”Autisti” on uusi ”homo”

Päivän viimeisen oppitunnin jälkeen luokkaani hiipi aamun draamatunneilla ollut ysiluokkalainen. Hän kysyi, olisiko minulla hetki aikaa jutella, ja laittoi oven kiinni perässään saatuaan minulta myöntävän vastauksen. Jotain oli selvästi sattunut; oppilas näytti olevan hermostunut.

”Mä vaan halusin pyytää anteeksi sitä, että aamulla näytelmäharjoituksissa sanoin Hannaa autistiks, kun se ei muistanut vuorosanoja.” Oppilas kertoi kuulleensa tunnin jälkeen joltain, että minun veljeni on autisti. Hänelle oli tullut paha mieli, koska oli lipsauttanut haukkumasanan ajattelemattomuuttaan ja tajuamatta, että se voisi loukata minua.

Nykyteinit käyttävät ”vitun autistia” toisia nimitelläkseen samaan tapaan kuin 1990-luvulla homoteltiin. He eivät välttämättä edes tiedä, mitä autismi on. Aina tilaisuuden tullen olen neutraaliin sävyyn kertonut kaveriaan autistiksi haukkuvalle, että ”autisti” ei ole haukkumasana vaan henkilö, jolla on aivojen neurobiologinen kehityshäiriö.

Noin prosentti suomalaisista sijoittuu autisminkirjolle. Heillä on muista poikkeavalla tavalla kehittynyt keskushermosto. Yksi heistä on minun pikkuveljeni.

autismijuliste.PNG

Pikkuveljeni autismi huomatiin hänen ollessaan päälle neljän vanha. Neuvolassa ei reagoitu mitenkään, vaikka veljeni äiti oli ilmaissut huolensa siitä, ettei nelivuotias lapsi osannut vieläkään puhua. Motoriset taidotkin näyttivät kehittyvän hitaasti. Pikkuveli pääsi lopulta tutkimuksiin, mutta vasta kun hänen äitinsä vaatimalla vaati. Heti kun lievä autismi oli diagnosoitu, veljelleni järjestettiin päiväkodissa asiantuntevaa tukea ja hän pääsi terapiaan, jossa puheen ja motoriikan kehitystä edistettiin.

Veljeni on käynyt koko alakoulun erityiskoulussa, jossa luokkakoot ovat normaalia pienemmät ja joka luokassa on useampi aikuinen. Veljelläni ei ole oppimisvaikeuksia, ja sosiaaliset taidotkin ovat kehittyneet kannustavassa ja rauhallisessa ympäristössä. Autismi ei näy hänestä päällepäin millään tavalla. Erilaisuuden huomaa vain oikeastaan siitä, että veljen kanssa keskustelussa on normaalia verkkaisempi tahti. Ihan kuin hänellä olisi hiukan pidemmät piuhat; viestintä tapahtuu molempiin suuntiin pienellä viiveellä.

Vastoin kuten yleensä kuvitellaan, veljeni ei ole erityisen lahjakas missään. Hän on kyllä musikaalinen ja hyvä kielissä, matikassakin etevä. Mutta hän ei ole mikään Sademies, joka pystyisi opettelemaan ulkoa sanakirjoja tai tekemään uskomattomia päässälaskusuorituksia. Hänellä on hyvä keskittymiskyky ja motivaatiota oppia.

Ensi syksynä pikkuveli siirtyy yläkouluun omaan lähikouluunsa. Se on mahdollista, koska hän on pienestä pitäen saanut asianmukaista tukea niin kotona, päivähoidossa kuin koulussakin. Olen varma, että veli pärjää uudessa koulussa ja tulee saamaan hyvän todistuksen. Ainoa, mistä olen huolissani, on muiden oppilaiden pärjääminen sen asian kanssa, että luokassa on ihan oikea autisti.

Itsestä poikkeavien ihmisten läsnäolo jostain syystä aiheuttaa meissä joskus pelkoa ja epävarmuutta. Usein helpoin tapa peitellä sitä on kiusaaminen ja toisen heikkouksille naureskelu. Kun asiasta on jonkinlainen oma kokemus, epävarmuus erilaisuutta kohtaan hälvenee. Olen melko varma, että oppilaani, joka haukkui koulukaveriaan autistiksi ja kärsi siitä koko päivän kurjaa oloa, oppi siitä kerrasta.

waad.PNG

Tänään vietetään kansainvälistä autismitietoisuuden päivää. Koko tämän viikon ajan ympäri Suomea järjestetään erilaisia tapahtumia ja tempauksia. Itse ajattelin osallistua ainakin ilmaiseen Tunne autismi-verkkokoulutukseen perjantaina. Lisätietoa ohjelmasta löytyy Autismi- ja Aspergerliiton nettisivuilta.

Kuvat: Autismi- ja Aspergerliitto ry

Follow my blog with Bloglovin

Älä anna minkään pysäyttää sinua!

Tällä viikolla Elämyskerhossa jokainen sai keskittyä tunnin ajan itseensä. Pysähdyimme hetkeksi miettimään omia voimavarojamme. Rentouduimme, muistelimme onnistumisen kokemuksia ja askartelimme omat voimavarakortit.

Olen ainakin omasta mielestäni aina ollut hyvä tunnistamaan vahvuuksiani ja voimavarojani. Teen arkenakin asioita, jotka auttavat jaksamaan paremmin. Voimavarakortin askartelu oli silti hauskaa ja hyödyllistä. Tuntui hyvältä loihtia näkyväksi kaikki se, mikä minulle antaa voimaa.

voimavarat.jpg

Omien voimavarojeni top viitonen:

  • koti ja parisuhde, se että kotona minua rakastetaan sellaisena kuin olen
  • kirjoittaminen
  • vapaus
  • luonto, tarkemmin sanottuna aurinko, metsä ja järvi tai meri
  • liikunta, erityisesti uiminen, lenkkeily ja jooga

Vapaus tarkoittaa minulle itsemääräämisoikeutta, omaan tahtiin ja omaan suuntaan kulkemista. Työelämää ja omia uravaihtoehtoja pohtiessani vapaus nousee aina keskeiseksi kysymykseksi. Opettajan työ on hyvin vapaata moneen muuhun työhön verrattuna. Oppitunteja on parikymmentä viikossa, ja muun ajan saan aika vapaasti itse valita, missä ja milloin työtä teen. Opetuspäiviä on vuodessa vain 190 (normityössä 220) plus virkaehtosopimuksen mukaiset kolme koulutuspäivää ja kikyaika. Saan opetussuunnitelman raameissa tehdä oikeastaan mitä haluan omassa luokassani. Mutta silti minusta tuntuu usein siltä, että käteni ovat sidotut ja vielä enemmän siltä, että en pääse toteuttamaan itseäni tarpeeksi koulumaailmassa. Työ vie minulta voimavaroja tällä hetkellä huomattavasti paljon enemmän kuin mitä siitä saan.

Tulimme viettämään pääsiäistä mökille isäni, mieheni ja koiran kanssa. Pääsiäinen on luonnon uudelleen syntymisen juhla, vaikka tänä pääsiäisenä ei siltä näytä. Hanget kimaltavat korkeina ja luonto vielä nukkuu. Joka tapauksessa neljän päivän vapaa, kevätaurinko ja hiljainen metsämökki luovat täydelliset puitteet mietiskelyyn. Miten minä voisin uudistua?

järvi talvella.jpg

”Joskus mökillä, kun katselee järvelle ja sielussa on rauha, se on äärettömän hyvä hetki.”

Menisit ope töihin!

Minua usein neuvotaan hakemaan töitä jostain vähän lähempää, kun valitan pitkää työmatkaani. Minulta on myös kysytty, miksi en mene oman asuinalueeni kouluun töihin. Tai miksen muuta vakituisesti Espanjaan ja mene siellä olevaan suomalaiseen kouluun opettamaan, jos kerran Suomen talvi ahdistaa.

Hei, kiitos vinkeistä! Kunpa se olisikin niin helppoa. Viitisen vuotta sitten vietin yhden lukuvuoden työttömänä. Miksi en voinut vain mennä lähimpään kouluun opettamaan? No, varmaan siksi, että jokaisen aineen opettajaa tarvitaan joka koulussa yksi tai kaksi, ja on aika harvinaista, että viran saanut siitä luopuu ennen eläkkeelle jäämistään. Avoimia työpaikkoja ei vain ole.

Koko lukuvuoden ajan hain monesta eri kaupungista lyhyitäkin sijaisuuksia, mutta saldo jäi laihaksi: Syksyllä minua heti onnisti ja sain kahden viikon pätkän. Tammikuussa tein viikon ja maaliskuussa toisen viikon. Siinä ne. Loput viikot kyttäsin Mollia, lähettelin hakemuksia ristiin rastiin ja vajosin aina yhä syvemmälle masennuksen suohon hylkäyskirjeitä lukiessani. Muistan esimerkiksi, kuinka maaseudulla, tunnin ajomatkan päässä kaupungista, oli kahden viikon sijaisuus auki keskellä kevättä. Laitoin välittömästi hakemuksen rehtorille ja soitin vielä perään. Täytin jokaisen työpaikkailmoituksessa mainitun vaatimuksen ja olin motivoituneempi kuin koskaan. Mutta silloin minulla ei ollut kuin vasta viisi vuotta työkokemusta, ja varmasti joku kokeneempi ajoi ohitseni, sillä minua ei valittu tehtävään.

Nyt olen kartuttanut jo melkein kymmenen vuoden kokemuksen eri kouluasteilta. Olen kouluttautunut työn ohessa jatkuvasti ja hankkinut lisäpätevyyksiä. Minulla on hyvät suositukset; olen aina tehnyt työni kiitettävästi. Pari viikkoa sitten hain taas yhtä paikkaa. Tänään oli viimeinen päivä, jolloin haastattelukutsu olisi voinut tulla. Näköjään jäin ilman. Vaikka tiedän, kuinka toivoton työtilanne on, se silti kirpaisee.

Arno Kotro julkaisi Uudessa Suomessa viime viikolla masentavan mutta tilannetta totuuden mukaisesti kuvaavan kolumnin. Meitä huijattiin opiskeluaikana, kuten Kotro kirjoittaa. 2000-luvun alussa meille vakuutettiin, että suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle saamme valita työpaikkamme. Totuus on toinen. Suuret ikäluokat ovat jo jääneet eläkkeelle, mutta samaa tahtia syntyvyys on laskenut ja kouluja ja virkoja lakkautettu.

20180327_224936-e1522238844905.jpg

Koulu on opettajan työpaikka, mutta kaikille niitä hommia ei riitä. Ihmiset, jotka eivät halua tehdä lapsia, ovat syyllisiä opettajien huonoon työtilanteeseen.

Worst experiencestä work experienceksi

Istuin luksusasuntoni uima-altaalla mangopuun ja palmun katveessa. Aurinko paahtoi ihanasti ihoani. Otin huikan jääkylmästä Carib-olutpullosta, avasin Skypen ja soitin poikaystävälleni. Hän vastasi puheluuni heti ja kysyi: ”No, miten sun eka päivä meni?” Purskahdin itkuun. Ensimmäinen päiväni trinidadilaisessa koulussa oli ollut ihan hirveä.

Olin lähtenyt Allianssin nuorisovaihdon Work Experience Caribia -ohjelman kautta kuukaudeksi Port of Spainiin, Trinidadin ja Tobagon pääkaupunkiin. Tarkoituksena oli tutustua trinidadilaiseen kouluun seuraamalla arkea eräässä yksityiskoulussa, joka noudatti omanlaistaan opetusfilosofiaa. Olin ollut jo kotoa käsin yhteydessä rehtoriin, joka oli kertonut hieman taustatietoja koulusta. Valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan kuuluvien sisältöjen lisäksi oppilaat opiskelevat draamaa, minkä lisäksi heillä on mahdollisuus valita mm. joogaa, viittomakieltä, shakkia ja ylimääräisiä musiikinopintoja. Kaikkea toimintaa ohjaa holistinen oppimiskäsitys, mikä kuulosti minusta erittäin kiehtovalta. Lähdin reissuun suurin odotuksin.

Muutamaa tuntia ennen lentokentälle lähtöäni sain koulun rehtorilta sähköpostin, jossa hän toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi. Kun sitten perille saavuttuani menin koululle, ei vastaanotto ollutkaan niin sydämellinen kuin olin kuvitellut. Portilla univormuun pukeutunut vartija pyysi minulta kulkulupaa. Selitin asiani, ja vartija käski minun odottaa portilla, kunnes hän kävisi selvittämässä tilannetta. Selvittely kesti hyvän tovin, ja jouduin selittämään asian pariin kertaan eri ihmisille. Rehtori ei ollut koululla, eikä kukaan näyttänyt ikinä kuulleenkaan suomalaisesta vierailijasta. Lopulta paikalle saatiin Miss Richardson, joka tiesi tulostani.

Miss Richardson otti tilanteen haltuun ja kutsui minut sisälle. Hän sanoi olevansa rehtoriin yhteydessä ja jättävänsä minut siksi aikaa luokkaan, jossa voisin tehdä oloni mukavaksi ja tutustua oppilaisiin. He alkoivatkin heti kysellä minulta, kuka olen ja mistä tulen, mutta opettaja sanoi, että voisin esitellä itseni kohta, kun kaikki olisivat paikalla. Kun kaikki lapset olivat tulleet, opettaja kertoi olevan aamurutiinien aika. Kansallislaulun laulamisen jälkeen opettaja näytti unohtaneen olemassaoloni ja aloitti oppitunnin. Minä jäin nököttämään tuoliini luokan nurkkaan. Kun joku lapsista käyttäytyi huonosti, opettaja sanoi: ”Sinun täytyy käyttäytyä paremmin. Et kai halua, että ranskalainen vieraamme menee takaisin Ranskaan ja kertoo siellä kaikille, kuinka huonosti käyttäytyviä trinidadilaislapset ovat?”

Tunnin kuluttua Ms. Richardson tuli hakemaan minua viedäkseen minut seuraavaan luokkaan, jossa sama toistui. Astuimme luokasta toiseen. Hän esitteli minut ja kertoi minun tulleen kaukaa Suomesta asti tutustumaan tähän kouluun. Minulle osoitettiin tuoli luokan nurkasta, ja oppitunti jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan opettajista ei pyytänyt minua esittäytymään, ei kysynyt miten olin sinne päätynyt, ei millään tavalla ottanut huomioon, että luokassa on vieras. Lapset sen sijaan kuhisivat ja ihmettelivät, mutta en oikein voinut heidän uteluihinsa vastata, koska silloin olisin häirinnyt opetusta. Päivän aikana minua kierrätettiin kahdeksassa luokkahuoneessa, joista yhdessä minut huomioitiin. Siellä sain muutaman minuutin aikaa esitellä itseni ja vastata oppilaiden kysymyksiin Suomesta. Iltapäivällä sentään tapasin rehtorin ja saimme sovittua vierailuni tavoitteet.

Vietettyäni koululla kaksi viikkoa kollegat alkoivat kysellä, mitä teen vapaa-ajallani. Maanantaina Mrs. Corrington kysyi, olinko käynyt viikonloppuna järjestetyssä musiikkitapahtumassa. Kun sanoin, etten edes tiennyt, että sellainen oli, hän suorastaan närkästyi. Hän ei ymmärtänyt, miten olen voinut olla maassa jo kaksi viikkoa käymättä missään musiikkitapahtumissa, joita kuulemma järjestetään usein. Kun ihmettelin, mistä voin löytää tietoa näistä tapahtumista, hän sanoi jokaisen paikallisen ”vain tietävän” missä ja milloin tapahtuu. Hän sanoi haluavansa jututtaa kavereitani, jotka ovat niin ajattelemattomia etteivät ole tajunneet viedä minua oikeisiin paikkoihin. Olin niin hölmistynyt, etten tajunnut oikaista tilannetta: Eihän minulla ollut siellä kavereita. Samana päivänä Ms. Richardson tuli käytävällä vastaan ja halusi tietää, olenko viihtynyt koulussa. Sitten hän havahtui tiedustelemaan, tarvitsenko apua kouluajan ulkopuolella: tiesinkö, missä ruokakauppa on? Luultavasti olisin kahdessa viikossa jo kuollut nälkään, jos en olisi löytänyt tien toisella puolella sijaitsevaa supermarketia siihen mennessä.

Tiistaina Mrs. Riley kysyi, mitä teen nauttiakseni vapaa-ajasta. En osannut vastata. En nimittäin tehnyt vapaa-ajallani yhtään mitään. Minua oli jyrkästi kielletty poistumasta kotoa iltaisin. Port of Spainissa ei ollut kuulemma turvallista liikkua ulkona auringonlaskun jälkeen, ainakaan jos on yksinäinen vaalea nainen. Töiden jälkeen oli tultava suoraan kotiin, jotta ehti turvaan ennen pimeää, joka saapui kuudelta illalla. Ei puhettakaan, että lähtisi työpäivän päätteeksi shoppailemaan, elokuviin tai ulos syömään. Ensimmäisen viikon ajan se oli ok: olin iltaisin niin väsynyt kaikesta uudesta, että kotona chillailu oli kaikki mitä kaipasin. Asuntoni oli todella hieno ja nautin aamuin illoin oman uima-altaani virkistävästä vaikutuksesta. Mutta kun istuin toista viikkoa yksin himassa ja varsinkin kun tajusin, että en voinut lähteä ulos vaikka haluaisin, alkoi ahdistaa. Tunsin olevani vankilassa – ihan viihtyisässä sellaisessa, mutta kuitenkin.

trinidad.jpg

Mrs. Riley tajusi heti, mistä tuulee, ja lupasi välittömästi korjata tilanteen. Seuraavana päivänä opettajilla oli koulutuspäivä, johon rehtori ei nähnyt tarpeelliseksi kutsua minua. Yllätyin iloisesti, kun Mrs. Riley kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan vierailemaan paikalliseen lukioon. Hän oli menossa viimeistelemään erään lukion draamaryhmälle pitämäänsä työpajaa lasten oikeuksista. Opiskelijat olivat käsikirjoittaneet lapsille suunnatun valistusvideon, jonka kuvauksiin pääsin osalliseksi. Se oli aivan mahtavaa! Työpajan jälkeen palasimme kaupunkiin, teimme sinunkaupat Nadellan kanssa ja kävimme syömässä.

Perjantai-iltana minut vietiin illalliselle ja baarikierrokselle Nadellan kavereiden kanssa. Meillä oli hauskaa! Tutustuin uusiin ihmisiin ja koin vihdoin olevani vapaa kodin kaltereiden takaa. Vierailuni toinen puolisko sai näin aivan uuden käänteen. Ensimmäisten viikkojen yksinäiset itkut ja pettymys pyyhkiytyivät pois yhden ystävällisen ihmisen ansiosta. Nadella ei tietenkään ehtinyt järjestää minulle tekemistä joka ilta, enkä sellaista olisi itsekään jaksanut, mutta kävimme hänen ja hänen lastensa kanssa vielä esimerkiksi taidemuseossa ja rannalla. Ystävystyimme.

Work experiencestäni on nyt jo monta vuotta aikaa, mutta olemme Nadellan kanssa edelleen tekemisissä. Emme ole nähneet reissuni jälkeen, mutta vaihdamme silloin tällöin kuulumisia. Seuraan edelleen ihaillen Nadellan upeaa työtä lastenoikeuksien puolesta taistelijana ja haaveilen, että jonain päivänä keksisin keinon lennättää hänet Suomeen vetämään vastaavia työpajoja minun oppilailleni. Olen ikuisesti kiitollinen Nadellalle siitä, kuinka hän huomioi minut, kaukaisesta maasta tulleen vieraan.

createfuturegood.jpg

Createfuturegood käyttää taidetta välineenä taistelussa lasten oikeuksien puolesta. 

Osallistun tällä kirjoituksella Momondon Open world -kilpailuun. Voit antaa äänesi tästä linkistä: https://www.momondo.fi/content/bloggers-open-world-award?blog_id=1613#!/blog/1613

Pervo-Keke, keittokomeroahdistelija ja minä myös

Yläasteen fysiikan ja kemian opettajanamme oli viisikymppinen mies, jonka nimi oli Pervo-Keke. Hän tiiraili aina tilaisuuden tullen tyttöjen kaula-aukkoja ja farkkupeppuja. Kaikki tiesivät, että tissit ja perse olivat tärkeimmät arviointikriteerit, joten en ikinä edes yrittänyt opiskella fysiikkaa ja kemiaa.

Onneksi Pervo-Keke ei ikinä koskenut. En ole kuullut, että hän olisi koskaan yrittänyt lääppiä ketään. Inhottavaa ja arveluttavaa hänen toimintansa oli silti. Miksi en mennyt kertomaan rehtorille? Koska sain todistukseen hyvän numeron tekemättä mitään. Minulle jäi jopa epäselväksi, mitä eroa on fysiikalla ja kemialla, mutta todistuksessani oli molemmista kasi.

Ei rehtorille kertominen olisi sitä paitsi edes auttanut. Luin Helsingin Sanomissa ja sen Kuukausiliitteessä julkaistut puistattavat jutut turkulaisista musiikinopettajista (kyllä, monikossa, sillä heitä oli kaksi), jotka samoihin aikoihin systemaattisesti käyttivät oppilaita hyväkseen ja kohdistivat heihin seksuaalista väkivaltaa. Molemmista opettajista tehtiin kanteluita, mutta asiaa katsottiin johtoportaan tasolla pitkään läpi sormien. Juttu on niin kuvottava, että sitä on vaikea edes uskoa, mutta totta se on. Molemmat opettajat myöntävät tekonsa.

Ensimmäisessä oikeassa työpaikassani lääppijä oli eläkeikää lähestyvä psykologianlehtori. Hän saattoi seistä yhtäkkiä takanani ja alkaa hieroa hartioitani, kun olin ottamassa kopioita. Hänen bravuurinsa oli ilmestyä keittokomeron oviaukkoon, kun olin yksin ottamassa kahvia, seistä siinä niin ettei ohi päässyt ja tuijottaa rintojani. En ollut ainoa kohde, vaan meitä oli muitakin: kaikki alle nelikymppiset naisopettajat. Ongelma oli ollut yleisesti tiedossa jo pitkään. Siitä puhuttiin useaan otteeseen rehtorille, joka puhutteli kyseistä kollegaa ja kielsi häntä toimimasta sillä tavalla. Arvatkaa, auttoiko.

Ainoa, mikä auttoi, oli asian heittäminen leikiksi. Kun hartioitani alettiin hieroa yllättäen, saatoin sanoa reippaasti ”Kiitos, mutta minulla ei ole hartiat jumissa”, kiemurrella irti ja poistua paikalta. Kun jouduin keittokomeron nurkkaan ahdistetuksi, saatoin huutaa muille kollegoille opehuoneen puolelle jotain tyyliin: ”Apua, minua pidetään vankina täällä! Tulkaa pelastamaan!” Tilanteet laukesivat ja sain ainakin hetken taas jatkaa töitäni rauhassa.

Toisen ihmisen alistaminen ja epäasiallinen kohtelu liittyy aina vallan väärinkäyttöön. Vaikka asioista puhuminen on epämiellyttävää ja kiusallista kaikille osapuolille, kuten näyttelijä Matleena Kuusniemi totesi A-studion haastattelussa, se on ainoa keino puuttua. On hienoa, että Metoon ansiosta naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan lisäksi nyt puhutaan myös miesten välisestä vallankäytöstä. Jos naisten kokema seksuaalinen häirintä ja väkivalta on ollut tähän asti normi, miesten toisiin miehiin kohdistama alistava väkivalta on ollut täysi tabu.

Toivoisin kovasti, että seuraavaan OPSiin saataisiin draama omaksi oppiaineekseen. Empatian ja tunnetaitojen opettaminen kaikille olisi selvästi tarpeellista.male-213729_1280.jpg

Kun tunnilla tehtiin sähkötöitä, Pervo-Keke kehotti vihjailevalla äänellä tyttöjä laittamaan ”töpselin sinne omaan jakorasiaan”.

Kuva: Pixabay

Tämä päivä lukuina

Koiralla oli mennyt maha jostain sekaisin ja se pyysi aamuyöllä yhteensä neljä kertaa ulos. Päivä oli noin viisi minuuttia yötä pidempi. Join aamulla kaksi kuppia kahvia.

Ajoin töihin 52 kilometriä. Pidin kahdeksan 45 minuutin mittaista oppituntia. Ajoin 52 kilometriä kotiin.

Koulupäiviä on jäljellä 50 ennen kesälomaa.

20180321_192915.jpg

Olen elänyt 34 vuotta ja yhden kvartaalin. Julkaisen 41. blogipostaukseni. 

Halusiko Anna Liisa lapsia?

Anna Liisa on 15-vuotias maalaistyttö, joka tykkää Mikosta. Mikkokin tykkää Anna Liisasta. Nuoret joutuvat tapailemaan toisiaan salaa, koska Anna Liisan perhe on rikas ja Mikko on heidän renkinsä. Anna Liisan vanhemmat eivät hyväksyisi seurustelua.

Sitten Anna Liisa tajuaa kauhukseen olevansa raskaana. Hän kertoo asiasta Mikolle, joka ottaa lopputilin ja muuttaa muualle. Anna Liisan onnistuu peitellä raskautensa, mutta lopulta tulee synnytyksen aika. Anna Liisa lähtee kauhuissaan juoksemaan metsäpolkua pitkin Mikon äidin luo apua saadakseen.

Vauva kuitenkin syntyy ennen kuin Anna Liisa ehtii perille. Vastasyntynyt sätkii maassa ja huutaa. Paniikissa Anna Liisa yrittää tukahduttaa sen huudon ja painaa käden suuta vasten. Kun vauvan huuto vaimenee ja pieni ruumis nytkähtää Anna Liisan käden alla, maailma mustenee.

”Yöt olivat vielä hirveämmät. Lapsi oli aina edessäni ja minä pidin kättäni hänen suullaan aivan niinkuin silloinkin. Jos unenhortoon menin, kaikui hänen huutonsa korviini ja minä vavahdin samaa päätä ylös. Välistä se huuto kuului niin selvään, että luulin hänen olevan vieressäni. Haroin kädelläni ympäri vuodetta, enkä uskonut että se oli tyhjä, ennenkuin sieppasin tulen ja katsoin. Voi, mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut hänet henkiin jälleen!” 

Mikon äiti auttaa hautaamaan lapsen ruumiin, ja naiset vannovat, ettei tapahtuneesta hiiskuta kenellekään. Kuluu vuosia. Anna Liisa valmistelee täyttä päätä häitään Johannes-nimisen nuorenmiehen kanssa, kun Mikko tulee takaisin ja alkaa kiristää entistä tyttöystäväänsä. Hän uhkaa kertoa kaikille, mitä metsässä silloin tapahtui, jos ei Anna Liisa suostu purkamaan kihlaustaan Johanneksen kanssa ja naimaan Mikkoa.

Anna Liisa on mahdottoman valinnan edessä. Jos hän tottelee Mikkoa ja peruu häät Johanneksen kanssa, hän joutuu joka tapauksessa selittämään, miksi haluaakin yhtäkkiä mennä naimisiin entisen rengin kanssa. Mikon uhkausta ei toisaalta voi sivuuttaa, sillä jos aviottoman lapsen synnyttäminen ja surmaaminen tulisi julki, Anna Liisa saisi unohtaa liiton Johanneksen kanssa, koska joutuisi varmaan vankilaan.

Kun olen käsitellyt Anna Liisan tarinaa omien ysiluokkalaisteni kanssa, he ihmettelevät poikkeuksetta, miksi Anna Liisa joutui jäämään ei-toivotun raskautensa kanssa niin yksin. Miksei hän kertonut äidille? Miksei Mikko joutunut tilanteesta millään tavalla vastuuseen? Miksi Anna Liisaa syytetään yksin kaikesta?

1800-luvulta tähän päivään on kuljettu pitkä taival ja moni asia on nykyään paremmin kuin Anna Liisan aikaan. Yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten väliset erot ovat kaventuneet. Sekä tytöt ja pojat saavat seksivalistusta peruskoulussa, ja joissain kunnissa nuorille on tarjolla jopa ehkäisyneuvontaa sekä maksutonta ehkäisyä. Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Se fakta, että Canth on toistaiseksi ainoana naisena saanut kalenteriimme oman liputuspäivän, asettaa suomalaisen tasa-arvon tietysti hieman kyseenalaiseksi.

Minna_Canth.jpg

Jos haluat tietää, miten Anna Liisan käy, voit lukea Minna Canthin näytelmän täältä.

Sitaatti Minna Canthin näytelmästä Anna Liisa (1895).

Kuva Minna Canthista: Wikimedia Commons

 

 

Lastentarhanopettajat ylös palkkakuopasta!

Miksi vapaaehtoisesti lapsetonta ihmistä liikuttaa, paljonko lastentarhanopettaja tienaa? Eihän sen luulisi liittyvän minun elämääni millään tavalla. Fakta kuitenkin on, että laadukkaan varhaiskasvatuksen takaaminen kaikille lapsille on jokaisen kansalaisen etu. Siitä eivät hyödy vain lapset ja heidän vanhempansa vaan koko yhteiskunta.

Lastentarhanopettajan työ on varmasti niin sanottu kutsumusammatti. Mutta sanotaanhan niin lääkärin ammatistakin, ja lääkärit voivat silti pyytää työstään kohtuullista palkkaa. Miksei sama koske lastentarhanopettajia? Minua ei riittäisi houkuttelemaan päiväkotiin töihin mikään rahasumma. Korkeakoulutetut lastentarhanopettajat tekevät haastavaa työtä kuitenkin parin tonnin kuukausikorvausta vastaan. Moni ammattiin kouluttautunut onkin päättänyt vaihtaa alaa, sillä palkka ei vastaa työn vaativuustasoa. Helsingissä auki olevista vakansseista viidennes, eli monta sataa vakituista työpaikkaa, on jatkuvasti täyttämättä. Kutsumuksella ei makseta vuokraa eikä osteta ruokaa. Tilanne on hyvin huolestuttava.

Jos lapsia kasvattaa epäpätevä ja usein vaihtuva henkilökunta, jota on kaiken lisäksi liian vähän lasten lukumäärään verrattuna, lasku tulee lopulta kalliiksi. Maksajan paikalle eivät valitettavasti joudu vain ne, jotka lapsia ovat halunneet maailmaan synnyttää, vaan jokainen veronmaksaja, minäkin. Mitä useamman lapsen emotionaaliset, sosiaaliset, fyysiset tai oppimiskykyyn liittyvät ongelmat jäävät huomaamatta ennen kouluikää, sitä suurempi lasku meille kertyy maksettavaksi.

Lastentarhanopettajat on koulutettu havaitsemaan tuen tarpeet. Kun ongelmiin puututaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, ne eivät pääse kasautumaan. Pieniä ja yksittäisiä ongelmia on helpompi ratkaista kuin isoja vyyhtejä. Tämän logiikan luulisi olevan itsestään selvää kaikille. Tässä Ylen artikkelissa todetaan varhaiskasvatukseen satsaamisen olevan kannattava sijoitus. Ongelmana nähdään vain se, etteivät tulokset näy heti vaan vasta vuosien tai jopa kymmenien vuosien kuluttua. En ymmärrä, mikä siinä on ongelma.

Eilen vietettiin valtakunnallista varhaiskasvatuspäivää. Helsingin kaupunginvaltuutetut ovat juhlapuheissaan luvanneet nostaa lastentarhanopettajien palkkoja ensi vuoden alusta ja maksaa uusille työntekijöille kannustimen. Se on hyvä alku. On meidän kaikkien etu, että saamme päiväkoteihin ammattitaitoista ja motivoitunutta työvoimaa.

eileikkirahaa.jpg

Jos et vielä vakuuttunut, lue tästä linkistä tiivistetysti, miksi varhaiskasvatuksen laatuun kannattaa panostaa nyt. 

Kuva: Ei leikkirahaa -kansanliike

Facebook-sivu: https://www.facebook.com/EILEIKKIRAHAA/
Twitter-tili: https://twitter.com/eileikkirahaa

 

 

Violetti kissa Lissabonissa

Maailman paras harrastus on Elämyskerho. Se on tiistai-illan taivas, kuten tänään luovan kirjoittamisen elämyksessä eräs meistä runoonsa kirjoitti. Elämyskerhon perustivat vuosikymmenen alussa kaksi ystävystä, jotka kaipasivat muutakin tekemistä kuin baarissa istumisen tai tavalliset tylsät harrastukset. He kutsuivat kerhoon kumpikin pari kaveriaan, jotka kutsuivat vielä pari kaveria lisää. Ensimmäisellä kerralla luotiin kerhon säännöt ja opeteltiin soittamaan kitaraa.

Siitä alkaen Elämyskerho on kokoontunut joka toinen viikko aina toinen toistaan ihmeellisempien ja virkistävämpien elämysten merkeissä. Jokainen kerholainen järjestää muille elämyksen omalla vuorollaan. Haasteena on kympin hintakatto, eli laskuvarjohyppy tai kuumailmapallolento eivät tule kysymykseen. Usein elämykset ovat ilmaisia tai parin euron hintaisia, kuten pulkkailu, ruisleivän leipominen, roskien kerääminen, lettikoulu, meditointi, askartelu tai vierailu citykanalaan.

Juju on siinä, ettei kukaan muu kuin elämyksen järjestäjä tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Vuorosta vastuussa oleva kerholainen ilmoittaa muille muutamaa päivää ennen kokoontumispaikan, tarkan kellonajan sekä tarvittavan varustuksen. Elämys paljastuu aina vasta paikan päällä.

Monesti kysytään, mikä on ollut paras tai pahin elämys. Parasta on mahdoton sanoa. Elämyskerhossa on aina niin hauskaa, että sinne lähteminen kannattaa, vaikka olisi miten hirveä räntäsade ja työpäivän jälkeinen väsymys. Elämys piristää joka kerta. Niin hurjaa elämystä ei ole vielä tullut vastaan, että olisi pitänyt jättää kokonaan väliin, vaikka akupunktio ehkä vähän arvelutti ja parkour kaupungin keskustassa aluksi nolotti.

Parasta Elämyskerhossa on oikeastaan juuri se, että siellä pääsee tekemään uusia asioita, sellaisiakin, joita ei ikinä tulisi muuten kokeiltua. Olen oppinut harrastuksen kautta valtavasti uutta.

Ryhmämme on vuosien varrella elänyt. Minä taidan olla ainoa ihan alkuperäinen jäsen. On aina harmi, kun joku lopettaa muualle muuton tai muun syyn takia, mutta toisaalta pieni vaihtuvuus porukassa takaa myös luonnollista vaihtelua elämysten sisältöön. Lisäksi on mahtavaa tutustua uusiin kivoihin tyyppeihin (kuten Illusiaan, jonka kanssa kirjoitin dialogin lapsettomuudesta). Elämyskerhoon ei nimittäin kukaan tylsimys liity.

Eilen meillä tosiaan oli luovan kirjoittamisen elämys, jossa kirjoitimme runoja. Yhdessä harjoituksessa tehtävänä oli listata vasemmalla puolella istuvasta henkilöstä erilaisia mielleyhtymiä, kuten väri, eläin, paikka, mauste ja tuoksu. Sitten sanat järjestettiin uudestaan tietyn kaavan mukaan, ja lopputuloksena oli toinen toistaan upeampia teoksia. Tämä runo on kirjoitettu minusta.

Olet violetti kissa Lissabonissa,
auringonlaskun aikaan.
Olet chili tuoreessa taatelissa,
tarjoiltuna minttuteen kera.
Anis
puumajassa.

kissa.jpg

Kuva: Pixabay

Äiti pakotti tyttären aborttiin ja sulki silmänsä insestiltä – Tyttöjen teatteriretket Espoossa

Meillä on tapana lukioaikaisen tyttöporukkamme kanssa järjestää pari–kolme kertaa vuodessa yhteinen tapaaminen teatterin ja ravintolaillallisen merkeissä jossain päin Suomea. Kutsumme tapaamisia Tyttöjen teatteriretkiksi. Niiden pääasiallinen tarkoitus on viettää laatuaikaa rakkaiden ystävien kanssa, mutta retkissä yhdistyy monta nautinnollista elementtiä: ystävien seura, ruoka ja viini, teatteri, uudet elämykset ja pako arjesta.

Viime viikonloppuna vierailimme pääkaupunkiseudulla. Kävimme katsomassa Espoon Kaupunginteatterin esityksen Syyssonaatti, jonka juonikuvioon otsikossa viitataan. (Harjoittelen klikkiotsikointia, sillä perjantaina Ilta-Sanomissa julkaistun haastatteluni otsikko on niin paljon vetävämpi kuin miesten saunaillasta kertovan blogipostaukseni otsikko.) Syyssonaatti perustuu Ingmar Bergmanin samannimiseen elokuvaan vuodelta 1978. Kukaan meistä ei ollut nähnyt elokuvaa emmekä oikeastaan tienneet yhtään mitä odottaa.

Lavasteet herättivät mielenkiinnon heti teatterisaliin astuessa. Tilaa rajasi katosta tihkuva vesisade, joka oli upeasti valaistu ja joka vangitsi huomion, vaikka olikin näkökentän reunalla, mutta jonka merkitys kokonaisuudelle jäi ikävä kyllä hämäräksi. Lava oli tilan keskellä ja katsomo sen molemmin puolin. Lavan molemmissa päädyissä oli sängyt ja keskellä flyygeli. Sitä sentään soitettiin esityksen aikana, tosin minun mielestäni pianomusiikkia olisi voinut olla enemmänkin, koska päähenkilön äidin konserttipianistin ura oli koko tarinan punainen lanka. 25370413357_7032762134_zKuvassa flyygeliä soittaa tytär Eva (Leena Pöysti). Soittoa kuuntelevat aviomies Viktor (Carl-Kristian Rundman) ja äiti Charlotte (Satu Silvo).

Tarinan päähenkilö Eva kutsuu vuosien tauon jälkeen äitinsä Charlotten luokseen kylään. Myös Evan sisko, Charlotten toinen tytär Helena, on paikalla. Vierailun aikana revitään auki kaikki perheen traumat: äidin ainainen poissaolo kotoa, hellyyden ja kosketuksen puute lapsuudessa, rakastamisen vaikeus, vanhempien epäonnistunut avioliitto, päähenkilön oman lapsen kuolema ja äidin välinpitämättömyys sitä kohtaan… Äidin ja tyttären suhteessa olisi riittänyt ruodittavaa jo näillä eväillä. Kun lisäksi paljastuu, että Charlotte on pakottanut Evan aikoinaan aborttiin ja sulkenut silmänsä Helenaan kohdistuneelta insestiltä, yltyy meno jo vähän liiankin hurjaksi.

Näytelmän koko jännite nojaa tekstiin. Esityksen alussa toiminta vie tapahtumia sujuvasti eteenpäin, mutta kun keskustelu Evan ja Helenan lapsuudesta alkaa pian äidin paikalle saapumisen jälkeen, toiminta loppuu lähes kokonaan ja fokus siirtyy lausuttuihin repliikkeihin. Onneksi kaikki neljä näyttelijää tekivät loistavaa työtä ja läsnäolollaan ja eläytymisellään onnistuivat pitämään katsojan mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Totesimme tyttöjen kanssa tosin, että esitys ei olisi saanut olla yhtään pitempi tai dialogia ei olisi enää jaksanut seurata.25370422537_e363747ee8_zLavastus oli hieno mutta pelkistetty. Pääosassa oli henkilöhahmojen välinen dialogi. Kuvassa Eva (Leena Pöysti) ja Charlotte-äiti (Satu Silvo).

Kuten niin monesti ennenkin, meidän lisäksemme yleisössä ei näkynyt muita alle viisikymppisiä. Illallispöydässä mietimme, mikseivät nuoret (aikuiset) käy teatterissa. Yksi syy on varmasti kalliit liput: Syyssonaatin sisäänpääsy kustansi yli 40 euroa per nenä. Sillä rahalla käy elokuvissa ja hampurilaisella kaksi kertaa. Syytän myös kasvatusta: teatteria vierastavat vanhemmat eivät vie omia lapsiaan vapaa-ajalla katsomaan näytelmiä eikä kouluilla välttämättä ole rahaa tarjota oppilaille teatterielämyksiä. Nuorilla voi myös olla kokemuksen puutteesta johtuvia ennakkoluuloja, jotka estävät heitä käymästä teatterissa omaehtoisesti. Tämän olen huomannut jutellessani oppilaitteni kanssa. Moni nuori luulee teatterin olevan aina jotain liian vaikeaa ja hienoa.

Kun vien oppilasryhmiä teatteriin, panostan erityisen paljon näytelmän valintaan. Monelle yläkoululaiselle koulun järjestämä retki on ensimmäinen kerta teatterissa, ja tavoitteeni tietysti on, ettei se jäisi viimeiseksi. Syyssonaatti oli intensiivisyydessään hieno teos mutta samalla malliesimerkki näytelmästä, jota en suosittelisi ensikertalaiselle. Ehkä siinä syy, miksi olimme ainoat ”tytöt” yleisössä.

Kuvat: Espoon Kaupunginteatteri