Olen sisältä punainen vihreä

Olen sellainen tyyppi, jonka pitäisi aina tehdä kaikki itse. Mielestäni muut suoriutuvat usein liian hitaasti tai jotenkin väärin. Minun on vaikea sietää ihmisiä, jotka tuhlaavat aikaa turhan jauhamiseen tai liian tarkkaan suunnitteluun. Olen introvertti, eli sosiaalinen kanssakäyminen muiden kanssa vie minulta energiaa. Inhoan olla huomion keskipisteenä ja välttelen viimeiseen asti konflikteja.

Minkälainen minä siis olen? Olen rauhallisen vihreään viittaan verhoutunut nopeasti räjähtävä punainen persoona. Kuuntelin viime viikolla autossa ruotsalaisen Thomas Eriksonin kirjan Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään (Atena 2017). Teoksessa pureudutaan teoriaan, jossa ihmiset jaetaan temperamentin ja persoonallisuuden piirteiden mukaan neljään eri väriin.

Punainen ja keltainen ovat ulospäin suuntautuneita, vihreä ja sininen sisäänpäin kääntyneitä. Punainen ja sininen ovat asiakeskeisiä, keltainen ja vihreä ihmiskeskeisiä. Tätä kovin karkeaa jaottelua Eriksonin kirjassa tarkennetaan lukuisin havainnollisin esimerkein. Teoksessa tuodaan esiin jokaisen värin hyvät ja huonot puolet sekä annetaan esimerkkejä tilanteista, joissa keskenään eriväriset tyypit saattavat ymmärtää toisiaan väärin. En ole lainkaan vakuuttunut, että väreihin jaottelu olisi koko ihmisyyden kattava teoria. Sain kuitenkin useita oivalluksia kirjaa kuunnellessani.

Työkavereiden ja ystävien kategorisoiminen värityyppeihin on auttanut ymmärtämään heitä ja heidän käytöstään entistä paremmin. Esimerkiksi olen tähän asti kuvitellut puolisoni olevan kirkkaanpunainen, mutta kirjan perusteella hän onkin ehkä enemmän keltainen. Määrittely ei sinänsä muuta minun suhtautumistani häneen eikä se muuta mitään meidän parisuhteessamme. Huomasinpa vain, että kirjaa kuunnellessani pohdin samalla koko ajan itseäni ja omaa käytöstäni sekä puolisoani ja hänen käytöstään. Nyt suhtaudun arkisiin ristiriitoihimme hiukan entistä armollisemmin.

Voisi kuvitella, että nopeasti hermostuva introvertti olisi huonoin mahdollinen opettaja. Mutta toisaalta punaisen tyypin tehokkuus on valttia hektisessä kouluympäristössä. Punainen myös saa ympärillään olevat ihmiset helposti innostumaan. Vihreän erityistaito on toisten huomioon ottaminen.

paint-2985569_1920.jpg

Ihmisen luonne ja temperamentti voivat näyttäytyä eri tavoin eri tilanteissa. Tulkinta riippuu myös aina tulkinnan tekijän omista lähtökohdista. Kun oppii ymmärtämään itseään ja muita paremmin, vuorovaikutus sujuu mutkattomammin.

Kuva: Pixabay

 

Saako Sielujen saarella kaikki anteeksi?

Soutuveneessä istuva nainen nostaa nukkuvan lapsen syliinsä ja laskee sen jokeen. Ruumis ajelehtii virran mukana, nainen seuraa sitä katseellaan. Sitten hän soutaa kotiin ja menee itse nukkumaan. Hän on niin väsynyt; hänen täytyy saada nukkua kunnolla.

Johanna Holmströmin Sielujen saari (Otava, 2017) alkaa dramaattisesti lapsenmurhalla. Se toimii alkusysäyksenä tarinalle, joka ei kerro pelkästään Kristinasta, väsyneestä äidistä, vaan on oikeastaan kertomus saaresta. Seilin saarella Turun saaristossa on keskiajalta 1960-luvulle asti toiminut sairaala. Aluksi siellä hoidettiin leprapotilaita mutta sittemmin myös mielisairaita. 1800-luvun loppupuolelta eteenpäin potilaina oli vain naisia.

Sielujen saari kertoo Seilin hourulasta naistensairaalan ajalta. Laitoshoitoon suljettiin muun muassa lapsenmurhaajia, irtolaisuudesta syytettyjä ja ”hysteerisiä” naisia. Kristinan lisäksi muita päähenkilöitä kirjassa ovat Elli, joka on joutunut huonoille teille ja joka pakkosteriloidaan, sekä hoitajana työskentelevä Sigrid, jolle syntyy avioton lapsi.

Samaan aikaan kun luin Sielujen saarta, kuuntelin työmatkoilla äänikirjana Laura Mannisen romaania Kaikki anteeksi (WSOY, 2018). Se kertoo perheväkivallasta. Päähenkilö Laura on vapaaehtoisesti lapseton nelikymppinen nainen, joka alkaa seurustella ihanan miehen kanssa. Miehellä on koira ja kolme lasta, jotka ovat myös ihania, ja pian päähenkilö huomaa viettävänsä onnellista uusioperheenäidin arkea. Sitten alkaa väkivalta. Mies uhkailee, vainoaa, lyö, raiskaa, yrittää tappaa ja mikä pahinta, pitää Lauraa henkisesti pihdeissään.

Holmströmin ja Mannisen teokset ovat mielestäni niin sanottuja hyviä lukuromaaneja*. Kerronta on kaunista ja juonet pitivät otteessaan loppuun saakka. Pidin molemmista kirjoista, vaikka kieltämättä aiheet olivat aika rankkoja ja jotkin kohdat myös todella ahdistavia lukea ja kuunnella.

Minulla ei ole kokemusta onneksi kummastakaan, hourulasta eikä perhehelvetistä. Onneksi taas kerran sain kirjallisuuden kautta matkustaa toisiin maailmoihin ja eläytyä uusiin rooleihin. Opin ymmärtämään omastani poikkeavia ihmiskohtaloita. Säälittää ajatella niitä ihmisiä, jotka eivät ikinä lue kirjoja. Miten paljon heiltä jääkään kokematta!

kirjahylly .jpg

*Lukuromaani sijoittuu jonnekin ”kevyen viihdekirjallisuuden” ja ”vaikeaselkoisen taidekirjallisuuden” välimaastoon. Siinä on etenevä juoni mutta myös syvällinen sanoma.

 

Halusiko Anna Liisa lapsia?

Anna Liisa on 15-vuotias maalaistyttö, joka tykkää Mikosta. Mikkokin tykkää Anna Liisasta. Nuoret joutuvat tapailemaan toisiaan salaa, koska Anna Liisan perhe on rikas ja Mikko on heidän renkinsä. Anna Liisan vanhemmat eivät hyväksyisi seurustelua.

Sitten Anna Liisa tajuaa kauhukseen olevansa raskaana. Hän kertoo asiasta Mikolle, joka ottaa lopputilin ja muuttaa muualle. Anna Liisan onnistuu peitellä raskautensa, mutta lopulta tulee synnytyksen aika. Anna Liisa lähtee kauhuissaan juoksemaan metsäpolkua pitkin Mikon äidin luo apua saadakseen.

Vauva kuitenkin syntyy ennen kuin Anna Liisa ehtii perille. Vastasyntynyt sätkii maassa ja huutaa. Paniikissa Anna Liisa yrittää tukahduttaa sen huudon ja painaa käden suuta vasten. Kun vauvan huuto vaimenee ja pieni ruumis nytkähtää Anna Liisan käden alla, maailma mustenee.

”Yöt olivat vielä hirveämmät. Lapsi oli aina edessäni ja minä pidin kättäni hänen suullaan aivan niinkuin silloinkin. Jos unenhortoon menin, kaikui hänen huutonsa korviini ja minä vavahdin samaa päätä ylös. Välistä se huuto kuului niin selvään, että luulin hänen olevan vieressäni. Haroin kädelläni ympäri vuodetta, enkä uskonut että se oli tyhjä, ennenkuin sieppasin tulen ja katsoin. Voi, mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut hänet henkiin jälleen!” 

Mikon äiti auttaa hautaamaan lapsen ruumiin, ja naiset vannovat, ettei tapahtuneesta hiiskuta kenellekään. Kuluu vuosia. Anna Liisa valmistelee täyttä päätä häitään Johannes-nimisen nuorenmiehen kanssa, kun Mikko tulee takaisin ja alkaa kiristää entistä tyttöystäväänsä. Hän uhkaa kertoa kaikille, mitä metsässä silloin tapahtui, jos ei Anna Liisa suostu purkamaan kihlaustaan Johanneksen kanssa ja naimaan Mikkoa.

Anna Liisa on mahdottoman valinnan edessä. Jos hän tottelee Mikkoa ja peruu häät Johanneksen kanssa, hän joutuu joka tapauksessa selittämään, miksi haluaakin yhtäkkiä mennä naimisiin entisen rengin kanssa. Mikon uhkausta ei toisaalta voi sivuuttaa, sillä jos aviottoman lapsen synnyttäminen ja surmaaminen tulisi julki, Anna Liisa saisi unohtaa liiton Johanneksen kanssa, koska joutuisi varmaan vankilaan.

Kun olen käsitellyt Anna Liisan tarinaa omien ysiluokkalaisteni kanssa, he ihmettelevät poikkeuksetta, miksi Anna Liisa joutui jäämään ei-toivotun raskautensa kanssa niin yksin. Miksei hän kertonut äidille? Miksei Mikko joutunut tilanteesta millään tavalla vastuuseen? Miksi Anna Liisaa syytetään yksin kaikesta?

1800-luvulta tähän päivään on kuljettu pitkä taival ja moni asia on nykyään paremmin kuin Anna Liisan aikaan. Yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten väliset erot ovat kaventuneet. Sekä tytöt ja pojat saavat seksivalistusta peruskoulussa, ja joissain kunnissa nuorille on tarjolla jopa ehkäisyneuvontaa sekä maksutonta ehkäisyä. Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Se fakta, että Canth on toistaiseksi ainoana naisena saanut kalenteriimme oman liputuspäivän, asettaa suomalaisen tasa-arvon tietysti hieman kyseenalaiseksi.

Minna_Canth.jpg

Jos haluat tietää, miten Anna Liisan käy, voit lukea Minna Canthin näytelmän täältä.

Sitaatti Minna Canthin näytelmästä Anna Liisa (1895).

Kuva Minna Canthista: Wikimedia Commons

 

 

Kalevalan hullunkuriset perheet TOP 5

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää! Juhlan kunniaksi laadin listan kansalliseepoksemme kiehtovimmista perheistä.

 

  1. Lemminkäisen perhe

Lemminkäinen on Kalevalan kovin naistenmies mutta myös isoin mammanpoika. Lemminkäisen äidin olemassa ololla ei ole muuta tarkoitusta kuin se, mihin hänen nimensäkin viittaa. Kun Lemminkäinen ensimmäisen avioliittonsa Kyllikin kanssa sössittyään uutta vaimoa Pohjolasta kosiskellessaan putoaa Tuonelan virtaan, kuka muu hänet sieltä pelastaisi kuin oma ihana äiti? No ei kukaan!

 

  1. Ainon perhe

Joukahainen tulee eräänä päivänä kotiin ja kertoo luvanneensa teini-ikäisen Aino-siskonsa ikivanhalle tietäjälle vaimoksi. Äiti ja iskä hyppivät riemusta, koska saavat vävykseen vaka vanhan Väinämöisen, mutta Aino angstaa ja hukuttautuu. Vasta menetettyään tyttärensä äitikin tajuaa, että olihan se huono idea. Äidin kyynelistä syntyy kolme jokea, joihin jokaiseen muodostuu kolme koskea, joihin nousee kolme luotoa, joihin ylenee kunnaat, joihin kasvaa koivuja, joihin lentää kultaiset käet, joiden kukunta ikuisesti muistuttaa äitiä siitä, että olisi kannattanut kuunnella tytärtään. Joukahaista harmittaa niin paljon omien tekojensa seuraukset, että hän kostaa ampumalla Väinämöiseltä hevosen. Loogista!

 

  1. Ilmarisen perhe

Seppä Ilmarinen ja Pohjolan tytär menevät naimisiin. Pohjolan tyttären nimi muuttuu liiton myötä Ilmarisen emännäksi. Ilmarisen emäntä kohtelee huonosti Kullervoa, joka on palkattu heille lehmipaimeneksi. Sen takia Kullervo loihtii metsän pedot raatelemaan emännän kuoliaaksi. Ilmarinen jää leskeksi. Hän takoo itselleen uuden vaimon kullasta mutta toteaa sen pian kylmäksi. Sitten hän menee Pohjolaan ja ryöstää kuolleen vaimonsa pikkusiskon itselleen uudeksi vaimoksi. Tämä ei halua olla sisarensa korvike ja käyttäytyy niin huonosti, että Ilmarinen lopulta taikoo naisen lokiksi.

 

  1. Marjatan perhe

Marjatta, korea kuopus, on niin siveä ettei voi lypsää edes lehmää, joka on ollut sonnin kanssa sillai. Sitten Marjatta syö puolukan ja tulee neitseellisesti raskaaksi. Omat vanhemmat ajavat Marjatan pois luotaan ja kyläläiset haukkuvat huoraksi. Metsässä Marjatta synnyttää pojan, josta tulee uusi Karjalan kuningas ja joka syrjäyttää Väinämöisen. Siitäs saivat!

 

  1. Kullervon perhe

Untamo tappaa veljensä Kalervon perheineen, koska heillä oli riitaa. Hengissä selviää vain Kalervon poika Kullervo, jonka Untamo-setä yrittää kaikin keinoin surmata siinä onnistumatta. Untamo kohtelee veljenpoikaansa orjana, mutta koska Kullervo on huono kaikessa, hänet myydään paimeneksi Ilmariselle ja tämän emännälle. Hommat eivät onnistu sielläkään, ja Kullervo pakenee metsään aiheutettuaan Ilmarisen emännän kuoleman. Metsästä Kullervo löytää kuolleeksi luullun perheensä sittenkin elossa, minkä jälkeen hän vahingossa viettelee oman siskonsa, joka asian todellisen laidan tajuttuaan hukuttautuu koskeen. Kullervo päättää kostaa Untamolle; hän tappaa setänsä perheen ja polttaa talon. Lopuksi myös Kullervon oma perhe menehtyy suruun ja häpeään ja Kullervo tekee itsemurhan.

Gallen_Kallela_Lemminkainens_Mother.jpg

Lemminkäisen äiti sai Vuoden mutsi -palkinnon haravoituaan poikansa ruumiin palaset Tuonelan joesta ja liimattuaan ne yhteen mehiläisen medellä.

Kuva: Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Lemminkäisen äiti (1897)

Tää on mun käsissä nyt

*Arvostelukappale*

Sain juuri luettua loppuun Marjo Niemen Runeberg-palkitun romaanin Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017). Se oli lukukokemuksena ahdistava. Puhekielinen tajunnanvirtamonologi vyöryy päälle yhtä väkivaltaisena kuin minäkertojan lapsuusmuistot. Päähenkilö Mona on jäänyt vaille äidin huomiota, syliä ja kosketusta. Kaiken muun äiti on lapselleen antanut, mutta ei sitä tärkeintä.

Kuin sattumalta samaan aikaan kirjaa lukiessani Yle julkaisi uutisen tekemästään selvityksestä, jossa kyseltiin ihmisten mielipiteitä lasten kurittamisesta. Laki sanoo, että toista ihmistä ei saa pahoinpidellä, ei edes omaa lastaan. (Aikaisempi blogikirjoitukseni samasta aiheesta täällä.) On käsittämätöntä, että silti joidenkin vanhempien mielestä lapsen ruumiillinen kurittaminen on sallittua.

Ruumiillisen kurituksen eli fyysisen väkivallan lisäksi myös henkinen väkivalta on kiellettyä. Henkistä väkivaltaa on esimerkiksi lapselle huutaminen, lapsen huomiotta jättäminen ja vähättely. Tästä juuri on kyse Niemen romaanissa.

Lapsen henkistä kurittamista on todella vaikea todentaa, mutta se jättää yhtä syvät arvet kuin lyöminen. Opitusta mallista voi myös olla vaikea päästä eroon omien lasten kohdalla. Kaikkien menetysten äidissä todetaan: ”Koska aikusilla on aikusten ongelmat joista ne ei pääse irti, niillä on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, eikä niitä aikusten ongelmia kukaan lapselle avaa, mut ne kaikki kasvaa lapseen.”

Kävin kiinnostavan ja järkyttävän keskustelun aiheesta pari vuotta sitten oman isäni kanssa. En enää muista, miten koko keskustelu sai alkunsa, mutta lopulta riitelimme siitä, saako väkivaltaan vastata väkivallalla. Isäni mielestä takaisin lyöminen on sallittua, minun mielestäni ei. Tajuan kyllä olevani idealisti, mutta minun on jo työnikin puolesta pakko uskoa, että väkivalta ei lopu väkivallalla. Isäni on toista mieltä.

Kinastelumme ei johtanut mihinkään, kumpikaan ei ollut valmis luopumaan omasta näkökannastaan. Sitten isäni kysyi: ”Miten sinusta on voinut tulla tuollainen?” Hyvä kysymys. Ilmeisesti aiheutin pettymyksen isälleni vastustamalla väkivaltaa. Väitän, että kamalampiakin lapsia on olemassa, mutta ristinsä kullakin.

Minkälainen minusta sitten on tullut? Kasvattaja, joka yrittää koulussa joka päivä selittää oppilaille, että toisia pitää kohdella kauniisti. Jos joku kiusaa tai lyö, asia pitää selvittää muuten kuin nyrkeillä. Oli aika järisyttävää tajuta, että oma isäni kuuluu niihin huoltajiin, jotka vetävät mattoa altani jatkuvasti. Kaikkien menetysten äiti on, kuten sanoin, hengästyttävän ahdistava kirja. Onneksi sentään ihan lopussa tulee pieni lohdun pilkahdus. Päähenkilön viimeiset sanat romaanissa voisivat olla yhtä hyvin omiani: ”Tää on mun käsissä nyt.”

:mun käsissäni.jpg 

Katkaisenko vai annanko kukkia?

 

Ylen jutussa kirjoitetaan myös tilanteista, joissa lasta satutetaan fyysisesti, jotta hän ei satuttaisi itseään tai muita. Siinä yhteydessä sivutaan koulua ja opettajan voimankäyttöoikeuksia. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin toisessa postauksessa.

 

 

 

Halusiko Myrskyluodon Maija lapsia?

Luin hiljattain Myrskyluodon Maijasta kertovan romaanisarjan. Anni Blomqvistin kirjoittamat viisi teosta julkaistiin viime vuonna näyttävänä yhteisniteenä, jonka poimin kansikuvan houkuttelemana mukaani kirjakaupasta syksyllä. Kirjasarja kertoo 1800-luvulla Ahvenanmaan saaristossa elävästä Maijasta, joka naitetaan kalastajan vaimoksi. Nuoripari rakentaa talonsa ja asettuu elämään autiolle Myrskyluodolle. Lapsia siunaantuu tasaiseen tahtiin, koska mitään ehkäisykeinoja ei tietenkään ollut.

Blomqvistin kerronta on minun makuuni aika verkkaista, mutta toisaalta kerronnan hitaus heijastaa hyvin Maijan ajatuksia, jonka näkökulmasta tapahtumat kuvataan. Hitaasti etenevä juoni antoi minulle lukijana myös konkreettisen kuvan siitä, miten Maijan ja Jannen on jatkuvasti tehtävä uutterasti töitä sen eteen, että perhe pystyisi elämään luodolla. Joka päivä toistuvat samat askareet, jotka on hoidettava huolella alusta loppuun asti. On kerättävä polttopuita, jotta saadaan mökki pysymään lämpimänä, kalastettava ja säilöttävä kalat sekä hoidettava lehmät ja lampaat, jottei kuolla nälkään.

Elämä meren ja sään armoilla on todella karua ja kovaa. Kaikki tehdään itse; mikään ei tule valmiina. Kun lapset tarvitsevat uusia vaatteita, ensin täytyy keriä lammas ja kehrätystä langasta kutoa kangas. Sen jälkeen kankaasta voi ommella vaatteita – käsin tietysti. Kun Maija ja hänen miehensä Janne lähtevät hankkimaan perheelle ruokaa eli kalastamaan, vauvat ja taaperot jätetään keskenään tupaan. Maija pistää mökin oven ulkopuolelta säppiin ja toivoo, että lapset löytyvät hengissä vielä muutaman tunnin päästä, kun vanhemmat palaavat verkoilta. Yksi lapsista hukkuukin mereen, koska kellään ei ole aikaa jatkuvasti valvoa heidän touhujaan. On keskityttävä isoon kuvaan, jotta edes suurin osa porukasta säilyisi elossa.

Myrskyluotolaisten elämästä lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, miten helppoa meillä nykypäivänä onkaan. Asiat, joista vaikkapa oppilaani ja kollegani koulussa valittavat, ovat kuin silakan kakkaa niihin ongelmiin verrattuna, joista Myrskyluodon Maijan oli selviydyttävä. Maija ei valittaisi, jos netti pätkisi, pädistä olisi loppunut akku tai jos pitäisi lauantaina korjata kokeita. Hän ei valita edes silloin, kun talo palaa tai kun Janne ei kerran palaakaan kalareissulta. Ei Maijalla ole aikaa purnata, sillä uusi mökki on rakennettava ennen talventuloa ja leskeksi jäätyään hänen on tehtävä kahden aikuisen työt yksin – tai muuten kaikki kuolevat.

Teos sai minut monesti melkein haukkomaan henkeäni; eläydyin Maijan elämään ja kohtaloon jostain syystä niin vahvasti. Sitäkin totta kai mietin, olisiko Maijalla ja Jannella ollut vähän helpompaa elellä luodolla kahdestaan, ilman lapsia. Vaikka synnyttäminen ja lasten kasvatus Myrskyluodon olosuhteissa asettaa omat haasteensa, Maija kuitenkin haluaa lapsia, koska niistä on hänelle seuraa; elämä saaristossa muista eristyksissä on muuten niin yksinäistä.

Myrskyluodon Maija.jpg

Jos Maija eläisi nykypäivänä, hän voisi huoletta muuttaa Jannen kanssa kahdestaan Myrskyluodolle downshiftaamaan. Satelliittiyhteyksien ansiosta netti toimisi, ja Maija saisi rauhassa snäpätä, blogata ja postata selfieitä Instaan aina kun kalastamiselta ja lampaiden ruokkimiselta ehtisi, eikä koskaan tarvitsisi tuntea olevansa yksin, vaikkei olisikaan lapsia. #myrskyluoto #finnishgirl #enhalualapsia

Kuva: Pixabay