”Eihän sinun pitänyt miestä ottaa.”

Mummoni kuoli pari vuotta sitten yli yhdeksänkymppisenä. Mummolla oli kuusi lasta, kymmenen lastenlasta ja kahdeksas lapsenlapsenlapsi tulossa. Hän oli selvinnyt sodasta ja joutunut hautaamaan aviomiehensä lisäksi yhden lapsistaan. Yhdessä vaarini kanssa hän rakensi sodan jälkeen rintamamiestalon keskelle korpea tiettömän taipaleen päähän niemenkärkeen ja perusti sinne maatilan, jota hoiti yksin – kodin ja lasten lisäksi. Vaari oli paljon poissa kotoa, metsätöissä. Lasten lähdettyä maailmalle ja miehen kuoltua saunassa sydänkohtaukseen mummo jäi eläkkeelle ja muutti kirkonkylälle. Vanhoilla päivillään hän matkusteli, hoiteli vuorotellen lastensa lapsia ja harrasti vaikka mitä.

Olimme mummon kanssa melko läheisiä. Kun olin lapsi, mummo oli yksi kirjekavereistani sen lisäksi, että näimme muutaman kerran vuodessa. (Mummo asui kaukana.) Aikuistuessani ajatusten vaihto jatkui, ja mummolta alkoi tulla elämänohjeita. Ensinnäkin hän kannusti minua aina etenemään opinnoissani. Hän kertoi itsekin nuorena halunneensa kouluttautua pitemmälle, mutta silloin se ei ollut mahdollista maaseudulla, josta hän oli kotoisin. Hän oli valinnut sitten toiseksi parhaan vaihtoehdon ja mennyt karjakkokouluun, koska rakasti eläimiä.

Joskus mummo uteli poikaystäväasioista. Minä vastasin aina, että en aio ikinä miestä ottaa riesakseni, ja mummo kannusti. Hän sanoi, että ei kannatakaan, eikä lapsia hommata. Kun kuutisen vuotta sitten vein nykyisen kumppanini mummon luo näytille, mummo keitti kahvit ja käyttäytyi ystävällisesti, mutta kahden kesken keittiössä ihmetteli: ”Eihän sinun pitänyt miestä ottaa.”

Kun yritin kysyä mummolta, miksei hänen mielestään kannattanut ryhtyä parisuhteeseen tai yrittää saada lapsia, en koskaan saanut selkeää vastausta. Luulen, että mummoa harmitti eniten se, ettei hän saanut käydä koulua, vaikka olisi halunnut. Toiseksi paras vaihtoehto oli hyvä mutta ei paras. Jospa hän leikitteli ajatuksella, miten eri tavalla elämä olisi voinut mennä, jos hän olisi saanut opiskella, ja koki jonkinlaista katkeruutta siitä, että jäi vaille mahdollisuutta valita itse. Mummo varmasti rakasti meitä jälkeläisiään, mutta jotain oli ehkä jäänyt elämästä myös hampaankoloon.

Onneksi mummo ehti tutustua puolisooni ja huomata vuosien varrella sen, että vaikka olin ryhtynyt parisuhteeseen vastoin mummon neuvoa, en menettänyt siinä itsenäisyyttäni ja vapauttani. Myös lapsettomuus on valinta, jonka olen voinut itse tehdä. Tunnen ihmisiä, joille lapsettomuus ei ole oma valinta, ja tiedän sen olevan todella kipeä asia.

one-way-street-1991865_1920.jpg

Ensi viikolla julkaisen dialogipostauksen, jossa keskustelen adoptiolasta odottavan ystäväni kanssa lapsettomuudesta. Ainakin minulle tuo dialogi on jälleen antanut paljon ajateltavaa. Toivottavasti sitä on myös antoisa lukea!

Kuva: Pixabay

 

Abuelan oma elämä

Oletteko katselleet Downshiftaajia? Tykkäsin aika paljon ensimmäisestä tuotantokaudesta, joten aloitin katsomaan uusia, toisen tuotantokauden jaksoja. En ole katsellut vasta kuin muutaman uuden jakson, mutta heti tuli fiilis, että eka tuokkari oli parempi. Siinä fokuksessa oli suunnilleen omanikäiseni pariskunta – heidän elämänvalintansa ja parisuhteensa; toisella tuotantokaudella näytetään keskittyvän vain Tommin (Jussi Vatanen) hölmöilyyn.

Eniten minua tietysti naurattaa sivuhenkilöinä esiintyvä pari (Mikko Leppilampi ja Niina Lahtinen), jotka jo ensimmäisellä tuotantokaudella saavat vauvan. Onneksi vauva-arkea seurataan edelleen toisellakin tuotantokaudella. Minusta on hauskaa löhöillä mieheni kanssa kahdestaan sohvalla ja katsella tv:stä, kuinka väsyneet vanhemmat yrittävät parhaansa mukaan selvitä vauvanhoidosta ja työelämästä. Ihanaa, ettei meillä ole tuollaista. Olisi kiva tietää, miten perheelliset katsojat asian näkevät. (Veikkaisin, että heihin huumori uppoaa vielä syvemmällä tasolla tai sitten ei ollenkaan. Miten on?)

Yksittäisenä hahmona silti mielestäni paras on Anna-Leena Härkösen esittämä isoäiti. Hänen hahmonsa on epätyypillinen mummo – tai ’abuela’, kuten hän haluaa itseään kutsuttavan. Häntä ei nimittäin kiinnosta lapsenlapsen hoitaminen laisinkaan. Vauva on isoäidin mielestä epäkiinnostava ja muuttuu siedettäväksi vasta oppiessaan kävelemään ja puhumaan. Olen niin samaa mieltä!

Isoäidin hahmosta hauskan tekee epäoletuksenmukainen käytös ja epäsovinnaiset kommentit. Hän uskaltaa sanoa ääneen sen, että jokainen meistä tekee omat valintamme. Abuela on omat lapsensa jo hoitanut; hänellä on oikeus elää omaa elämäänsä.