Kymmenen syytä vapaaehtoiseen lapsettomuuteen

Olen onnekas, sillä olen saanut tehdä oman valinnan sen asian suhteen, haluanko lapsia vai en. Maailmassa on ihmisiä, jotka saavat lapsia vasten tahtoaan, ja paljon myös heitä, jotka eivät saa vaikka haluaisivat. Normi kuitenkin on sekä haluta että saada lapsia. Jos normista poikkeaa, joutuu sitä usein selittämään jopa tuntemattomille ihmisille, vaikka mielestäni asian pitäisi olla pikemminkin toisin päin.

Kaikkia ihmettelijöitä varten listasin kymmenen syytä olla lisääntymättä. Yhtäkään hyvää syytä haluta lapsia en ole vielä keksinyt.

Kymmenen syytä olla hankkimatta lapsia

  1. Nukun hyvin. Yöuneni ovat katkeamattomat, eikä aamulla tarvitse herätä yhtään aikaisemmin keittämään puuroa tai kuskaamaan lasta hoitoon. Voin nukkua päiväunetkin rauhassa, jos siltä tuntuu.
  2. Syön ruokani lämpimänä. Saan nauttia ateriani viinilasillisen kera ihan rauhassa.
  3. Katson tv:stä, mitä haluan.
  4. Sisustan kotini juuri niin kuin haluan. Meille ei tarvitse asentaa turvaportteja tai lapsilukkoja, teräviä kulmia ei tarvitse pyöristää ja koriste-esineitä ja sähkölaitteita voi olla esillä mielin määrin.
  5. Suunnittelen omat menoni ja aikatauluni, miten parhaaksi näen. Minun ei tarvitse ajatella, milloin lapsi täytyy hakea tarhasta tai viedä treeneihin. Voin tehdä mitä haluan ilman, että joudun miettimään lastenhoitojärjestelyitä.
  6. Valitsen seurani itse. Kukaan ei vaadi minulta ympärivuorokautista huomiota ja hoivaa. En joudu pitämään yhteyttä ex-poikaystäviin, koska meillä ei ole yhteisiä lapsia, enkä ärsyttäviin naapureihin vain siksi, että lapsemme ovat kavereita keskenään.
  7. Lomailen omilla ehdoillani. Kohteen ei tarvitse olla lapsiystävällinen, vaan saan lomallakin tehdä asioita, joista itse nautin. Voin maata koko päivän rannalla kirjaa lukien, vetää päiväkännit tai lähteä viidakkoon miettimättä, viihtyykö lapsi tai pääseekö polulla etenemään rattaiden kanssa.
  8. Tulen toimeen vähällä. Opettajana tienaan noin kolme tonnia kuukaudessa, ja se riittää suhteellisen korkean elintason ylläpitämiseen. Asumiskustannukset ovat kohtuulliset, sillä emme tarvitse lastenhuoneita. Rahaa ei kulu lasten ruokiin, vaatteisiin tai harrastuksiin. Vaikka jäisin opintovapaalle, tiedän pärjääväni taloudellisesti.
  9. Sairastuessani joudun huolehtimaan vain itsestäni. Saan keskittyä toipumiseen ihan rauhassa. Myös kenenkään toisen sairastuminen ei estä minua menemästä töihin tai lähtemästä juhliin.
  10. Huolehdin vain omasta hyvinvoinnistani ja elämästäni. Minun ei tarvitse murehtia kenenkään muun tulevaisuudesta kuin omastani. Jos kuolisin, kukaan ei joutuisi pulaan.

kymmenen syytä.jpgListani saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta itsekästä on myös lasten hankkiminen. Jokainen meistä tekee omat elämänvalintansa toivottavasti juuri sitä ajatellen, mitä itse haluaa.

Kuva: Pixabay

Sivuhenkilökään ei halua lapsia

Saara Turusen Sivuhenkilössä (Tammi, 2018) päähenkilö on taiteilijaidentiteettiään etsiskelevä taiteen maisteri, esikoiskirjailija ja feministi. Hän inhoaa olla huomion keskipisteenä mutta on surullinen, kun häntä ei huomata. Hän viihtyy yksin mutta kärsii yksinäisyydestä. Hän viettää aika paljon aikaa siskojensa perheiden kanssa ja hoitaa näiden lapsia, vaikka ei omia lapsia välttämättä haluakaan.

Aloin kuunnella Sivuhenkilöä työmatkalla autossa, mutta kirja oli niin hyvä, että minun oli pakko jatkaa kuuntelemista kotonakin. Kävin ostamassa kirjakaupasta itselleni tuhannen palan palapelin, jotta voisin keskittyä kirjan kuuntelemiseen kunnolla, palapeliä kootessani.

Pääasia teoksessa ei ole se, haluaako päähenkilö lapsia vai ei, vaikka teema esillä onkin. Tärkeimmiksi teemoiksi nousevat oman paikan löytäminen ja feminismi. Vaikka en koe olevani kaikilla tavoilla samanlainen kuin Sivuhenkilön päähenkilö, hahmo on täydellisen samastuttava. Minäkertoja paljastaa lukijalle kaiken itsestään siitä lähtien, että nukkuu nuhjuisella vihreällä patjalla, jossa on kellertävä pissaläikkä. Siinä patjallaan hän sitten häiritsevän viiltävästi pohtii myös taiteen ja koko yhteiskunnan patriarkaalisuutta.

Turunen on onnistunut asettelemaan romaaninsa jokaisen sanan juuri oikein. Sen lisäksi, että pidin päähenkilöstä ja koin kirjassa käsitellyt teemat kiinnostavina ja tärkeinä, nautin Sivuhenkilön kerronnan ja dialogin aitoudesta, hienoista sananvalinnoista ja lauserakenteista sekä koko romaanin koherentista rakenteesta. En ole pitkään aikaan kokenut näin nautinnollista lukuelämystä.

sivuhenkilö.jpg

Päähenkilö katselee sivusta ystäviään, jotka hoitavat vauvojaan ja joiden elämät täyttyvät aivan erilaisista asioista kuin päähenkilöllä itsellään. Hän ihmettelee, miten kukaan jaksaa päivästä toiseen sitä souvia, jota lapsiperheissä eletään. Kun hän kysyy asiaa siskoltaan, tämä toteaa, että ei sitä kukaan oikeasti jaksakaan.

Kuva: Pixabay

 

Saako Sielujen saarella kaikki anteeksi?

Soutuveneessä istuva nainen nostaa nukkuvan lapsen syliinsä ja laskee sen jokeen. Ruumis ajelehtii virran mukana, nainen seuraa sitä katseellaan. Sitten hän soutaa kotiin ja menee itse nukkumaan. Hän on niin väsynyt; hänen täytyy saada nukkua kunnolla.

Johanna Holmströmin Sielujen saari (Otava, 2017) alkaa dramaattisesti lapsenmurhalla. Se toimii alkusysäyksenä tarinalle, joka ei kerro pelkästään Kristinasta, väsyneestä äidistä, vaan on oikeastaan kertomus saaresta. Seilin saarella Turun saaristossa on keskiajalta 1960-luvulle asti toiminut sairaala. Aluksi siellä hoidettiin leprapotilaita mutta sittemmin myös mielisairaita. 1800-luvun loppupuolelta eteenpäin potilaina oli vain naisia.

Sielujen saari kertoo Seilin hourulasta naistensairaalan ajalta. Laitoshoitoon suljettiin muun muassa lapsenmurhaajia, irtolaisuudesta syytettyjä ja ”hysteerisiä” naisia. Kristinan lisäksi muita päähenkilöitä kirjassa ovat Elli, joka on joutunut huonoille teille ja joka pakkosteriloidaan, sekä hoitajana työskentelevä Sigrid, jolle syntyy avioton lapsi.

Samaan aikaan kun luin Sielujen saarta, kuuntelin työmatkoilla äänikirjana Laura Mannisen romaania Kaikki anteeksi (WSOY, 2018). Se kertoo perheväkivallasta. Päähenkilö Laura on vapaaehtoisesti lapseton nelikymppinen nainen, joka alkaa seurustella ihanan miehen kanssa. Miehellä on koira ja kolme lasta, jotka ovat myös ihania, ja pian päähenkilö huomaa viettävänsä onnellista uusioperheenäidin arkea. Sitten alkaa väkivalta. Mies uhkailee, vainoaa, lyö, raiskaa, yrittää tappaa ja mikä pahinta, pitää Lauraa henkisesti pihdeissään.

Holmströmin ja Mannisen teokset ovat mielestäni niin sanottuja hyviä lukuromaaneja*. Kerronta on kaunista ja juonet pitivät otteessaan loppuun saakka. Pidin molemmista kirjoista, vaikka kieltämättä aiheet olivat aika rankkoja ja jotkin kohdat myös todella ahdistavia lukea ja kuunnella.

Minulla ei ole kokemusta onneksi kummastakaan, hourulasta eikä perhehelvetistä. Onneksi taas kerran sain kirjallisuuden kautta matkustaa toisiin maailmoihin ja eläytyä uusiin rooleihin. Opin ymmärtämään omastani poikkeavia ihmiskohtaloita. Säälittää ajatella niitä ihmisiä, jotka eivät ikinä lue kirjoja. Miten paljon heiltä jääkään kokematta!

kirjahylly .jpg

*Lukuromaani sijoittuu jonnekin ”kevyen viihdekirjallisuuden” ja ”vaikeaselkoisen taidekirjallisuuden” välimaastoon. Siinä on etenevä juoni mutta myös syvällinen sanoma.

 

Halusiko Anna Liisa lapsia?

Anna Liisa on 15-vuotias maalaistyttö, joka tykkää Mikosta. Mikkokin tykkää Anna Liisasta. Nuoret joutuvat tapailemaan toisiaan salaa, koska Anna Liisan perhe on rikas ja Mikko on heidän renkinsä. Anna Liisan vanhemmat eivät hyväksyisi seurustelua.

Sitten Anna Liisa tajuaa kauhukseen olevansa raskaana. Hän kertoo asiasta Mikolle, joka ottaa lopputilin ja muuttaa muualle. Anna Liisan onnistuu peitellä raskautensa, mutta lopulta tulee synnytyksen aika. Anna Liisa lähtee kauhuissaan juoksemaan metsäpolkua pitkin Mikon äidin luo apua saadakseen.

Vauva kuitenkin syntyy ennen kuin Anna Liisa ehtii perille. Vastasyntynyt sätkii maassa ja huutaa. Paniikissa Anna Liisa yrittää tukahduttaa sen huudon ja painaa käden suuta vasten. Kun vauvan huuto vaimenee ja pieni ruumis nytkähtää Anna Liisan käden alla, maailma mustenee.

”Yöt olivat vielä hirveämmät. Lapsi oli aina edessäni ja minä pidin kättäni hänen suullaan aivan niinkuin silloinkin. Jos unenhortoon menin, kaikui hänen huutonsa korviini ja minä vavahdin samaa päätä ylös. Välistä se huuto kuului niin selvään, että luulin hänen olevan vieressäni. Haroin kädelläni ympäri vuodetta, enkä uskonut että se oli tyhjä, ennenkuin sieppasin tulen ja katsoin. Voi, mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut hänet henkiin jälleen!” 

Mikon äiti auttaa hautaamaan lapsen ruumiin, ja naiset vannovat, ettei tapahtuneesta hiiskuta kenellekään. Kuluu vuosia. Anna Liisa valmistelee täyttä päätä häitään Johannes-nimisen nuorenmiehen kanssa, kun Mikko tulee takaisin ja alkaa kiristää entistä tyttöystäväänsä. Hän uhkaa kertoa kaikille, mitä metsässä silloin tapahtui, jos ei Anna Liisa suostu purkamaan kihlaustaan Johanneksen kanssa ja naimaan Mikkoa.

Anna Liisa on mahdottoman valinnan edessä. Jos hän tottelee Mikkoa ja peruu häät Johanneksen kanssa, hän joutuu joka tapauksessa selittämään, miksi haluaakin yhtäkkiä mennä naimisiin entisen rengin kanssa. Mikon uhkausta ei toisaalta voi sivuuttaa, sillä jos aviottoman lapsen synnyttäminen ja surmaaminen tulisi julki, Anna Liisa saisi unohtaa liiton Johanneksen kanssa, koska joutuisi varmaan vankilaan.

Kun olen käsitellyt Anna Liisan tarinaa omien ysiluokkalaisteni kanssa, he ihmettelevät poikkeuksetta, miksi Anna Liisa joutui jäämään ei-toivotun raskautensa kanssa niin yksin. Miksei hän kertonut äidille? Miksei Mikko joutunut tilanteesta millään tavalla vastuuseen? Miksi Anna Liisaa syytetään yksin kaikesta?

1800-luvulta tähän päivään on kuljettu pitkä taival ja moni asia on nykyään paremmin kuin Anna Liisan aikaan. Yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten väliset erot ovat kaventuneet. Sekä tytöt ja pojat saavat seksivalistusta peruskoulussa, ja joissain kunnissa nuorille on tarjolla jopa ehkäisyneuvontaa sekä maksutonta ehkäisyä. Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Se fakta, että Canth on toistaiseksi ainoana naisena saanut kalenteriimme oman liputuspäivän, asettaa suomalaisen tasa-arvon tietysti hieman kyseenalaiseksi.

Minna_Canth.jpg

Jos haluat tietää, miten Anna Liisan käy, voit lukea Minna Canthin näytelmän täältä.

Sitaatti Minna Canthin näytelmästä Anna Liisa (1895).

Kuva Minna Canthista: Wikimedia Commons

 

 

Opetus illalliskutsuilla

Eräillä illalliskutsuilla keskusteltiin lapsista ja lasten saamisesta. Yksi seurueessa odotti vauvaa, ja minua lukuun ottamatta kaikilla muilla oli jo lapsia. Eräs kolmen lapsen isä totesi, että hänen lapsilukunsa on täynnä. Minä totesin samoin, mikä aiheutti muissa hämmästystä.

– Sinäkö et halua lapsia?

– En.

– Mutta sinähän olet niin lapsirakas; aina puhut siskosi lapsista.

– Se onkin eri asia. Tykkään viettää aikaa siskonlasten kanssa, mutta juju piilee siinä, että heidät voi aina palauttaa päivän päätteeksi äidilleen.

Keskustelu eteni, kun eräs yhden lapsen vanhempi kertoi, että hän vielä haluaisi lisää lapsia mutta puoliso ei. Nyt oli minun vuoroni hämmästyä.

– Sinäkö haluat lisää lapsia?

En tietenkään kysynyt ääneen, koska ei niin saa sanoa. Ihmettelin vain, sillä ikinä en ollut kuullut kyseisen tyypin puhuvan mitään positiivista lapsen hoitamisesta tai perhe-elämästä. Luulin hänen pitävän lastaan lähinnä elämää rajoittavana taakkana.

Tarinan opetus: Asiat eivät aina ole siten, miltä ulospäin vaikuttaa. Se, mitä muille viestimme, ei ole välttämättä koko totuus.

 

Kuka vastustaa tasa-arvoa?

Yle uutisoi tänään lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan olevan huolissaan lasten epätasa-arvoisesta asemasta Suomessa. Uutisen alussa sanotaan, että ”- – Kurttilan mielestä jokaiselle Suomessa asuvalle lapselle pitää luoda yhdenvertaisesti mahdollisuudet hyvään elämään”. Onko se todellakin mielipidekysymys?

Lapsiasiavaltuutettu nostaa Ylen jutussa esiin päivähoito-oikeuden rajaamisen sekä varhaiskasvatuksen sattumanvaraisen laadun esimerkeiksi sellaisista epäkohdista, joissa lapset joutuvat keskenään epätasa-arvoiseen asemaan. Riippuu ihan kunnasta, miten päivähoito on järjestetty. Enää ei siis voi sanoa, että on lottovoitto syntyä Suomeen vaan täytyy erikseen listata kunnat, joissa homma toimii niin kuin pitäisi.

Tällä hetkellä eduskunnassa keskustellaan entistä tasa-arvoisemman äitiyslain puolesta. Tuntuu erikoiselta, että tästäkin asiasta joku voi olla eri mieltä. Äitiyslain päivittäminen kun ei ole keneltäkään pois vaan päinvastoin se säästäisi yhteiskunnan resursseja sekä lisäisi lapsen oikeuksien tasa-arvoista toteutumista. (Jos et tiedä, mistä on kyse, lue täältä.)

Tuntuu niin kummalliselta, että tasa-arvokysymyksissä jollain on pokkaa sanoa, että ei se oikein käy. Kenen mielestä tasa-arvo ei ole tavoiteltavaa, varsinkin jos se voidaan saavuttaa huonontamatta kenenkään jo olemassa olevia oikeuksia?

soap-bubbles-2436210_1920.jpg

Tasa-arvon tavoittelussa ei ole kyse siitä, että jonkun saippuakupla puhkaistaan toisen kustannuksella, vaan siitä, että kaikki kuplat saisivat kuplia saman arvoisina.

Kuva: Pixabay

Onko tulevaisuuden eläkeikä 75 vai 175?

Äitini oli 26 ja isäni 29-vuotias, kun minä synnyin. Nyt he ovat siis kuusikymppisiä. Vanhempieni eron jälkeen isäni avioitui itseään nuoremman naisen kanssa ja sai viisikymppisenä kaksi lasta, jotka ovat nyt kouluikäisiä. Kun veljeni syntyivät, asuin jo muualla ja opiskelin yliopistossa. Kävin totta kai vauvoja katsomassa, pidin sylissä ja leikin heidän kanssaan, mutta 20 vuotta on aika suuri ikäero. En koe samanlaista sisaruutta pikkuveljieni kanssa kuin koen minua neljä vuotta vanhemman siskoni kanssa, jonka kanssa kasvoin. Olen heille enemmän täti kuin sisko: samaa perhettä mutta eri sukupolvea.

Mieheni perheessä taas on saatu lapset nuorena. Mieheni mummon hautajaisissa surtiin neljässä polvessa, eikä mummo ollut ehtinyt täyttää yhdeksääkymmentä. Kälyni tuli isoäidiksi 4-kymppisenä. Sen ikäisenä moni saa vasta omia lapsia.

Onko hyvä tehdä lapset nuorena vai vanhana? Se on jokaisen oma asia; ihmisen elämä kulkee yksilöllistä uraansa, ja sama kaava ei sovi kaikille. Sanotaan, että vanhat vanhemmat eivät jaksa samalla tavalla valvoa ja leikkiä lastensa kanssa kuin nuoret vanhemmat. Toisaalta heillä voi olla enemmän viisautta ja malttia sekä taloudellista turvaa kuin parikymppisillä. Jokainen perhe on erilainen ja toivottavasti omalla tavallaan vahva ja hyvä.

Harva ajattelee lasten saamista lapsen näkökulmasta. Tajuan kyllä, ettei elämää voi ennustaa; mutta ihmisen elinkaaressa todennäköisesti tapahtuu tiettyjä asioita tiettyihin aikoihin. Esimerkiksi ihmisen hedelmällisyys on huipussaan keskimäärin 25–30-vuotiaana, ja vanhuusvuodet ajoittuvat elämän loppupäähän, 75.–85. ikävuosien tienoille.

Eräs ikätoverini ja ystäväni puhui omien vanhempiensa vanhenemisesta äänessään surua ja huolta. Vanhemmat ovat nyt seitsemänkymppisiä. Ystäväni sanoi: ”Kun on vanhat vanhemmat, tulee heidän vanhenemisensa itselle liian aikaisin.” Toinen ystäväni totesi kerran omia lisääntymissuunnitelmiaan ääneen kelaillessaan, että mitä myöhemmäksi lapsentekoa lykkää, sitä vähemmän aikaa lapsella on äiti ja isä.

Eliniänodote on kasvanut roimasti viime vuosikymmenten aikana, mutta se johtuu enemmän lapsikuolleisuuden radikaalista vähenemisestä kuin siitä, että ihmisen maksimielinikä olisi merkittävästi pidentynyt. Tosin tämän artikkelin mukaan jotkut tiedemiehet ovat sitä mieltä, että pian ihmisellä voi olla ainakin teoreettiset mahdollisuudet elää jopa satoja vuosia. Jos kohta ihmiset elävätkin vaikkapa 200-vuotiaiksi, mitä tapahtuu elinkaarelle? Ovatko 100-vuotiaat tulevaisuuden keski-ikäisiä?

Gallen_akkajakissa.jpg

Tulevaisuuden ihmiset eivät ehkä näekään tässä taulussa vanhaa akkaa vaan teiniäidin.

Kuva: Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Akka ja kissa (1885)

 

Äidin ja lapsettoman dialogi – mistä sen tietää, että haluaa lapsia?

Me, Henna (Hennan mutsiblogi) ja Lapseton Kasvattaja (En halua lapsia) olemme olleet ystäviä lukioajoista. Molempien intohimona on kirjoittaminen ja kirjoitamme molemmat tahoillamme blogeja aika erilaisista lähtökohdista – Henna 2-vuotiaan lapsen äitinä ja nimimerkki Lapseton Kasvattaja vapaaehtoisesti lapsettomana. Päätimme kokeilla dialogipostauksen tekoa aiheesta: miten tietää, haluaako äidiksi? Keskustelu rönsyili niin, että jatkoa dialogille saattaa olla luvassa.

WhatsApp Image 2018-02-04 at 20.53.46.jpeg

LAPSETON KASVATTAJA:

Ihanaa, että ehdotit dialogia, koska mielessäni on jo pitkään ollut kysymys, johon en kertakaikkiaan pysty itse vastaamaan: Mistä sen tietää, että haluaa lapsia?

Oletko aina tiennyt haluavasi lapsia? Vai tuliko ajatus kenties miehesi tavattuasi? Minähän olin aikeissa teini-ikäisenä silloisen poikaystäväni kanssa perustaa perheen, koska ajattelin, että meille tulisi ihania vauvoja. Mutta sitten aikuistuin vähän ja tajusin, että hän on ihan väärä kumppani minulle.

Sen jälkeen lisääntyminen ei ole ollut mielessä oikeastaan ollenkaan. Nykyisen kumppanini tavatessani olin jo aika varma siitä, etten lapsia halua, ja suhteemme edetessä ajatus lapsettomuudesta on vain vahvistunut.

Oletko sä aina ajatellut, että sinusta joskus tulee äiti?

HENNA:

En ole aina halunnut äidiksi, luulisin.

Parikymppisenä ajattelin tosi pitkään, että lapset ovat asia, jota mietin sitten jos/kun se tulee ajankohtaiseksi. Ja pitkäänhän mun ei tarvinnut asiaa miettiä, koska aloin seurustella vakavasti vasta 26-vuotiaana nykyisen mieheni kanssa. Sitä edeltäneeltä ajalta en kyllä muista, että olisin koskaan haikaillut lapsien perään.

Ja kyllä sitä lapsiasiaa sitten alkoi miettimään, kun se tuli ajankohtaiseksi eli kun suhde eteni.

Minkäänlaista vauvakuumetta en voi kyllä sanoa tunteneeni koskaan, mutta täytettyäni 30 vuotta asia alkoi kuitenkin jollain tavalla kypsyä mielessä. Jonkinlainen rajapyykki se minulle oli ja sitten ajatus lapsesta alkoikin tuntui oikealta.

Lopulta Arvon odotusta edeltänyt aika ja tapahtumat puristivat minusta esiin sen, että kyllähän minä tätä haluan. Haluan olla raskaana, haluan olla äiti, haluan lapsen. Onneksi niin sitten kävikin.

Siksi sanoinkin, että luulisin etten ole aina halunnut äidiksi sen takia, että voi olla että olen aina halunnut, mutten tiennyt sitä vaan aiemmin. Koska käytännössä olin vältellyt asiaa ajattelemasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Muistan, että kun ensimmäiset ystäväporukastamme tulivat raskaaksi, olin aika järkyttynyt. Tunsin oloni petetyksi. En ollut tajunnut, että mun tyttökavereista voisi ”yhtäkkiä” tulla äitejä. Että te ette pysykään aina pelkästään ”tyttöinä” ja että meidän porukan dynamiikka muuttuu.

Silloin ensimmäisen kerran tajusin, että vaikka minä en halua lapsia, joku muu voi haluta. Pikkuhiljaa olen totutellut ajatukseen. Ja tajunnut kuinka hölmö, naiivi ja itsekeskeinen ihminen olin.

HENNA:

Minulla oli samantyyppisiä ajatuksia silloin porukkamme ensimmäisistä raskausuutisista, en oikein ymmärtänyt, miksi ihmiset yhtäkkiä halusivat lapsia. Niin nuorena! Joo, olimmehan me jo lähemmäs kolmekymppisiä kun näitä uutisia alkoi tulla. Heh.

Muistan, etten myöskään osannut joskus aikoinaan ottaa kovin vakavasti, kun eräs ystäväni kertoi vaikeuksistaan tulla raskaaksi. Jotenkin se ei mahtunut ajatusmaailmaani, että joku voisi haluta lasta niin kovasti.

Ymmärränkin kyllä tosi hyvin sun ajatukset  ja minua puolestani kiinnostaa, että miten sinä tiedät sen, ettet koskaan halua lapsia? Oletteko puhuneet siitä paljon vai onko joku muu asia vahvistanut ajatusta? Entä mietitkö koskaan, että mitä jos sitten joskus myöhemmin haluaakin?

LAPSETON KASVATTAJA:

Minulla vaan on ollut vahva sisäinen tunne siitä. Kun mietin kaikkea, mitä äitiyteen liittyy: raskaana oleminen, synnytys, vauvan hoitaminen ja lapsesta ikuisesti vastuussa oleminen, en keksi mitään kauheampaa.

Olemme puhuneet asiasta tosi paljon mieheni kanssa. Ilmoitin jo suhteemme alussa aika jyrkästi, että minä en lapsia halua. Hänkään ei halunnut mutta ei myös ehkä heti uskonut minua, koska olin sen verran nuorempi ja ”aina jossain vaiheessa se biologinen kello alkaa tikittää”.

Ollaanko mietitty, että mitä jos myöhemmin kaduttaa? Totta kai. Olen kuitenkin pohtinut tätä asiaa niin paljon, että en usko sen enää muuksi muuttuvan. Parempi olla tekemättä lapsia ja katua sitä kuin tehdä lapsia ja sitten katua.

Kysyit vielä, onko jokin ulkopuolinen asia vahvistanut ajatusta. Joka kerta, kun näen väsyneitä vanhempia, jotka eivät jaksa kasvattaa lapsiaan johdonmukaisesti, oma päätös saa vahvistuksen. En halua olla yksi heistä; en haluaisi sitä roolia itselleni enkä haluaisi pilata kenenkään toisen ihmisen (lapsen) elämää.

HENNA:

Tuo on kyllä todella hyvä pointti, että kun asia on tarpeeksi hyvin mietitty, perusteltu ja pureskeltu, niin voi kokea tehneensä juuri tähän hetkeen parhaan mahdollisen päätöksen.

Sitä, että katuuko jotain, mitä tahansa, myöhemmin, ei voi tietenkään koskaan tietää, mutta todennäköisempää on varmasti katua jotain sellaista, mitä ei ehkä ole miettinyt tarpeeksi alunperinkään.

Ja sama tietysti myös toiseen suuntaan, hyvähän se olisi, että lapsikin olisi mietitty, perusteltu ja pureskeltu. Välillä vaan ehkä tuntuu, että ihmiset tekevät näitä päätöksiä vähän turhankin kevyin perustein. Ehkä enemmän nuorempana – niin kuin sanoit, että olisit saattanut nuoruuden rakkauden, jälkeenpäin ajateltuna ihan väärän kumppanin kanssa, hankkia niitä “söpöjä vauvoja”.

Sillä vaikka itse mietin asiaa paljonkin etukäteen, oli äitiys ja lapsen saaminen silti todella erilaista kuin kuvittelin.

Toisaalta sinulla eikä minulla ole kokemusta siitä, millaista on olla aina halunnut äidiksi. Ehkä se on nuorempanakin vaan niin selvä asia, että lasten hankkiminen on siksi luonnollinen päätös. Tarvitsisimme vielä sellaisenkin äänen tähän keskusteluun!

Ymmärrän muuten hyvin, että väsyneiden vanhempien katsominen voi vahvistaa päätöstä lapsettomuudesta. Siihen on tullut oman lapsen myötä sellainen I feel you, ihan varmasti parhaas teet -ulottuvuus.

Plus että minulle on tässä parin vuoden aikana kyllä kirkastunut ajatus siitä, että elämällä ihan tavallista, välillä väsynyttäkin elämää, ei lapsia saa pilalle. Ei se tietenkään tarkoita, ettei tarvitsisi yrittää, mutta ihmisiä me kaikki ollaan ja ihminen minun lapsenikin vain on.

LAPSETON KASVATTAJA:  

Ehdottomasti olen samaa mieltä siitä, ettei lapsia saa piloille vaikka touhu olisi joskus väsynyttäkin. Tärkeintä kai on vakaa perusta. Vaikka vanhemmat olisivat joskus väsyneitä ja ärtyneitä, se ei haittaa, jos lapsi voi luottaa, että häntä kaikesta huolimatta aina rakastetaan.

Olen myös miettinyt ihan tuota samaa nuorista äideistä. Ehkä he ovat aina tienneet haluavansa lapsia ja ovat henkisesti kypsempiä kuin miltä ulkopuolisen silmiin näyttää. Sitäkin tässä on tullut aika paljon kelailtua, että ei ikinä pitäisi olettaa muista ihmisistä mitään.

Halusiko Myrskyluodon Maija lapsia?

Luin hiljattain Myrskyluodon Maijasta kertovan romaanisarjan. Anni Blomqvistin kirjoittamat viisi teosta julkaistiin viime vuonna näyttävänä yhteisniteenä, jonka poimin kansikuvan houkuttelemana mukaani kirjakaupasta syksyllä. Kirjasarja kertoo 1800-luvulla Ahvenanmaan saaristossa elävästä Maijasta, joka naitetaan kalastajan vaimoksi. Nuoripari rakentaa talonsa ja asettuu elämään autiolle Myrskyluodolle. Lapsia siunaantuu tasaiseen tahtiin, koska mitään ehkäisykeinoja ei tietenkään ollut.

Blomqvistin kerronta on minun makuuni aika verkkaista, mutta toisaalta kerronnan hitaus heijastaa hyvin Maijan ajatuksia, jonka näkökulmasta tapahtumat kuvataan. Hitaasti etenevä juoni antoi minulle lukijana myös konkreettisen kuvan siitä, miten Maijan ja Jannen on jatkuvasti tehtävä uutterasti töitä sen eteen, että perhe pystyisi elämään luodolla. Joka päivä toistuvat samat askareet, jotka on hoidettava huolella alusta loppuun asti. On kerättävä polttopuita, jotta saadaan mökki pysymään lämpimänä, kalastettava ja säilöttävä kalat sekä hoidettava lehmät ja lampaat, jottei kuolla nälkään.

Elämä meren ja sään armoilla on todella karua ja kovaa. Kaikki tehdään itse; mikään ei tule valmiina. Kun lapset tarvitsevat uusia vaatteita, ensin täytyy keriä lammas ja kehrätystä langasta kutoa kangas. Sen jälkeen kankaasta voi ommella vaatteita – käsin tietysti. Kun Maija ja hänen miehensä Janne lähtevät hankkimaan perheelle ruokaa eli kalastamaan, vauvat ja taaperot jätetään keskenään tupaan. Maija pistää mökin oven ulkopuolelta säppiin ja toivoo, että lapset löytyvät hengissä vielä muutaman tunnin päästä, kun vanhemmat palaavat verkoilta. Yksi lapsista hukkuukin mereen, koska kellään ei ole aikaa jatkuvasti valvoa heidän touhujaan. On keskityttävä isoon kuvaan, jotta edes suurin osa porukasta säilyisi elossa.

Myrskyluotolaisten elämästä lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, miten helppoa meillä nykypäivänä onkaan. Asiat, joista vaikkapa oppilaani ja kollegani koulussa valittavat, ovat kuin silakan kakkaa niihin ongelmiin verrattuna, joista Myrskyluodon Maijan oli selviydyttävä. Maija ei valittaisi, jos netti pätkisi, pädistä olisi loppunut akku tai jos pitäisi lauantaina korjata kokeita. Hän ei valita edes silloin, kun talo palaa tai kun Janne ei kerran palaakaan kalareissulta. Ei Maijalla ole aikaa purnata, sillä uusi mökki on rakennettava ennen talventuloa ja leskeksi jäätyään hänen on tehtävä kahden aikuisen työt yksin – tai muuten kaikki kuolevat.

Teos sai minut monesti melkein haukkomaan henkeäni; eläydyin Maijan elämään ja kohtaloon jostain syystä niin vahvasti. Sitäkin totta kai mietin, olisiko Maijalla ja Jannella ollut vähän helpompaa elellä luodolla kahdestaan, ilman lapsia. Vaikka synnyttäminen ja lasten kasvatus Myrskyluodon olosuhteissa asettaa omat haasteensa, Maija kuitenkin haluaa lapsia, koska niistä on hänelle seuraa; elämä saaristossa muista eristyksissä on muuten niin yksinäistä.

Myrskyluodon Maija.jpg

Jos Maija eläisi nykypäivänä, hän voisi huoletta muuttaa Jannen kanssa kahdestaan Myrskyluodolle downshiftaamaan. Satelliittiyhteyksien ansiosta netti toimisi, ja Maija saisi rauhassa snäpätä, blogata ja postata selfieitä Instaan aina kun kalastamiselta ja lampaiden ruokkimiselta ehtisi, eikä koskaan tarvitsisi tuntea olevansa yksin, vaikkei olisikaan lapsia. #myrskyluoto #finnishgirl #enhalualapsia

Kuva: Pixabay

 

 

Tiedätkö sinä, mitä elämältäsi haluat? Tietääkö presidenttikään?

Minä mietin lähes päivittäin, mitä elämältäni haluan ja mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Luulin sen olevan ihan normaalia, mutta ilmeisesti unelmointi ja itsetutkiskelu eivät kuulukaan ihan kaikkien päivittäiseen rutiiniin. Havahduin tähän luettuani Hesarin kolumnin, jossa pohditaan, kuinka helposti ihminen vain ryhtyy tallaamaan sitä tavallisinta polkua sen sijaan, että pysähtyisi miettimään, mitä itse oikeasti elämältään haluaa. Monet vain etenevät urallaan miettimättä, haluavatko tehdä juuri sitä työtä, ja perustavat perheen, koska niin kuuluu tehdä.

Kolumnisti kertoo törmänneensä naisiin, jotka vasta perhevapaalla ymmärtävät esittää itselleen kysymyksen: Mitä minä haluan elämältäni? Moni kuulemma vaihtaa alaa tai tekee muita isoja suunnanmuutoksia siinä vaiheessa – hyvä niin. Jos ei ole tyytyväinen elämäänsä, asialle on tehtävä jotain.

Näin vaalipäivänä en voi olla lähtemättä ajatusleikkiin: Entä jos jostain 1970-luvulta saakka ruuhkavuosia elänyt Sauli Niinistö pitää vaikka tänä keväänä perhevapaata ja vihdoinkin, saadessaan mahdollisuuden pysähtyä miettimään elämäänsä, tajuaakin tehneensä kaiken vain niin kuin muut ovat odottaneet hänen tekevän? Näin tuskin käy – Niinistö tuskin pitää isyyslomaa ja uskoisin, että hän on pohdiskellut elämänvalintojaan jo tätä ennen.

Kolumnin lopussa kirjoittaja tulee asian ytimeen: Jos on itse valinnut uran, perheen ja harrastukset, onko varaa valittaa ruuhkavuosista? Työpaikkaa tai jopa alaa voi aina vaihtaa (ainakin teoriassa). Harrastuksista voi luopua, jos ne kuormittavat liikaa. Mutta entä jos perhevapaalla ollessaan tajuaa, ettei olisikaan halunnut lapsia?

har du visor min vän.jpgNämä ajatuksia herättävät säkeet ovat Bengt Ahlforsin laulusta Har du visor min vän.