Kesälomaa odotellessa

Vietettyäni kaksi ja puoli kuukautta Espanjassa virkavapaalla on tullut aika reflektoida: Mitä jäi käteen? Nopeasti listattuna kolmisenkymmentä blogipostausta, kahden romaanin alut, espanjan alkeet ja aurinkoenergialla ladatut henkiset akut.

Moni on kysellyt raha-asioista, joten mainittakoon niistä jotain heti tähän alkuun. Minun ja koiran edestakaiset lennot Helsingistä Malagaan maksoivat yhteensä noin 500 euroa, koska halusin lentää keskellä päivää ja suoraan. Asunnon vuokraan 2,5 kuukaudelta upposi noin 1100 euroa. (Vuokra oli sikahalpa, mutta kämpän taso sen mukainen: parinkymmenen neliön luukku.) Päivittäisiin menoihin hupeni varmaan suunnilleen yhtä paljon kuin kotonakin, ja asuntolainan lyhennykset ja vastikkeet olen joutunut tietysti maksamaan Suomen kodista tällä välinkin. Ansionmenetys kahdelta kuukaudelta on opettajan tuloilla vajaat viisi tonnia nettona. Olen elänyt säästeliäästi ja lisäksi olen tehnyt jatkuvasti ylimääräisiä töitä päivätyöni ohella, mikä mahdollisti tämän irtioton. Toki sekin vaikuttaa, ettei minulla ole lapsia – isomman perheen Espanjaan muutto olisi vaatinut varmaan aika paljon isomman budjetin.

Rahaa on siis mennyt tuhansia euroja, mutta mitä sain vastineeksi? Espanjassa viettämistäni 11 viikosta olin yhteensä vain reilut kolme viikkoa yksin. Aikaa kirjoittamiselle siis oli melko vähän. En pystynyt keskittymään täyspäiväiseen kirjoittamiseen, kun minulla oli seuraa. Ne päivät, jotka olin itsekseni, hyödynsin aamusta iltaan kirjoittaen. Vierailijoiden ei pidä tuntea syyllisyyttä, sillä tuskin olisin kuitenkaan pystynyt 11 viikon ajan joka päivä kirjoittamaan 10 tuntia putkeen. Tauoilla on myös merkitystä. Mieheni, perheen ja ystävien lomaillessa luonani muun muassa tutustuimme ympäristöön laajemmin ja söimme paremmin kuin mitä tein yksin jäätyäni.

Blogin pitäminen on ollut antoisampaa kuin aluksi luulinkaan. Aiheiden miettiminen ja postausten laatiminen ovat vahvistaneet omaa kirjoitusprosessiani. Sen lisäksi, että olen blogatessa oppinut asioita itsestäni, olen oppinut paljon uutta myös ympäröivästä maailmasta ja muista ihmisistä. Kaikkein upeinta on ollut dialogipostausten tekeminen. (Niitä on muuten luvassa lisää!)

Lähdin Aurinkorannikolle kirjoittamaan näytelmäkäsikirjoitusta mutta keksin yhtäkkiä niin hyvän idean romaaniin, että se kiilasi etusijalle. Ja sitten yksi ystäväni ehdotti toisen romaanin kirjoittamista yhdessä, eikä tuollaiseen kutsuun vain voi sanoa ”ei”.

Muutamana päivänä jouduin tekemään myös niitä töitä, joista olin palkattomalla virkavapaalla. Pari päivää meni oppilastöiden arvioimiseen. Sen homman olisin voinut tehdä vasta vapaan päätyttyä, mutta en halunnut turhaan kerätä rästitöitä itselleni, joten olin jo etukäteen tiedottanut oppilaille, että arvioin heidän sähköisesti palauttamansa tehtävät Espanjasta käsin. Lisäksi kollega tarvitsi apuani eräässä poikkeuksellisen vaikeassa oppilasasiassa, ja siihen kulutin muutamia tunteja parina päivänä. Mieluummin niin, kuin että töissä oltaisi oltu pulassa ja kaikki kaatuisi ryminällä niskaani heti loman jälkeen.

Espanjaa puhuin päivittäin mutta aika suppealla skaalalla. En oppinut juuri muuta kuin tilaamaan ravintolassa ja asioimaan kaupassa, ja välillä jouduin silti turvautumaan englantiin. Naapureiden kanssa ei tullut vaihdettua muuta kuin tervehdykset, ja koska vietin aikaa vain omien ystävieni kanssa tai yksin kotona kirjoittaen, en kehittänyt minkäänlaista sosiaalista verkostoa.

Verkostoituminen ei ollut tavoitteeni tällä reissulla. Lähdin lepäämään ja kirjoittamaan. Ne tavoitteet saavutin täydellisesti. Heräsin joka aamu ilman herätyskelloa, lenkkeilin koiran kanssa ja nautin auringosta. Pilvisinä päivinä iloitsin siitä, ettei tarvitse kärvistellä sentään pakkasessa. Tunsin oloni ihanan kiireettömäksi; otin päivän kerrallaan ja elin ilman aikatauluja.

En ole moneen viikkoon nähnyt työpainajaisia. Kun ajattelen töihin paluuta (huomenna), en ahdistu niin voimakkaasti kuin vielä pari kuukautta sitten. Minulla on tunne, että selviän kesäloman alkuun asti. Kolme kuukautta enää.

virkavapaa.jpg

Herääminen ilman kelloa, aamulenkki auringonpaisteessa rannalla, kiireetön päivärytmi ja hetkessä eläminen ovat asioita, joita ei voi mitata rahassa.

 

 

Halusiko Myrskyluodon Maija lapsia?

Luin hiljattain Myrskyluodon Maijasta kertovan romaanisarjan. Anni Blomqvistin kirjoittamat viisi teosta julkaistiin viime vuonna näyttävänä yhteisniteenä, jonka poimin kansikuvan houkuttelemana mukaani kirjakaupasta syksyllä. Kirjasarja kertoo 1800-luvulla Ahvenanmaan saaristossa elävästä Maijasta, joka naitetaan kalastajan vaimoksi. Nuoripari rakentaa talonsa ja asettuu elämään autiolle Myrskyluodolle. Lapsia siunaantuu tasaiseen tahtiin, koska mitään ehkäisykeinoja ei tietenkään ollut.

Blomqvistin kerronta on minun makuuni aika verkkaista, mutta toisaalta kerronnan hitaus heijastaa hyvin Maijan ajatuksia, jonka näkökulmasta tapahtumat kuvataan. Hitaasti etenevä juoni antoi minulle lukijana myös konkreettisen kuvan siitä, miten Maijan ja Jannen on jatkuvasti tehtävä uutterasti töitä sen eteen, että perhe pystyisi elämään luodolla. Joka päivä toistuvat samat askareet, jotka on hoidettava huolella alusta loppuun asti. On kerättävä polttopuita, jotta saadaan mökki pysymään lämpimänä, kalastettava ja säilöttävä kalat sekä hoidettava lehmät ja lampaat, jottei kuolla nälkään.

Elämä meren ja sään armoilla on todella karua ja kovaa. Kaikki tehdään itse; mikään ei tule valmiina. Kun lapset tarvitsevat uusia vaatteita, ensin täytyy keriä lammas ja kehrätystä langasta kutoa kangas. Sen jälkeen kankaasta voi ommella vaatteita – käsin tietysti. Kun Maija ja hänen miehensä Janne lähtevät hankkimaan perheelle ruokaa eli kalastamaan, vauvat ja taaperot jätetään keskenään tupaan. Maija pistää mökin oven ulkopuolelta säppiin ja toivoo, että lapset löytyvät hengissä vielä muutaman tunnin päästä, kun vanhemmat palaavat verkoilta. Yksi lapsista hukkuukin mereen, koska kellään ei ole aikaa jatkuvasti valvoa heidän touhujaan. On keskityttävä isoon kuvaan, jotta edes suurin osa porukasta säilyisi elossa.

Myrskyluotolaisten elämästä lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, miten helppoa meillä nykypäivänä onkaan. Asiat, joista vaikkapa oppilaani ja kollegani koulussa valittavat, ovat kuin silakan kakkaa niihin ongelmiin verrattuna, joista Myrskyluodon Maijan oli selviydyttävä. Maija ei valittaisi, jos netti pätkisi, pädistä olisi loppunut akku tai jos pitäisi lauantaina korjata kokeita. Hän ei valita edes silloin, kun talo palaa tai kun Janne ei kerran palaakaan kalareissulta. Ei Maijalla ole aikaa purnata, sillä uusi mökki on rakennettava ennen talventuloa ja leskeksi jäätyään hänen on tehtävä kahden aikuisen työt yksin – tai muuten kaikki kuolevat.

Teos sai minut monesti melkein haukkomaan henkeäni; eläydyin Maijan elämään ja kohtaloon jostain syystä niin vahvasti. Sitäkin totta kai mietin, olisiko Maijalla ja Jannella ollut vähän helpompaa elellä luodolla kahdestaan, ilman lapsia. Vaikka synnyttäminen ja lasten kasvatus Myrskyluodon olosuhteissa asettaa omat haasteensa, Maija kuitenkin haluaa lapsia, koska niistä on hänelle seuraa; elämä saaristossa muista eristyksissä on muuten niin yksinäistä.

Myrskyluodon Maija.jpg

Jos Maija eläisi nykypäivänä, hän voisi huoletta muuttaa Jannen kanssa kahdestaan Myrskyluodolle downshiftaamaan. Satelliittiyhteyksien ansiosta netti toimisi, ja Maija saisi rauhassa snäpätä, blogata ja postata selfieitä Instaan aina kun kalastamiselta ja lampaiden ruokkimiselta ehtisi, eikä koskaan tarvitsisi tuntea olevansa yksin, vaikkei olisikaan lapsia. #myrskyluoto #finnishgirl #enhalualapsia

Kuva: Pixabay

 

 

Tiedätkö sinä, mitä elämältäsi haluat? Tietääkö presidenttikään?

Minä mietin lähes päivittäin, mitä elämältäni haluan ja mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Luulin sen olevan ihan normaalia, mutta ilmeisesti unelmointi ja itsetutkiskelu eivät kuulukaan ihan kaikkien päivittäiseen rutiiniin. Havahduin tähän luettuani Hesarin kolumnin, jossa pohditaan, kuinka helposti ihminen vain ryhtyy tallaamaan sitä tavallisinta polkua sen sijaan, että pysähtyisi miettimään, mitä itse oikeasti elämältään haluaa. Monet vain etenevät urallaan miettimättä, haluavatko tehdä juuri sitä työtä, ja perustavat perheen, koska niin kuuluu tehdä.

Kolumnisti kertoo törmänneensä naisiin, jotka vasta perhevapaalla ymmärtävät esittää itselleen kysymyksen: Mitä minä haluan elämältäni? Moni kuulemma vaihtaa alaa tai tekee muita isoja suunnanmuutoksia siinä vaiheessa – hyvä niin. Jos ei ole tyytyväinen elämäänsä, asialle on tehtävä jotain.

Näin vaalipäivänä en voi olla lähtemättä ajatusleikkiin: Entä jos jostain 1970-luvulta saakka ruuhkavuosia elänyt Sauli Niinistö pitää vaikka tänä keväänä perhevapaata ja vihdoinkin, saadessaan mahdollisuuden pysähtyä miettimään elämäänsä, tajuaakin tehneensä kaiken vain niin kuin muut ovat odottaneet hänen tekevän? Näin tuskin käy – Niinistö tuskin pitää isyyslomaa ja uskoisin, että hän on pohdiskellut elämänvalintojaan jo tätä ennen.

Kolumnin lopussa kirjoittaja tulee asian ytimeen: Jos on itse valinnut uran, perheen ja harrastukset, onko varaa valittaa ruuhkavuosista? Työpaikkaa tai jopa alaa voi aina vaihtaa (ainakin teoriassa). Harrastuksista voi luopua, jos ne kuormittavat liikaa. Mutta entä jos perhevapaalla ollessaan tajuaa, ettei olisikaan halunnut lapsia?

har du visor min vän.jpgNämä ajatuksia herättävät säkeet ovat Bengt Ahlforsin laulusta Har du visor min vän.