En halua lapsia, haluan kirjoittaa

Vapaaehtoinen lapsettomuus nousi valtamedian aiheeksi viime talvena sen jälkeen, kun Väestöliitto julkaisi uuden perhebarometrinsa joulukuussa. Sitä ennen siitä ei juurikaan puhuttu tai kirjoitettu missään. Väestöliiton teettämä tutkimus paljasti vapaaehtoisen lapsettomuuden olevan nouseva trendi. Omassa elämässäni aihe kuitenkin tuli ajankohtaiseksi jo muutamia vuosia sitten, kun tajusin ystävieni ryhtyvän yhtäkkiä äideiksi ja kaikkien ympärilläni olettavan minun tekevän samoin.

Lasten saaminen ja lapsettomuus ovat tabuja. Ei ole korrektia kysyä toisten perhesuunnittelusta, ei välttämättä edes omien sukulaisten tai kavereiden. Siksi yllätyin joka kerta, kun lähipiiristä kuului vauvauutisia. Siihen asti olin naiivisti luullut, ettei kukaan kaltaiseni järkevä ihminen halua lapsia. Ei minulle ollut tullut mieleenkään, että omat ystäväni haaveilivat lapsiperhe-elämästä. Heille taas on tullut yllätyksenä se, että minä ja mieheni emme todellakaan halua lapsia.

Kaveriporukassamme joku on koko ajan raskaana, ja vauvat ovat suosittu puheenaihe. Kaikki tuntuvat haluavan vauvoja ja ajattelevan lisääntymistä jatkuvasti. Kaikki paitsi minä. Viime syksynä aloin etsiä netistä vertaistukea vapaaehtoiseen lapsettomuuteeni. Löysin vain muutamia yksittäisiä blogipostauksia muun muassa muotiblogeista, joiden kirjoittajat eivät puhutelleet minua millään muulla tasolla kuin sillä, että eivät minun tavoin tahtoneet lisääntyä. Kaipasin jotain enemmän; kaipasin ajatustenvaihtoa oikeasti kaltaisteni ihmisten kanssa.

Koska en löytänyt verkosta vertaistukea, päätin avata keskustelun itse ja perustin tämän blogin. Näkökulmani on hyvin rajattu: Olen akateemisesti koulutettu, terve kolmekymppinen nainen. En vihaa lapsia mutta en halua äidiksi. Työskentelen opettajana, eli lasten kasvatus on kutsumukseni. Siitä huolimatta – tai ehkä siitä johtuen – en halua omia lapsia.

Ensimmäiset postaukseni käsittelevät vapaaehtoista lapsettomuutta. Kerron omasta perheestäni ja ajatuksistani lisääntymiseen liittyen. Esiteltyäni siten itseni ja elämäntilanteeni aloin kirjoittaa myös työstä. Olin jo pitempään harkinnut opettajan työhön liittyvän blogin perustamista. Epäröin, sillä opetusblogeja on verkossa pilvin pimein. Tuntui tarpeelliselta erottua joukosta jollain tavalla. Henkilökohtaisen elämäni kautta lopulta oikea näkökulma löytyi.

Mutta sitten kohtasin ongelmia: julkista työtä tekevä opettaja ei voi kirjoittaa verkkoon mitä tahansa. Kirjoittaessani rehellisiä ja siten provosoiviakin blogipostauksia opettajan työstä tajusin, että ei niitä voi julkaista edes nimimerkillä. Opettaja, joka on julkisessa virassa, ei voi pitää henkilökohtaisuuksiin menevää julkista blogia.

En voi kertoa moniongelmaisista oppilaistani, jotka eivät opi peruskoulussa edes lukemaan ja kirjoittamaan. En voi avautua huoltajista, jotka vaikeuttavat työtäni kaikin mahdollisin keinoin, vaikka oikeastaan kodin tehtävä olisi tukea koulunkäyntiä. En myöskään voi puhua työyhteisöni sisäisistä ongelmista: opettajakollegoista, jotka eivät tee työtään kunnolla, ja rehtorista, jota ei kiinnosta mikään, koska on jäämässä pian eläkkeelle.

Minä haluaisin kertoa lukijoilleni järkyttäviä yksityiskohtia siitä, minkälaista koulun arki todellisuudessa on, mutta en voi sitä tehdä. Vaikka koulu on julkista tilaa, osa luokassa tapahtuvista asioista on sellaisia, että niistä ei voi kirjoittaa rikkomatta vaitiolovelvollisuutta. Joudun joka postauksen kohdalla miettimään tarkkaan, kuinka paljon voin paljastaa, jotta tilanteita ei voida tunnistaa ja jotta en loukkaa kenenkään toisen yksityisyyden suojaa. Jos en voi kirjoittaa rehellisesti, onko mitään järkeä kirjoittaa ylipäätään?

Sensuroin itseäni myös välttyäkseni antamasta ylimielistä vaikutelmaa. Olen huomannut, että vapaaehtoisesti lapsettomaksi itsensä määrittelevä nainen aiheuttaa muissa joskus jopa vihamielisiä reaktioita. Tarkoitukseni ei tietenkään ole arvottaa kenenkään toisen perhe-elämänvalintoja. Joskus vapaaehtoinen lapsettomuus silti tulkitaan siten, kuin se olisi julistus kaikkia äitejä ja isiä kohtaan tuntemastani ylemmyydestä.

Kävin viime keväänä psykologin luona keskustelemassa työuupumuksesta. Tajusin, että jos haluan voida hyvin, en voi jatkaa nykyisessä työssäni yläkoulun opettajana. Anoin opintovapaata ja ilmoittauduin kirjoittamisen opintoihin. En ole viime aikoina kirjoittanut tänne, sillä en tiedä, onko minulla enää mitään uutta sanottavaa. Niinpä tämän kirjoituksen myötä toivotan teille, lukijani, hyvää jatkoa.

Kiitos saamastani kannustavasta palautteesta. Blogin pitäminen on ollut minulle tärkeää. Olen saanut ajatuksiani purettua ja järjestettyä. Näistä aiheista kirjoittaminen on myös mahdollistanut monia mielenkiintoisia keskusteluita verkossa ja ihmisten kanssa kasvokkain. Olen oppinut paljon itsestäni, muista ihmisistä sekä kirjoittamisesta.

Start living your dreams.jpg

Jatkossakaan en aio hankkia lapsia, mutta kirjoittamista jatkan.

Tämä kesä lukuina

Kesälomani kesti yhdeksän viikkoa, joista neljä vietin mökillä. Tein töitä kahdella eri leirillä yhteensä kahdeksan päivää. Auto temppuili, ja sitä piti käyttää huollossa kolmesti.

Kävin kahdessa maauimalassa. Järvessä uin lukuisia kertoja, jopa kahdessa eri järvessä saman päivän aikana. Ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin kastautumaan Mustaanmereen.

Olin mukana juhlimassa yksiä polttareita, rippijuhlia ja syntymäpäiviä. Tupaantuliaisiin menon jouduin perumaan, koska tulin kipeäksi. Kävin huvipuistossa kahdesti ja kerran kesäteatterissa.

auringonkukkapelto.jpgOstin kotiin neljä kesäkukkaa, joista onnistuin pitämään hengissä kaksi. Tämän upean auringonkukkapellon näin Bulgariassa.

 

 

Sano suoraan!

Pelasin hiljattain hauskaa seurapeliä nimeltään Sano suoraan. Siinä kysytään vuorotellen kysymyksiä, joihin muut pelaajat yrittävät keksiä vastauksen kysyjän näkökulmasta. Peli on mielenkiintoinen, koska toiset saattavat antaa vastauksia, joita ei itse tulisi heti ajatelleeksi mutta jotka ovat silti osuvia.

Kysymyskorteissa oli valtavasti hyviä kysymyksiä. Sain esimerkiksi tietää, mitä muut arvelivat siitä, miten minun mielestäni kuuluisi toimia, jos avaruusalus laskeutuisi Maan pinnalle. Suurin osa kysymyksistä kuitenkin jäi pelin aikana käsittelemättä. En ehtinyt kysyä, mitä muut luulevat minun pitävän elämässä tärkeimpänä, joten esitin kysymyksen jälkikäteen Facebookissa.

Someraadin ehdotuksista kolme tärkeintä asiaa elämässäni ovat: ’aurinko’, ’vapaus’ ja ’eläminen’. Aurinko on ehdoton, sillä saan elinvoimaa valosta ja lämmöstä. Auringolla on merkitystä myös koko planeetan elämää ylläpitävänä voimana, jota ilman emme olisi ollenkaan olemassa.

Vapaus merkitsee minulle mahdollisuutta valita itselleni sopivan tavan elää: Saan päättää esimerkiksi, mitä työtä teen ja minkälaisessa perheessä elän. Isommassa mittakaavassa vapaus on tärkeä arvo, ja ideaalimaailmassani kaikki ihmiset ja eläimet olisivat vapaita.

Tärkeimmäksi listalla nousee ’eläminen’, joka ei tarkoita samaa kuin olemassaolo vaan jotain paljon enemmän. Elämän tarkoitus on tehdä oman näköinen matka maailmassa. Vain minä itse voin tietää, mitä kaikkea siihen sisältyy – mutta joskus tekee hyvää kuulla myös ulkopuolisten näkökulma asiaan.

Sain somessa muitakin osuvia vastauksia: ’sanat’, ’kirjoittaminen’ ja ’oma aika’. Ne ovat todellakin tärkeitä asioita minulle. Elääkseni täyttä elämää tarvitsen omaa aikaa, koska olen introvertti ja pystyn lataamaan akkujani kunnolla vain yksin ollessani. Silloin nautin erityisesti lukemisesta ja kirjoittamisesta, sillä sanat ovat minulle luonteva tapa jäsentää ympäröivää maailmaa.

Haastan teidät lukijani kysymään samaa omalta tuttavapiiriltänne: Mitä muut luulevat sinun pitävän elämässä tärkeimpänä? Miltä vastaukset sinusta tuntuvat?

ufo.jpg

Jos joutuisin tekemisiin ufojen kanssa, yrittäisin selvittää, miksi he ovat tulleet planeetallemme ja voisinko olla heille jollain tavalla avuksi.

Kuva: Pixabay

Kymmenen syytä vapaaehtoiseen lapsettomuuteen

Olen onnekas, sillä olen saanut tehdä oman valinnan sen asian suhteen, haluanko lapsia vai en. Maailmassa on ihmisiä, jotka saavat lapsia vasten tahtoaan, ja paljon myös heitä, jotka eivät saa vaikka haluaisivat. Normi kuitenkin on sekä haluta että saada lapsia. Jos normista poikkeaa, joutuu sitä usein selittämään jopa tuntemattomille ihmisille, vaikka mielestäni asian pitäisi olla pikemminkin toisin päin.

Kaikkia ihmettelijöitä varten listasin kymmenen syytä olla lisääntymättä. Yhtäkään hyvää syytä haluta lapsia en ole vielä keksinyt.

Kymmenen syytä olla hankkimatta lapsia

  1. Nukun hyvin. Yöuneni ovat katkeamattomat, eikä aamulla tarvitse herätä yhtään aikaisemmin keittämään puuroa tai kuskaamaan lasta hoitoon. Voin nukkua päiväunetkin rauhassa, jos siltä tuntuu.
  2. Syön ruokani lämpimänä. Saan nauttia ateriani viinilasillisen kera ihan rauhassa.
  3. Katson tv:stä, mitä haluan.
  4. Sisustan kotini juuri niin kuin haluan. Meille ei tarvitse asentaa turvaportteja tai lapsilukkoja, teräviä kulmia ei tarvitse pyöristää ja koriste-esineitä ja sähkölaitteita voi olla esillä mielin määrin.
  5. Suunnittelen omat menoni ja aikatauluni, miten parhaaksi näen. Minun ei tarvitse ajatella, milloin lapsi täytyy hakea tarhasta tai viedä treeneihin. Voin tehdä mitä haluan ilman, että joudun miettimään lastenhoitojärjestelyitä.
  6. Valitsen seurani itse. Kukaan ei vaadi minulta ympärivuorokautista huomiota ja hoivaa. En joudu pitämään yhteyttä ex-poikaystäviin, koska meillä ei ole yhteisiä lapsia, enkä ärsyttäviin naapureihin vain siksi, että lapsemme ovat kavereita keskenään.
  7. Lomailen omilla ehdoillani. Kohteen ei tarvitse olla lapsiystävällinen, vaan saan lomallakin tehdä asioita, joista itse nautin. Voin maata koko päivän rannalla kirjaa lukien, vetää päiväkännit tai lähteä viidakkoon miettimättä, viihtyykö lapsi tai pääseekö polulla etenemään rattaiden kanssa.
  8. Tulen toimeen vähällä. Opettajana tienaan noin kolme tonnia kuukaudessa, ja se riittää suhteellisen korkean elintason ylläpitämiseen. Asumiskustannukset ovat kohtuulliset, sillä emme tarvitse lastenhuoneita. Rahaa ei kulu lasten ruokiin, vaatteisiin tai harrastuksiin. Vaikka jäisin opintovapaalle, tiedän pärjääväni taloudellisesti.
  9. Sairastuessani joudun huolehtimaan vain itsestäni. Saan keskittyä toipumiseen ihan rauhassa. Myös kenenkään toisen sairastuminen ei estä minua menemästä töihin tai lähtemästä juhliin.
  10. Huolehdin vain omasta hyvinvoinnistani ja elämästäni. Minun ei tarvitse murehtia kenenkään muun tulevaisuudesta kuin omastani. Jos kuolisin, kukaan ei joutuisi pulaan.

kymmenen syytä.jpgListani saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta itsekästä on myös lasten hankkiminen. Jokainen meistä tekee omat elämänvalintansa toivottavasti juuri sitä ajatellen, mitä itse haluaa.

Kuva: Pixabay

Kymmenen vuotta sitten tänä päivänä

Viikonloppuna Facebook muistutti minua tekemästäni päivityksestä tasan kymmenen vuotta sitten: Olin juuri saanut gradulleni kansitusluvan. Sillä aikaa, kun gradu oli painossa, pakkailin tavaroita muuttolaatikoihin ja valmistauduin jättämään yhden elämänvaiheen taakseni.

Opiskeluvuodet olivat ihania ja ikimuistoisia. Jo ensimmäisen viikon aikana tutustuin pariin kivaan tyyppiin, joiden kanssa meillä synkkasi välittömästi. Meistä tuli pian tiivis kolmikko. Valitsimme samoja kursseja ja teimme ryhmätyöt yhdessä. Keväällä hankimme kimppakämpän, jossa asuimme seuraavat viisi vuotta kolmisin kertaakaan riitelemättä. Opiskelimme ja biletimme, jaoimme arjen iloineen ja suruineen. Kasvoimme yhdessä aikuisiksi.

Kun olimme kaikki valmistumisen kynnyksellä, tuli aika irtisanoa asunto ja lähteä eteenpäin. Yksi meistä pääsi heti töihin, toinen lähti suorittamaan toista tutkintoa, ja minä muutin ulkomaille työharjoitteluun.

Vietin viime viikonlopun sattumalta juuri näiden ystävieni, entisten kämppisteni, kanssa. Nykyään asumme kaikki kolme eri puolilla Suomea ja näemme toisiamme harvoin. Kun tapaamme, tuntuu siltä kuin tulisi kotiin. Kämppikset ymmärtävät minua vielä paremmin kuin kukaan muu ystävistäni, koska sen lisäksi että olemme asuneet ja kasvaneet yhdessä, työskentelemme samalla alalla. Kun kerron, minkälaisia haasteita työssäni kohtaan, kämppikset tietävät täsmälleen, mistä puhun.

Muistelimme toukokuuta kymmenen vuotta sitten, kun olimme lähdössä eri teille. ”Mitä kymmenen vuoden takainen sinä odotti elämältä?” kämppikseni kysyivät minulta. Yritin pinnistellä muistiani. Muistan kyllä hyvin ne viimeiset viikot ja päivät opiskelukaupungissa. Asioin yliopistopainossa ja tiedekunnan kansliassa, pakkasin muuttolaatikoita ja vein tavaroita säilöön siskoni luo ja äitini vintille. Hyvästelin ihmisiä ja tutuksi tulleita kotikulmia. Mutta en yhtään muista, minkälaisia tulevaisuuden haavekuvia mielessäni näkyi.

Ehkä ajattelin vain sitä tulevaa kesää ja kesätöitä sekä seuraavaa lukuvuotta työharjoittelussa ulkomailla. En kai osannut ajatella sen pitemmälle. Ainakaan en olisi uskonut, että kymmenen vuoden kuluttua olisin jäämässä opintovapaalle työuupumuksen takia.

20180530_085911.jpg

Se meistä, joka lähti kymmenen vuotta sitten opiskelemaan lisää, on juuri saanut vakituisen työn. Toinen, joka pääsi silloin heti töihin, pelkää jäävänsä syksyllä ensimmäistä kertaa elämässään työttömäksi. Ystävyytemme on onneksi ennallaan; se on tärkeintä. Sommittelimme yhteisen dadarunon.

Elän, siis olen rohkea

En saanut työpaikkaa, jota hain. Olin ennalta henkisesti varautunut sekä valituksi tulemiseen että kielteiseen päätökseen, eikä isku itse asiassa tuntunut kauhean kovalta. Uusi työ olisi vaatinut muuttoa muualle, joten lohduttaudun sillä, että selviämme nyt helpommalla. Ei tarvitse miettiä, laitetaanko oma asunto myyntiin vai vuokralle, eikä tarvitse etsiä uutta asuntoa toisaalta.

Minulla oli myös valmiiksi mietittynä varasuunnitelma, jota olen nyt lähtenyt toteuttamaan: Olen anonut töistä vuoden virkavapaata. Vuoden aikana aion opiskella kirjoittamista ja kirjoittaa. Lisäksi pyrin kehittämään muita sivubisneksiäni siten, että ne alkaisivat tuottaa tarpeeksi rahaa, jotta uskaltaisin irtisanoutua. Tavoite siis on, että vuoden päästä toimeentuloni olisi turvattu muilla kuin opettajan töillä.

Kun kerroin työkavereilleni aikeistani jäädä opintovapaalle, he suhtautuivat kannustavasti. Minua kehuttiin rohkeaksi, koska uskallan tehdä, mitä haluan. Eräs työkaverini huokaisi ripaus kateutta äänessään: ”Sä niinku oikeasti elät sun elämääs!” Jäin miettimään, mitä kaikki muut sitten tekevät.

Elän.jpg

Lapsettoman on ehkä helpompi tehdä ”rohkeita” elämänvalintoja kuin sellaisen ihmisen, jolla on lapsia elätettävänään. Toivoisin silti, että kaikki me voisimme kokea omat valintamme mielekkäinä.

 

 

Kesälomaa odotellessa

Vietettyäni kaksi ja puoli kuukautta Espanjassa virkavapaalla on tullut aika reflektoida: Mitä jäi käteen? Nopeasti listattuna kolmisenkymmentä blogipostausta, kahden romaanin alut, espanjan alkeet ja aurinkoenergialla ladatut henkiset akut.

Moni on kysellyt raha-asioista, joten mainittakoon niistä jotain heti tähän alkuun. Minun ja koiran edestakaiset lennot Helsingistä Malagaan maksoivat yhteensä noin 500 euroa, koska halusin lentää keskellä päivää ja suoraan. Asunnon vuokraan 2,5 kuukaudelta upposi noin 1100 euroa. (Vuokra oli sikahalpa, mutta kämpän taso sen mukainen: parinkymmenen neliön luukku.) Päivittäisiin menoihin hupeni varmaan suunnilleen yhtä paljon kuin kotonakin, ja asuntolainan lyhennykset ja vastikkeet olen joutunut tietysti maksamaan Suomen kodista tällä välinkin. Ansionmenetys kahdelta kuukaudelta on opettajan tuloilla vajaat viisi tonnia nettona. Olen elänyt säästeliäästi ja lisäksi olen tehnyt jatkuvasti ylimääräisiä töitä päivätyöni ohella, mikä mahdollisti tämän irtioton. Toki sekin vaikuttaa, ettei minulla ole lapsia – isomman perheen Espanjaan muutto olisi vaatinut varmaan aika paljon isomman budjetin.

Rahaa on siis mennyt tuhansia euroja, mutta mitä sain vastineeksi? Espanjassa viettämistäni 11 viikosta olin yhteensä vain reilut kolme viikkoa yksin. Aikaa kirjoittamiselle siis oli melko vähän. En pystynyt keskittymään täyspäiväiseen kirjoittamiseen, kun minulla oli seuraa. Ne päivät, jotka olin itsekseni, hyödynsin aamusta iltaan kirjoittaen. Vierailijoiden ei pidä tuntea syyllisyyttä, sillä tuskin olisin kuitenkaan pystynyt 11 viikon ajan joka päivä kirjoittamaan 10 tuntia putkeen. Tauoilla on myös merkitystä. Mieheni, perheen ja ystävien lomaillessa luonani muun muassa tutustuimme ympäristöön laajemmin ja söimme paremmin kuin mitä tein yksin jäätyäni.

Blogin pitäminen on ollut antoisampaa kuin aluksi luulinkaan. Aiheiden miettiminen ja postausten laatiminen ovat vahvistaneet omaa kirjoitusprosessiani. Sen lisäksi, että olen blogatessa oppinut asioita itsestäni, olen oppinut paljon uutta myös ympäröivästä maailmasta ja muista ihmisistä. Kaikkein upeinta on ollut dialogipostausten tekeminen. (Niitä on muuten luvassa lisää!)

Lähdin Aurinkorannikolle kirjoittamaan näytelmäkäsikirjoitusta mutta keksin yhtäkkiä niin hyvän idean romaaniin, että se kiilasi etusijalle. Ja sitten yksi ystäväni ehdotti toisen romaanin kirjoittamista yhdessä, eikä tuollaiseen kutsuun vain voi sanoa ”ei”.

Muutamana päivänä jouduin tekemään myös niitä töitä, joista olin palkattomalla virkavapaalla. Pari päivää meni oppilastöiden arvioimiseen. Sen homman olisin voinut tehdä vasta vapaan päätyttyä, mutta en halunnut turhaan kerätä rästitöitä itselleni, joten olin jo etukäteen tiedottanut oppilaille, että arvioin heidän sähköisesti palauttamansa tehtävät Espanjasta käsin. Lisäksi kollega tarvitsi apuani eräässä poikkeuksellisen vaikeassa oppilasasiassa, ja siihen kulutin muutamia tunteja parina päivänä. Mieluummin niin, kuin että töissä oltaisi oltu pulassa ja kaikki kaatuisi ryminällä niskaani heti loman jälkeen.

Espanjaa puhuin päivittäin mutta aika suppealla skaalalla. En oppinut juuri muuta kuin tilaamaan ravintolassa ja asioimaan kaupassa, ja välillä jouduin silti turvautumaan englantiin. Naapureiden kanssa ei tullut vaihdettua muuta kuin tervehdykset, ja koska vietin aikaa vain omien ystävieni kanssa tai yksin kotona kirjoittaen, en kehittänyt minkäänlaista sosiaalista verkostoa.

Verkostoituminen ei ollut tavoitteeni tällä reissulla. Lähdin lepäämään ja kirjoittamaan. Ne tavoitteet saavutin täydellisesti. Heräsin joka aamu ilman herätyskelloa, lenkkeilin koiran kanssa ja nautin auringosta. Pilvisinä päivinä iloitsin siitä, ettei tarvitse kärvistellä sentään pakkasessa. Tunsin oloni ihanan kiireettömäksi; otin päivän kerrallaan ja elin ilman aikatauluja.

En ole moneen viikkoon nähnyt työpainajaisia. Kun ajattelen töihin paluuta (huomenna), en ahdistu niin voimakkaasti kuin vielä pari kuukautta sitten. Minulla on tunne, että selviän kesäloman alkuun asti. Kolme kuukautta enää.

virkavapaa.jpg

Herääminen ilman kelloa, aamulenkki auringonpaisteessa rannalla, kiireetön päivärytmi ja hetkessä eläminen ovat asioita, joita ei voi mitata rahassa.

 

 

Halusiko Myrskyluodon Maija lapsia?

Luin hiljattain Myrskyluodon Maijasta kertovan romaanisarjan. Anni Blomqvistin kirjoittamat viisi teosta julkaistiin viime vuonna näyttävänä yhteisniteenä, jonka poimin kansikuvan houkuttelemana mukaani kirjakaupasta syksyllä. Kirjasarja kertoo 1800-luvulla Ahvenanmaan saaristossa elävästä Maijasta, joka naitetaan kalastajan vaimoksi. Nuoripari rakentaa talonsa ja asettuu elämään autiolle Myrskyluodolle. Lapsia siunaantuu tasaiseen tahtiin, koska mitään ehkäisykeinoja ei tietenkään ollut.

Blomqvistin kerronta on minun makuuni aika verkkaista, mutta toisaalta kerronnan hitaus heijastaa hyvin Maijan ajatuksia, jonka näkökulmasta tapahtumat kuvataan. Hitaasti etenevä juoni antoi minulle lukijana myös konkreettisen kuvan siitä, miten Maijan ja Jannen on jatkuvasti tehtävä uutterasti töitä sen eteen, että perhe pystyisi elämään luodolla. Joka päivä toistuvat samat askareet, jotka on hoidettava huolella alusta loppuun asti. On kerättävä polttopuita, jotta saadaan mökki pysymään lämpimänä, kalastettava ja säilöttävä kalat sekä hoidettava lehmät ja lampaat, jottei kuolla nälkään.

Elämä meren ja sään armoilla on todella karua ja kovaa. Kaikki tehdään itse; mikään ei tule valmiina. Kun lapset tarvitsevat uusia vaatteita, ensin täytyy keriä lammas ja kehrätystä langasta kutoa kangas. Sen jälkeen kankaasta voi ommella vaatteita – käsin tietysti. Kun Maija ja hänen miehensä Janne lähtevät hankkimaan perheelle ruokaa eli kalastamaan, vauvat ja taaperot jätetään keskenään tupaan. Maija pistää mökin oven ulkopuolelta säppiin ja toivoo, että lapset löytyvät hengissä vielä muutaman tunnin päästä, kun vanhemmat palaavat verkoilta. Yksi lapsista hukkuukin mereen, koska kellään ei ole aikaa jatkuvasti valvoa heidän touhujaan. On keskityttävä isoon kuvaan, jotta edes suurin osa porukasta säilyisi elossa.

Myrskyluotolaisten elämästä lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, miten helppoa meillä nykypäivänä onkaan. Asiat, joista vaikkapa oppilaani ja kollegani koulussa valittavat, ovat kuin silakan kakkaa niihin ongelmiin verrattuna, joista Myrskyluodon Maijan oli selviydyttävä. Maija ei valittaisi, jos netti pätkisi, pädistä olisi loppunut akku tai jos pitäisi lauantaina korjata kokeita. Hän ei valita edes silloin, kun talo palaa tai kun Janne ei kerran palaakaan kalareissulta. Ei Maijalla ole aikaa purnata, sillä uusi mökki on rakennettava ennen talventuloa ja leskeksi jäätyään hänen on tehtävä kahden aikuisen työt yksin – tai muuten kaikki kuolevat.

Teos sai minut monesti melkein haukkomaan henkeäni; eläydyin Maijan elämään ja kohtaloon jostain syystä niin vahvasti. Sitäkin totta kai mietin, olisiko Maijalla ja Jannella ollut vähän helpompaa elellä luodolla kahdestaan, ilman lapsia. Vaikka synnyttäminen ja lasten kasvatus Myrskyluodon olosuhteissa asettaa omat haasteensa, Maija kuitenkin haluaa lapsia, koska niistä on hänelle seuraa; elämä saaristossa muista eristyksissä on muuten niin yksinäistä.

Myrskyluodon Maija.jpg

Jos Maija eläisi nykypäivänä, hän voisi huoletta muuttaa Jannen kanssa kahdestaan Myrskyluodolle downshiftaamaan. Satelliittiyhteyksien ansiosta netti toimisi, ja Maija saisi rauhassa snäpätä, blogata ja postata selfieitä Instaan aina kun kalastamiselta ja lampaiden ruokkimiselta ehtisi, eikä koskaan tarvitsisi tuntea olevansa yksin, vaikkei olisikaan lapsia. #myrskyluoto #finnishgirl #enhalualapsia

Kuva: Pixabay

 

 

Tiedätkö sinä, mitä elämältäsi haluat? Tietääkö presidenttikään?

Minä mietin lähes päivittäin, mitä elämältäni haluan ja mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Luulin sen olevan ihan normaalia, mutta ilmeisesti unelmointi ja itsetutkiskelu eivät kuulukaan ihan kaikkien päivittäiseen rutiiniin. Havahduin tähän luettuani Hesarin kolumnin, jossa pohditaan, kuinka helposti ihminen vain ryhtyy tallaamaan sitä tavallisinta polkua sen sijaan, että pysähtyisi miettimään, mitä itse oikeasti elämältään haluaa. Monet vain etenevät urallaan miettimättä, haluavatko tehdä juuri sitä työtä, ja perustavat perheen, koska niin kuuluu tehdä.

Kolumnisti kertoo törmänneensä naisiin, jotka vasta perhevapaalla ymmärtävät esittää itselleen kysymyksen: Mitä minä haluan elämältäni? Moni kuulemma vaihtaa alaa tai tekee muita isoja suunnanmuutoksia siinä vaiheessa – hyvä niin. Jos ei ole tyytyväinen elämäänsä, asialle on tehtävä jotain.

Näin vaalipäivänä en voi olla lähtemättä ajatusleikkiin: Entä jos jostain 1970-luvulta saakka ruuhkavuosia elänyt Sauli Niinistö pitää vaikka tänä keväänä perhevapaata ja vihdoinkin, saadessaan mahdollisuuden pysähtyä miettimään elämäänsä, tajuaakin tehneensä kaiken vain niin kuin muut ovat odottaneet hänen tekevän? Näin tuskin käy – Niinistö tuskin pitää isyyslomaa ja uskoisin, että hän on pohdiskellut elämänvalintojaan jo tätä ennen.

Kolumnin lopussa kirjoittaja tulee asian ytimeen: Jos on itse valinnut uran, perheen ja harrastukset, onko varaa valittaa ruuhkavuosista? Työpaikkaa tai jopa alaa voi aina vaihtaa (ainakin teoriassa). Harrastuksista voi luopua, jos ne kuormittavat liikaa. Mutta entä jos perhevapaalla ollessaan tajuaa, ettei olisikaan halunnut lapsia?

har du visor min vän.jpgNämä ajatuksia herättävät säkeet ovat Bengt Ahlforsin laulusta Har du visor min vän.