Mitä yhteistä on työuupumuksella ja saunaremontilla?

Muistatteko kuvan lumikinoksen alle hautautuneesta saunasta, jonka postasin viime pääsiäisen jälkeen? Kuvaan liittyvässä kirjoituksessa kerroin työuupumuksestani. Kevättalvella koin tilanteeni todella ahdistavana ja olin epäileväinen sen suhteen, mahtaako ratkaisua löytyä kovin helposti. Olin vaihtamassa ainakin työpaikkaa ja jopa kokonaan alaa. Mutta jo ensimmäisen psykologikäynnin jälkeen aloin uskoa siihen, että toivoa vielä on.

Tapasin työpsykologin lopulta vain kahdesti, ja oikeastaan toisella kerralla menin vastaanotolle vain saadakseni ulkopuolisen mielipiteen itse keksimääni ratkaisumalliin. Toukokuussa anoin ja sain ensi lukuvuodeksi opintovapaata; ostin itselleni aikaa rauhoittua ja miettiä.

Aurinko sulatti lumet saunan katolta. Meneekö symboliikka jo överiksi, jos kerron, että tällä viikolla olen ollut perheeni kanssa mökillä tekemässä saunaremonttia? Ensin purimme kaiken – vain ulkokuori jätettiin pystyyn. Sen jälkeen vanha ulko-ovi tukittiin ja pukuhuoneen ikkunasta rakennuksen toiselta puolelta tehtiin uusi sisäänkäynti. Pari lahonnutta seinähirttä piti vaihtaa. Löylyhuoneeseen rakennettiin uudet lauteet vastakkaiselle seinälle kuin missä ne ennen olivat. Myös kaikki pinnat uusittiin.

Kesän aikana olen pistänyt myös omaa elämääni jossain määrin uusiksi, vanhat raamit kuitenkin säilyttäen. Loman alussa minulle tarjottiin ensi lukuvuodeksi osa-aikaista sijaisuutta lukion puolella entuudestaan tutusta koulusta. Lupasin mennä. Aion siis sekä opiskella että tehdä puolipäiväisesti töitä. Ehkä ensi vuoden aikana saan selville, mikä tökkii: yläkoulun opettajan työ, opettajan työ yleensä vai työ nykyisessä koulussani.

Kirjoitin opintovapaa-aikeita käsittelevässä blogipostauksessani, että tavoitteeni on ensi vuoden aikana saada muut työt tuottamaan sen verran, että voisin irtisanoutua opettajan virasta. Se on edelleen aikomukseni – mutta vain siinä tapauksessa, että tajuan, etten enää halua opettaa. Onhan ihan mahdollista, että vuoden tauon ja muutaman lukiokurssin jälkeen vanha duuni alkaa taas maistua!

sauna.jpgEi kaikkea vanhaa viety saunalta kaatopaikalle. Säästimme esimerkiksi tämän mummoni kirjoman taulun.

 

Näiden vinkkien avulla saat kesäkukat kukoistamaan

Pidän itseäni hyvänä kasvattajana. Olen innostava, joustava ja johdonmukainen. Olen kuitenkin joutunut nöyrtymään sen asian edessä, etteivät kykyni ylety ihmisistä kasvikunnan puolelle. En pysty pitämään hengissä mitään tekokukkaa kummempaa. Surullisin esimerkki olemattomasta viherpeukalostani on romanttinen yritykseni yhdistää minun ja mieheni kaksi kaktusta samaan ruukkuun – ne molemmat kuolivat operaation vuoksi.

Muutimme muutama vuosi sitten rivitaloon, mutta puutarhakärpänen ei ole vieläkään päässyt puraisemaan minua. Naapurit vain ahertavat puutarhoissaan ja nostelevat ulkoportailleen toinen toistaan hienompia kukka-asetelmia. Meidän pihastamme on usein ruohokin leikkaamatta, koska olemme koko ajan jossain menossa. Minusta tuntuu siltä, että elämässä on tärkeämpääkin tekemistä kuin rikkaruohojen kitkeminen.

Arvostan kyllä kaikkia kauniita pensaita ja kukkia, jotka joku edellinen asukas on pihaamme istuttanut, ja poden syyllisyyttä siitä, etten ole kiinnostunut kukkapenkin tai kasvimaan kuopsuttamisesta. Naapureiden istutukset todella ilahduttavat minua, joten haluaisin koristaa myös omaa pihaamme. Tänä kesänä päätin kerrankin panostaa ja ostin kesäkukkia.

Lähdin kauppaan aikeenani ostaa tekokukkia. Puutarhamyymälässä jokin aivoissani kuitenkin naksahti väärään asentoon ja päädyin raahaamaan kotiin useita ihka eläviä kasveja. Olihan minulla koko kesä aikaa vain lomailla. Kai sitä nyt lomalla ehtisi sentään kerran päivässä antaa kukille vettä.

petunia.jpg

Eikö jättiamppelissa rönsyävä petuniani olekin upea?

No, voin kertoa, että ei ehdi. Olen flunssasta toivuttuani viettänyt kotosalla tasan yhden kokonaisen viikon, ja silloinkin kävin joka toinen päivä yhdellä leirillä vetämässä teatterityöpajoja. Muuten olen ollut mökillä tai jossain muualla reissussa. Sillä välin sukulaiset ja naapurit ovat joutuneet hoitamaan kukkiani. Kokemuksesta viisastuneena haluankin nyt jakaa teille kolme parasta kukkienhoitovinkkiäni.

 

Kolme vinkkiä, joiden avulla saat kesäkukat kukoistamaan:

  1. Osta tekokukkia. Jos on pakko ostaa oikeita kukkia, osta helppohoitoisia, älä esim. atsaleaa.
  2. Helppohoitoisetkin kukat, kuten petunia, vaativat jatkuvaa hoitoa. Niitä on kasteltava päivittäin ja nypittävä kuihtuneet kukinnot pois. Jos et ole itse koko ajan kotona, varmista etukäteen, että ystävällinen naapuri tai joku muu läheinen on valmis hoivaamaan kasvejasi.
  3. Kesän kaunein kukka olet sinä itse. Tärkeintä on huolehtia siitä, että pysyt itse virkeänä ja jaksat kukoistaa täydessä loistossasi koko ihanan kesän! Älä siis murehdi liikaa, jos varoituksista huolimatta ostettu atsalea kuihtuu helteellä. Yritä varautua ensi vuotta varten paremmin ja paina mieleesi kohdat 1. ja 2.

atsalea ennen.jpg atsalea-jc3a4lkeen.jpg

Valtavan kaunis (ja kallis) atsaleani ennen ja jälkeen.

Sano suoraan!

Pelasin hiljattain hauskaa seurapeliä nimeltään Sano suoraan. Siinä kysytään vuorotellen kysymyksiä, joihin muut pelaajat yrittävät keksiä vastauksen kysyjän näkökulmasta. Peli on mielenkiintoinen, koska toiset saattavat antaa vastauksia, joita ei itse tulisi heti ajatelleeksi mutta jotka ovat silti osuvia.

Kysymyskorteissa oli valtavasti hyviä kysymyksiä. Sain esimerkiksi tietää, mitä muut arvelivat siitä, miten minun mielestäni kuuluisi toimia, jos avaruusalus laskeutuisi Maan pinnalle. Suurin osa kysymyksistä kuitenkin jäi pelin aikana käsittelemättä. En ehtinyt kysyä, mitä muut luulevat minun pitävän elämässä tärkeimpänä, joten esitin kysymyksen jälkikäteen Facebookissa.

Someraadin ehdotuksista kolme tärkeintä asiaa elämässäni ovat: ’aurinko’, ’vapaus’ ja ’eläminen’. Aurinko on ehdoton, sillä saan elinvoimaa valosta ja lämmöstä. Auringolla on merkitystä myös koko planeetan elämää ylläpitävänä voimana, jota ilman emme olisi ollenkaan olemassa.

Vapaus merkitsee minulle mahdollisuutta valita itselleni sopivan tavan elää: Saan päättää esimerkiksi, mitä työtä teen ja minkälaisessa perheessä elän. Isommassa mittakaavassa vapaus on tärkeä arvo, ja ideaalimaailmassani kaikki ihmiset ja eläimet olisivat vapaita.

Tärkeimmäksi listalla nousee ’eläminen’, joka ei tarkoita samaa kuin olemassaolo vaan jotain paljon enemmän. Elämän tarkoitus on tehdä oman näköinen matka maailmassa. Vain minä itse voin tietää, mitä kaikkea siihen sisältyy – mutta joskus tekee hyvää kuulla myös ulkopuolisten näkökulma asiaan.

Sain somessa muitakin osuvia vastauksia: ’sanat’, ’kirjoittaminen’ ja ’oma aika’. Ne ovat todellakin tärkeitä asioita minulle. Elääkseni täyttä elämää tarvitsen omaa aikaa, koska olen introvertti ja pystyn lataamaan akkujani kunnolla vain yksin ollessani. Silloin nautin erityisesti lukemisesta ja kirjoittamisesta, sillä sanat ovat minulle luonteva tapa jäsentää ympäröivää maailmaa.

Haastan teidät lukijani kysymään samaa omalta tuttavapiiriltänne: Mitä muut luulevat sinun pitävän elämässä tärkeimpänä? Miltä vastaukset sinusta tuntuvat?

ufo.jpg

Jos joutuisin tekemisiin ufojen kanssa, yrittäisin selvittää, miksi he ovat tulleet planeetallemme ja voisinko olla heille jollain tavalla avuksi.

Kuva: Pixabay

Kesäjatkis: Prinsessa Merja Arkimaailman vankina (osa 13/13)

Hotelli oli viihtyisä ja se sijaitsi aivan turkoosin meren äärellä. Naiset nauttivat kiireettömästä oleilusta, aamiaisista omalla parvekkeella ja löhöilystä rannalla. He vuokrasivat auton ja ajelivat ympäri saarta. He nauttivat pienten kalastajakylien idyllistä ja söivät vatsansa täyteen kreikkalaista salaattia tavernoissa, joiden pöytiä peittivät siniruudulliset liinat. Knossoksen raunioilla Merja muisti luennon, jota oli käynyt kuuntelemassa Jukan kanssa kirjastossa ja kertoi siitä Lauralle. ”Tunnetko sä vielä olevas yksinäinen?” Laura kysyi.

Sinä iltana nukkumaan mennessään Prinsessa Merja otti esiin muistilehtiönsä ja avasi sivun, johon oli listannut asioita elämänmuutosta varten. Kohta kohdalta hän yliviivasi ne. Hän oli tehnyt matkan maailman ympäri mielikuvituksissaan, novellia kirjoittaessaan. Hän ei oikeastaan tarvinnut juuri Finlandia-palkintoa. Kirjoituskilpailun voitto oli toki tuntunut makealta, mutta tärkeintä oli kirjoittaminen omaksi iloksi. Työ oli nykyään mielekästä. Laurasta Merja oli löytänyt oikean sydänystävän, eikä hän tuntenut oloaan enää yksinäiseksi. Listan kohdassa ”hyvä kroppa” prinsessa epäröi hetken. Ei hän vieläkään ollut tyytyväinen vartaloonsa. Mutta päivittäisen pyöräilyn ansiosta hän oli hoikistunut hieman ja mikä tärkeintä, hän tunsi olonsa entistä vetreämmäksi. Ei Merjaa hävettänyt kulkea rannalla bikinit päällä. Ehkä hänellä siis oli ihan tarpeeksi hyvä kroppakin.

”Että saisi päättää omasta elämästään” ja ”onnellisuus” – prinsessa melkein liikuttui ajatellessaan muutaman kuukauden takaista itseään. Mikä ihme oli saanut hänet kuvittelemaan, ettei hänellä ollut päätösvaltaa omista asioistaan? Pahan noidan taika oli tuntunut epäoikeudenmukaiselta, mutta ainakin se oli saanut Merjan miettimään sitä, mikä elämässä oli tärkeää. Prinsessa tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi.

Yöllä kultasiipinen hyvä haltija ilmestyi unessa ja puhalsi kevyesti prinsessan kasvoihin. Samalla hetkellä Merja heräsi Pilvilinnan puutarhasta. Laura istui siinä häntä vastapäätä hymyillen. Pöydällä oli vadillinen hehkuvan punaisia mansikoita, kermavaahtoa ja muhkea suklaakakku. Käsissään naisilla oli kuohuviinilasit. ”Onnistuneelle lomamatkalle ja sille, että huomenna pääsee taas töihin!” Aurinko lämmitti ihanasti silmäripsiä myöten.

Niin prinsessa Merja eli omassa Pilvilinnassaan onnellisena elämänsä loppuun asti. Eikä häneltä ikinä puuttunut aiheita tai inspiraatiota, sillä hän ammensi niitä loputtomasti ehtymättömästä suihkulähteestään. Sen pituinen se.

jatkis osa 13.jpg

Kuva: Pixabay

Kymmenen syytä vapaaehtoiseen lapsettomuuteen

Olen onnekas, sillä olen saanut tehdä oman valinnan sen asian suhteen, haluanko lapsia vai en. Maailmassa on ihmisiä, jotka saavat lapsia vasten tahtoaan, ja paljon myös heitä, jotka eivät saa vaikka haluaisivat. Normi kuitenkin on sekä haluta että saada lapsia. Jos normista poikkeaa, joutuu sitä usein selittämään jopa tuntemattomille ihmisille, vaikka mielestäni asian pitäisi olla pikemminkin toisin päin.

Kaikkia ihmettelijöitä varten listasin kymmenen syytä olla lisääntymättä. Yhtäkään hyvää syytä haluta lapsia en ole vielä keksinyt.

Kymmenen syytä olla hankkimatta lapsia

  1. Nukun hyvin. Yöuneni ovat katkeamattomat, eikä aamulla tarvitse herätä yhtään aikaisemmin keittämään puuroa tai kuskaamaan lasta hoitoon. Voin nukkua päiväunetkin rauhassa, jos siltä tuntuu.
  2. Syön ruokani lämpimänä. Saan nauttia ateriani viinilasillisen kera ihan rauhassa.
  3. Katson tv:stä, mitä haluan.
  4. Sisustan kotini juuri niin kuin haluan. Meille ei tarvitse asentaa turvaportteja tai lapsilukkoja, teräviä kulmia ei tarvitse pyöristää ja koriste-esineitä ja sähkölaitteita voi olla esillä mielin määrin.
  5. Suunnittelen omat menoni ja aikatauluni, miten parhaaksi näen. Minun ei tarvitse ajatella, milloin lapsi täytyy hakea tarhasta tai viedä treeneihin. Voin tehdä mitä haluan ilman, että joudun miettimään lastenhoitojärjestelyitä.
  6. Valitsen seurani itse. Kukaan ei vaadi minulta ympärivuorokautista huomiota ja hoivaa. En joudu pitämään yhteyttä ex-poikaystäviin, koska meillä ei ole yhteisiä lapsia, enkä ärsyttäviin naapureihin vain siksi, että lapsemme ovat kavereita keskenään.
  7. Lomailen omilla ehdoillani. Kohteen ei tarvitse olla lapsiystävällinen, vaan saan lomallakin tehdä asioita, joista itse nautin. Voin maata koko päivän rannalla kirjaa lukien, vetää päiväkännit tai lähteä viidakkoon miettimättä, viihtyykö lapsi tai pääseekö polulla etenemään rattaiden kanssa.
  8. Tulen toimeen vähällä. Opettajana tienaan noin kolme tonnia kuukaudessa, ja se riittää suhteellisen korkean elintason ylläpitämiseen. Asumiskustannukset ovat kohtuulliset, sillä emme tarvitse lastenhuoneita. Rahaa ei kulu lasten ruokiin, vaatteisiin tai harrastuksiin. Vaikka jäisin opintovapaalle, tiedän pärjääväni taloudellisesti.
  9. Sairastuessani joudun huolehtimaan vain itsestäni. Saan keskittyä toipumiseen ihan rauhassa. Myös kenenkään toisen sairastuminen ei estä minua menemästä töihin tai lähtemästä juhliin.
  10. Huolehdin vain omasta hyvinvoinnistani ja elämästäni. Minun ei tarvitse murehtia kenenkään muun tulevaisuudesta kuin omastani. Jos kuolisin, kukaan ei joutuisi pulaan.

kymmenen syytä.jpgListani saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta itsekästä on myös lasten hankkiminen. Jokainen meistä tekee omat elämänvalintansa toivottavasti juuri sitä ajatellen, mitä itse haluaa.

Kuva: Pixabay

Kymmenen vuotta sitten tänä päivänä

Viikonloppuna Facebook muistutti minua tekemästäni päivityksestä tasan kymmenen vuotta sitten: Olin juuri saanut gradulleni kansitusluvan. Sillä aikaa, kun gradu oli painossa, pakkailin tavaroita muuttolaatikoihin ja valmistauduin jättämään yhden elämänvaiheen taakseni.

Opiskeluvuodet olivat ihania ja ikimuistoisia. Jo ensimmäisen viikon aikana tutustuin pariin kivaan tyyppiin, joiden kanssa meillä synkkasi välittömästi. Meistä tuli pian tiivis kolmikko. Valitsimme samoja kursseja ja teimme ryhmätyöt yhdessä. Keväällä hankimme kimppakämpän, jossa asuimme seuraavat viisi vuotta kolmisin kertaakaan riitelemättä. Opiskelimme ja biletimme, jaoimme arjen iloineen ja suruineen. Kasvoimme yhdessä aikuisiksi.

Kun olimme kaikki valmistumisen kynnyksellä, tuli aika irtisanoa asunto ja lähteä eteenpäin. Yksi meistä pääsi heti töihin, toinen lähti suorittamaan toista tutkintoa, ja minä muutin ulkomaille työharjoitteluun.

Vietin viime viikonlopun sattumalta juuri näiden ystävieni, entisten kämppisteni, kanssa. Nykyään asumme kaikki kolme eri puolilla Suomea ja näemme toisiamme harvoin. Kun tapaamme, tuntuu siltä kuin tulisi kotiin. Kämppikset ymmärtävät minua vielä paremmin kuin kukaan muu ystävistäni, koska sen lisäksi että olemme asuneet ja kasvaneet yhdessä, työskentelemme samalla alalla. Kun kerron, minkälaisia haasteita työssäni kohtaan, kämppikset tietävät täsmälleen, mistä puhun.

Muistelimme toukokuuta kymmenen vuotta sitten, kun olimme lähdössä eri teille. ”Mitä kymmenen vuoden takainen sinä odotti elämältä?” kämppikseni kysyivät minulta. Yritin pinnistellä muistiani. Muistan kyllä hyvin ne viimeiset viikot ja päivät opiskelukaupungissa. Asioin yliopistopainossa ja tiedekunnan kansliassa, pakkasin muuttolaatikoita ja vein tavaroita säilöön siskoni luo ja äitini vintille. Hyvästelin ihmisiä ja tutuksi tulleita kotikulmia. Mutta en yhtään muista, minkälaisia tulevaisuuden haavekuvia mielessäni näkyi.

Ehkä ajattelin vain sitä tulevaa kesää ja kesätöitä sekä seuraavaa lukuvuotta työharjoittelussa ulkomailla. En kai osannut ajatella sen pitemmälle. Ainakaan en olisi uskonut, että kymmenen vuoden kuluttua olisin jäämässä opintovapaalle työuupumuksen takia.

20180530_085911.jpg

Se meistä, joka lähti kymmenen vuotta sitten opiskelemaan lisää, on juuri saanut vakituisen työn. Toinen, joka pääsi silloin heti töihin, pelkää jäävänsä syksyllä ensimmäistä kertaa elämässään työttömäksi. Ystävyytemme on onneksi ennallaan; se on tärkeintä. Sommittelimme yhteisen dadarunon.

Elän, siis olen rohkea

En saanut työpaikkaa, jota hain. Olin ennalta henkisesti varautunut sekä valituksi tulemiseen että kielteiseen päätökseen, eikä isku itse asiassa tuntunut kauhean kovalta. Uusi työ olisi vaatinut muuttoa muualle, joten lohduttaudun sillä, että selviämme nyt helpommalla. Ei tarvitse miettiä, laitetaanko oma asunto myyntiin vai vuokralle, eikä tarvitse etsiä uutta asuntoa toisaalta.

Minulla oli myös valmiiksi mietittynä varasuunnitelma, jota olen nyt lähtenyt toteuttamaan: Olen anonut töistä vuoden virkavapaata. Vuoden aikana aion opiskella kirjoittamista ja kirjoittaa. Lisäksi pyrin kehittämään muita sivubisneksiäni siten, että ne alkaisivat tuottaa tarpeeksi rahaa, jotta uskaltaisin irtisanoutua. Tavoite siis on, että vuoden päästä toimeentuloni olisi turvattu muilla kuin opettajan töillä.

Kun kerroin työkavereilleni aikeistani jäädä opintovapaalle, he suhtautuivat kannustavasti. Minua kehuttiin rohkeaksi, koska uskallan tehdä, mitä haluan. Eräs työkaverini huokaisi ripaus kateutta äänessään: ”Sä niinku oikeasti elät sun elämääs!” Jäin miettimään, mitä kaikki muut sitten tekevät.

Elän.jpg

Lapsettoman on ehkä helpompi tehdä ”rohkeita” elämänvalintoja kuin sellaisen ihmisen, jolla on lapsia elätettävänään. Toivoisin silti, että kaikki me voisimme kokea omat valintamme mielekkäinä.

 

 

Saako Sielujen saarella kaikki anteeksi?

Soutuveneessä istuva nainen nostaa nukkuvan lapsen syliinsä ja laskee sen jokeen. Ruumis ajelehtii virran mukana, nainen seuraa sitä katseellaan. Sitten hän soutaa kotiin ja menee itse nukkumaan. Hän on niin väsynyt; hänen täytyy saada nukkua kunnolla.

Johanna Holmströmin Sielujen saari (Otava, 2017) alkaa dramaattisesti lapsenmurhalla. Se toimii alkusysäyksenä tarinalle, joka ei kerro pelkästään Kristinasta, väsyneestä äidistä, vaan on oikeastaan kertomus saaresta. Seilin saarella Turun saaristossa on keskiajalta 1960-luvulle asti toiminut sairaala. Aluksi siellä hoidettiin leprapotilaita mutta sittemmin myös mielisairaita. 1800-luvun loppupuolelta eteenpäin potilaina oli vain naisia.

Sielujen saari kertoo Seilin hourulasta naistensairaalan ajalta. Laitoshoitoon suljettiin muun muassa lapsenmurhaajia, irtolaisuudesta syytettyjä ja ”hysteerisiä” naisia. Kristinan lisäksi muita päähenkilöitä kirjassa ovat Elli, joka on joutunut huonoille teille ja joka pakkosteriloidaan, sekä hoitajana työskentelevä Sigrid, jolle syntyy avioton lapsi.

Samaan aikaan kun luin Sielujen saarta, kuuntelin työmatkoilla äänikirjana Laura Mannisen romaania Kaikki anteeksi (WSOY, 2018). Se kertoo perheväkivallasta. Päähenkilö Laura on vapaaehtoisesti lapseton nelikymppinen nainen, joka alkaa seurustella ihanan miehen kanssa. Miehellä on koira ja kolme lasta, jotka ovat myös ihania, ja pian päähenkilö huomaa viettävänsä onnellista uusioperheenäidin arkea. Sitten alkaa väkivalta. Mies uhkailee, vainoaa, lyö, raiskaa, yrittää tappaa ja mikä pahinta, pitää Lauraa henkisesti pihdeissään.

Holmströmin ja Mannisen teokset ovat mielestäni niin sanottuja hyviä lukuromaaneja*. Kerronta on kaunista ja juonet pitivät otteessaan loppuun saakka. Pidin molemmista kirjoista, vaikka kieltämättä aiheet olivat aika rankkoja ja jotkin kohdat myös todella ahdistavia lukea ja kuunnella.

Minulla ei ole kokemusta onneksi kummastakaan, hourulasta eikä perhehelvetistä. Onneksi taas kerran sain kirjallisuuden kautta matkustaa toisiin maailmoihin ja eläytyä uusiin rooleihin. Opin ymmärtämään omastani poikkeavia ihmiskohtaloita. Säälittää ajatella niitä ihmisiä, jotka eivät ikinä lue kirjoja. Miten paljon heiltä jääkään kokematta!

kirjahylly .jpg

*Lukuromaani sijoittuu jonnekin ”kevyen viihdekirjallisuuden” ja ”vaikeaselkoisen taidekirjallisuuden” välimaastoon. Siinä on etenevä juoni mutta myös syvällinen sanoma.

 

Koirat haukkuu, karavaani kulkee

Ylen juttusarja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on herättänyt kiivastakin keskustelua. Ensin ilmestyi juttu naisista, jotka perustelevat lapsettomuuttaan ympäristösyillä. (Sivusin artikkelia tässä postauksessani.) Sitten toimittaja haastatteli miehiä, jotka eivät syystä tai toisesta halua lapsia. Viime tiistaina aihe oli esillä A-studiossa. Samana iltana Ylen nettisivuilla julkaistiin toimittajan kommentti, jossa kerrotaan juttusarjan saamasta palautteesta. Se oli toimittajan mukaan jopa ”todella raivoavaa”.

Miksi se aiheuttaa niin vahvoja tunteita, että joku toinen haluaa tehdä eri tavalla kuin minä? Kommentit A-studion Facebook-sivuilla edustavat ilmeisesti vielä maltillista linjaa, mutta nekin ovat todiste absurdiuden tasosta, jolla tässä keskustelussa liikutaan. Toisilleen tuntemattomat ihmiset vänkäävät somessa keskenään siitä, onko kaikkien pakko tehdä lapsia, jos ei tahdo. Mikä ihmisiä vaivaa?

Hesarin sivuilta luin kiinnostavan artikkelin, joka käsittelee X-sukupolven hyppyä analogisesta maailmasta digitaaliseen. Jutussa haastateltu tutkija Mikko Salasuo toteaa sukupolvemme joutuneen keskelle radikaalia ja nopeaa yhteiskunnan murrosta. Teknologian kehittyessä ihmisten arvomaailma on muuttunut perinteisestä modernimpaan suuntaan, myös perhearvot. A-studiossa haastateltu Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch toteaa vapaaehtoisen lapsettomuuden olevan nouseva trendi. Uskallamme siis toteuttaa omia näkemyksiämme hyvästä elämästä entistä rohkeammin. Eikös se ole positiivista?

Sananlasku sanoo: Koirat haukkuu, karavaani kulkee. Pitäisi siis olla välittämättä raivoajista. Haukkuminen on vain keino ilmaista omaa epävarmuutta ja pelkoa. Kokevatko ne raivokkaimmat haukkujat kenties eniten epävarmuutta omista elämänvalinnoistaan?

camel-train-163727_1280.jpg

Kuvan karavaanissa jokainen saa edetä omalla tavallaan. Kukaan ei hauku.

Kuva: Pixabay

 

Asioilla on tapana järjestyä

Parikymppinen mies pysäytti minut ja mieheni kadulla yhtenä iltana pyytäen muutamaa kolikkoa ruokaan. Saimme kuulla tarinan: Nuorukainen oli lähtenyt pari vuotta sitten Fuengirolaan puhelinmyyjäksi. Työ oli hauskaa, palkkaa tuli riittävästi; oli asunto ja tyttöystävä, jonka kanssa hankittiin yhteinen koira. Sitten toinen firma tarjosi parempaa palkkaa – kuka hullu ei vaihtaisi?

Kolmen kuukauden päästä mies sai kuitenkin huomata olevansa tilanteessa, jossa palkat olivat jääneet saamatta, työnantaja laittanut lapun luukulle ja vuokraisännän kärsivällisyys loppunut. Jossain vaiheessa kavereiden nurkissa bunkkaaminenkaan ei enää käynyt päinsä. Rannalla nukkuessa oli varastettu passi. Ilman rahaa ja passia ei voi matkustaa takaisin Suomeen.

Kadulta oli löytynyt ilmeisesti uusia kavereita. Nuorukainen oli rähjäinen, likainen ja sekavan oloinen – ja todella kohtelias meitä puhutellessaan. Hänen tarinaansa kuunnellessa tuli sellainen olo, että siellä jossain ehkä piili totuuden siemen. (Vähän vaikutti myös siltä kuin tyyppi ei olisi tosissaan yrittänytkään selvittää mahdollisuuksia palata kotiin.)

Emme antaneet rahaa, vaan mieheni lähti väliaikaisen vuokraemännän luo maksamaan kahden yön vuokran, jotta koditon suomalainen pääsisi suihkuun ja nukkumaan. Seuraavana iltana näimme tyypin kadulla leiriytyneenä; hän olikin pyytänyt mieheni antamat rahat meidän lähdettyämme emännältä käteen ja ”maksanut velkansa kaverille”. Hukkaan siis meni se kymppi.

Kysyin, eikö miehellä ole ketään, joka voisi auttaa Suomesta käsin asioiden järjestelemisessä. Kuulemma ei. Äitiä oli lakannut kiinnostamasta jo ajat sitten, kun vanhemmat olivat eronneet. Äiti oli löytänyt uuden miehen, mennyt naimisiin, saanut uusia lapsia ja kiinnostunut vain niiden hoitamisesta. Isä oli häipynyt kokonaan. Emme voi tietenkään tietää totuutta, koska kuulimme vain yhden osapuolen näkemyksen. Voihan olla, että äiti on lähettänyt rahaa ja yrittänyt auttaa, mutta poika on tuhlannut kaiken huumeisiin ja kieltäytynyt tulemasta kotiin. Oli mitenpäin tahansa, tulin surulliseksi, kun asiaa mietin.

Tällä tarinalla ei taida olla opetusta. ”Asioilla on kaksi puolta” voisi olla yksi vaihtoehto. Tuosta kohtaamisestamme on jo yli kaksi kuukautta. Muutama viikko sen jälkeen mieheni oli törmännyt kaveriin uudestaan, ja tämä oli kertonut SPR:n luvanneen auttaa Suomeen pääsyssä. Sen jälkeen en ole häntä täällä nähnyt, joten toivon, että tarinan opetus olisi ”Asioilla on tapana järjestyä”.

hiekkalinna.jpg

Hiekkalinna murenee helposti.