En halua lapsia, haluan kirjoittaa

Vapaaehtoinen lapsettomuus nousi valtamedian aiheeksi viime talvena sen jälkeen, kun Väestöliitto julkaisi uuden perhebarometrinsa joulukuussa. Sitä ennen siitä ei juurikaan puhuttu tai kirjoitettu missään. Väestöliiton teettämä tutkimus paljasti vapaaehtoisen lapsettomuuden olevan nouseva trendi. Omassa elämässäni aihe kuitenkin tuli ajankohtaiseksi jo muutamia vuosia sitten, kun tajusin ystävieni ryhtyvän yhtäkkiä äideiksi ja kaikkien ympärilläni olettavan minun tekevän samoin.

Lasten saaminen ja lapsettomuus ovat tabuja. Ei ole korrektia kysyä toisten perhesuunnittelusta, ei välttämättä edes omien sukulaisten tai kavereiden. Siksi yllätyin joka kerta, kun lähipiiristä kuului vauvauutisia. Siihen asti olin naiivisti luullut, ettei kukaan kaltaiseni järkevä ihminen halua lapsia. Ei minulle ollut tullut mieleenkään, että omat ystäväni haaveilivat lapsiperhe-elämästä. Heille taas on tullut yllätyksenä se, että minä ja mieheni emme todellakaan halua lapsia.

Kaveriporukassamme joku on koko ajan raskaana, ja vauvat ovat suosittu puheenaihe. Kaikki tuntuvat haluavan vauvoja ja ajattelevan lisääntymistä jatkuvasti. Kaikki paitsi minä. Viime syksynä aloin etsiä netistä vertaistukea vapaaehtoiseen lapsettomuuteeni. Löysin vain muutamia yksittäisiä blogipostauksia muun muassa muotiblogeista, joiden kirjoittajat eivät puhutelleet minua millään muulla tasolla kuin sillä, että eivät minun tavoin tahtoneet lisääntyä. Kaipasin jotain enemmän; kaipasin ajatustenvaihtoa oikeasti kaltaisteni ihmisten kanssa.

Koska en löytänyt verkosta vertaistukea, päätin avata keskustelun itse ja perustin tämän blogin. Näkökulmani on hyvin rajattu: Olen akateemisesti koulutettu, terve kolmekymppinen nainen. En vihaa lapsia mutta en halua äidiksi. Työskentelen opettajana, eli lasten kasvatus on kutsumukseni. Siitä huolimatta – tai ehkä siitä johtuen – en halua omia lapsia.

Ensimmäiset postaukseni käsittelevät vapaaehtoista lapsettomuutta. Kerron omasta perheestäni ja ajatuksistani lisääntymiseen liittyen. Esiteltyäni siten itseni ja elämäntilanteeni aloin kirjoittaa myös työstä. Olin jo pitempään harkinnut opettajan työhön liittyvän blogin perustamista. Epäröin, sillä opetusblogeja on verkossa pilvin pimein. Tuntui tarpeelliselta erottua joukosta jollain tavalla. Henkilökohtaisen elämäni kautta lopulta oikea näkökulma löytyi.

Mutta sitten kohtasin ongelmia: julkista työtä tekevä opettaja ei voi kirjoittaa verkkoon mitä tahansa. Kirjoittaessani rehellisiä ja siten provosoiviakin blogipostauksia opettajan työstä tajusin, että ei niitä voi julkaista edes nimimerkillä. Opettaja, joka on julkisessa virassa, ei voi pitää henkilökohtaisuuksiin menevää julkista blogia.

En voi kertoa moniongelmaisista oppilaistani, jotka eivät opi peruskoulussa edes lukemaan ja kirjoittamaan. En voi avautua huoltajista, jotka vaikeuttavat työtäni kaikin mahdollisin keinoin, vaikka oikeastaan kodin tehtävä olisi tukea koulunkäyntiä. En myöskään voi puhua työyhteisöni sisäisistä ongelmista: opettajakollegoista, jotka eivät tee työtään kunnolla, ja rehtorista, jota ei kiinnosta mikään, koska on jäämässä pian eläkkeelle.

Minä haluaisin kertoa lukijoilleni järkyttäviä yksityiskohtia siitä, minkälaista koulun arki todellisuudessa on, mutta en voi sitä tehdä. Vaikka koulu on julkista tilaa, osa luokassa tapahtuvista asioista on sellaisia, että niistä ei voi kirjoittaa rikkomatta vaitiolovelvollisuutta. Joudun joka postauksen kohdalla miettimään tarkkaan, kuinka paljon voin paljastaa, jotta tilanteita ei voida tunnistaa ja jotta en loukkaa kenenkään toisen yksityisyyden suojaa. Jos en voi kirjoittaa rehellisesti, onko mitään järkeä kirjoittaa ylipäätään?

Sensuroin itseäni myös välttyäkseni antamasta ylimielistä vaikutelmaa. Olen huomannut, että vapaaehtoisesti lapsettomaksi itsensä määrittelevä nainen aiheuttaa muissa joskus jopa vihamielisiä reaktioita. Tarkoitukseni ei tietenkään ole arvottaa kenenkään toisen perhe-elämänvalintoja. Joskus vapaaehtoinen lapsettomuus silti tulkitaan siten, kuin se olisi julistus kaikkia äitejä ja isiä kohtaan tuntemastani ylemmyydestä.

Kävin viime keväänä psykologin luona keskustelemassa työuupumuksesta. Tajusin, että jos haluan voida hyvin, en voi jatkaa nykyisessä työssäni yläkoulun opettajana. Anoin opintovapaata ja ilmoittauduin kirjoittamisen opintoihin. En ole viime aikoina kirjoittanut tänne, sillä en tiedä, onko minulla enää mitään uutta sanottavaa. Niinpä tämän kirjoituksen myötä toivotan teille, lukijani, hyvää jatkoa.

Kiitos saamastani kannustavasta palautteesta. Blogin pitäminen on ollut minulle tärkeää. Olen saanut ajatuksiani purettua ja järjestettyä. Näistä aiheista kirjoittaminen on myös mahdollistanut monia mielenkiintoisia keskusteluita verkossa ja ihmisten kanssa kasvokkain. Olen oppinut paljon itsestäni, muista ihmisistä sekä kirjoittamisesta.

Start living your dreams.jpg

Jatkossakaan en aio hankkia lapsia, mutta kirjoittamista jatkan.