”Autisti” on uusi ”homo”

Päivän viimeisen oppitunnin jälkeen luokkaani hiipi aamun draamatunneilla ollut ysiluokkalainen. Hän kysyi, olisiko minulla hetki aikaa jutella, ja laittoi oven kiinni perässään saatuaan minulta myöntävän vastauksen. Jotain oli selvästi sattunut; oppilas näytti olevan hermostunut.

”Mä vaan halusin pyytää anteeksi sitä, että aamulla näytelmäharjoituksissa sanoin Hannaa autistiks, kun se ei muistanut vuorosanoja.” Oppilas kertoi kuulleensa tunnin jälkeen joltain, että minun veljeni on autisti. Hänelle oli tullut paha mieli, koska oli lipsauttanut haukkumasanan ajattelemattomuuttaan ja tajuamatta, että se voisi loukata minua.

Nykyteinit käyttävät ”vitun autistia” toisia nimitelläkseen samaan tapaan kuin 1990-luvulla homoteltiin. He eivät välttämättä edes tiedä, mitä autismi on. Aina tilaisuuden tullen olen neutraaliin sävyyn kertonut kaveriaan autistiksi haukkuvalle, että ”autisti” ei ole haukkumasana vaan henkilö, jolla on aivojen neurobiologinen kehityshäiriö.

Noin prosentti suomalaisista sijoittuu autisminkirjolle. Heillä on muista poikkeavalla tavalla kehittynyt keskushermosto. Yksi heistä on minun pikkuveljeni.

autismijuliste.PNG

Pikkuveljeni autismi huomatiin hänen ollessaan päälle neljän vanha. Neuvolassa ei reagoitu mitenkään, vaikka veljeni äiti oli ilmaissut huolensa siitä, ettei nelivuotias lapsi osannut vieläkään puhua. Motoriset taidotkin näyttivät kehittyvän hitaasti. Pikkuveli pääsi lopulta tutkimuksiin, mutta vasta kun hänen äitinsä vaatimalla vaati. Heti kun lievä autismi oli diagnosoitu, veljelleni järjestettiin päiväkodissa asiantuntevaa tukea ja hän pääsi terapiaan, jossa puheen ja motoriikan kehitystä edistettiin.

Veljeni on käynyt koko alakoulun erityiskoulussa, jossa luokkakoot ovat normaalia pienemmät ja joka luokassa on useampi aikuinen. Veljelläni ei ole oppimisvaikeuksia, ja sosiaaliset taidotkin ovat kehittyneet kannustavassa ja rauhallisessa ympäristössä. Autismi ei näy hänestä päällepäin millään tavalla. Erilaisuuden huomaa vain oikeastaan siitä, että veljen kanssa keskustelussa on normaalia verkkaisempi tahti. Ihan kuin hänellä olisi hiukan pidemmät piuhat; viestintä tapahtuu molempiin suuntiin pienellä viiveellä.

Vastoin kuten yleensä kuvitellaan, veljeni ei ole erityisen lahjakas missään. Hän on kyllä musikaalinen ja hyvä kielissä, matikassakin etevä. Mutta hän ei ole mikään Sademies, joka pystyisi opettelemaan ulkoa sanakirjoja tai tekemään uskomattomia päässälaskusuorituksia. Hänellä on hyvä keskittymiskyky ja motivaatiota oppia.

Ensi syksynä pikkuveli siirtyy yläkouluun omaan lähikouluunsa. Se on mahdollista, koska hän on pienestä pitäen saanut asianmukaista tukea niin kotona, päivähoidossa kuin koulussakin. Olen varma, että veli pärjää uudessa koulussa ja tulee saamaan hyvän todistuksen. Ainoa, mistä olen huolissani, on muiden oppilaiden pärjääminen sen asian kanssa, että luokassa on ihan oikea autisti.

Itsestä poikkeavien ihmisten läsnäolo jostain syystä aiheuttaa meissä joskus pelkoa ja epävarmuutta. Usein helpoin tapa peitellä sitä on kiusaaminen ja toisen heikkouksille naureskelu. Kun asiasta on jonkinlainen oma kokemus, epävarmuus erilaisuutta kohtaan hälvenee. Olen melko varma, että oppilaani, joka haukkui koulukaveriaan autistiksi ja kärsi siitä koko päivän kurjaa oloa, oppi siitä kerrasta.

waad.PNG

Tänään vietetään kansainvälistä autismitietoisuuden päivää. Koko tämän viikon ajan ympäri Suomea järjestetään erilaisia tapahtumia ja tempauksia. Itse ajattelin osallistua ainakin ilmaiseen Tunne autismi-verkkokoulutukseen perjantaina. Lisätietoa ohjelmasta löytyy Autismi- ja Aspergerliiton nettisivuilta.

Kuvat: Autismi- ja Aspergerliitto ry

Follow my blog with Bloglovin

Väkivalta ei vähene resursseja vähentämällä

Kirjoitin viime viikolla perheväkivallasta mutta haluan kommentoida Ylen julkaisemaa uutista teettämästään kyselystä vielä koulun näkökulmasta. Mitä tehdä, jos luokassa joku käyttäytyy aggressiivisesti? Ylen haastatteleman asiantuntijan mukaan opettajalla on oikeus ”vain ohjata” väkivaltainen oppilas ulos. Opetushallituksen antamien ohjeiden ja sääntöjen mukaan tosin ”opettajalla on oikeus käyttää sellaisia oppilaan poistamiseksi välttämättömiä voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina oppilaan ikä ja tilanteen uhkaavuus tai vastarinnan vakavuus sekä tilanteen kokonaisarviointi huomioon ottaen”. Kukaan ei toki tiedä, mihin missäkin tilanteessa vedetään ”välttämättömän” raja, joten on parempi aina ”vain ohjata”, mikäli se on mahdollista. Mutta joskus valitettavasti tarvitaan myös niitä ”välttämättömiä voimakeinoja”.

Opettajan virkavelvollisuus on taata turvallinen oppimisympäristö kaikille. Jos oppilas menettää itsehillintänsä, opettajan tehtävä on pitää huolta, ettei hän vahingoita itseään eikä muita. Tilanteita, joissa näin on meneteltävä, voi tulla eteen koska tahansa ja kenelle tahansa. Ongelmallista on se, että opettajankoulutukseen ei kuulu sellaista osuutta, joka antaisi valmiuksia väkivaltaisesti käyttäytyvän oppilaan kanssa toimimiseen, esimerkiksi kiinnipitokoulutusta. Yliopistosta työelämään siirtyvät aineenopettajat, luokanopettajat ja erityisopettajat eivät tiedä edes teoriassa, miten riehuva oppilas taltutetaan turvallisesti, saati että osaisivat oikeasti toimia tilanteen osuessa kohdalle.

Olen urani aikana joutunut muutaman kerran niin akuutisti uhkaavaan väkivaltatilanteeseen, että on ollut pakko vain toimia omaa ja oppilaankin oikeusturvaa uhaten. Kerran esimerkiksi eräs oppilas raivostui niin paljon, että alkoi yhtäkkiä heitellä tuoleja. Sitten hän repi lämmityspatterin irti luokan seinästä. Hän ei rauhoittunut, vaikka pyysin. Kun hän alkoi hakata päätään ikkunaan, oli pakko mennä väliin fyysisesti. Pelkäsin, että ikkunalasi menee rikki ja oppilaan pää siitä läpi. Silloin toivoin, että erityispedagogiikan massaluentojen sijaan koulutukseeni olisi sisältynyt edes yksi käytännön työpaja kiinnipidosta.

Linkitän tähän loppuun vielä Aamulehden yleisönosastolta kirjoituksen, joka on ihan täyttä asiaa. Se voisi olla minun tai kenen tahansa kollegani kynästä. Aina kun koulutuksesta säästetään, säästetään väärästä paikasta. Sen sijaan lisäämällä resursseja voitaisiin ennalta ehkäistä monia yhteiskunnalle kalliita ongelmia, myös väkivaltaa.

väkivalta.jpg

Peruskoulun hienous ja heikkous on se, että samassa opetusryhmässä ovat penaalin terävimmät ja tylsimmät kynät ja kaikki siltä väliltä, sekä myös kaikki ne, joiden terä on katkennut. Mitä tehdään, jos opettajalla ei ole sopivaa teroitinta?

Kuva: Pixabay