Kaksi näkökulmaa lapsettomuuteen

 

dialogi (1).jpg

 

 

 

Taustaa: Nimimerkit Illusia (Toiveissa) ja Lapseton kasvattaja ovat tutustuneet toisiinsa tiiviin harrastusryhmän kautta viisi vuotta sitten. Samana vuonna Illusia ja hänen miehensä olivat juuri lopettaneet tuloksettomiksi jääneet hedelmöityshoidot ja aloittaneet adoptioprosessin. Illusialle tuo vuosi 2013 oli elämän rankin; hän kuvailee itse olleensa ihmisraunio, joka pidätteli koko ajan itkua.

 

 

 

 

 

LAPSETON KASVATTAJA:

Tutustumisemme alkuvaiheessa kerroit, että olette adoptioprosessissa. Muistan ajatelleeni, että vau, tuotakaan asiaa ei toisesta ihmisestä päällepäin näe. Ajattelin ja taisin sanoakin sen silloin sinulle, että olet rohkea ja vahva, kun kerrot avoimesti noin vaikeista asioista. Sitten joskus myöhemmin kun löysin blogisi ja luin, kuinka rikki olit, sain taas ahaa-elämyksen: tuokaan ei näkynyt päällepäin. Miltä tämä sinusta kuulostaa?

Entä oletko aina tiennyt haluavasi äidiksi? Puhuimme joskus romaanikäsikirjoituksestasi, jota työstät ja joka käsittelee lapsettomuutta. Sanoit kirjoittavasi siitä, miksi lapsettomuudesta tulee kriisi. Miksi siitä tulee kriisi? Mietin myös, tuntuuko tahattomasti lapsettomasta pahalta lukea kirjoituksiani vapaaehtoisesta lapsettomuudesta.

ILLUSIA:

Aivan mahtavaa, että pyysit minua kirjoittamaan tällaista postausta! Olen ehtinyt itsekin ajatella aikaisemmin, että olisi kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia lapsettomuusasioista eri tilanteessa olevan kanssa.

On todella kiinnostavaa kuulla, miltä tilanteeni vaikutti ulospäin. On myös todella tärkeä oivallus, että ihmisen isotkaan kriisit tai järkyttävät elämäntapahtumat eivät välttämättä näy päällepäin. Tavallaan se on surullistakin. Vahvaa, reipasta ja iloista esittämällä jää helposti yksin. En oikeastaan ikinä ole kunnolla romahtanut kenenkään muun kuin mieheni seurassa, vaikka olisin kyllä halunnut romahtaa. Aina sitä kuitenkin hillitsi kyyneleensä ja vakuutti, että selviää kyllä. Täytyi pitää huolta vastaanottajasta. Monen on niin suunnattoman vaikea ottaa toisen surua vastaan. Sitä kaikkea yritän tällä kirjoittamisella paljastaa. Sitä, että se oli uskomattoman rankkaa ja sitä, että siitä voi kuitenkin selvitä.

Mulla on tosiaan tulossa romaanikäsikirjoitus, jossa käsittelen tahatonta lapsettomuutta. Olen pohtinut paljon sitä, miksi tahattomasta lapsettomuudesta tulee niin iso kriisi. En ole vielä löytänyt täydellistä vastausta, mutta ajattelen, että se on useamman tekijän summa. Ensinnäkin se koskee jotain todella perustavanlaatuista elämän osa-aluetta. Sellaista, joka on superluonnollista ja näennäisen helppoa ja tavallista. Ja sellaista, johon keho ja mieli ovat valmistautuneet koko kasvamisen ajan. Toiseksi ulkopuolelta tulee aivan kamalasti painetta, kysymyksiä ja oletuksia lapsen saamiseen. Siitä puhutaan todella luonnollisena osana elämää eikä lapsen saamista kamalasti kyseenalaisteta. (Paitsi nykyään, kun myös vapaaehtoisesti lapsettomien ääni pääsee kuuluviin.) Kolmanneksi tahaton lapsettomuus lykkää kärsijänsä edellisestä johtuen eristyksiin. Lapsettomuus on kamalan yksinäistä ja se aiheuttaa paljon kohtaamisen ongelmia. Neljänneksi hormonit oikeasti laittavat kropan ja mielen todella sekaisin. Ja viidenneksi olen sitä mieltä, että tahaton lapsettomuus on jatkuvaa kuoleman kanssa elämistä. Mitä enemmän lasta toivoo, ajattelee ja yrittää, sitä konkreettisemmaksi mielikuva lapsesta muodostuu. Se lapsi kuolee joka ikinen kerta, kun kuukautiset alkavat ja se toivo on kerättävä takaisin ennen seuraavaa ovulaatiota. Se tekee siitä kaikesta älyttömän rankkaa!

Luulen, että olen aina tiennyt haluavani äidiksi. Minulla on aina ollut vahva hoivavietti ja jo ihan pienenä lapsena hoisin paljon pikkusisaruksiani ja muitakin vauvoja. Nuorena ajattelin kyllä, ettei minun välttämättä tarvitsisi saada biologista lasta, vaan että adoptio voisi olla hyvä vaihtoehto myös. Adoptio ei kuitenkaan enää aikuisena tuntunut vaihtoehdolta, koska ajattelimme, että biologinen lapsi olisi helpompi saada.

Kriisin alkuvaiheessa ajattelin, että vapaaehtoisesti lapseton on todella minun tilanteeni toinen ääripää, jonka kanssa en voi millään saada yhteisymmärrystä aikaan. Kuinka vapaaehtoisesti lapseton voisi ymmärtää sen kamppailun, mitä tahattomasti lapseton käy läpi lapsen saamisen vuoksi? Nykyään ajattelen, että kaikenlaisilla lapsettomilla on todella paljon yhteistä. Me molemmat joudumme vastaamaan ympäriltä tulevaan paineeseen ja jatkuviin kysymyksiin. Tahattomasti lapsetonta myös usein ymmärretään paremmin kuin vapaaehtoista lapsetonta.

Minua ei todellakaan loukkaa ajatus siitä, että sinä et halua lasta. Jos jotain, se aiheuttaa minussa kateutta. Kuinka paljon helpommalla olisinkaan päässyt ja tulisinkaan pääsemään, jos en haluaisi lasta! Lapsen haluaminen on se minun kriisini ydin ja jos en haluaisi lasta, olisi kriisi niin paljon pienempi (käytännössä endometrioosiin sopeutumista). Olen lukenut sinun blogiasi ja ollut todella paljon samaa mieltä. Uskon, että on lapsettomuus sitten tahallista tai tahatonta, se avaa silmät monelle asialle ja sen vuoksi on helppoa ymmärtää toisen näkökantoja. Minusta on aivan mielettömän hienoa, että olet tyytyväinen elämääsi ilman lasta ja että haluat elää omannäköistä elämääsi. Lisäksi ajattelen, että on todella tärkeää, että kirjoitat aiheesta. On hyvä, että mahdollisimman monenlaiset äänet pääsevät tällä elämänalueella kuuluviin.

Minun kriisissäni yksi ikävä ajatus oli myös jatkuvuuden loppuminen minuun. Ajattelen minulla olevan paljon hyviä elämänarvoja ja asenteita ja tapaa olla tässä maailmassa. Kärsin todella paljon siitä ajatuksesta, että se kaikki pysähtyisi minuun. Tässä kohtaa on varmaan hyvä mainita, että sisaruksillanikaan ei ole lapsia, joten minulla ei ole sukulaislapsia. Mitä sinä ajattelet jatkuvuudesta?

LAPSETON KASVATTAJA:

Olen niin iloinen, että uskalsin pyytää ja että suostuit tähän dialogiin. Olen nimittäin kokenut syyllisyyttä siitä, että minä voin valita lapsettomuuden vaikka sinä kärsit siitä. Näin hölmö olen.

Minä en onneksi ole kokenut juurikaan painetta ulkopuolelta. Olen kasvanut ympäristössä, jossa myös lapsettomuus on normi. Lisäksi koska siskollani on kolme lasta, ei minulla ole paineita ”tehdä äidistäni isoäitiä”. Isälläni on kaksi alaikäistä lasta vielä huollettavanaan, joten hänkään ei ole kysellyt lastenlasten perään. Ainoastaan tutut ja puolitutut ovat joskus kyselleet lisääntymisestäni, ja niistä en ole kovin pahasti jaksanut ottaa paineita. Miten on sinun laitasi? Koetko ulkopuolista painetta ja miten suhtaudut siihen? Vai onko se enemmän sitä sisäistä kaipuuta olla äiti?

En tiedä, olisiko tilanne kohdallani erilainen, jos ei minulla olisi niin läheiset välit siskoni lapsiin. Ehkä kaipaisin omia, jos en saisi lainalapsia koskaan luokseni. Mistäs sitä tietää? Koen kyllä myös pystyväni ammattini kautta vaikuttamaan aika paljon. On palkitsevaa, että pystyn vaikuttamaan niin monen nuoren elämään ja ohjaamaan heitä kasvussa.

ILLUSIA:

On tosiaan aika kummallista, kuinka paljon meidän toimintaa määrää epämääräinen ja usein aiheeton syyllisyys tai pelko toisen suhtautumisesta. On tietysti myös hyvä muistaa, että asian arkuus ja rankkuus vaihtelee myös kriisin vaiheiden mukaan. Mulla on jo ollut reilusti aikaa toipua ja olen päässyt jaloilleni ja ajatuskin on selventynyt paljon. En tiedä, olisiko aikaisemmin ollut vaikeampi suhtautua vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. En tosin usko, koska muistaisin varmaan, jos olisi.

Hienoa, että sinua ei ole painostettu ulkopuolelta. Se on todella tärkeää. Minäkään en ole koskaan joutunut lähipiirin painostamaksi lisääntymisasioissa, mutta ulkoapäin olen kyllä kuullut kommentteja. Saattaa tosin olla, että korvani ovat erityisen herkistyneet tuollaisille kommenteille ja otan niistä helposti itseeni. Pahimpia tilanteita ovat olleet sukujuhlat omien häiden jälkeen. Siellä on aina joku vanhempi sukulainen, joka ottaa nämä asiat puheeksi. Onneksi tätä nykyä on helppo kertoa, että odotamme lasta. Ne kysymykset eivät enää viillä niin syvältä.

Ihanaa, että ajattelet oppilaista noin. On tosi tärkeää, että lapsilla ja nuorilla on ympärillään mahdollisimman paljon luotettavia ja vaikuttavia aikuisia. Se on meidän työssä aivan parasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Tuo on varmasti aivan totta, että kriisin vaihe vaikuttaa siihen, miten esimerkiksi näkee muut ihmiset ympärillään tai suhtautuu työkavereiden uteluihin. Ihanaa, että olet saanut tukea kaiken läpikäymiseen ja että tunnet päässeesi jaloillesi.

Vapaaehtoinen lapsettomuus varmaan harvemmin aiheuttaa kenellekään mitään kamalaa kriisiä, mutta on silti ollut hyödyllistä kirjoittaa omia ajatuksia järjestykseen. Ja lukemalla sinun blogiasi olen oppinut ymmärtämään paremmin, mitä käyt läpi. Kiitos siitä.

ILLUSIA:

Tämän dialogin kirjoittaminen on ollut todella mielenkiintoista. On hienoa saada pohtia aihetta yhdessä. Kiitos tästä!

Äidin ja lapsettoman dialogi – mistä sen tietää, että haluaa lapsia?

Me, Henna (Hennan mutsiblogi) ja Lapseton Kasvattaja (En halua lapsia) olemme olleet ystäviä lukioajoista. Molempien intohimona on kirjoittaminen ja kirjoitamme molemmat tahoillamme blogeja aika erilaisista lähtökohdista – Henna 2-vuotiaan lapsen äitinä ja nimimerkki Lapseton Kasvattaja vapaaehtoisesti lapsettomana. Päätimme kokeilla dialogipostauksen tekoa aiheesta: miten tietää, haluaako äidiksi? Keskustelu rönsyili niin, että jatkoa dialogille saattaa olla luvassa.

WhatsApp Image 2018-02-04 at 20.53.46.jpeg

LAPSETON KASVATTAJA:

Ihanaa, että ehdotit dialogia, koska mielessäni on jo pitkään ollut kysymys, johon en kertakaikkiaan pysty itse vastaamaan: Mistä sen tietää, että haluaa lapsia?

Oletko aina tiennyt haluavasi lapsia? Vai tuliko ajatus kenties miehesi tavattuasi? Minähän olin aikeissa teini-ikäisenä silloisen poikaystäväni kanssa perustaa perheen, koska ajattelin, että meille tulisi ihania vauvoja. Mutta sitten aikuistuin vähän ja tajusin, että hän on ihan väärä kumppani minulle.

Sen jälkeen lisääntyminen ei ole ollut mielessä oikeastaan ollenkaan. Nykyisen kumppanini tavatessani olin jo aika varma siitä, etten lapsia halua, ja suhteemme edetessä ajatus lapsettomuudesta on vain vahvistunut.

Oletko sä aina ajatellut, että sinusta joskus tulee äiti?

HENNA:

En ole aina halunnut äidiksi, luulisin.

Parikymppisenä ajattelin tosi pitkään, että lapset ovat asia, jota mietin sitten jos/kun se tulee ajankohtaiseksi. Ja pitkäänhän mun ei tarvinnut asiaa miettiä, koska aloin seurustella vakavasti vasta 26-vuotiaana nykyisen mieheni kanssa. Sitä edeltäneeltä ajalta en kyllä muista, että olisin koskaan haikaillut lapsien perään.

Ja kyllä sitä lapsiasiaa sitten alkoi miettimään, kun se tuli ajankohtaiseksi eli kun suhde eteni.

Minkäänlaista vauvakuumetta en voi kyllä sanoa tunteneeni koskaan, mutta täytettyäni 30 vuotta asia alkoi kuitenkin jollain tavalla kypsyä mielessä. Jonkinlainen rajapyykki se minulle oli ja sitten ajatus lapsesta alkoikin tuntui oikealta.

Lopulta Arvon odotusta edeltänyt aika ja tapahtumat puristivat minusta esiin sen, että kyllähän minä tätä haluan. Haluan olla raskaana, haluan olla äiti, haluan lapsen. Onneksi niin sitten kävikin.

Siksi sanoinkin, että luulisin etten ole aina halunnut äidiksi sen takia, että voi olla että olen aina halunnut, mutten tiennyt sitä vaan aiemmin. Koska käytännössä olin vältellyt asiaa ajattelemasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Muistan, että kun ensimmäiset ystäväporukastamme tulivat raskaaksi, olin aika järkyttynyt. Tunsin oloni petetyksi. En ollut tajunnut, että mun tyttökavereista voisi ”yhtäkkiä” tulla äitejä. Että te ette pysykään aina pelkästään ”tyttöinä” ja että meidän porukan dynamiikka muuttuu.

Silloin ensimmäisen kerran tajusin, että vaikka minä en halua lapsia, joku muu voi haluta. Pikkuhiljaa olen totutellut ajatukseen. Ja tajunnut kuinka hölmö, naiivi ja itsekeskeinen ihminen olin.

HENNA:

Minulla oli samantyyppisiä ajatuksia silloin porukkamme ensimmäisistä raskausuutisista, en oikein ymmärtänyt, miksi ihmiset yhtäkkiä halusivat lapsia. Niin nuorena! Joo, olimmehan me jo lähemmäs kolmekymppisiä kun näitä uutisia alkoi tulla. Heh.

Muistan, etten myöskään osannut joskus aikoinaan ottaa kovin vakavasti, kun eräs ystäväni kertoi vaikeuksistaan tulla raskaaksi. Jotenkin se ei mahtunut ajatusmaailmaani, että joku voisi haluta lasta niin kovasti.

Ymmärränkin kyllä tosi hyvin sun ajatukset  ja minua puolestani kiinnostaa, että miten sinä tiedät sen, ettet koskaan halua lapsia? Oletteko puhuneet siitä paljon vai onko joku muu asia vahvistanut ajatusta? Entä mietitkö koskaan, että mitä jos sitten joskus myöhemmin haluaakin?

LAPSETON KASVATTAJA:

Minulla vaan on ollut vahva sisäinen tunne siitä. Kun mietin kaikkea, mitä äitiyteen liittyy: raskaana oleminen, synnytys, vauvan hoitaminen ja lapsesta ikuisesti vastuussa oleminen, en keksi mitään kauheampaa.

Olemme puhuneet asiasta tosi paljon mieheni kanssa. Ilmoitin jo suhteemme alussa aika jyrkästi, että minä en lapsia halua. Hänkään ei halunnut mutta ei myös ehkä heti uskonut minua, koska olin sen verran nuorempi ja ”aina jossain vaiheessa se biologinen kello alkaa tikittää”.

Ollaanko mietitty, että mitä jos myöhemmin kaduttaa? Totta kai. Olen kuitenkin pohtinut tätä asiaa niin paljon, että en usko sen enää muuksi muuttuvan. Parempi olla tekemättä lapsia ja katua sitä kuin tehdä lapsia ja sitten katua.

Kysyit vielä, onko jokin ulkopuolinen asia vahvistanut ajatusta. Joka kerta, kun näen väsyneitä vanhempia, jotka eivät jaksa kasvattaa lapsiaan johdonmukaisesti, oma päätös saa vahvistuksen. En halua olla yksi heistä; en haluaisi sitä roolia itselleni enkä haluaisi pilata kenenkään toisen ihmisen (lapsen) elämää.

HENNA:

Tuo on kyllä todella hyvä pointti, että kun asia on tarpeeksi hyvin mietitty, perusteltu ja pureskeltu, niin voi kokea tehneensä juuri tähän hetkeen parhaan mahdollisen päätöksen.

Sitä, että katuuko jotain, mitä tahansa, myöhemmin, ei voi tietenkään koskaan tietää, mutta todennäköisempää on varmasti katua jotain sellaista, mitä ei ehkä ole miettinyt tarpeeksi alunperinkään.

Ja sama tietysti myös toiseen suuntaan, hyvähän se olisi, että lapsikin olisi mietitty, perusteltu ja pureskeltu. Välillä vaan ehkä tuntuu, että ihmiset tekevät näitä päätöksiä vähän turhankin kevyin perustein. Ehkä enemmän nuorempana – niin kuin sanoit, että olisit saattanut nuoruuden rakkauden, jälkeenpäin ajateltuna ihan väärän kumppanin kanssa, hankkia niitä “söpöjä vauvoja”.

Sillä vaikka itse mietin asiaa paljonkin etukäteen, oli äitiys ja lapsen saaminen silti todella erilaista kuin kuvittelin.

Toisaalta sinulla eikä minulla ole kokemusta siitä, millaista on olla aina halunnut äidiksi. Ehkä se on nuorempanakin vaan niin selvä asia, että lasten hankkiminen on siksi luonnollinen päätös. Tarvitsisimme vielä sellaisenkin äänen tähän keskusteluun!

Ymmärrän muuten hyvin, että väsyneiden vanhempien katsominen voi vahvistaa päätöstä lapsettomuudesta. Siihen on tullut oman lapsen myötä sellainen I feel you, ihan varmasti parhaas teet -ulottuvuus.

Plus että minulle on tässä parin vuoden aikana kyllä kirkastunut ajatus siitä, että elämällä ihan tavallista, välillä väsynyttäkin elämää, ei lapsia saa pilalle. Ei se tietenkään tarkoita, ettei tarvitsisi yrittää, mutta ihmisiä me kaikki ollaan ja ihminen minun lapsenikin vain on.

LAPSETON KASVATTAJA:  

Ehdottomasti olen samaa mieltä siitä, ettei lapsia saa piloille vaikka touhu olisi joskus väsynyttäkin. Tärkeintä kai on vakaa perusta. Vaikka vanhemmat olisivat joskus väsyneitä ja ärtyneitä, se ei haittaa, jos lapsi voi luottaa, että häntä kaikesta huolimatta aina rakastetaan.

Olen myös miettinyt ihan tuota samaa nuorista äideistä. Ehkä he ovat aina tienneet haluavansa lapsia ja ovat henkisesti kypsempiä kuin miltä ulkopuolisen silmiin näyttää. Sitäkin tässä on tullut aika paljon kelailtua, että ei ikinä pitäisi olettaa muista ihmisistä mitään.