. En ole lainkaan vakuuttunut, että väreihin jaottelu olisi koko ihmisyyden kattava teoria. Sain kuitenkin useita oivalluksia kirjaa kuunnellessani.

Työkavereiden ja ystävien kategorisoiminen värityyppeihin on auttanut ymmärtämään heitä ja heidän käytöstään entistä paremmin. Esimerkiksi olen tähän asti kuvitellut puolisoni olevan kirkkaanpunainen, mutta kirjan perusteella hän onkin ehkä enemmän keltainen. Määrittely ei sinänsä muuta minun suhtautumistani häneen eikä se muuta mitään meidän parisuhteessamme. Huomasinpa vain, että kirjaa kuunnellessani pohdin samalla koko ajan itseäni ja omaa käytöstäni sekä puolisoani ja hänen käytöstään. Nyt suhtaudun arkisiin ristiriitoihimme hiukan entistä armollisemmin.

Voisi kuvitella, että nopeasti hermostuva introvertti olisi huonoin mahdollinen opettaja. Mutta toisaalta punaisen tyypin tehokkuus on valttia hektisessä kouluympäristössä. Punainen myös saa ympärillään olevat ihmiset helposti innostumaan. Vihreän erityistaito on toisten huomioon ottaminen.

paint-2985569_1920.jpg

Ihmisen luonne ja temperamentti voivat näyttäytyä eri tavoin eri tilanteissa. Tulkinta riippuu myös aina tulkinnan tekijän omista lähtökohdista. Kun oppii ymmärtämään itseään ja muita paremmin, vuorovaikutus sujuu mutkattomammin.

Kuva: Pixabay

 

Saako Sielujen saarella kaikki anteeksi?

Soutuveneessä istuva nainen nostaa nukkuvan lapsen syliinsä ja laskee sen jokeen. Ruumis ajelehtii virran mukana, nainen seuraa sitä katseellaan. Sitten hän soutaa kotiin ja menee itse nukkumaan. Hän on niin väsynyt; hänen täytyy saada nukkua kunnolla.

Johanna Holmströmin Sielujen saari (Otava, 2017) alkaa dramaattisesti lapsenmurhalla. Se toimii alkusysäyksenä tarinalle, joka ei kerro pelkästään Kristinasta, väsyneestä äidistä, vaan on oikeastaan kertomus saaresta. Seilin saarella Turun saaristossa on keskiajalta 1960-luvulle asti toiminut sairaala. Aluksi siellä hoidettiin leprapotilaita mutta sittemmin myös mielisairaita. 1800-luvun loppupuolelta eteenpäin potilaina oli vain naisia.

Sielujen saari kertoo Seilin hourulasta naistensairaalan ajalta. Laitoshoitoon suljettiin muun muassa lapsenmurhaajia, irtolaisuudesta syytettyjä ja ”hysteerisiä” naisia. Kristinan lisäksi muita päähenkilöitä kirjassa ovat Elli, joka on joutunut huonoille teille ja joka pakkosteriloidaan, sekä hoitajana työskentelevä Sigrid, jolle syntyy avioton lapsi.

Samaan aikaan kun luin Sielujen saarta, kuuntelin työmatkoilla äänikirjana Laura Mannisen romaania Kaikki anteeksi (WSOY, 2018). Se kertoo perheväkivallasta. Päähenkilö Laura on vapaaehtoisesti lapseton nelikymppinen nainen, joka alkaa seurustella ihanan miehen kanssa. Miehellä on koira ja kolme lasta, jotka ovat myös ihania, ja pian päähenkilö huomaa viettävänsä onnellista uusioperheenäidin arkea. Sitten alkaa väkivalta. Mies uhkailee, vainoaa, lyö, raiskaa, yrittää tappaa ja mikä pahinta, pitää Lauraa henkisesti pihdeissään.

Holmströmin ja Mannisen teokset ovat mielestäni niin sanottuja hyviä lukuromaaneja*. Kerronta on kaunista ja juonet pitivät otteessaan loppuun saakka. Pidin molemmista kirjoista, vaikka kieltämättä aiheet olivat aika rankkoja ja jotkin kohdat myös todella ahdistavia lukea ja kuunnella.

Minulla ei ole kokemusta onneksi kummastakaan, hourulasta eikä perhehelvetistä. Onneksi taas kerran sain kirjallisuuden kautta matkustaa toisiin maailmoihin ja eläytyä uusiin rooleihin. Opin ymmärtämään omastani poikkeavia ihmiskohtaloita. Säälittää ajatella niitä ihmisiä, jotka eivät ikinä lue kirjoja. Miten paljon heiltä jääkään kokematta!

kirjahylly .jpg

*Lukuromaani sijoittuu jonnekin ”kevyen viihdekirjallisuuden” ja ”vaikeaselkoisen taidekirjallisuuden” välimaastoon. Siinä on etenevä juoni mutta myös syvällinen sanoma.

 

Halusiko Anna Liisa lapsia?

Anna Liisa on 15-vuotias maalaistyttö, joka tykkää Mikosta. Mikkokin tykkää Anna Liisasta. Nuoret joutuvat tapailemaan toisiaan salaa, koska Anna Liisan perhe on rikas ja Mikko on heidän renkinsä. Anna Liisan vanhemmat eivät hyväksyisi seurustelua.

Sitten Anna Liisa tajuaa kauhukseen olevansa raskaana. Hän kertoo asiasta Mikolle, joka ottaa lopputilin ja muuttaa muualle. Anna Liisan onnistuu peitellä raskautensa, mutta lopulta tulee synnytyksen aika. Anna Liisa lähtee kauhuissaan juoksemaan metsäpolkua pitkin Mikon äidin luo apua saadakseen.

Vauva kuitenkin syntyy ennen kuin Anna Liisa ehtii perille. Vastasyntynyt sätkii maassa ja huutaa. Paniikissa Anna Liisa yrittää tukahduttaa sen huudon ja painaa käden suuta vasten. Kun vauvan huuto vaimenee ja pieni ruumis nytkähtää Anna Liisan käden alla, maailma mustenee.

”Yöt olivat vielä hirveämmät. Lapsi oli aina edessäni ja minä pidin kättäni hänen suullaan aivan niinkuin silloinkin. Jos unenhortoon menin, kaikui hänen huutonsa korviini ja minä vavahdin samaa päätä ylös. Välistä se huuto kuului niin selvään, että luulin hänen olevan vieressäni. Haroin kädelläni ympäri vuodetta, enkä uskonut että se oli tyhjä, ennenkuin sieppasin tulen ja katsoin. Voi, mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut hänet henkiin jälleen!” 

Mikon äiti auttaa hautaamaan lapsen ruumiin, ja naiset vannovat, ettei tapahtuneesta hiiskuta kenellekään. Kuluu vuosia. Anna Liisa valmistelee täyttä päätä häitään Johannes-nimisen nuorenmiehen kanssa, kun Mikko tulee takaisin ja alkaa kiristää entistä tyttöystäväänsä. Hän uhkaa kertoa kaikille, mitä metsässä silloin tapahtui, jos ei Anna Liisa suostu purkamaan kihlaustaan Johanneksen kanssa ja naimaan Mikkoa.

Anna Liisa on mahdottoman valinnan edessä. Jos hän tottelee Mikkoa ja peruu häät Johanneksen kanssa, hän joutuu joka tapauksessa selittämään, miksi haluaakin yhtäkkiä mennä naimisiin entisen rengin kanssa. Mikon uhkausta ei toisaalta voi sivuuttaa, sillä jos aviottoman lapsen synnyttäminen ja surmaaminen tulisi julki, Anna Liisa saisi unohtaa liiton Johanneksen kanssa, koska joutuisi varmaan vankilaan.

Kun olen käsitellyt Anna Liisan tarinaa omien ysiluokkalaisteni kanssa, he ihmettelevät poikkeuksetta, miksi Anna Liisa joutui jäämään ei-toivotun raskautensa kanssa niin yksin. Miksei hän kertonut äidille? Miksei Mikko joutunut tilanteesta millään tavalla vastuuseen? Miksi Anna Liisaa syytetään yksin kaikesta?

1800-luvulta tähän päivään on kuljettu pitkä taival ja moni asia on nykyään paremmin kuin Anna Liisan aikaan. Yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten väliset erot ovat kaventuneet. Sekä tytöt ja pojat saavat seksivalistusta peruskoulussa, ja joissain kunnissa nuorille on tarjolla jopa ehkäisyneuvontaa sekä maksutonta ehkäisyä. Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Se fakta, että Canth on toistaiseksi ainoana naisena saanut kalenteriimme oman liputuspäivän, asettaa suomalaisen tasa-arvon tietysti hieman kyseenalaiseksi.

Minna_Canth.jpg

Jos haluat tietää, miten Anna Liisan käy, voit lukea Minna Canthin näytelmän täältä.

Sitaatti Minna Canthin näytelmästä Anna Liisa (1895).

Kuva Minna Canthista: Wikimedia Commons

 

 

Kalevalan hullunkuriset perheet TOP 5

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää! Juhlan kunniaksi laadin listan kansalliseepoksemme kiehtovimmista perheistä.

 

  1. Lemminkäisen perhe

Lemminkäinen on Kalevalan kovin naistenmies mutta myös isoin mammanpoika. Lemminkäisen äidin olemassa ololla ei ole muuta tarkoitusta kuin se, mihin hänen nimensäkin viittaa. Kun Lemminkäinen ensimmäisen avioliittonsa Kyllikin kanssa sössittyään uutta vaimoa Pohjolasta kosiskellessaan putoaa Tuonelan virtaan, kuka muu hänet sieltä pelastaisi kuin oma ihana äiti? No ei kukaan!

 

  1. Ainon perhe

Joukahainen tulee eräänä päivänä kotiin ja kertoo luvanneensa teini-ikäisen Aino-siskonsa ikivanhalle tietäjälle vaimoksi. Äiti ja iskä hyppivät riemusta, koska saavat vävykseen vaka vanhan Väinämöisen, mutta Aino angstaa ja hukuttautuu. Vasta menetettyään tyttärensä äitikin tajuaa, että olihan se huono idea. Äidin kyynelistä syntyy kolme jokea, joihin jokaiseen muodostuu kolme koskea, joihin nousee kolme luotoa, joihin ylenee kunnaat, joihin kasvaa koivuja, joihin lentää kultaiset käet, joiden kukunta ikuisesti muistuttaa äitiä siitä, että olisi kannattanut kuunnella tytärtään. Joukahaista harmittaa niin paljon omien tekojensa seuraukset, että hän kostaa ampumalla Väinämöiseltä hevosen. Loogista!

 

  1. Ilmarisen perhe

Seppä Ilmarinen ja Pohjolan tytär menevät naimisiin. Pohjolan tyttären nimi muuttuu liiton myötä Ilmarisen emännäksi. Ilmarisen emäntä kohtelee huonosti Kullervoa, joka on palkattu heille lehmipaimeneksi. Sen takia Kullervo loihtii metsän pedot raatelemaan emännän kuoliaaksi. Ilmarinen jää leskeksi. Hän takoo itselleen uuden vaimon kullasta mutta toteaa sen pian kylmäksi. Sitten hän menee Pohjolaan ja ryöstää kuolleen vaimonsa pikkusiskon itselleen uudeksi vaimoksi. Tämä ei halua olla sisarensa korvike ja käyttäytyy niin huonosti, että Ilmarinen lopulta taikoo naisen lokiksi.

 

  1. Marjatan perhe

Marjatta, korea kuopus, on niin siveä ettei voi lypsää edes lehmää, joka on ollut sonnin kanssa sillai. Sitten Marjatta syö puolukan ja tulee neitseellisesti raskaaksi. Omat vanhemmat ajavat Marjatan pois luotaan ja kyläläiset haukkuvat huoraksi. Metsässä Marjatta synnyttää pojan, josta tulee uusi Karjalan kuningas ja joka syrjäyttää Väinämöisen. Siitäs saivat!

 

  1. Kullervon perhe

Untamo tappaa veljensä Kalervon perheineen, koska heillä oli riitaa. Hengissä selviää vain Kalervon poika Kullervo, jonka Untamo-setä yrittää kaikin keinoin surmata siinä onnistumatta. Untamo kohtelee veljenpoikaansa orjana, mutta koska Kullervo on huono kaikessa, hänet myydään paimeneksi Ilmariselle ja tämän emännälle. Hommat eivät onnistu sielläkään, ja Kullervo pakenee metsään aiheutettuaan Ilmarisen emännän kuoleman. Metsästä Kullervo löytää kuolleeksi luullun perheensä sittenkin elossa, minkä jälkeen hän vahingossa viettelee oman siskonsa, joka asian todellisen laidan tajuttuaan hukuttautuu koskeen. Kullervo päättää kostaa Untamolle; hän tappaa setänsä perheen ja polttaa talon. Lopuksi myös Kullervon oma perhe menehtyy suruun ja häpeään ja Kullervo tekee itsemurhan.

Gallen_Kallela_Lemminkainens_Mother.jpg

Lemminkäisen äiti sai Vuoden mutsi -palkinnon haravoituaan poikansa ruumiin palaset Tuonelan joesta ja liimattuaan ne yhteen mehiläisen medellä.

Kuva: Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Lemminkäisen äiti (1897)

Tää on mun käsissä nyt

*Arvostelukappale*

Sain juuri luettua loppuun Marjo Niemen Runeberg-palkitun romaanin Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017). Se oli lukukokemuksena ahdistava. Puhekielinen tajunnanvirtamonologi vyöryy päälle yhtä väkivaltaisena kuin minäkertojan lapsuusmuistot. Päähenkilö Mona on jäänyt vaille äidin huomiota, syliä ja kosketusta. Kaiken muun äiti on lapselleen antanut, mutta ei sitä tärkeintä.

Kuin sattumalta samaan aikaan kirjaa lukiessani Yle julkaisi uutisen tekemästään selvityksestä, jossa kyseltiin ihmisten mielipiteitä lasten kurittamisesta. Laki sanoo, että toista ihmistä ei saa pahoinpidellä, ei edes omaa lastaan. (Aikaisempi blogikirjoitukseni samasta aiheesta täällä.) On käsittämätöntä, että silti joidenkin vanhempien mielestä lapsen ruumiillinen kurittaminen on sallittua.

Ruumiillisen kurituksen eli fyysisen väkivallan lisäksi myös henkinen väkivalta on kiellettyä. Henkistä väkivaltaa on esimerkiksi lapselle huutaminen, lapsen huomiotta jättäminen ja vähättely. Tästä juuri on kyse Niemen romaanissa.

Lapsen henkistä kurittamista on todella vaikea todentaa, mutta se jättää yhtä syvät arvet kuin lyöminen. Opitusta mallista voi myös olla vaikea päästä eroon omien lasten kohdalla. Kaikkien menetysten äidissä todetaan: ”Koska aikusilla on aikusten ongelmat joista ne ei pääse irti, niillä on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, eikä niitä aikusten ongelmia kukaan lapselle avaa, mut ne kaikki kasvaa lapseen.”

Kävin kiinnostavan ja järkyttävän keskustelun aiheesta pari vuotta sitten oman isäni kanssa. En enää muista, miten koko keskustelu sai alkunsa, mutta lopulta riitelimme siitä, saako väkivaltaan vastata väkivallalla. Isäni mielestä takaisin lyöminen on sallittua, minun mielestäni ei. Tajuan kyllä olevani idealisti, mutta minun on jo työnikin puolesta pakko uskoa, että väkivalta ei lopu väkivallalla. Isäni on toista mieltä.

Kinastelumme ei johtanut mihinkään, kumpikaan ei ollut valmis luopumaan omasta näkökannastaan. Sitten isäni kysyi: ”Miten sinusta on voinut tulla tuollainen?” Hyvä kysymys. Ilmeisesti aiheutin pettymyksen isälleni vastustamalla väkivaltaa. Väitän, että kamalampiakin lapsia on olemassa, mutta ristinsä kullakin.

Minkälainen minusta sitten on tullut? Kasvattaja, joka yrittää koulussa joka päivä selittää oppilaille, että toisia pitää kohdella kauniisti. Jos joku kiusaa tai lyö, asia pitää selvittää muuten kuin nyrkeillä. Oli aika järisyttävää tajuta, että oma isäni kuuluu niihin huoltajiin, jotka vetävät mattoa altani jatkuvasti. Kaikkien menetysten äiti on, kuten sanoin, hengästyttävän ahdistava kirja. Onneksi sentään ihan lopussa tulee pieni lohdun pilkahdus. Päähenkilön viimeiset sanat romaanissa voisivat olla yhtä hyvin omiani: ”Tää on mun käsissä nyt.”

:mun käsissäni.jpg 

Katkaisenko vai annanko kukkia?

 

Ylen jutussa kirjoitetaan myös tilanteista, joissa lasta satutetaan fyysisesti, jotta hän ei satuttaisi itseään tai muita. Siinä yhteydessä sivutaan koulua ja opettajan voimankäyttöoikeuksia. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin toisessa postauksessa.