Sano suoraan!

Pelasin hiljattain hauskaa seurapeliä nimeltään Sano suoraan. Siinä kysytään vuorotellen kysymyksiä, joihin muut pelaajat yrittävät keksiä vastauksen kysyjän näkökulmasta. Peli on mielenkiintoinen, koska toiset saattavat antaa vastauksia, joita ei itse tulisi heti ajatelleeksi mutta jotka ovat silti osuvia.

Kysymyskorteissa oli valtavasti hyviä kysymyksiä. Sain esimerkiksi tietää, mitä muut arvelivat siitä, miten minun mielestäni kuuluisi toimia, jos avaruusalus laskeutuisi Maan pinnalle. Suurin osa kysymyksistä kuitenkin jäi pelin aikana käsittelemättä. En ehtinyt kysyä, mitä muut luulevat minun pitävän elämässä tärkeimpänä, joten esitin kysymyksen jälkikäteen Facebookissa.

Someraadin ehdotuksista kolme tärkeintä asiaa elämässäni ovat: ’aurinko’, ’vapaus’ ja ’eläminen’. Aurinko on ehdoton, sillä saan elinvoimaa valosta ja lämmöstä. Auringolla on merkitystä myös koko planeetan elämää ylläpitävänä voimana, jota ilman emme olisi ollenkaan olemassa.

Vapaus merkitsee minulle mahdollisuutta valita itselleni sopivan tavan elää: Saan päättää esimerkiksi, mitä työtä teen ja minkälaisessa perheessä elän. Isommassa mittakaavassa vapaus on tärkeä arvo, ja ideaalimaailmassani kaikki ihmiset ja eläimet olisivat vapaita.

Tärkeimmäksi listalla nousee ’eläminen’, joka ei tarkoita samaa kuin olemassaolo vaan jotain paljon enemmän. Elämän tarkoitus on tehdä oman näköinen matka maailmassa. Vain minä itse voin tietää, mitä kaikkea siihen sisältyy – mutta joskus tekee hyvää kuulla myös ulkopuolisten näkökulma asiaan.

Sain somessa muitakin osuvia vastauksia: ’sanat’, ’kirjoittaminen’ ja ’oma aika’. Ne ovat todellakin tärkeitä asioita minulle. Elääkseni täyttä elämää tarvitsen omaa aikaa, koska olen introvertti ja pystyn lataamaan akkujani kunnolla vain yksin ollessani. Silloin nautin erityisesti lukemisesta ja kirjoittamisesta, sillä sanat ovat minulle luonteva tapa jäsentää ympäröivää maailmaa.

Haastan teidät lukijani kysymään samaa omalta tuttavapiiriltänne: Mitä muut luulevat sinun pitävän elämässä tärkeimpänä? Miltä vastaukset sinusta tuntuvat?

ufo.jpg

Jos joutuisin tekemisiin ufojen kanssa, yrittäisin selvittää, miksi he ovat tulleet planeetallemme ja voisinko olla heille jollain tavalla avuksi.

Kuva: Pixabay

Kuka oikeasti olet?

Reetta Räty kysyy kolumnissaan kiinnostavan kysymyksen: ”Miten esittelet itsesi, jos sääntö kuuluu näin: älä mainitse ammattia tai työtehtävää, vaan kerro, kuka olet?” Määrittelemme ihmisiä usein heidän koulutustaustansa ja ammattinsa kautta. Toisaalta se on ihan normaalia, sillä kuten Rätykin toteaa, työ on osa identiteettiä. Onhan siihen syy, miksi olen opiskellut johonkin tiettyyn ammattiin: Olen kiinnostunut siihen liittyvistä asioista. Työni kertoo jotain myös omasta arvomaailmastani.

Mutta ammatteihin liittyy monenlaisia stereotypioita. Opettajaa pidetään yleensä kaikkitietävänä sadistina, joka ei osaa kuunnella muita. Siksi en mielelläni esittele itseäni opettajaksi. Toinen syy jättää ammatti mainitsematta on se, että kaikilla on kokemusta koulusta, ja ihmiset haluavat keskustella opettajan kanssa siitä. Se on joskus rasittavaa; aina ei jaksaisi puhua töistä.

Stereotyyppinen opettaja on tylsimys, joka rakastaa kurinpitoa, vuosilukujen ulkoa opettelua ja viime vuosituhannelta peräisin olevia piirtoheitinkalvojaan. Opettajalle tärkeintä ovat rutiinit. Minusta tuntuu epäreilulta ja ikävältä leimautua sellaiseksi. Oikeastihan opettajat ovat luovia, uuden oppimista rakastavia tyyppejä, joiden tunneäly ja vuorovaikutustaidot ovat huippuluokkaa. Tai sellaisena opettajana minä ainakin itseni näen.

Jos esittelisin itseni ammattia tai työtä mainitsematta, voisin kertoa olevani tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia kannattava ihminen. Oikeudenmukaisuus ja sovussa eläminen ovat minulle tärkeitä asioita, ja eriarvoisuus ja sodat sekä kaikki niiden lieveilmiöt ahdistavat. Olen rakastava täti ja puoliso, lähiössä asuva vapaaehtoisesti lapseton koiranomistaja, punavihreässä kuplassa elävä intohimoinen reissaaja, kriittinen teatterinkatsoja ja kirjallisuuden suurkuluttaja sekä bloggari, joka haaveilee kirjoittavansa romaanin ennen kuin täyttää neljäkymmentä.

jäätelö.jpg

Törmäsin oivaltavaan blogikirjoitukseen, jossa myös sivutaan mainitsemaani Reetta Rädyn kolumnia. Kirjoittaja nostaa esiin havaintonsa siitä, että lasten kanssa kohdatessa harvoin tulee kertoneeksi omaa ammattiaan tai asemaansa. Lapsia kiinnostaa yleensä aivan muut seikat – ne oikeasti merkitykselliset asiat, kuten että rakastan aurinkoa, uimista ja suklaajäätelöä. Kuka sinä oikeasti olet?

Kuva: Pixabay

Koirat haukkuu, karavaani kulkee

Ylen juttusarja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on herättänyt kiivastakin keskustelua. Ensin ilmestyi juttu naisista, jotka perustelevat lapsettomuuttaan ympäristösyillä. (Sivusin artikkelia tässä postauksessani.) Sitten toimittaja haastatteli miehiä, jotka eivät syystä tai toisesta halua lapsia. Viime tiistaina aihe oli esillä A-studiossa. Samana iltana Ylen nettisivuilla julkaistiin toimittajan kommentti, jossa kerrotaan juttusarjan saamasta palautteesta. Se oli toimittajan mukaan jopa ”todella raivoavaa”.

Miksi se aiheuttaa niin vahvoja tunteita, että joku toinen haluaa tehdä eri tavalla kuin minä? Kommentit A-studion Facebook-sivuilla edustavat ilmeisesti vielä maltillista linjaa, mutta nekin ovat todiste absurdiuden tasosta, jolla tässä keskustelussa liikutaan. Toisilleen tuntemattomat ihmiset vänkäävät somessa keskenään siitä, onko kaikkien pakko tehdä lapsia, jos ei tahdo. Mikä ihmisiä vaivaa?

Hesarin sivuilta luin kiinnostavan artikkelin, joka käsittelee X-sukupolven hyppyä analogisesta maailmasta digitaaliseen. Jutussa haastateltu tutkija Mikko Salasuo toteaa sukupolvemme joutuneen keskelle radikaalia ja nopeaa yhteiskunnan murrosta. Teknologian kehittyessä ihmisten arvomaailma on muuttunut perinteisestä modernimpaan suuntaan, myös perhearvot. A-studiossa haastateltu Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch toteaa vapaaehtoisen lapsettomuuden olevan nouseva trendi. Uskallamme siis toteuttaa omia näkemyksiämme hyvästä elämästä entistä rohkeammin. Eikös se ole positiivista?

Sananlasku sanoo: Koirat haukkuu, karavaani kulkee. Pitäisi siis olla välittämättä raivoajista. Haukkuminen on vain keino ilmaista omaa epävarmuutta ja pelkoa. Kokevatko ne raivokkaimmat haukkujat kenties eniten epävarmuutta omista elämänvalinnoistaan?

camel-train-163727_1280.jpg

Kuvan karavaanissa jokainen saa edetä omalla tavallaan. Kukaan ei hauku.

Kuva: Pixabay