Mikä kana ei muni?

Kun yhdeksän tytön kaveriporukka aikuistuu, mökkiviikonloppua ei mahdu viettämään enää kenenkään mökille. Nykyään melkein kaikilla on puoliso, mikä tuplaa heti henkilömäärän – ja sitten on vielä lapset. Tämän kokoiselle jengille on vuokrattava leirikeskus tai kokonainen mökkikylä.

Ensimmäiset vauvauutiset kuultiin juhannuksena kuusi vuotta sitten, ja siitä lähtien koko ajan joku meistä on ollut raskaana. Lapsia on syntynyt tähän mennessä yhteensä kahdeksan – ja yksi on tulossa. Meistä yhdeksästä on äitejä viisi, eli niukka enemmistö.

Ennen mökkibileisiin pääsi perille yhteensä kahdella autolla. Suunnittelussa tärkeintä oli se, montako viinitonkkaa ja olutlaatikkoa tarvitaan. Nykyään perheet tulevat paikalle kukin omilla tila-autoillaan, ja kaljanmäärää tärkeämpää on, että kohteessa on juokseva vesi, jotta vaipanvaihto onnistuu helposti.

Myös ruokahuolto vaatii entistä enemmän huomiota. Ison porukan ruokkiminen monta kertaa päivässä tarkoittaa sitä, että jonkun on oltava käytännössä koko ajan keittiössä laittamassa ruokaa tai tiskaamassa. Erikoisruokavalioita ja allergioita on monenlaisia, mikä aiheuttaa päänvaivaa ruokalistan suunnittelussa.

Tänä vuonna kokeilimme ensimmäistä kertaa uutta ratkaisua: Majoituimme maatilalla, jossa saimme kävellä valmiiseen pöytään aamiaiselle, lounaalle ja päivälliselle. Kannatti! Aikaa jäi enemmän mukavaan yhdessä oloon. Myös ruokakaupassa käynti oli paljon helpompaa, kun jokainen huolehti vain omista väli- ja iltapaloistaan.

Lasten viihdyttäminen ja vahtiminen helpottuu vuosi vuodelta, kun he kasvavat. Mitä vähemmän on sylivauvoja, sitä enemmän vanhemmillakin on aikaa nauttia mökkeilystä. Taaperot pystyvät jo leikkimään keskenään, puhumattakaan viisivuotiaista, jotka osaavat jo pukea, syödä ja käydä vessassa itse. Sen ikäiset ovat hauskaa seuraa myös meille lapsettomille tädeille, koska heidän kanssaan voi jo käydä ihan oikeita keskusteluja ilman vanhempien jatkuvaa tulkkaamista.

Ja sitä juttua muuten riittää. Tällä kertaa leirin hitti oli vanhat koululaisvitsit ja arvoitukset. Homman juju oli keksiä niihin toinen toistaan päättömämpiä vastauksia. Esimerkiksi: ”Mikä kana ei muni? – Tuoli.” Tai ”Mikä on vihreä ja roikkuu puussa? – Äiti.”

Siihen on syy, miksi olen ystävystynyt ja pitänyt yhteyttä juuri näiden ihmisten kanssa. He ovat minun mielestäni hyviä tyyppejä, joiden kanssa on mukava viettää aikaa. Samoin tunnen heidän lapsiaan kohtaan. Fiksut ystäväni osaavat näköjään kasvattaa lapsistaan myös fiksuja.

Aikamoista hulinaa se leirielämä kuitenkin on. Kun sunnuntaina hyppäsin omaan autooni ja lähdin kotimatkalle, oli olo väsynyt mutta onnellinen. Onnellinen kahdesta syystä: maailman parhaista ystävistä ja siitä, että minun takapenkilläni ei istu ketään turvaistuimessa.

porkkana.jpgViime viikonloppuna vietimme jo perinteeksi muodostunutta ”tyttöjen kesäleiriä”, joka on nimestään huolimatta koko perheen tapahtuma. Oikea vastaus otsikossa esitettyyn arvoitukseen löytyy kuvasta.

 

Sivuhenkilökään ei halua lapsia

Saara Turusen Sivuhenkilössä (Tammi, 2018) päähenkilö on taiteilijaidentiteettiään etsiskelevä taiteen maisteri, esikoiskirjailija ja feministi. Hän inhoaa olla huomion keskipisteenä mutta on surullinen, kun häntä ei huomata. Hän viihtyy yksin mutta kärsii yksinäisyydestä. Hän viettää aika paljon aikaa siskojensa perheiden kanssa ja hoitaa näiden lapsia, vaikka ei omia lapsia välttämättä haluakaan.

Aloin kuunnella Sivuhenkilöä työmatkalla autossa, mutta kirja oli niin hyvä, että minun oli pakko jatkaa kuuntelemista kotonakin. Kävin ostamassa kirjakaupasta itselleni tuhannen palan palapelin, jotta voisin keskittyä kirjan kuuntelemiseen kunnolla, palapeliä kootessani.

Pääasia teoksessa ei ole se, haluaako päähenkilö lapsia vai ei, vaikka teema esillä onkin. Tärkeimmiksi teemoiksi nousevat oman paikan löytäminen ja feminismi. Vaikka en koe olevani kaikilla tavoilla samanlainen kuin Sivuhenkilön päähenkilö, hahmo on täydellisen samastuttava. Minäkertoja paljastaa lukijalle kaiken itsestään siitä lähtien, että nukkuu nuhjuisella vihreällä patjalla, jossa on kellertävä pissaläikkä. Siinä patjallaan hän sitten häiritsevän viiltävästi pohtii myös taiteen ja koko yhteiskunnan patriarkaalisuutta.

Turunen on onnistunut asettelemaan romaaninsa jokaisen sanan juuri oikein. Sen lisäksi, että pidin päähenkilöstä ja koin kirjassa käsitellyt teemat kiinnostavina ja tärkeinä, nautin Sivuhenkilön kerronnan ja dialogin aitoudesta, hienoista sananvalinnoista ja lauserakenteista sekä koko romaanin koherentista rakenteesta. En ole pitkään aikaan kokenut näin nautinnollista lukuelämystä.

sivuhenkilö.jpg

Päähenkilö katselee sivusta ystäviään, jotka hoitavat vauvojaan ja joiden elämät täyttyvät aivan erilaisista asioista kuin päähenkilöllä itsellään. Hän ihmettelee, miten kukaan jaksaa päivästä toiseen sitä souvia, jota lapsiperheissä eletään. Kun hän kysyy asiaa siskoltaan, tämä toteaa, että ei sitä kukaan oikeasti jaksakaan.

Kuva: Pixabay

 

Jere vai Jemina, mitä väliä?

Opettajalla on ongelma. Koulun syksyllä poikana aloittanut Jere on talven aikana alkanut meikata kuin tytöt. Se alkoi kynsilakasta, mutta nyt meikkiä on jo naamassakin. Sitä ei enää voi olla huomaamatta. Lisäksi Jere on alkanut pukeutua hameisiin. Opettaja pyrkii välttämään Jereen päin katsomista. Se on vaikeaa, koska Jere on aktiivinen – hän viittaa usein ja osallistuu oppitunneilla mielellään. Opettaja kokee tilanteen kiusalliseksi. Viimeinen niitti on se, kun Jere pyytää opettajaa kutsumaan itseään Jeminaksi.

”Eikö se poika yhtään ajattele, minkälaiseen tilanteeseen hän meidät muut pakottaa?” miettii opettaja. Hän kokee oppilaan sukupuoli-identiteetin muodostumisen ylitsepääsemättömän vaikeana asiana ymmärtää. ”Miksei se nyt vain voi pestä naamaansa ja pukeutua housuihin, niin kuin muutkin pojat?” opettaja puhisee eikä todellakaan suostu sanomaan Jereä Jeminaksi. Hänhän tietää, että Jere on poika eikä tyttö. Piste.

”Sukupuoli-identiteetti on yksi merkittävä yksilön identiteetin osatekijä, joka kuitenkin usein ymmärretään hyvin kapeasti. Sukupuoli ei ole vain biologinen tai fyysinen ominaisuus, joka jakaa ihmiset miehiin ja naisiin. Sen merkitys kehittyy myös sosiaalisessa vuorovaikutuksen ja kulttuurin välityksellä, millaisia esimerkiksi miesten ja naisten tulisi olla.  Moni meistä ei kuitenkaan koe täyttävänsä tällaisten normien vaatimuksia, mikä voi asettaa haasteita oman identiteetin kehittymiselle. Sukupuoli-identiteetin kehittyminen oman kokemuksen kautta onkin tärkeämpää kuin ulkopuolelta tulevat määritelmät.” (Suomen Mielenterveysseura)

Perustuslaki, yhdenvertaisuuslaki sekä valtakunnallinen opetussuunnitelma velvoittavat opettajia kohtelemaan oppilaita yhdenvertaisesti ja kunnioittaen. Koska teemme työtä nuorten kanssa, joiden sukupuoli- ja seksuaali-identiteetti ovat vasta kehittymässä, vaaditaan erityistä herkkyyttä ja huomaavaisuutta. On mielestäni jossain määrin ymmärrettävää, että jos ei itse ole koskaan joutunut erityisesti pohtimaan omaa seksuaalisuuttaan tai kokenut hankalaksi määritellä omaa sukupuoltaan, voi olla vaikea asettua sellaisen ihmisen asemaan, jolle nämä seikat eivät ole ihan selkeitä. Mutta toisen ihmisen kokemuksen vähättely ja varsinkin nuoren nujertaminen on silkkaa itsekeskeisyyttä, johon opettajien ei pitäisi alentua.

”Jokainen oppilas on ainutlaatuinen ja arvokas juuri sellaisena kuin hän on. Jokaisella on oikeus kasvaa täyteen mittaansa ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä. Tässä oppilas tarvitsee kannustusta ja yksilöllistä tukea sekä kokemusta siitä, että kouluyhteisössä häntä kuunnellaan ja arvostetaan ja että hänen oppimisestaan ja hyvinvoinnistaan välitetään.”  (OPS 2014, s. 15)

Olen ehdottanut, että kutsuisimme koululle Setan edustajan puhumaan ja auttamaan meitä aikuisia pääsemään kärryille siitä, kuinka voisimme parhaalla mahdollisella tavalla tukea ja kannustaa nuoria, jotka eivät ole varmoja omasta identiteetistään. Ehdotukseni teilattiin yksimielisesti, sillä yksi kollega oli kuulemma kerran ollut kuuntelemassa ”jotain Setan luentoa” ja ”sen jälkeen tuli sellainen olo, että enää ei voi tehdä mitään loukkaamatta jotakuta”. Siksi niitä juttuja ei kannata enempää siis kuunnella. Piste.

”Enkö minä enää voi sanoa, että ’tytöt hei, olkaas hiljempaa’, jos takapulpetin tyttöporukka häiritsee oppituntia?” kysyy opettaja närkästyneenä. Vastaan, että voit toki, jos olet varma kyseisten oppilaiden sukupuoli-identiteetistä. Mutta miksi et yhtä hyvin voisi sanoa ”te siellä takana” tai ”open pikku kullanmurut” tai kutsua oppilaita heidän etunimillään? Onko opettajan oikeus niputtaa oppilaita tyttöihin ja poikiin jotenkin ylivertaisempi kuin ihmisen oikeus määritellä itse itsensä?

”Sukupuolitietoinen opetus perustuu herkkyydelle tunnistaa yksilöllisyys ja persoonallisuus jokaisessa oppijassa. Opetuksessa pidättäydytään sosiaalistamasta oppilasta hänen ulkoiseen sukupuoleensa. Sukupuolitietoisessa opetuksessa tunnistetaan sukupuolittavia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tekijöitä sekä kyseenalaistetaan ja puretaan niitä sukupuolten tasa-arvoa rakentaen.” (Opetushallitus)

Korostan vielä, että jokaisen opettajan virkavelvollisuus on noudattaa Suomen lakeja ja valtakunnallista opetussuunnitelmaa. En käsitä, miten on mahdollista, että vielä vuonna 2018 voin vastaanottaa kollegaltani Wilma-viestin, jossa hän pyytää minua kysymään, olisiko opetusryhmässäni ”muutama reipas poika, jotka voisivat tulla avoimien ovien päivänä parkkipaikalle ohjaamaan liikennettä”.

Sukupuoliin liittyvät stereotypiat ja roolioletukset ovat syvällä kulttuurissamme. En väitä itse olevani täydellinen; en osaa puhua ja toimia täysin sukupuolineutraalisti joka tilanteessa. Pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että erilaisia identiteettiin vaikuttavia kysymyksiä tiedostetaan ja että niistä puhutaan. Mitä, jos pyrkisimme kohtaamaan ihmiset ihmisinä? Mikä on pahinta, mitä siitä voisi seurata? Entä parasta?

idahot.jpg

”17.5. on kansainvälinen homo-, trans-, ja bifobian vastainen päivä. Teemapäivän tarkoituksena on herättää kaikenlaista toimintaa eri puolilla maailmaa, jotta valtaväestö saataisiin paremmin tietoiseksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen olemassaolosta ja näiden kohtaamasta syrjinnästä.” (Sateenkaariyhteisöt ry.)

Kuva: IDAHO Committee

 

 

Lyhytkin Långweekend tekee hyvää

* Kaupallinen yhteistyö: Långvik Congress Wellness Hotel *

Rakastan aamuja ilman herätyskellon pirinää. Lauantaiaamuna saa onneksi nukkua pitkään. Pitkitän ylös nousemista vain, koska voin. Lopulta avaan verhot ja päästän auringonvalon huoneeseen. Jään ihailemaan ikkunasta avautuvaa merimaisemaa.

Tassuttelen aamutossuissa ja kylpytakissa hissiin, joka vie minut pohjakerrokseen. Uima-altaassa ei ole ketään, ja veden pinta kimaltaa kutsuvasti. Tuntuu suorastaan synniltä sukeltaa veteen ja rikkoa allasosaston hiljaisuus, mutta teen sen silti. Kohta miesten puolen ovi käy ja puolisoni pulahtaa altaaseen kanssani. Uimme vähän aikaa yhdessä ja siirrymme sitten porealtaaseen.

Olemme tulleet Långvikin kokous- ja kylpylähotelliin rentoutumaan. Pakko myöntää, että perjantai-iltapäivänä tuntui hieman työläältä pakata ja matkustaa Kirkkonummelle, mutta perille saavuttuamme toteamme yksimielisesti vaivan olleen sen arvoista. Lomafiilis tulee heti, kun on saatu auto parkkiin.

Miljöö on hieno: iso tontti meren rannalla. Hotelli ei ulkoapäin näytä erityisen houkuttelevalta. Se on alun perin rakennettu KOPin koulutuskeskukseksi 1970-luvulla ja siltä se myös näyttää. Ulkonäkö kuitenkin hämää, sillä sisällä kaikki on uutta ja tyylikästä.

Kirjaudumme sisään ja viemme tavarat huoneeseen. Koska aurinko paistaa ihanasti, päätämme lähteä heti ulos pelaamaan frisbeegolfia. Koreja on vain viisi, joten rata on nopeasti kierretty. Seuraavaksi on aika tutustua kylpyläosastoon.

Tilaamme allasbaarista juomat ja siirrymme porealtaaseen niitä siemailemaan. Långvikin kylpylässä on yksi allas kuntouintia varten, yksi kylmävesi- ja kaksi poreallasta. Lisäksi osastolla on kylmä- ja kuumakahluualtaat. Saunoja on kolme erilaista: tavallinen, höyry- ja televisiolla varustettu infrapunasauna. Liukumäkiä tai lastenallasta ei ole – mikä tarkoittaa sitä, ettei ole lapsiakaan.

Kylpemisen jälkeen jatkamme perjantai-illan rauhallisesta tunnelmasta nautiskelua hotellin ravintolassa, jossa pöytämme on takan vieressä. Elävä tuli on kaunis katsella, ja se myös lämmittää mukavasti. Ruoka, viini ja palvelu on erinomaista, kuten seurakin. Vasta muutama tunti sitten päättynyt työviikko tuntuu kovin kaukaiselta.

Illallisen jälkeen käymme katsastamassa vielä pelihuoneen ja elokuvateatterin. Pelaamme pari erää pöytäfutista, mutta elokuviin emme jaksa enää mennä. Puoli yhdeltätoista alkava näytös on meille liian myöhäinen, vaikka ajatuksena hauska. Ulkoilu, uiminen, ruoka ja juoma työviikon päälle tekevät tehtävänsä ja uni tulee heti, kun pään painaa tyynyyn.

Aamulla virkistävän pulahduksen jälkeen nautimme maittavan ja runsaan aamiaisen edelleen täydellisen rauhan ympäröiminä. Aamiaishuoneessa soi hiljainen jazz, eikä missään näy ympäriinsä juoksevia ja kiljuvia lapsia eikä lasten perässä juoksevia ja kiljuvia vanhempia. Tämä on suorastaan ylellistä.

Langvik_Spa_Jacuzzi_1.jpg

Vietimme Långvikissä alle vuorokauden, mutta rentoutus oli niin täydellinen, että tuntui kuin olisi lomaillut pitempäänkin.

Kuva: Långvik Congress Wellness Hotel

Elän, siis olen rohkea

En saanut työpaikkaa, jota hain. Olin ennalta henkisesti varautunut sekä valituksi tulemiseen että kielteiseen päätökseen, eikä isku itse asiassa tuntunut kauhean kovalta. Uusi työ olisi vaatinut muuttoa muualle, joten lohduttaudun sillä, että selviämme nyt helpommalla. Ei tarvitse miettiä, laitetaanko oma asunto myyntiin vai vuokralle, eikä tarvitse etsiä uutta asuntoa toisaalta.

Minulla oli myös valmiiksi mietittynä varasuunnitelma, jota olen nyt lähtenyt toteuttamaan: Olen anonut töistä vuoden virkavapaata. Vuoden aikana aion opiskella kirjoittamista ja kirjoittaa. Lisäksi pyrin kehittämään muita sivubisneksiäni siten, että ne alkaisivat tuottaa tarpeeksi rahaa, jotta uskaltaisin irtisanoutua. Tavoite siis on, että vuoden päästä toimeentuloni olisi turvattu muilla kuin opettajan töillä.

Kun kerroin työkavereilleni aikeistani jäädä opintovapaalle, he suhtautuivat kannustavasti. Minua kehuttiin rohkeaksi, koska uskallan tehdä, mitä haluan. Eräs työkaverini huokaisi ripaus kateutta äänessään: ”Sä niinku oikeasti elät sun elämääs!” Jäin miettimään, mitä kaikki muut sitten tekevät.

Elän.jpg

Lapsettoman on ehkä helpompi tehdä ”rohkeita” elämänvalintoja kuin sellaisen ihmisen, jolla on lapsia elätettävänään. Toivoisin silti, että kaikki me voisimme kokea omat valintamme mielekkäinä.

 

 

Kuka perii lapsettoman ihmisen?

Emme ole puolisoni kanssa naimisissa mutta meillä on yhteistä omaisuutta. Jos kuolen ennen miestäni, haluan hänen saavan minun osuuteni yhteisestä asunnostamme. Olemme yhdessä ostaneet, remontoineet ja sisustaneet sen yhteiseksi kodiksemme. Koska meillä kummallakaan ei ole rintaperillisiä, ensimmäinen laillisessa perimisjärjestyksessä on oma äiti. Tuntuisi kuitenkin oudolta, jos toinen meistä joutuisi maksamaan toisen äidille puolet asunnon arvosta saadakseen pitää kotinsa toisen kuoltua.

Koska elämästä ei koskaan tiedä, päätimme laatia testamentit varmistaaksemme toistemme selustan. Asunnon kohtalo oli selkeä, mutta keskustelimme pitkään siitä, mitä lopulle omaisuudelle sitten tapahtuu, kun kuolemme. Vaihtoehtoja on useita: perisimmekö toisemme kokonaan, antaisimmeko muun omaisuuden mennä lainmukaisen perimisjärjestyksen mukaan seuraavalle, testamenttaisimmeko rahat hyväntekeväisyyteen vai jättäisimmekö perintöä esimerkiksi kummilapsille?

Olin pitkään hyväntekeväisyysjärjestön kannalla, mutta lopulta tein testamentin sisareni lasten hyväksi. Kukin heistä saa yhtä suuren osuuden. Minusta tuntuu mukavalta ajatukselta, että kuoltuani siskonlapset saavat pienen tervehdyksen tädiltä. Mistään suurista summista tässä ei todellakaan ole kyse.

Lähiomaisen kuolema aiheuttaa voimakkaita tunteita, ja varmaan siitä johtuen moni pesänselvitys äityy riitaisaksi. Olen nähnyt omassa lähipiirissäni varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka perinnön jakaminen voi aiheuttaa riitaa ja katkeruutta. Testamentin tekemällä pyrin siihen, että minun läheisteni ei tarvitsisi riidellä mistään kuoltuani.

technology-3200401_1920.jpg

Testamentti kannattaa teettää asianajajalla, joka osaa laatia siitä pätevän ja yksiselitteisen. Minun ammattiliittoni tarjoaa jäsenetuna ilmaiseksi lakineuvontaa, johon kuuluu myös testamentin laatiminen. Liiton lakimies laati testamentin ilmaiseksi myös puolisolleni, joka kuuluu eri liittoon, sillä minä olen hänen testamenttinsa edunsaaja.

Kuva: Pixabay

 

Kolme syytä olla opettaja

Kun Elinkeinoministeriö esittää koulujen kesäloma-ajan siirtoa sillä perusteella, että muuten ”matkailuelinkeino menettää yli 200 miljoonaa euroa joka kesä”, on aika pysähtyä hetkeksi ja miettiä: Mitä täällä oikein tapahtuu? Uutisissa ei ole tarkemmin avattu, mihin laskelmat perustuvat. Mietin, miten se vaikuttaa työllisyyteen, lomailevatko lapset kesäkuun alussa vai elokuun lopussa. Työikäisten työttömien luulisi pääsevän yhtä hyvin sesonkitöihin kesä- tai elokuussa.

Aihe oli esillä jo alkuvuodesta, jolloin uutisoitiin ruotsinkielisten koulujen rehtoreiden vaativan kesäloman siirtoa. Silloin perusteena oli lähinnä sää. ”Suomen alkukesä on usein kylmä ja sateinen, kun taas loppukesän sää on usein lämmin ja aurinkoinen” rehtoreiden tekemässä kansalaisaloitteessa todetaan. Ilmatieteenlaitoksen mukaan kuitenkin kesäkuun alussa on keskimäärin parempi sää kuin elokuun lopussa. Olisiko kannattanut tarkistaa faktat ensin?

Koulun perimmäinen tarkoitus ei ole palvella matkailualan tarpeita eikä säilöä lapsia sateensuojaan siksi aikaa, kun vanhemmat ovat töissä. ”Jos jostain löytyy ongelma, ratkaisu tuntuu olevan se että koulussa pitäisi puuttua asiaan. Oikeasti koulussa pitäisi opettaa lapsille kouluaineita”, kirjoittaa Tommi Kinnunen Ylen kolumnissa. Hän on oikeassa. Opettajien vastuulle on sysätty jo vaikka mitä mutta resursseja vain vähennetty. Ennen sanottiin, että on kolme syytä olla opettaja: kesä, heinä, elo. Nykyään on vaikea keksiä yhtäkään.

7BB02043-7CE5-48FC-8958-10BCA9A2F235.png

Jos koulujen kesälomia siirretään, perustelun täytyy olla pedagoginen. Syyksi eivät riitä elinkeinoelämän tarpeet tai sää.