Kuka perii lapsettoman ihmisen?

Emme ole puolisoni kanssa naimisissa mutta meillä on yhteistä omaisuutta. Jos kuolen ennen miestäni, haluan hänen saavan minun osuuteni yhteisestä asunnostamme. Olemme yhdessä ostaneet, remontoineet ja sisustaneet sen yhteiseksi kodiksemme. Koska meillä kummallakaan ei ole rintaperillisiä, ensimmäinen laillisessa perimisjärjestyksessä on oma äiti. Tuntuisi kuitenkin oudolta, jos toinen meistä joutuisi maksamaan toisen äidille puolet asunnon arvosta saadakseen pitää kotinsa toisen kuoltua.

Koska elämästä ei koskaan tiedä, päätimme laatia testamentit varmistaaksemme toistemme selustan. Asunnon kohtalo oli selkeä, mutta keskustelimme pitkään siitä, mitä lopulle omaisuudelle sitten tapahtuu, kun kuolemme. Vaihtoehtoja on useita: perisimmekö toisemme kokonaan, antaisimmeko muun omaisuuden mennä lainmukaisen perimisjärjestyksen mukaan seuraavalle, testamenttaisimmeko rahat hyväntekeväisyyteen vai jättäisimmekö perintöä esimerkiksi kummilapsille?

Olin pitkään hyväntekeväisyysjärjestön kannalla, mutta lopulta tein testamentin sisareni lasten hyväksi. Kukin heistä saa yhtä suuren osuuden. Minusta tuntuu mukavalta ajatukselta, että kuoltuani siskonlapset saavat pienen tervehdyksen tädiltä. Mistään suurista summista tässä ei todellakaan ole kyse.

Lähiomaisen kuolema aiheuttaa voimakkaita tunteita, ja varmaan siitä johtuen moni pesänselvitys äityy riitaisaksi. Olen nähnyt omassa lähipiirissäni varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka perinnön jakaminen voi aiheuttaa riitaa ja katkeruutta. Testamentin tekemällä pyrin siihen, että minun läheisteni ei tarvitsisi riidellä mistään kuoltuani.

technology-3200401_1920.jpg

Testamentti kannattaa teettää asianajajalla, joka osaa laatia siitä pätevän ja yksiselitteisen. Minun ammattiliittoni tarjoaa jäsenetuna ilmaiseksi lakineuvontaa, johon kuuluu myös testamentin laatiminen. Liiton lakimies laati testamentin ilmaiseksi myös puolisolleni, joka kuuluu eri liittoon, sillä minä olen hänen testamenttinsa edunsaaja.

Kuva: Pixabay

 

Asioilla on tapana järjestyä

Parikymppinen mies pysäytti minut ja mieheni kadulla yhtenä iltana pyytäen muutamaa kolikkoa ruokaan. Saimme kuulla tarinan: Nuorukainen oli lähtenyt pari vuotta sitten Fuengirolaan puhelinmyyjäksi. Työ oli hauskaa, palkkaa tuli riittävästi; oli asunto ja tyttöystävä, jonka kanssa hankittiin yhteinen koira. Sitten toinen firma tarjosi parempaa palkkaa – kuka hullu ei vaihtaisi?

Kolmen kuukauden päästä mies sai kuitenkin huomata olevansa tilanteessa, jossa palkat olivat jääneet saamatta, työnantaja laittanut lapun luukulle ja vuokraisännän kärsivällisyys loppunut. Jossain vaiheessa kavereiden nurkissa bunkkaaminenkaan ei enää käynyt päinsä. Rannalla nukkuessa oli varastettu passi. Ilman rahaa ja passia ei voi matkustaa takaisin Suomeen.

Kadulta oli löytynyt ilmeisesti uusia kavereita. Nuorukainen oli rähjäinen, likainen ja sekavan oloinen – ja todella kohtelias meitä puhutellessaan. Hänen tarinaansa kuunnellessa tuli sellainen olo, että siellä jossain ehkä piili totuuden siemen. (Vähän vaikutti myös siltä kuin tyyppi ei olisi tosissaan yrittänytkään selvittää mahdollisuuksia palata kotiin.)

Emme antaneet rahaa, vaan mieheni lähti väliaikaisen vuokraemännän luo maksamaan kahden yön vuokran, jotta koditon suomalainen pääsisi suihkuun ja nukkumaan. Seuraavana iltana näimme tyypin kadulla leiriytyneenä; hän olikin pyytänyt mieheni antamat rahat meidän lähdettyämme emännältä käteen ja ”maksanut velkansa kaverille”. Hukkaan siis meni se kymppi.

Kysyin, eikö miehellä ole ketään, joka voisi auttaa Suomesta käsin asioiden järjestelemisessä. Kuulemma ei. Äitiä oli lakannut kiinnostamasta jo ajat sitten, kun vanhemmat olivat eronneet. Äiti oli löytänyt uuden miehen, mennyt naimisiin, saanut uusia lapsia ja kiinnostunut vain niiden hoitamisesta. Isä oli häipynyt kokonaan. Emme voi tietenkään tietää totuutta, koska kuulimme vain yhden osapuolen näkemyksen. Voihan olla, että äiti on lähettänyt rahaa ja yrittänyt auttaa, mutta poika on tuhlannut kaiken huumeisiin ja kieltäytynyt tulemasta kotiin. Oli mitenpäin tahansa, tulin surulliseksi, kun asiaa mietin.

Tällä tarinalla ei taida olla opetusta. ”Asioilla on kaksi puolta” voisi olla yksi vaihtoehto. Tuosta kohtaamisestamme on jo yli kaksi kuukautta. Muutama viikko sen jälkeen mieheni oli törmännyt kaveriin uudestaan, ja tämä oli kertonut SPR:n luvanneen auttaa Suomeen pääsyssä. Sen jälkeen en ole häntä täällä nähnyt, joten toivon, että tarinan opetus olisi ”Asioilla on tapana järjestyä”.

hiekkalinna.jpg

Hiekkalinna murenee helposti.

Tää on mun käsissä nyt

*Arvostelukappale*

Sain juuri luettua loppuun Marjo Niemen Runeberg-palkitun romaanin Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017). Se oli lukukokemuksena ahdistava. Puhekielinen tajunnanvirtamonologi vyöryy päälle yhtä väkivaltaisena kuin minäkertojan lapsuusmuistot. Päähenkilö Mona on jäänyt vaille äidin huomiota, syliä ja kosketusta. Kaiken muun äiti on lapselleen antanut, mutta ei sitä tärkeintä.

Kuin sattumalta samaan aikaan kirjaa lukiessani Yle julkaisi uutisen tekemästään selvityksestä, jossa kyseltiin ihmisten mielipiteitä lasten kurittamisesta. Laki sanoo, että toista ihmistä ei saa pahoinpidellä, ei edes omaa lastaan. (Aikaisempi blogikirjoitukseni samasta aiheesta täällä.) On käsittämätöntä, että silti joidenkin vanhempien mielestä lapsen ruumiillinen kurittaminen on sallittua.

Ruumiillisen kurituksen eli fyysisen väkivallan lisäksi myös henkinen väkivalta on kiellettyä. Henkistä väkivaltaa on esimerkiksi lapselle huutaminen, lapsen huomiotta jättäminen ja vähättely. Tästä juuri on kyse Niemen romaanissa.

Lapsen henkistä kurittamista on todella vaikea todentaa, mutta se jättää yhtä syvät arvet kuin lyöminen. Opitusta mallista voi myös olla vaikea päästä eroon omien lasten kohdalla. Kaikkien menetysten äidissä todetaan: ”Koska aikusilla on aikusten ongelmat joista ne ei pääse irti, niillä on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, eikä niitä aikusten ongelmia kukaan lapselle avaa, mut ne kaikki kasvaa lapseen.”

Kävin kiinnostavan ja järkyttävän keskustelun aiheesta pari vuotta sitten oman isäni kanssa. En enää muista, miten koko keskustelu sai alkunsa, mutta lopulta riitelimme siitä, saako väkivaltaan vastata väkivallalla. Isäni mielestä takaisin lyöminen on sallittua, minun mielestäni ei. Tajuan kyllä olevani idealisti, mutta minun on jo työnikin puolesta pakko uskoa, että väkivalta ei lopu väkivallalla. Isäni on toista mieltä.

Kinastelumme ei johtanut mihinkään, kumpikaan ei ollut valmis luopumaan omasta näkökannastaan. Sitten isäni kysyi: ”Miten sinusta on voinut tulla tuollainen?” Hyvä kysymys. Ilmeisesti aiheutin pettymyksen isälleni vastustamalla väkivaltaa. Väitän, että kamalampiakin lapsia on olemassa, mutta ristinsä kullakin.

Minkälainen minusta sitten on tullut? Kasvattaja, joka yrittää koulussa joka päivä selittää oppilaille, että toisia pitää kohdella kauniisti. Jos joku kiusaa tai lyö, asia pitää selvittää muuten kuin nyrkeillä. Oli aika järisyttävää tajuta, että oma isäni kuuluu niihin huoltajiin, jotka vetävät mattoa altani jatkuvasti. Kaikkien menetysten äiti on, kuten sanoin, hengästyttävän ahdistava kirja. Onneksi sentään ihan lopussa tulee pieni lohdun pilkahdus. Päähenkilön viimeiset sanat romaanissa voisivat olla yhtä hyvin omiani: ”Tää on mun käsissä nyt.”

:mun käsissäni.jpg 

Katkaisenko vai annanko kukkia?

 

Ylen jutussa kirjoitetaan myös tilanteista, joissa lasta satutetaan fyysisesti, jotta hän ei satuttaisi itseään tai muita. Siinä yhteydessä sivutaan koulua ja opettajan voimankäyttöoikeuksia. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin toisessa postauksessa.

 

 

 

Onko tulevaisuuden eläkeikä 75 vai 175?

Äitini oli 26 ja isäni 29-vuotias, kun minä synnyin. Nyt he ovat siis kuusikymppisiä. Vanhempieni eron jälkeen isäni avioitui itseään nuoremman naisen kanssa ja sai viisikymppisenä kaksi lasta, jotka ovat nyt kouluikäisiä. Kun veljeni syntyivät, asuin jo muualla ja opiskelin yliopistossa. Kävin totta kai vauvoja katsomassa, pidin sylissä ja leikin heidän kanssaan, mutta 20 vuotta on aika suuri ikäero. En koe samanlaista sisaruutta pikkuveljieni kanssa kuin koen minua neljä vuotta vanhemman siskoni kanssa, jonka kanssa kasvoin. Olen heille enemmän täti kuin sisko: samaa perhettä mutta eri sukupolvea.

Mieheni perheessä taas on saatu lapset nuorena. Mieheni mummon hautajaisissa surtiin neljässä polvessa, eikä mummo ollut ehtinyt täyttää yhdeksääkymmentä. Kälyni tuli isoäidiksi 4-kymppisenä. Sen ikäisenä moni saa vasta omia lapsia.

Onko hyvä tehdä lapset nuorena vai vanhana? Se on jokaisen oma asia; ihmisen elämä kulkee yksilöllistä uraansa, ja sama kaava ei sovi kaikille. Sanotaan, että vanhat vanhemmat eivät jaksa samalla tavalla valvoa ja leikkiä lastensa kanssa kuin nuoret vanhemmat. Toisaalta heillä voi olla enemmän viisautta ja malttia sekä taloudellista turvaa kuin parikymppisillä. Jokainen perhe on erilainen ja toivottavasti omalla tavallaan vahva ja hyvä.

Harva ajattelee lasten saamista lapsen näkökulmasta. Tajuan kyllä, ettei elämää voi ennustaa; mutta ihmisen elinkaaressa todennäköisesti tapahtuu tiettyjä asioita tiettyihin aikoihin. Esimerkiksi ihmisen hedelmällisyys on huipussaan keskimäärin 25–30-vuotiaana, ja vanhuusvuodet ajoittuvat elämän loppupäähän, 75.–85. ikävuosien tienoille.

Eräs ikätoverini ja ystäväni puhui omien vanhempiensa vanhenemisesta äänessään surua ja huolta. Vanhemmat ovat nyt seitsemänkymppisiä. Ystäväni sanoi: ”Kun on vanhat vanhemmat, tulee heidän vanhenemisensa itselle liian aikaisin.” Toinen ystäväni totesi kerran omia lisääntymissuunnitelmiaan ääneen kelaillessaan, että mitä myöhemmäksi lapsentekoa lykkää, sitä vähemmän aikaa lapsella on äiti ja isä.

Eliniänodote on kasvanut roimasti viime vuosikymmenten aikana, mutta se johtuu enemmän lapsikuolleisuuden radikaalista vähenemisestä kuin siitä, että ihmisen maksimielinikä olisi merkittävästi pidentynyt. Tosin tämän artikkelin mukaan jotkut tiedemiehet ovat sitä mieltä, että pian ihmisellä voi olla ainakin teoreettiset mahdollisuudet elää jopa satoja vuosia. Jos kohta ihmiset elävätkin vaikkapa 200-vuotiaiksi, mitä tapahtuu elinkaarelle? Ovatko 100-vuotiaat tulevaisuuden keski-ikäisiä?

Gallen_akkajakissa.jpg

Tulevaisuuden ihmiset eivät ehkä näekään tässä taulussa vanhaa akkaa vaan teiniäidin.

Kuva: Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Akka ja kissa (1885)

 

Syntymäpäivä, vuoden pimein päivä

Tänään on syntymäpäiväni. Tänään on myös talvipäivänseisaus, vuoden pimein päivä. Minulle syntymäpäivän juhliminen ei ole tärkeää. Tiedostan olevani olemassa joka päivä muutenkin.

Äitini muistelee mielellään syntymäpäivääni ja usein muutenkin sanoo minulle, kuinka onnellinen hän on siitä, että olen olemassa. Se on mielestäni vähän kornia. Hänhän on itse syyllinen siihen, että elän; hän se minut tänne synnytti. Minulla ei ollut valinnan mahdollisuutta.