Lapsettoman Kasvattajan suosikkiblogit TOP 3

Myönnän: olen todella huono seuraamaan muiden blogeja. Lueskelen niitä lähinnä vain silloin, jos joku kaverini linkittää jonkin tietyn kirjoituksen someen. Vaikka teksti olisi hyväkin, en helposti palaa blogiin enkä ala seurata sitä vakituisesti. Netistä luen enemmän perinteisen median tekstejä: uutisia, artikkeleita ja kolumneja. Olen siis ihan last season, myönnän. (En myös ole Instassa enkä snäppää.)

Suosikkiblogini TOP 3 on helppo listaus, sillä seuraan tasan kolmea blogia. Tässä pitää paikkansa vanha klisee: laatu korvaa määrän. Tunnen bloggarit myös tosielämässä, ja se lienee syynä siihen, että kiinnostusta riittää lukea myös netistä heidän ajatuksiaan. Koska blogit ovat laadukkaita ja uskon niiden puhuttelevan myös muita kuin tuttavapiiriä, haluan jakaa ne nyt kanssanne. Lista ei ole paremmuusjärjestyksessä; se olisi mahdoton tehtävä. Blogit ovat tyyliltään ja sisällöltään keskenään niin erilaisia, ettei ole tarvettakaan arvioida niitä paremmuuden mukaan.

Henna on toimittajana työskentelevä vanha koulukaverini ja ystäväni, joka minun laillani ”ajattelee kirjoittamalla”. Hän on pitänyt blogia jo yli 10 vuotta – aluksi ihan kaikesta kirjoittaen, sitten enemmän vauvajuttuihin keskittyen, ja nyt taas ehkä vähän laajemmin, vaikka edelleen tietysti elämän yksi tärkeimpiä asioita on oma lapsi ja siihen liittyvät asiat.

Hennanmutsiblogi.PNG

Nooraan olen tutustunut vasta aikuisena, maailman parhaan harrastuksen, Elämyskerhon kautta. (Voin kertoa Elämyskerhosta joskus lisää, mutta se vaatii oman postauksen!) Linkki vie blogin esittelysivulle, jossa Noora kertoo myös aiemmasta blogistaan Toiveissa. Se käsittelee tahatonta lapsettomuutta ja on myös todella kiinnostavaa luettavaa. Tässä uudessa blogissa aiheet liippaavat enemmän opettajuutta ja kirjoittamista.

ToivooN.PNG

 

Blogia pitää Suomesta Espanjaan tänä talvena miehen ja koiran kanssa muuttanut Anette. Tutustuimme espanjan-kurssilla syksyllä ja vaihdoimme yhteystietoja. Blogissa kerrotaan rehellisesti ja kaunistelematta kaikesta siitä, mitä tulee vastaan, kun muuttaa Espanjaan. Aneten kirjoitustyyli on niin hauska, että nauran usein ääneen blogia lukiessani.

Muuttolintuna.PNG

 

 

 

Diginatiivien vanhemmat, olette so last season

Joulu–tammikuun Imagessa (12/2017) kysytään, onko mikään enempää ”last season” kuin käyttää ilmaisua ”so last season”. Ei varmaan ole. Ja ainoat, jotka sitä käyttävät, olemme me varhaiskeski-ikäiset ihmiset, jotka yritämme epätoivoisesti opettaa nykynuorisolle digi-, some- ja mediankäyttötaitoja.

Toinen ilmaus, jota ei pitäisi käyttää, on ”diginatiivi”. Diginatiiveja ei ole olemassakaan. Diginatiiveiksi kutsutaan 2010-luvun lapsia, jotka ovat syntyneet mobiililaite kädessä. Nimitys on harhaanjohtava, sillä kaikesta huolimatta ”diginatiivi” ei osaa oikeasti käyttää sitä kännykkää tai pädiä.

Lapsille pitää elämän varrella opettaa monenlaisia selviytymistaitoja, esim. kuinka pissataan pottaan, käytetään haarukkaa ja veistä, sidotaan kengännauhat, ylitetään autotie turvallisesti – ja kuinka käytetään digilaitteita ja mediaa oikein. Toistan vielä: kukaan ei ole diginatiivi syntyessään. Ongelma on siinä, että me viime vuosituhannella syntyneet emme itsekään välttämättä surfaile aallonharjalla omien digitaitojemme kanssa, ja medialukutaito on monelta aikuiseltakin hukassa. Opeta siinä sitten lapsille.

Yleisradio onneksi pelastaa meidät. Jos sinun mielestäsi on ok postata lapsesi kuvia someen, jos mielestäsi on hauskaa, kun nelivuotias osaa ladata appstoresta pelin kännykkääsi ennen kuin edes huomaatkaan tai jos olet muuten vain epävarma siitä, miten lasta ja nuorta pitäisi ohjata digitaalisuuden ristiaallokossa, lue lisätietoa täältäJos et jaksa lukea, voin tiivistää: Oleellisinta on, että kotona ollaan aidosti kiinnostuneita siitä, mitä lapsi tekee vapaa-ajallaan.

 näköradio.jpg

Suora lainaus yllä linkittämäni sivuston alalaidasta: ”Saateteksti on kirjoitettu yhdessä Mediakasvatuskeskus Metka ry:n kanssa. Se perustettiin 60 vuotta sitten vastaamaan yleiseen huoleen siitä mitä televisio tekee lapsille.” Niin muuttuu maailma, Eskoni.

Kuva: Pixabay

Tiedätkö sinä, mitä elämältäsi haluat? Tietääkö presidenttikään?

Minä mietin lähes päivittäin, mitä elämältäni haluan ja mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Luulin sen olevan ihan normaalia, mutta ilmeisesti unelmointi ja itsetutkiskelu eivät kuulukaan ihan kaikkien päivittäiseen rutiiniin. Havahduin tähän luettuani Hesarin kolumnin, jossa pohditaan, kuinka helposti ihminen vain ryhtyy tallaamaan sitä tavallisinta polkua sen sijaan, että pysähtyisi miettimään, mitä itse oikeasti elämältään haluaa. Monet vain etenevät urallaan miettimättä, haluavatko tehdä juuri sitä työtä, ja perustavat perheen, koska niin kuuluu tehdä.

Kolumnisti kertoo törmänneensä naisiin, jotka vasta perhevapaalla ymmärtävät esittää itselleen kysymyksen: Mitä minä haluan elämältäni? Moni kuulemma vaihtaa alaa tai tekee muita isoja suunnanmuutoksia siinä vaiheessa – hyvä niin. Jos ei ole tyytyväinen elämäänsä, asialle on tehtävä jotain.

Näin vaalipäivänä en voi olla lähtemättä ajatusleikkiin: Entä jos jostain 1970-luvulta saakka ruuhkavuosia elänyt Sauli Niinistö pitää vaikka tänä keväänä perhevapaata ja vihdoinkin, saadessaan mahdollisuuden pysähtyä miettimään elämäänsä, tajuaakin tehneensä kaiken vain niin kuin muut ovat odottaneet hänen tekevän? Näin tuskin käy – Niinistö tuskin pitää isyyslomaa ja uskoisin, että hän on pohdiskellut elämänvalintojaan jo tätä ennen.

Kolumnin lopussa kirjoittaja tulee asian ytimeen: Jos on itse valinnut uran, perheen ja harrastukset, onko varaa valittaa ruuhkavuosista? Työpaikkaa tai jopa alaa voi aina vaihtaa (ainakin teoriassa). Harrastuksista voi luopua, jos ne kuormittavat liikaa. Mutta entä jos perhevapaalla ollessaan tajuaa, ettei olisikaan halunnut lapsia?

har du visor min vän.jpgNämä ajatuksia herättävät säkeet ovat Bengt Ahlforsin laulusta Har du visor min vän.

 

Pakkoruotsi on ruma sana

Ulkomailla matkustaessa on kiva olla suomalainen. Maabrändimme on suhteellisen hyvä; ihmiset ympäri maailman tervehtivät suomalaista turistia iloisesti. Hauskaa on myös oma salakielemme suomi, jota harva kaduntallaaja muualla kuin Suomessa ymmärtää. Huono puoli on, että suomalaisen on pakko muiden kuin toisten suomalaisten kanssa kommunikoidakseen opiskella vieraita kieliä. Vähintään englantia on jokaisen päntättävä koulussa. Tämä tosin on ”huono puoli” vain niiden mielestä, joita vieraiden kielten opiskelu ei syystä tai toisesta nappaa.

Vieraan kielen lisäksi jokainen suomalaista peruskoulua käyvä joutuu opiskelemaan ympäristöoppia, terveystietoa, uskontoa tai elämänkatsomustietoa, historiaa, yhteiskuntaoppia, matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, biologiaa, maantietoa, liikuntaa, musiikkia, kuvataidetta, käsityötä, kotitaloutta, äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä toista kotimaista kieltä. Toinen kotimainen kieli on suomenkielisillä oppilailla ruotsi ja ruotsinkielisillä oppilailla suomi. Tästä huolimatta ruotsi on ainoa peruskoulun oppiaine, joka saa etuliitteekseen sanan ’pakko’. Miksi? Kaikki muutkin edellä luettelemani oppiaineet ovat pakollisia; lisäksi vielä ’pakkoruotsin’ oppianeen virallinen nimitys on ’toinen kotimainen kieli’, eli se ei edes automaattisesti tarkoita ruotsia.

Yle uutisoi tänään, että Itä-Suomessa aletaan tutkia mahdollisuutta jättää ruotsi pois ja ottaa tilalle ”jokin muu vieras kieli, esimerkiksi venäjä”. Mutta kun ruotsi ei ole ’vieras kieli’. Opetusministeriön nettisivuilla tästä puhutaan sentään oikealla nimellä ”toisen kotimaisen kielen valinnaisuutta koskevana kokeiluna”. (Lähetin jo palautetta Ylelle; katsotaan, korjaataanko termit.)

Ymmärrän, että jotakuta koululaista turhauttaa ruotsin opiskelu. Varmasti voimme kyseenalaistaa joka ikisen oppiaineen oppimäärän tarpeellisuuden yksilötasolla. Opettajia tässä Opetusministeriön päätöksessä ei selvästi ole taas kuultu. Mietin myös, onko perustuslain asiantuntijoiltakaan kysytty. Voiko Opetusministeriön kokeilu ajaa sen faktan ohi, että perustuslakimme mukaan Suomi on kaksikielinen maa?

riisipuuro.jpg

Kun olin lapsi, isälläni oli tapana kutsua riisipuuroa ’resebyråksi’, koska se huvitti häntä. Sen tähden minä luulin aika pitkään, että ’resebyrå’ on ’riisipuuro’ ruotsiksi. Mitä minustakin olisi oikein mahtanut tulla, jos ei koulussa olisi opetettu toista kotimaista kieltä?

Kuvalähde: https://www.flickr.com/photos/84926615@N00/16080680712

 

 

 

Montako litraa maitoa teillä kuluu viikossa?

Kerrostalossamme tehdään tänään putkitöitä ja vesi on poikki koko päivän. Olimme onneksi eilen illalla tajunneet täyttää kaikki kattilat ja kulhot, jottemme joudu pärjäämään sentään ihan kokonaan ilman vettä. Hanaveden hamstraamisen lisäksi varasimme erikseen viiden litran kanisterillisen juomavettä.

Kun peseydyin aamulenkin jälkeen käyttäen vain pari kosteuspyyhettä ja noin litran vettä, ajattelin sitä osaa maailman väestöstä, jolle suihkussa käyminen tai edes puhdas juomavesi ei ole päivittäinen itsestäänselvyys. Tiesittekö, että keskiverto suomalainen kuluttaa noin 150 litraa vettä vuorokaudessa? WWF:n mukaan ihmisen päivittäinen veden vähimmäistarve on 50 litraa. Suomalainen vetää sen verran pelkästään vessasta alas.

Maailman vesipulan helpottamiseksi voidaan tehdä ja tehdään koko ajan töitä. Silti 800 lasta päivässä kuolee saastuneen veden aiheuttamiin sairauksiin, kuten ripuliin. Väestöliiton tilaston mukaan Suomessa syntyy alle 60000 lasta vuosittain. Karkeasti laskien: Jos maailman vesipulan takia kuolisi suomalaisia lapsia, kaikki Suomessa vuosittain syntyvät lapset menehtyisivät yhdessä kesässä.

Pitäisikö tässä siis ruveta synnytystalkoisiin vai vähentää vedenkulutusta? Lisääntyminen ympäristökysymyksenä on nykyään relevanttia pohdittavaa, ja aihe on nyt noussutkin eri medioissa esiin. Esimerkiksi tämän opettajan ja näiden naisten näkökulmat ovat mielestäni kiinnostavia. En muuten todellakaan kiillota tässä omaa sädekehääni: minun päätökseni olla lapseton ei ensisijaisesti liity ympäristön suojeluun, ja esimerkiksi tämän Sitran testin mukaan hiilijalanjälkeni on tuplat verrattuna keskimääräiseen testin tekijään (runsaan matkustelun takia). Ehkäpä siis jatkan ympäristöasioiden kelailua ja pyrin jatkossa tekemään entistä ekologisempia valintoja – vaikka mitä se oikeastaan minua liikuttaa, millaisessa maailmassa muiden lapset tulevaisuudessa elävät…

Yksi nopea keino keventää omaatuntoa on lahjoittaa vaikkapa SPR:n kautta puhdasta vettä lapselle vuodeksi. 15 eurolla pystytään puhdistamaan 2500 litraa vettä. Se (alle 7 litraa päivässä) on ilmeisesti riittävä määrä vesipulasta kärsivälle lapselle. Tiesittekö muuten, että yhden maitolitran tuottamiseen kuluu noin 1000 litraa vettä?

vesipula2.jpg

Liian moni ihminen joutuu selviytymään elämästä lähes kokonaan ilman vettä ja maitoa.

Kuva: Pixabay

Lapsilta kielletty tarkoittaa lapsilta kielletty

Kävimme aikamme kuluksi pelaamassa minigolfia. Radalla oli monenlaista rekvisiittaa, ja joka paikassa ohjeet olla koskematta mihinkään. Yhdelle reiälle oli rakennettu linna, jonka läpi pallo piti saada lyötyä reikään. Linnaan oli kiinnitetty espanjaksi ja englanniksi isot kyltit, joissa hyvin selkeästi kiellettiin kiipeilemästä linnan päällä turvallisuusriskin vuoksi. Sitä ei ollut tarkoitettu kiipeilyyn vaan rekvisiitaksi. Silti koko ajan siellä roikkui ja kiipeili joku pikkulapsi. Vanhemmat kenties keskittyivät omaan peliinsä tai istuivat terassilla syömässä ja juomassa.

minigolf.jpg

Fuengirola Adventure Golfin viimeisellä reiällä on kiipeily kielletty.

Tästä tuli mieleeni toinenkin vastaava tapaus: Varasin vuosi sitten ystäväni kanssa pakettimatkan Kanarialle, ja valitsimme hotellin muun muassa sillä perusteella, että allasalueella oli K-18-poreallas. Kuvittelimme itsemme jacuzziin koktailit kädessä nauttimaan lomapäivän rauhasta. Perille saavuttuamme petyimme karvaasti: poreallas oli jatkuvasti täynnä leikkiviä ja sukeltelevia kakaroita, vaikka sielläkin oli selkeät kyltit, joissa lasten meneminen altaaseen oli kielletty. Lapsia varten oli allasalueella kokonaan toinen uima-allas, mutta totta kai poreet kiinnostavat lapsiakin. Ehkä porealtaassa peuhaavien lasten vanhemmat halusivat itse nauttia lomapäivän rauhasta, ja parhaiten se tietysti onnistuu, kun lapset leikkivät jossain keskenään. Kieltäminen on inhottavaa ja siitä voi seurata kiukuttelua, joten on helpompi vain sulkea silmänsä. Silti aika karua jättää pieni lapsi uima-altaaseen ilman valvontaa.

Mediassa keskustellaan tasaisin väliajoin siitä, saako lapset ottaa mukaan ravintolaan. Kysymys aiheuttaa aina someraivon puolesta ja vastaan. Tamperelainen ravintoloitsija Sami Lappalainen kommentoi asiaa mielestäni erittäin hyvin tässä jutussa.  Ympäriinsä tarjoilijoiden jaloissa juoksentelevat pienet ihmiset ovat turvallisuusriski – ja kiljuvat henkilöt kokoon katsomatta häiritsevät muita ruokailijoita.

Olen aina ehdottomasti lasten mukaan ottamisen kannalla, kunhan ympäristö on lapsille sopiva – minigolf, hotellin uima-allasalue ja ruokaravintola ovat tietenkin sellaisia paikkoja, joihin lapset voi ottaa mukaan. Ei lapsia pidä kasvattaa tynnyrissä. Mutta vanhemmat, hei, muistakaa: on teidän vastuullanne huolehtia omien lastenne turvallisuudesta!

Abuelan oma elämä

Oletteko katselleet Downshiftaajia? Tykkäsin aika paljon ensimmäisestä tuotantokaudesta, joten aloitin katsomaan uusia, toisen tuotantokauden jaksoja. En ole katsellut vasta kuin muutaman uuden jakson, mutta heti tuli fiilis, että eka tuokkari oli parempi. Siinä fokuksessa oli suunnilleen omanikäiseni pariskunta – heidän elämänvalintansa ja parisuhteensa; toisella tuotantokaudella näytetään keskittyvän vain Tommin (Jussi Vatanen) hölmöilyyn.

Eniten minua tietysti naurattaa sivuhenkilöinä esiintyvä pari (Mikko Leppilampi ja Niina Lahtinen), jotka jo ensimmäisellä tuotantokaudella saavat vauvan. Onneksi vauva-arkea seurataan edelleen toisellakin tuotantokaudella. Minusta on hauskaa löhöillä mieheni kanssa kahdestaan sohvalla ja katsella tv:stä, kuinka väsyneet vanhemmat yrittävät parhaansa mukaan selvitä vauvanhoidosta ja työelämästä. Ihanaa, ettei meillä ole tuollaista. Olisi kiva tietää, miten perheelliset katsojat asian näkevät. (Veikkaisin, että heihin huumori uppoaa vielä syvemmällä tasolla tai sitten ei ollenkaan. Miten on?)

Yksittäisenä hahmona silti mielestäni paras on Anna-Leena Härkösen esittämä isoäiti. Hänen hahmonsa on epätyypillinen mummo – tai ’abuela’, kuten hän haluaa itseään kutsuttavan. Häntä ei nimittäin kiinnosta lapsenlapsen hoitaminen laisinkaan. Vauva on isoäidin mielestä epäkiinnostava ja muuttuu siedettäväksi vasta oppiessaan kävelemään ja puhumaan. Olen niin samaa mieltä!

Isoäidin hahmosta hauskan tekee epäoletuksenmukainen käytös ja epäsovinnaiset kommentit. Hän uskaltaa sanoa ääneen sen, että jokainen meistä tekee omat valintamme. Abuela on omat lapsensa jo hoitanut; hänellä on oikeus elää omaa elämäänsä.

Tätinä oleminen on parasta

Olen kolmen lapsen täti, kahden kouluikäisen pojan isosisko ja ammatiltani opettaja. Mieheni työskenteli nuorena vuoden aupairina ja on kolmen lapsen kummisetä.  Vaikka emme halua omia lapsia, emme ole mitään kyynisiä lastenvihaajia.

Vertailun vuoksi: vaikka minulla on koira, en pidä kaikista koirista. Sanotaan vaikka niin, että pyrin kohtaamaan kaikki elävät olennot yksilöinä. Se, pidänkö jostakusta vai en, riippuu ihan siitä, miten henkilökemiamme kohtaavat.

Mikä onni, että siskoni lapset ovat niin ihania!

En voi kiistää, etteikö olisi ihmeellistä päästä seuraamaan ihmisen kehitystä toukasta teiniksi. Olen etuoikeutettu, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta lapsen kasvuun liittyy niin paljon myös niin vaikeita asioita, että en ymmärrä, miksi kukaan haluaisi äidiksi.

Tätinä oleminen on parasta. Totta kai olen vaihtanut kakkavaippoja, kuunnellut kiukuttelua ja joutunut olemaan huolissanikin. Suurimmaksi osaksi kuitenkin vuorovaikutuksemme on pelkkää ihanuutta: leikkimistä, märkiä pusuja ja hassuttelua.

Tällä viikolla olen käynyt kiertelemässä vaatekauppojen alennusmyyntejä. Se on hermoja raastavaa puuhaa ihan yksinkin. Ihmisiä on liikaa ja kaikilla pinna kireällä; ensin joutuu jonottamaan pukukoppiin, sitten kassalle.

Vien usein siskonlapsille vaatteita tuliaisiksi. Tykkään katsella myös lastenvaatteita, koska ne ovat niin nättejä, sekä ulkomailla hiukan erilaisia ja usein edullisempia kuin Suomessa. Mutta lastenosastolla vasta on helvetti irti: joka rekin takana kiukuttelee nälkäisiä ja väsyneitä lapsia, joille nälkäiset ja väsyneet vanhemmat tiuskivat. Mikä onni, etten ole vastuussa heistä kenestäkään vaan voin vain napata (sovittamatta), mitä haluan ja jatkaa kassan kautta kotiin – yksin.

Meistä jokainen yrittää elää tehden itselleen sopivia ratkaisuja. Siskoni on valinnut perheenäidin roolin, joka tekee hänet onnelliseksi. Olen hänelle kiitollinen siitä, että hän teki minusta tädin.

Kun saan söpöysyliannostuksen tai tädin pikku kullat alkavat käydä hermoille – koska niinkin joskus käy – voin aina lähteä tai palauttaa lapset kotiinsa. Oman kodin rauha, jossa ei kuulu pikku jalkojen tepsutusta eikä iltaraivareita, on minulle korvaamaton voimavara. Jos kuulostaa itsekkäältä, voi aina miettiä, onko lasten hankkiminen epäitsekästä.

pupu.jpg
Tädin tehtävä ei ole ostaa lapsille ruokaa ja vaippoja vaan söpöjä pupupaitoja. Parasta!

Karvainen kasvattaja – koulukoira opettajan työparina

Pari vuotta sitten jouduin olosuhteiden pakosta ottamaan koiran mukaani kouluun. Mies oli matkoilla ja minulla opetustuntien jälkeen sovittuna draamaryhmän näytelmäharjoitukset. Otin koiran mukaan töihin, koska sille olisi tullut liian pitkä päivä olla yksin kotona. Koulumme tontilla on tyhjillään olevaa sisätilaa, johon olin saanut rehtorilta luvan viedä koiran päivän ajaksi. Se vain ei halunnutkaan jäädä yksin vieraaseen paikkaan vaan alkoi ulvoa perääni. Raukka kuulosti niin säälittävältä, että juoksin kysymään reksiltä ja seuraavalta opetusryhmältäni lupaa tuoda koiran luokkaan. Kaikille se sopi. Hain siis karvaisen ystäväni mukaan oppitunnille.

Silloin ensi kertaa huomasin eläimen läsnäolon rauhoittavan vaikutuksen luokkahuoneessa. Onnistuin saamaan koiran avulla kontaktin muutamaan sellaiseen oppilaaseen, joita en ollut aikaisemmin osannut motivoida oikealla tavalla. Aloin hakea eläinavusteisuudesta tietoa internetistä ja löysin Sosped säätiön kurssin. Ajatus jäi hautumaan kesäloman ajaksi. Elokuussa 2016 kävimme koirani kanssa Helsingissä soveltuvuuskokeessa, jonka läpäisimme, ja syksyllä aloitimme koulutuksen.

Sosiaalipedagogiikassa yhdistyvät kasvatus- ja yhteiskuntatiede. Sosiaalipedagogisen toiminnan tavoitteita ovat esimerkiksi ihmisenä kasvaminen sekä vuorovaikutus- ja tunnetaitojen vahvistaminen. Työtavoissa korostuu luovuus ja toiminnallisuus. Sosiaalipedagogisessa koiratoiminnassa ohjaajan tukena on koira. Koiralla on monta roolia: se on jäänrikkoja, turvallinen kaveri ja ihmisen peili. Koira pystyy aistimaan sellaisiakin asioita, jotka meiltä ihmisiltä jää monesti huomaamatta. Siksi koira usein automaattisesti hakeutuu niiden luo, jotka tarvitsevat eniten tukea ja huomiota. Vuorovaikutus- ja tunnetaitojen harjoittelu voi olla aluksi helpompaa koiran kuin toisen ihmisen kanssa.

Työssäni olen huomannut, että koiran läsnäolo rauhoittaa luokkatilannetta ja auttaa nuoria keskittymään. Yleensä levottomatkin oppilaat pystyvät säätelemään omaa toimintaansa siten, että ottavat koiran huomioon. Ja kun koiralla on luokassa mukava olla, se luonnollisesti tarkoittaa sitä, että kaikilla muillakin on työrauha.

Hauskaa tässä on ollut huomata, miten samanlaisia olemme koiran kanssa, kuten jo edellisessä postauksessani totesin. Väsymme molemmat meteliin ja jatkuvaan sataprosenttisen läsnäolon vaatimukseen. Niinä päivinä, kun koira on kanssani töissä, käyn tauoilla sen kanssa ulkona kävelemässä ja hengittämässä raitista ilmaa. Silti koira on ihan kuitti muutaman tunnin jälkeen, kuten omistajansakin.

Pakko vielä verrata koiraa ja ihmislasta myös tästä näkökulmasta: Harva opettaja voi ottaa vauvaa töihin mukaan ja perustella sen läsnäoloa pedagogisesti. Koirien käyttö työpaikoilla, ainakin opetus- ja sosiaalialalla, sen sijaan on nykyään jo yleisesti tunnustettua. Katsokaa vaikka tämä ihana video New Yorkin koulukoirista!

12. kuva.jpeg

Yläkoululaiset eivät nuku päiväunia kesken koulupäivän, mutta koulukoira voi nukkua. Sen turvapaikka on opettajanpöydän alla. Oppilaat tietävät, että kun koira lepää, sitä ei saa häiritä.

 

 

Karvainen lapsi

Kun nuoripari hankkii koiran, sitä pidetään harjoitusvauvana. Meillekin naureskeltiin, että kohta varmaan alkaa vatsa pyöristyä, kun parin vuoden seurustelun jälkeen haimme yhteiseen kotiimme koiranpennun. Kyllä varmaan joillain pariskunnalla käykin niin. Mutta ei kaikilla. Eivät kaikki halua lapsia.

Voiko ihmislasta ja koiraa verrata toisiinsa? Monen mielestä ei voi. Minusta ihmislasta voi verrata vaikka kultakalaan ja koiraa kastematoon, jos huvittaa. Moni ärsyyntyy ajatuksesta, että koiranomistajat pitävät eläintä samanarvoisena kuin ihmistä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä.

Jos vertaan koiraa ihmislapseen, mietin asiaa lähinnä niiden hoitamisen näkökulmasta. En yritä inhimillistää koiraa. Eräs tuttu kerran sanoi, että elämä ihmislapsen kanssa on paljon helpompaa kuin koiran kanssa, vauvan kun voi ottaa mukaan vaikka ravintolaan. No, koiran voi toisaalta jättää yksin kotiin ja nauttia ravintolaillasta ihan rauhassa. (Täällä Espanjassa koiran voi halutessaan myös ottaa mukaan ravintolaan.)

9.kuva.jpg

Voiko koiranomistaja sanoa itseään lattemammaksi? Ja voiko olla lattemamma, jos juo kahvin sijaan olutta? 

Totta kai koirasta huolehtimiseen liittyy ongelmia ja vaivaakin, mutta uskoisin, että koiran hoito vaatii vähemmän kuin ihmislapsen: koira syö ja kävelee alusta asti itse, oppii sisäsiistiksi parissa kuukaudessa, menee nukkumaan silloin kun nukuttaa ja vaatii huomattavasti vähemmän tavaroita, tarvikkeita ja tilaa kuin ihmislapsi.

Minulle yksi tärkeä syy olla hankkimatta lapsia on se, että tarvitsen päivittäin yksinoloa ja hiljaisuutta voidakseni hyvin. Työpäivän jälkeen harvoin kaipaan ympärilleni lisää hälinää. Ympärivuorokautinen vuorovaikutus lasten kanssa tuntuu uuvuttavalta ajatukselta. Sen sijaan koira sopii perheeseeni paremmin. Se pakottaa minut säännöllisesti ulos kävelylle ja lenkkeilee kanssani turhia höpöttelemättä eikä koskaan kiukuttele vaan rakastaa minua aina ja ehdoitta. Koira antaa minulle hellyyttä ja läheisyyttä silloin, kun sitä kaipaan, mutta laillani viihtyy myös hiljaa omissa oloissaan.

Loppujen lopuksi taidankin verrata itseäni koiraan enkä koiraa lapseen. Olemme yllättävän samanlaisia; koira vain on aika paljon karvaisempi ja kävelee neljällä jalalla. Koirani on itse asiassa myös työparini koulussa.  Rosa Meriläinen kirjoitti tänään kolumnissaan koiran ja kaikenikäisten ihmisten vuorovaikutuksesta. Opettajana voin kyllä vahvistaa sen, että eläin pystyy usein äitiä tai opettajaa helpommin rikkomaan teinin kovan kuoren. Voisinkin seuraavassa postauksessani kertoa lisää koulukoiratoiminnasta!