Mitä työhaastattelussa kysytään?

Vaikka aineenopettajien työtilanne on surkea, joskus voi käydä niin onnekkaasti, että saa kutsun työhaastatteluun. Minulle tapahtui näin. Aluksi tuntui vaikealta koota itsensä haastattelutilannetta varten. Juuri todettu työuupumus veti epävarmaksi. Kuinka voisin mennä pokkana selittämään, miten hyvä ja innokas opettaja olen?

Työpsykologi kannusti minua muistuttaen, että työpaikan vaihdos saattaisi hyvinkin olla ratkaiseva tekijä oloni parantumiseen. Niinpä yritin valmistautua haastatteluun hyvin ja lopulta menin sinne oikeasti intoa puhkuen. Kokosin tähän muutamia yleisiä työhaastattelussa vastaan tulevia kysymyksiä, joihin mietin etukäteen myös napakat vastaukset.

 

Kysymys: Kerro jotain itsestäsi.

Vastaus: Olen työstäni innostunut opettaja. Rakastan uuden oppimista itsekin, ja olen jatkuvasti kehittänyt itseäni ja työtäni yliopistosta valmistumisen jälkeenkin. Minulla on kokemusta lukiosta, yläkoulusta, moniammatillisesta yhteistyöstä, luokanvalvojan tehtävistä, oppilaskunnan ohjaamisesta, yhteistyöstä koulun ulkopuolisten tahojen kanssa jne.

Kysymys: Minkälainen olet opettajana?

Vastaus: Luova, innostava ja kannustava. Käytän oppilaslähtöisiä menetelmiä ja olen helposti lähestyttävä. Oppitunneillani on hyvä työrauha.

Kysymys: Mikä ohjaa opetustasi?

Vastaus: Valtakunnallinen opetussuunnitelma.

Kysymys: Mikä on tärkeintä omassa oppiaineessasi?

Vastaus: (Jokin uudessa opsissa mainittu asia, esim. monilukutaito.)

Kysymys: Mitä pidät tärkeimpänä opettajan työssä?

Vastaus: Kasvattajan roolia. Nuorten kohtaaminen ja kuunteleminen sekä kasvun tukeminen on minulle tärkeintä.

Kysymys: Miten innostat murrosikäisiä poikia lukemaan?

Vastaus: Kannustaen, ei pakottaen. Etsimällä aiheiltaan sopivia kirjoja, opastamalla äänikirjojen ja sähköisten kirjojen pariin, antamalla luettavaksi selkokielistettyä kirjallisuutta.

Kysymys: Oletko ottanut digiloikan?

Vastaus: Käytän sujuvasti digilaitteita ja sähköisiä ympäristöjä. Pidän niitä hyvinä oppimisen apuvälineinä. Tieto- ja viestintäteknologian käytön on aina oltava pedagogisesti perusteltua. Pidän edelleen tärkeänä, että kaikki oppivat myös kirjoittamaan käsin, että koulussa luetaan muitakin kuin sähköisiä tekstejä ja että vuorovaikutusta harjoitellaan myös kasvokkain.

Kysymys: Onko sinulla kokemusta oppiainerajat ylittävästä yhteistyöstä?

Vastaus: Kyllä. Eri aineiden opettajien välinen yhteistyö ja ilmiöpohjainen opetus ovat rikkaus. (Kerro 1-2 esimerkkiä.)

Kysymys: Onko sinulla jotain kysyttävää?

Vastaus: On. (Mieti 1-2 kysymystä, jotka osoittavat pedagogisen pätevyytesi ja innostuneisuutesi työtä kohtaan. Esimerkiksi: Minkälainen työyhteisönne on? Onko opettajalla halutessaan mahdollisuus antaa tukiopetusta tai perustaa kerhoja? Minkälaiset erityisopetuksen resurssit teillä on?)

thought-2123970_1920.jpg

Mitä yleisiä haastattelukysymyksiä ei ole tähän postaukseen listattu? Kommentoi!

Kuva: Pixabay

 

 

 

Miten kesytetään digiloikkaava jalopeura?

Istuin hiljattain iltaa erään ystäväni kanssa, joka työskentelee myös opettajana. Jutut pyörivät pitkälti työasioissa – ja alanvaihtounelmissa. Ystäväni on oman koulunsa digitutor ja innoissaan siitä. Hänen mielestään on hauskaa oppia uutta ja olla mukana työn kehittämisessä. Perustyö omassa luokassakin maistuu. Ainoa ongelma ovat kollegat. Työyhteisön enemmistössä ovat vanhat jäärät, jotka vastustavat kaikkea uutta periaatteesta.

Sama ilmiö on tullut ilmi muidenkin opekavereiden kanssa keskustellessa. Opettajat ja rehtorit seisovat kehityksen tiellä. Opettajat vaativat oppilailta joka oppitunnilla avoimuutta uuden oppimista kohtaan, heittäytymistä ja rohkeutta tutustua tuntemattomaan – astelemista jalopeuran luolaan. Miksi he itse suhtautuvat oppimiseen niin negatiivisesti?

Uuden oppiminen voi tuntua pelottavalta. Jos on tehnyt työtään aina samalla tavalla, voi menetelmien ja sisältöjen uudistuminen tuntua heittäytymiseltä jalopeuran kitaan. Voi tuntua siltä, että päättäjät ovat tehneet uudistuksen vain uudistumisen vuoksi ja jättäneet käytännön toteutuksen miettimättä. On totta, että siitä kärsivät kaikki: oppilaat, opettajat ja kotijoukot. Jalopeura on kuitenkin mahdollista kesyttää, jos siihen suhtautuu kunnioittavasti mutta antamatta sille yliotetta.

Luin erään äidin blogikirjoituksen koulujen digiloikasta. Esiin nousi oleellisia kysymyksiä: Miksi digiloikka otetaan? Miten se on tarkoitus tehdä? Kenen vastuulla taitojen opettaminen on? Ovatko opettajat päteviä opettamaan digitaitoja?

Tvt-taitoja tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa, mutta eivät ne yksin ole vastaus kaikkeen. Digitaalisuus ja teknologia ovat koulussa oppimisen kohteina ja niitä voidaan käyttää myös oppimisen välineinä. Näitä kahta asiaa ei pidä eikä tarvitse sekoittaa keskenään.

Esimerkiksi minun työpaikallani käytössä olevat pädit ja Googlen sovellukset sopivat hyvin vaikkapa kirjoitustehtävien tekemiseen. Tekstinkäsittely sekä ryhmä- ja prosessikirjoittaminen ovat helpottuneet huomattavasti teknologian ansiosta. Silti minun mielestäni jokaisen edelleen täytyy oppia kirjoittamaan myös käsin, ja ryhmätyön onnistumiseksi täytyy harjoitella vuorovaikutustaitoja myös livenä.

Pakko myöntää, että opetusajasta jalopeuran osan vie unohtuneiden salasanojen vaihtaminen, tökkivän nettiyhteyden kanssa tuskailu sekä muut tekniset ongelmat. Oppilaiden huomio harhautuu helposti kaikkeen muuhun paitsi käsiteltävään aiheeseen, koska netti ja mobiililaite tarjoavat monenlaisia houkutuksia. Mutta toisaalta tarkoitus onkin harjoitella myös välineen käyttöä. Jos kännykät kerätään pois, ei niitä opita käyttämään.

Digitaalisuus ei ole itseisarvo. Tabletti ja netti ovat välineitä siinä missä lyijykynä ja ruutuvihkokin. Edelleen on opettajan vastuulla suunnitella, miten eri opetusryhmät ja jokainen yksilö ryhmässä oppii parhaiten, ja käyttää sopivimpia menetelmiä valtakunnallisen opetussuunnitelman toteuttamiseen.

lion-3012515_1920 (1).jpg

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää! Agricolan aikana laajasti käyttöön otettu uusi teknologia, kirjapainotaito, herätti niin hypetystä kuin kritiikkiä. Mikään ei ole muuttunut 500 vuodessa, paitsi että jalopeuraa sanotaan nykyään leijonaksi. Käy Ylen sivuilla testaamassa, tunnistatko muita Agricolan keksimiä sanoja. 

Kuva: Pixabay

Äänestä mua!

Osallistun Karibian kouluvierailusta kertovalla kirjoituksellani Momondon Bloggers Open World -kilpailuun. Tehtävänä oli julkaista blogiteksti, jossa kerrotaan, miten matkustaminen on avartanut omaa maailmankuvaa tai minkälainen kohtaaminen maailmalla on jäänyt mieleen.

Palkintona on matkarahaa sekä mahdollisuus osallistua digitaalisen markkinoinnin työpajaan Kööpenhaminassa. Haluan todellakin voittaa. Jos säkin haluat, että mä voitan, äänestä täällä: https://www.momondo.fi/content/bloggers-open-world-award?blog_id=1613#!/blog/1613

bowa-nominated-badge__fiFI.png

Kiitos!

Tuunaa tylsistä töistä tyydyttäviä

Viime postauksessani valitin huonosta työilmapiiristä ja pitkästä työmatkastani, jotka tekevät töissä viihtymisestäni välillä vaikeaa. Tämä postaus liittyy #uraoivallus-kampanjaan. Valittamisen sijaan kerron nyt, miten pienillä asioilla työstä voi tuunata tyydyttävämpää.

Olen nykyisessä työpaikassani viidettä vuotta. Mainitut epäkohdat tulivat ilmi heti ensimmäisen syksyn aikana. Aluksi ne masensivat enemmän. Vähitellen olen onneksi oivaltanut, että on aika paljon itsestäni kiinni, miten suurina ongelmat koen, ja vuosien varrella olen yrittänyt tuunata työn tylsistä puolista edes vähän siedettävämpiä.

Työmatkani on reilut viisikymmentä kilometriä yhteen suuntaan, siis yli sata kilometriä päivässä. Ajokortti minulla oli jo, mutta en ollut autoa ajanut kuin ihan muutamia kertoja aiemmin enkä ikinä kokenut tarvetta omistaa autoa. Autoilun aloittaminen oli minulle siis todella iso askel. Olen joskus työskennellyt sijaisena koulussa, jonne matkaa kertyi vielä enemmän, mutta silloin kuljin matkat muiden kyydissä istuen, eli en joutunut itse ajamaan enkä huolehtimaan auton huollosta, veroista ja tankkaamisesta. Silloiset kimppakyytikaverini olivat hauskoja tyyppejä, joista tuli myös ystäviäni – olemme edelleen tekemisissä. Nykyisessä työpaikassani aloittaessani minua lohdutti ajatus siitä, että samalta suunnalta kulkee muitakin, koska kokemukseni kimppakyydeistä olivat niin hyviä.

Ajamisen tuskaa kimppakyydit tietysti helpottavat. Varsinkin pimeällä ja huonolla säällä, mitä suurin osa lukuvuodesta on, on ihanaa, että ei tarvitse joka päivä itse ajaa. Huono puoli kimppakyydeissä on ne tylsät työkaverit, jotka kulkevat samalta suunnalta ja joiden kanssa ei haluaisi viettää yhtään ylimääräistä aikaa. On aika hankalaa sanoa kollegalle päin naamaa, että ajan mieluummin yksin kuin jaan kyydin kanssasi. Lisäksi, jos en kulje kimppakyydillä, joudun tosiaan ajamaan aina yksin. Minulla on välillä onneksi ollut myös kivoja kimppakyytikavereita, joiden kanssa on löytynyt muutakin yhteistä kuin työ. Mutta he ovat olleet määräaikaisia sijaisia tai jääneet äitiyslomalle.

Viime keväänä ja syksynä jouduin aikataulusyistä ajelemaan paljon yksin ja huomasin, että on olemassa keinoja, joiden avulla ajomatkasta voi tehdä edes vähän siedettävämmän: löysin äänikirjat ja podcastit. En olisi ikinä uskonut, mutta nykyään ajan mieluummin joka päivä edestakaisin yksin äänikirjaa kuunnellen, jos vaihtoehtona on istua kollegan kyydissä ja kuunnella huonosta työilmapiiristä johtuvaa negatiivista vuodatusta tunti suuntaansa.

Aineenopettaja pystyy tekemään työtään melko itsenäisesti, ja työpaikan ilmapiirin myrkyttäjien vältteleminen käytävillä ja ruokalassa onnistuu kohtuullisen helposti. Yksi tilanne, jota karkuun ei pääse ja jossa usein kaikki patoutunut negatiivisuus purkaantuu, on opekokous. Asialistan sisältöön ja muiden osallistujien käytökseen en voi vaikuttaa, joten olen pyrkinyt tuunaamaan puitteet edes siedettäväksi. Niissä mättää se, että kokoukset järjestetään aina maanantaiaamuisin eikä niissä ole kahvitarjoilua.

Ennen kokoukseen oli raahauduttava maanantaiaamuna ennen koulupäivän alkua, vaikka omat tunnit alkaisivat vasta iltapäivällä. Pari vuotta sitten, kun kaikki koulumme opettajat saivat tabletit työkäyttöön, ehdotin, että kokoukseen voisi osallistua etänä siinä tapauksessa, että opetusta ei ole ennen lounastaukoa. Ehdotukseni hyväksyttiin, sillä  jokainen hyötyy siitä vuorollaan: lukujärjestykset vaihtuvat neljästi vuodessa.

Kahvitarjoilun puuttuminen johtuu vain työyhteisömme toimimattomuudesta. Siihen minulla ei ole lääkettä, joten olen ratkaissut ongelman ottamalla oman termosmukin mukaan. Aluksi minulle naurettiin, sittemmin olen huomannut parin kollegan seuranneen esimerkkiäni.

Ensi maanantaina on kokous ja minulla kokonaan opetukseton päivä. Oivallusteni ansiosta säästyn parin tunnin ajomatkalta ja voin osallistua keskusteluun mukavasti omalta kotisohvalta aamukahviani nauttien. Ahdistaa muuten huomattavasti vähemmän!

kahvi

Kuvan henkilö voisi osallistua takkatulen äärellä etänä opekokoukseen.

Diginatiivien vanhemmat, olette so last season

Joulu–tammikuun Imagessa (12/2017) kysytään, onko mikään enempää ”last season” kuin käyttää ilmaisua ”so last season”. Ei varmaan ole. Ja ainoat, jotka sitä käyttävät, olemme me varhaiskeski-ikäiset ihmiset, jotka yritämme epätoivoisesti opettaa nykynuorisolle digi-, some- ja mediankäyttötaitoja.

Toinen ilmaus, jota ei pitäisi käyttää, on ”diginatiivi”. Diginatiiveja ei ole olemassakaan. Diginatiiveiksi kutsutaan 2010-luvun lapsia, jotka ovat syntyneet mobiililaite kädessä. Nimitys on harhaanjohtava, sillä kaikesta huolimatta ”diginatiivi” ei osaa oikeasti käyttää sitä kännykkää tai pädiä.

Lapsille pitää elämän varrella opettaa monenlaisia selviytymistaitoja, esim. kuinka pissataan pottaan, käytetään haarukkaa ja veistä, sidotaan kengännauhat, ylitetään autotie turvallisesti – ja kuinka käytetään digilaitteita ja mediaa oikein. Toistan vielä: kukaan ei ole diginatiivi syntyessään. Ongelma on siinä, että me viime vuosituhannella syntyneet emme itsekään välttämättä surfaile aallonharjalla omien digitaitojemme kanssa, ja medialukutaito on monelta aikuiseltakin hukassa. Opeta siinä sitten lapsille.

Yleisradio onneksi pelastaa meidät. Jos sinun mielestäsi on ok postata lapsesi kuvia someen, jos mielestäsi on hauskaa, kun nelivuotias osaa ladata appstoresta pelin kännykkääsi ennen kuin edes huomaatkaan tai jos olet muuten vain epävarma siitä, miten lasta ja nuorta pitäisi ohjata digitaalisuuden ristiaallokossa, lue lisätietoa täältäJos et jaksa lukea, voin tiivistää: Oleellisinta on, että kotona ollaan aidosti kiinnostuneita siitä, mitä lapsi tekee vapaa-ajallaan.

 näköradio.jpg

Suora lainaus yllä linkittämäni sivuston alalaidasta: ”Saateteksti on kirjoitettu yhdessä Mediakasvatuskeskus Metka ry:n kanssa. Se perustettiin 60 vuotta sitten vastaamaan yleiseen huoleen siitä mitä televisio tekee lapsille.” Niin muuttuu maailma, Eskoni.

Kuva: Pixabay