En halua lapsia, haluan kirjoittaa

Vapaaehtoinen lapsettomuus nousi valtamedian aiheeksi viime talvena sen jälkeen, kun Väestöliitto julkaisi uuden perhebarometrinsa joulukuussa. Sitä ennen siitä ei juurikaan puhuttu tai kirjoitettu missään. Väestöliiton teettämä tutkimus paljasti vapaaehtoisen lapsettomuuden olevan nouseva trendi. Omassa elämässäni aihe kuitenkin tuli ajankohtaiseksi jo muutamia vuosia sitten, kun tajusin ystävieni ryhtyvän yhtäkkiä äideiksi ja kaikkien ympärilläni olettavan minun tekevän samoin.

Lasten saaminen ja lapsettomuus ovat tabuja. Ei ole korrektia kysyä toisten perhesuunnittelusta, ei välttämättä edes omien sukulaisten tai kavereiden. Siksi yllätyin joka kerta, kun lähipiiristä kuului vauvauutisia. Siihen asti olin naiivisti luullut, ettei kukaan kaltaiseni järkevä ihminen halua lapsia. Ei minulle ollut tullut mieleenkään, että omat ystäväni haaveilivat lapsiperhe-elämästä. Heille taas on tullut yllätyksenä se, että minä ja mieheni emme todellakaan halua lapsia.

Kaveriporukassamme joku on koko ajan raskaana, ja vauvat ovat suosittu puheenaihe. Kaikki tuntuvat haluavan vauvoja ja ajattelevan lisääntymistä jatkuvasti. Kaikki paitsi minä. Viime syksynä aloin etsiä netistä vertaistukea vapaaehtoiseen lapsettomuuteeni. Löysin vain muutamia yksittäisiä blogipostauksia muun muassa muotiblogeista, joiden kirjoittajat eivät puhutelleet minua millään muulla tasolla kuin sillä, että eivät minun tavoin tahtoneet lisääntyä. Kaipasin jotain enemmän; kaipasin ajatustenvaihtoa oikeasti kaltaisteni ihmisten kanssa.

Koska en löytänyt verkosta vertaistukea, päätin avata keskustelun itse ja perustin tämän blogin. Näkökulmani on hyvin rajattu: Olen akateemisesti koulutettu, terve kolmekymppinen nainen. En vihaa lapsia mutta en halua äidiksi. Työskentelen opettajana, eli lasten kasvatus on kutsumukseni. Siitä huolimatta – tai ehkä siitä johtuen – en halua omia lapsia.

Ensimmäiset postaukseni käsittelevät vapaaehtoista lapsettomuutta. Kerron omasta perheestäni ja ajatuksistani lisääntymiseen liittyen. Esiteltyäni siten itseni ja elämäntilanteeni aloin kirjoittaa myös työstä. Olin jo pitempään harkinnut opettajan työhön liittyvän blogin perustamista. Epäröin, sillä opetusblogeja on verkossa pilvin pimein. Tuntui tarpeelliselta erottua joukosta jollain tavalla. Henkilökohtaisen elämäni kautta lopulta oikea näkökulma löytyi.

Mutta sitten kohtasin ongelmia: julkista työtä tekevä opettaja ei voi kirjoittaa verkkoon mitä tahansa. Kirjoittaessani rehellisiä ja siten provosoiviakin blogipostauksia opettajan työstä tajusin, että ei niitä voi julkaista edes nimimerkillä. Opettaja, joka on julkisessa virassa, ei voi pitää henkilökohtaisuuksiin menevää julkista blogia.

En voi kertoa moniongelmaisista oppilaistani, jotka eivät opi peruskoulussa edes lukemaan ja kirjoittamaan. En voi avautua huoltajista, jotka vaikeuttavat työtäni kaikin mahdollisin keinoin, vaikka oikeastaan kodin tehtävä olisi tukea koulunkäyntiä. En myöskään voi puhua työyhteisöni sisäisistä ongelmista: opettajakollegoista, jotka eivät tee työtään kunnolla, ja rehtorista, jota ei kiinnosta mikään, koska on jäämässä pian eläkkeelle.

Minä haluaisin kertoa lukijoilleni järkyttäviä yksityiskohtia siitä, minkälaista koulun arki todellisuudessa on, mutta en voi sitä tehdä. Vaikka koulu on julkista tilaa, osa luokassa tapahtuvista asioista on sellaisia, että niistä ei voi kirjoittaa rikkomatta vaitiolovelvollisuutta. Joudun joka postauksen kohdalla miettimään tarkkaan, kuinka paljon voin paljastaa, jotta tilanteita ei voida tunnistaa ja jotta en loukkaa kenenkään toisen yksityisyyden suojaa. Jos en voi kirjoittaa rehellisesti, onko mitään järkeä kirjoittaa ylipäätään?

Sensuroin itseäni myös välttyäkseni antamasta ylimielistä vaikutelmaa. Olen huomannut, että vapaaehtoisesti lapsettomaksi itsensä määrittelevä nainen aiheuttaa muissa joskus jopa vihamielisiä reaktioita. Tarkoitukseni ei tietenkään ole arvottaa kenenkään toisen perhe-elämänvalintoja. Joskus vapaaehtoinen lapsettomuus silti tulkitaan siten, kuin se olisi julistus kaikkia äitejä ja isiä kohtaan tuntemastani ylemmyydestä.

Kävin viime keväänä psykologin luona keskustelemassa työuupumuksesta. Tajusin, että jos haluan voida hyvin, en voi jatkaa nykyisessä työssäni yläkoulun opettajana. Anoin opintovapaata ja ilmoittauduin kirjoittamisen opintoihin. En ole viime aikoina kirjoittanut tänne, sillä en tiedä, onko minulla enää mitään uutta sanottavaa. Niinpä tämän kirjoituksen myötä toivotan teille, lukijani, hyvää jatkoa.

Kiitos saamastani kannustavasta palautteesta. Blogin pitäminen on ollut minulle tärkeää. Olen saanut ajatuksiani purettua ja järjestettyä. Näistä aiheista kirjoittaminen on myös mahdollistanut monia mielenkiintoisia keskusteluita verkossa ja ihmisten kanssa kasvokkain. Olen oppinut paljon itsestäni, muista ihmisistä sekä kirjoittamisesta.

Start living your dreams.jpg

Jatkossakaan en aio hankkia lapsia, mutta kirjoittamista jatkan.

Näiden vinkkien avulla saat kesäkukat kukoistamaan

Pidän itseäni hyvänä kasvattajana. Olen innostava, joustava ja johdonmukainen. Olen kuitenkin joutunut nöyrtymään sen asian edessä, etteivät kykyni ylety ihmisistä kasvikunnan puolelle. En pysty pitämään hengissä mitään tekokukkaa kummempaa. Surullisin esimerkki olemattomasta viherpeukalostani on romanttinen yritykseni yhdistää minun ja mieheni kaksi kaktusta samaan ruukkuun – ne molemmat kuolivat operaation vuoksi.

Muutimme muutama vuosi sitten rivitaloon, mutta puutarhakärpänen ei ole vieläkään päässyt puraisemaan minua. Naapurit vain ahertavat puutarhoissaan ja nostelevat ulkoportailleen toinen toistaan hienompia kukka-asetelmia. Meidän pihastamme on usein ruohokin leikkaamatta, koska olemme koko ajan jossain menossa. Minusta tuntuu siltä, että elämässä on tärkeämpääkin tekemistä kuin rikkaruohojen kitkeminen.

Arvostan kyllä kaikkia kauniita pensaita ja kukkia, jotka joku edellinen asukas on pihaamme istuttanut, ja poden syyllisyyttä siitä, etten ole kiinnostunut kukkapenkin tai kasvimaan kuopsuttamisesta. Naapureiden istutukset todella ilahduttavat minua, joten haluaisin koristaa myös omaa pihaamme. Tänä kesänä päätin kerrankin panostaa ja ostin kesäkukkia.

Lähdin kauppaan aikeenani ostaa tekokukkia. Puutarhamyymälässä jokin aivoissani kuitenkin naksahti väärään asentoon ja päädyin raahaamaan kotiin useita ihka eläviä kasveja. Olihan minulla koko kesä aikaa vain lomailla. Kai sitä nyt lomalla ehtisi sentään kerran päivässä antaa kukille vettä.

petunia.jpg

Eikö jättiamppelissa rönsyävä petuniani olekin upea?

No, voin kertoa, että ei ehdi. Olen flunssasta toivuttuani viettänyt kotosalla tasan yhden kokonaisen viikon, ja silloinkin kävin joka toinen päivä yhdellä leirillä vetämässä teatterityöpajoja. Muuten olen ollut mökillä tai jossain muualla reissussa. Sillä välin sukulaiset ja naapurit ovat joutuneet hoitamaan kukkiani. Kokemuksesta viisastuneena haluankin nyt jakaa teille kolme parasta kukkienhoitovinkkiäni.

 

Kolme vinkkiä, joiden avulla saat kesäkukat kukoistamaan:

  1. Osta tekokukkia. Jos on pakko ostaa oikeita kukkia, osta helppohoitoisia, älä esim. atsaleaa.
  2. Helppohoitoisetkin kukat, kuten petunia, vaativat jatkuvaa hoitoa. Niitä on kasteltava päivittäin ja nypittävä kuihtuneet kukinnot pois. Jos et ole itse koko ajan kotona, varmista etukäteen, että ystävällinen naapuri tai joku muu läheinen on valmis hoivaamaan kasvejasi.
  3. Kesän kaunein kukka olet sinä itse. Tärkeintä on huolehtia siitä, että pysyt itse virkeänä ja jaksat kukoistaa täydessä loistossasi koko ihanan kesän! Älä siis murehdi liikaa, jos varoituksista huolimatta ostettu atsalea kuihtuu helteellä. Yritä varautua ensi vuotta varten paremmin ja paina mieleesi kohdat 1. ja 2.

atsalea ennen.jpg atsalea-jc3a4lkeen.jpg

Valtavan kaunis (ja kallis) atsaleani ennen ja jälkeen.

Vastaus ”tähän kysymykseen” sai minut tajuamaan jotain merkittävää

Aamulehdessäkin on menty klikkiotsikointiin.  ”Nämä kaksi kysymystä saavat sinut ymmärtämään, miksi teet työtäsi – Edes toimitusjohtaja ei yleensä osaa vastata” herättää huomion. Minun on saatava tietää, mitkä kaksi kysymystä ovat niin vaikeita, ettei edes toimitusjohtaja osaa vastata.

”Mikä on se ongelma, jota sinun työsi ratkaisee? Kenen ongelma se on?” No, eivät ne nyt niin vaikeita kysymyksiä olleetkaan. Vai oliko opettajan vain erityisen helppo vastata? Kukaanhan ei opiskele opettajaksi rahan tai vaikutusvallan takia vaan nimenomaan auttaakseen muita.

Uutisessa siteeratun aivotutkija Katri Saarikiven mukaan vain sellainen työ on merkityksellistä, jossa keskitytään ratkomaan jonkun toisen ihmisen ongelmia. Jos tekee työtään jostakin toisesta motiivista, ei ole tajunnut oman työntekonsa juurisyytä – tai työ ei ehkä ole arvokasta. Tunteakseen itsensä hyväksi ja tarpeelliseksi on ymmärrettävä, miksi tekee työtään. Jos tehtaan johtaja istuu pöytänsä takana vain rahan takia, hänen työnsä ei tuota arvoa kenellekään. Jos hän ymmärtäisi johtavansa tehdasta siksi, että tuotantolinjalla valmistuvat tuotteet ovat tarpeellisia muille ihmisille, hänen työllään olisi tarkoitus.

Minä teen työtäni, koska haluan opettaa nuorille elämän kannalta tärkeitä taitoja: luku- ja kirjoitustaitoa, viestintä- ja ilmaisutaitoja, vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja sekä taiteen kokemisen ja tuottamisen taitoja. Kun esitin itselleni uutisen otsikossa mainitut ”kaksi kysymystä”, tajusin ajautuneeni sivuraiteille työssäni ja tuntevani varmaan siksi niin suurta ahdistusta.

Oppilailla on niin paljon ongelmia perustaitojen hallinnassa, että en pysty kunnolla tekemään työtäni, johon minut on koulutettu. Jos oppilas ei osaa seiskalle tullessaan lukea ja kirjoittaa, olen aika voimaton. Oikeastaan – jos lapsi ei ole alakoulun aikana oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, siihen on syynä jokin muu kuin huono luokanopettaja.

Aineenopettajan koulutus ei riitä vaikeimpien sosiaalipuolen ongelmien ratkaisemiseen. Jotta pystyisin opettamaan yläkoululaisille oppiaineeni opetussuunnitelman mukaisia asioita, pitäisi ensin ratkoa isommat ongelmat: tunne-elämän kehityksen häiriöt, mielenterveysongelmat ja käytöshäiriöt, jotka estävät uusien asioiden oppimisen. Totta kai osaan ja haluan auttaa nuoria muissakin kuin omaan oppiaineeseeni liittyvissä asioissa; minulla on aineenhallinnan lisäksi pedagoginen pätevyys. Kuunteleminen ja kasvattaminen ovatkin tietysti ensisijaisia tehtäviäni opettajana. Minusta vain tuntuu, että työnkuvaani ei enää muuta kuulukaan kuin alkeellisten käyttäytymis- ja vuorovaikutustaitojen jankkaaminen.

meerkats-2169908_1280.jpg

Katri Saarikivi nostaa vuorovaikutus- ja empatiataidot työntekijän tärkeimmiksi ominaisuuksiksi. Työpaikassa, jossa ihmisten välinen vuorovaikutus toimii, pystytään ratkomaan ongelmia tehokkaasti. Kun ongelmia ratkotaan tehokkaasti, syntyy myös tulosta. Hyvä työilmapiiri voidaan siis laskea rahassa. Lasten kasvatukseen kannattaisikin panostaa jo ennen kouluikää, sillä vuorovaikutuksen ja empatian perustaidot opitaan jo varhaislapsuudessa.

Kuva: Pixabay

 

Lastentarhanopettajat ylös palkkakuopasta!

Miksi vapaaehtoisesti lapsetonta ihmistä liikuttaa, paljonko lastentarhanopettaja tienaa? Eihän sen luulisi liittyvän minun elämääni millään tavalla. Fakta kuitenkin on, että laadukkaan varhaiskasvatuksen takaaminen kaikille lapsille on jokaisen kansalaisen etu. Siitä eivät hyödy vain lapset ja heidän vanhempansa vaan koko yhteiskunta.

Lastentarhanopettajan työ on varmasti niin sanottu kutsumusammatti. Mutta sanotaanhan niin lääkärin ammatistakin, ja lääkärit voivat silti pyytää työstään kohtuullista palkkaa. Miksei sama koske lastentarhanopettajia? Minua ei riittäisi houkuttelemaan päiväkotiin töihin mikään rahasumma. Korkeakoulutetut lastentarhanopettajat tekevät haastavaa työtä kuitenkin parin tonnin kuukausikorvausta vastaan. Moni ammattiin kouluttautunut onkin päättänyt vaihtaa alaa, sillä palkka ei vastaa työn vaativuustasoa. Helsingissä auki olevista vakansseista viidennes, eli monta sataa vakituista työpaikkaa, on jatkuvasti täyttämättä. Kutsumuksella ei makseta vuokraa eikä osteta ruokaa. Tilanne on hyvin huolestuttava.

Jos lapsia kasvattaa epäpätevä ja usein vaihtuva henkilökunta, jota on kaiken lisäksi liian vähän lasten lukumäärään verrattuna, lasku tulee lopulta kalliiksi. Maksajan paikalle eivät valitettavasti joudu vain ne, jotka lapsia ovat halunneet maailmaan synnyttää, vaan jokainen veronmaksaja, minäkin. Mitä useamman lapsen emotionaaliset, sosiaaliset, fyysiset tai oppimiskykyyn liittyvät ongelmat jäävät huomaamatta ennen kouluikää, sitä suurempi lasku meille kertyy maksettavaksi.

Lastentarhanopettajat on koulutettu havaitsemaan tuen tarpeet. Kun ongelmiin puututaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, ne eivät pääse kasautumaan. Pieniä ja yksittäisiä ongelmia on helpompi ratkaista kuin isoja vyyhtejä. Tämän logiikan luulisi olevan itsestään selvää kaikille. Tässä Ylen artikkelissa todetaan varhaiskasvatukseen satsaamisen olevan kannattava sijoitus. Ongelmana nähdään vain se, etteivät tulokset näy heti vaan vasta vuosien tai jopa kymmenien vuosien kuluttua. En ymmärrä, mikä siinä on ongelma.

Eilen vietettiin valtakunnallista varhaiskasvatuspäivää. Helsingin kaupunginvaltuutetut ovat juhlapuheissaan luvanneet nostaa lastentarhanopettajien palkkoja ensi vuoden alusta ja maksaa uusille työntekijöille kannustimen. Se on hyvä alku. On meidän kaikkien etu, että saamme päiväkoteihin ammattitaitoista ja motivoitunutta työvoimaa.

eileikkirahaa.jpg

Jos et vielä vakuuttunut, lue tästä linkistä tiivistetysti, miksi varhaiskasvatuksen laatuun kannattaa panostaa nyt. 

Kuva: Ei leikkirahaa -kansanliike

Facebook-sivu: https://www.facebook.com/EILEIKKIRAHAA/
Twitter-tili: https://twitter.com/eileikkirahaa

 

 

Tää on mun käsissä nyt

*Arvostelukappale*

Sain juuri luettua loppuun Marjo Niemen Runeberg-palkitun romaanin Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017). Se oli lukukokemuksena ahdistava. Puhekielinen tajunnanvirtamonologi vyöryy päälle yhtä väkivaltaisena kuin minäkertojan lapsuusmuistot. Päähenkilö Mona on jäänyt vaille äidin huomiota, syliä ja kosketusta. Kaiken muun äiti on lapselleen antanut, mutta ei sitä tärkeintä.

Kuin sattumalta samaan aikaan kirjaa lukiessani Yle julkaisi uutisen tekemästään selvityksestä, jossa kyseltiin ihmisten mielipiteitä lasten kurittamisesta. Laki sanoo, että toista ihmistä ei saa pahoinpidellä, ei edes omaa lastaan. (Aikaisempi blogikirjoitukseni samasta aiheesta täällä.) On käsittämätöntä, että silti joidenkin vanhempien mielestä lapsen ruumiillinen kurittaminen on sallittua.

Ruumiillisen kurituksen eli fyysisen väkivallan lisäksi myös henkinen väkivalta on kiellettyä. Henkistä väkivaltaa on esimerkiksi lapselle huutaminen, lapsen huomiotta jättäminen ja vähättely. Tästä juuri on kyse Niemen romaanissa.

Lapsen henkistä kurittamista on todella vaikea todentaa, mutta se jättää yhtä syvät arvet kuin lyöminen. Opitusta mallista voi myös olla vaikea päästä eroon omien lasten kohdalla. Kaikkien menetysten äidissä todetaan: ”Koska aikusilla on aikusten ongelmat joista ne ei pääse irti, niillä on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, eikä niitä aikusten ongelmia kukaan lapselle avaa, mut ne kaikki kasvaa lapseen.”

Kävin kiinnostavan ja järkyttävän keskustelun aiheesta pari vuotta sitten oman isäni kanssa. En enää muista, miten koko keskustelu sai alkunsa, mutta lopulta riitelimme siitä, saako väkivaltaan vastata väkivallalla. Isäni mielestä takaisin lyöminen on sallittua, minun mielestäni ei. Tajuan kyllä olevani idealisti, mutta minun on jo työnikin puolesta pakko uskoa, että väkivalta ei lopu väkivallalla. Isäni on toista mieltä.

Kinastelumme ei johtanut mihinkään, kumpikaan ei ollut valmis luopumaan omasta näkökannastaan. Sitten isäni kysyi: ”Miten sinusta on voinut tulla tuollainen?” Hyvä kysymys. Ilmeisesti aiheutin pettymyksen isälleni vastustamalla väkivaltaa. Väitän, että kamalampiakin lapsia on olemassa, mutta ristinsä kullakin.

Minkälainen minusta sitten on tullut? Kasvattaja, joka yrittää koulussa joka päivä selittää oppilaille, että toisia pitää kohdella kauniisti. Jos joku kiusaa tai lyö, asia pitää selvittää muuten kuin nyrkeillä. Oli aika järisyttävää tajuta, että oma isäni kuuluu niihin huoltajiin, jotka vetävät mattoa altani jatkuvasti. Kaikkien menetysten äiti on, kuten sanoin, hengästyttävän ahdistava kirja. Onneksi sentään ihan lopussa tulee pieni lohdun pilkahdus. Päähenkilön viimeiset sanat romaanissa voisivat olla yhtä hyvin omiani: ”Tää on mun käsissä nyt.”

:mun käsissäni.jpg 

Katkaisenko vai annanko kukkia?

 

Ylen jutussa kirjoitetaan myös tilanteista, joissa lasta satutetaan fyysisesti, jotta hän ei satuttaisi itseään tai muita. Siinä yhteydessä sivutaan koulua ja opettajan voimankäyttöoikeuksia. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin toisessa postauksessa.