Olen sisältä punainen vihreä

Olen sellainen tyyppi, jonka pitäisi aina tehdä kaikki itse. Mielestäni muut suoriutuvat usein liian hitaasti tai jotenkin väärin. Minun on vaikea sietää ihmisiä, jotka tuhlaavat aikaa turhan jauhamiseen tai liian tarkkaan suunnitteluun. Olen introvertti, eli sosiaalinen kanssakäyminen muiden kanssa vie minulta energiaa. Inhoan olla huomion keskipisteenä ja välttelen viimeiseen asti konflikteja.

Minkälainen minä siis olen? Olen rauhallisen vihreään viittaan verhoutunut nopeasti räjähtävä punainen persoona. Kuuntelin viime viikolla autossa ruotsalaisen Thomas Eriksonin kirjan Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään (Atena 2017). Teoksessa pureudutaan teoriaan, jossa ihmiset jaetaan temperamentin ja persoonallisuuden piirteiden mukaan neljään eri väriin.

Punainen ja keltainen ovat ulospäin suuntautuneita, vihreä ja sininen sisäänpäin kääntyneitä. Punainen ja sininen ovat asiakeskeisiä, keltainen ja vihreä ihmiskeskeisiä. Tätä kovin karkeaa jaottelua Eriksonin kirjassa tarkennetaan lukuisin havainnollisin esimerkein. Teoksessa tuodaan esiin jokaisen värin hyvät ja huonot puolet sekä annetaan esimerkkejä tilanteista, joissa keskenään eriväriset tyypit saattavat ymmärtää toisiaan väärin. En ole lainkaan vakuuttunut, että väreihin jaottelu olisi koko ihmisyyden kattava teoria. Sain kuitenkin useita oivalluksia kirjaa kuunnellessani.

Työkavereiden ja ystävien kategorisoiminen värityyppeihin on auttanut ymmärtämään heitä ja heidän käytöstään entistä paremmin. Esimerkiksi olen tähän asti kuvitellut puolisoni olevan kirkkaanpunainen, mutta kirjan perusteella hän onkin ehkä enemmän keltainen. Määrittely ei sinänsä muuta minun suhtautumistani häneen eikä se muuta mitään meidän parisuhteessamme. Huomasinpa vain, että kirjaa kuunnellessani pohdin samalla koko ajan itseäni ja omaa käytöstäni sekä puolisoani ja hänen käytöstään. Nyt suhtaudun arkisiin ristiriitoihimme hiukan entistä armollisemmin.

Voisi kuvitella, että nopeasti hermostuva introvertti olisi huonoin mahdollinen opettaja. Mutta toisaalta punaisen tyypin tehokkuus on valttia hektisessä kouluympäristössä. Punainen myös saa ympärillään olevat ihmiset helposti innostumaan. Vihreän erityistaito on toisten huomioon ottaminen.

paint-2985569_1920.jpg

Ihmisen luonne ja temperamentti voivat näyttäytyä eri tavoin eri tilanteissa. Tulkinta riippuu myös aina tulkinnan tekijän omista lähtökohdista. Kun oppii ymmärtämään itseään ja muita paremmin, vuorovaikutus sujuu mutkattomammin.

Kuva: Pixabay

 

Tämä päivä ja lähitulevaisuus lukuina

Tänään ajoin töihin 52 kilometriä. Työpäiväni koostui kahdesta 90-minuuttisesta koevalvonnasta ja kahdesta 45-minuuttisesta luovan kirjoittamisen oppitunnista sekä välituntivalvonnasta, joka kesti 15 minuuttia. Vastaanotin yhdeksän Wilma-viestiä ja lähetin kuusi. Päivän aikana oppilaat tuottivat yhteensä  51 koepaperia ja 37 luovan kirjoittamisen tehtävää, jotka nyt odottavat arvioimista. Ajoin töistä kotiin 52 kilometriä.

Huomenna menen koulutukseen. Matkustan sinne 178 kilometriä. Koulutus kestää neljä tuntia. Sitten matkustan 178 kilometriä takaisin. Sunnuntaina en aio tehdä töitä.

huhtikuu.jpgEnää 28 koulupäivää, yksi suunnittelupäivä ja kaksi opekokousta ennen kesälomaa. Minulla on jäljellä vielä kaksi psykologikäyntiä työnantajan piikkiin.

Halusiko korulehvähevonen lapsia?

Olen jäänyt koukkuun Avaran luonnon dokumenttisarjaan Sininen planeetta II (BBC). Katseluoikeudet Yle Areenassa ovat rajatut, ja tällä hetkellä nähtävissä on enää jaksot 3-6. Jaksot ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, eli vaikka ei olisi nähnyt ensimmäisiä jaksoja, kannattaa ehdottomasti katsoa vielä loput! Sininen planeetta II on kaunein, kiinnostavin ja hienoin koskaan näkemäni luontodokumentti.

Jos olisin fantasiahahmo, olisin merenneito. Merenalainen maailma on aina kiehtonut minua. Sininen planeetta II tarjoaa henkeäsalpaavan kauniita kuvia ja toinen toistaan ihmeellisempiä faktoja pinnan alta. Olen oppinut ihan hirveästi kaikkea uutta ja mielenkiintoista. Näytin yhden jakson oppilaillekin. Puhuimme muun muassa eläinten inhimillistämisestä ja merenalaisen elämän tarinallistamisesta luontodokumentin kerronnan keinoina.

bingo.JPG

Tein oppilaille bingopelin luontodokumentin kerronnan keinoista.

Vapaaehtoisesta lapsettomuudesta bloggaavan ihmisnaaraan mieleen tietysti jäävät erityisesti merenelävien lisääntymistä koskevat tarinat. Esimerkiksi vitosjaksossa kerrotaan seepia-apamasta. Naaras parittelee ensin isoimman ja värikkäimmän koiraan kanssa. Parittelun jälkeen naaraan kylkeen ilmestyy valkoinen raita. Sillä se ilmoittaa, ettei enää halua enempää. Iso koiras jää parittelun jälkeen kuitenkin vahtimaan naarasta. Lähistöllä omaa vuoroaan kärkkyvä pieni koiras pehmentää värejään ja supistaa lonkeronsa. Se tekee omaan kylkeensä myös valkoisen raidan. Valepukunsa ansiosta pieni seepia-apamakoiras pääsee uimaan naaraan luo ja parittelemaan sen kanssa. Seepianaaras haluaakin paritella monen koiraan kanssa varmistaakseen mahdollisimman hyvät geenit jälkikasvulleen.

Vitosjaksossa esiteltyjen sirkkaäyriäisten parisuhde saattaa olla elinikäinen, jopa parikymmentä vuotta kestävä. Työnjako on ihmisnäkökulmasta konservatiivinen: Naaraan tehtävä on tuottaa mätimunia ja koiraan tehtävä metsästää ravintoa. Joskus kuitenkin käy niin, että koiras vaihtaa kumppania. Se saattaa aistia leskeksi jääneen naaraan kutsun. Jos koiras löytää ilman kumppania jääneen naaraan, jolla on isompi kotiluola kuin sillä itsellään, se jättää vaimonsa. Suuremmassa luolassa näet asuu kookkaampi naaras, jonka kanssa on mahdollista saada enemmän jälkeläisiä. Varjopuolena on, että isompi kumppani vaatii enemmän ruokaa. Koiras joutuu siis tekemään entistä enemmän töitä pitääkseen uuden vaimon tyytyväisenä luolassa, jossa sen ainoa tehtävä on tuottaa mätimunia.

Weedy_Sea_Dragon.jpg

Korulehvähevosnaaras laskee mätimunat, mutta koiras hautoo ne.

Kuvat: MyFreeBingoCards ja Wikimedia Commons

Mitä työhaastattelussa kysytään?

Vaikka aineenopettajien työtilanne on surkea, joskus voi käydä niin onnekkaasti, että saa kutsun työhaastatteluun. Minulle tapahtui näin. Aluksi tuntui vaikealta koota itsensä haastattelutilannetta varten. Juuri todettu työuupumus veti epävarmaksi. Kuinka voisin mennä pokkana selittämään, miten hyvä ja innokas opettaja olen?

Työpsykologi kannusti minua muistuttaen, että työpaikan vaihdos saattaisi hyvinkin olla ratkaiseva tekijä oloni parantumiseen. Niinpä yritin valmistautua haastatteluun hyvin ja lopulta menin sinne oikeasti intoa puhkuen. Kokosin tähän muutamia yleisiä työhaastattelussa vastaan tulevia kysymyksiä, joihin mietin etukäteen myös napakat vastaukset.

 

Kysymys: Kerro jotain itsestäsi.

Vastaus: Olen työstäni innostunut opettaja. Rakastan uuden oppimista itsekin, ja olen jatkuvasti kehittänyt itseäni ja työtäni yliopistosta valmistumisen jälkeenkin. Minulla on kokemusta lukiosta, yläkoulusta, moniammatillisesta yhteistyöstä, luokanvalvojan tehtävistä, oppilaskunnan ohjaamisesta, yhteistyöstä koulun ulkopuolisten tahojen kanssa jne.

Kysymys: Minkälainen olet opettajana?

Vastaus: Luova, innostava ja kannustava. Käytän oppilaslähtöisiä menetelmiä ja olen helposti lähestyttävä. Oppitunneillani on hyvä työrauha.

Kysymys: Mikä ohjaa opetustasi?

Vastaus: Valtakunnallinen opetussuunnitelma.

Kysymys: Mikä on tärkeintä omassa oppiaineessasi?

Vastaus: (Jokin uudessa opsissa mainittu asia, esim. monilukutaito.)

Kysymys: Mitä pidät tärkeimpänä opettajan työssä?

Vastaus: Kasvattajan roolia. Nuorten kohtaaminen ja kuunteleminen sekä kasvun tukeminen on minulle tärkeintä.

Kysymys: Miten innostat murrosikäisiä poikia lukemaan?

Vastaus: Kannustaen, ei pakottaen. Etsimällä aiheiltaan sopivia kirjoja, opastamalla äänikirjojen ja sähköisten kirjojen pariin, antamalla luettavaksi selkokielistettyä kirjallisuutta.

Kysymys: Oletko ottanut digiloikan?

Vastaus: Käytän sujuvasti digilaitteita ja sähköisiä ympäristöjä. Pidän niitä hyvinä oppimisen apuvälineinä. Tieto- ja viestintäteknologian käytön on aina oltava pedagogisesti perusteltua. Pidän edelleen tärkeänä, että kaikki oppivat myös kirjoittamaan käsin, että koulussa luetaan muitakin kuin sähköisiä tekstejä ja että vuorovaikutusta harjoitellaan myös kasvokkain.

Kysymys: Onko sinulla kokemusta oppiainerajat ylittävästä yhteistyöstä?

Vastaus: Kyllä. Eri aineiden opettajien välinen yhteistyö ja ilmiöpohjainen opetus ovat rikkaus. (Kerro 1-2 esimerkkiä.)

Kysymys: Onko sinulla jotain kysyttävää?

Vastaus: On. (Mieti 1-2 kysymystä, jotka osoittavat pedagogisen pätevyytesi ja innostuneisuutesi työtä kohtaan. Esimerkiksi: Minkälainen työyhteisönne on? Onko opettajalla halutessaan mahdollisuus antaa tukiopetusta tai perustaa kerhoja? Minkälaiset erityisopetuksen resurssit teillä on?)

thought-2123970_1920.jpg

Mitä yleisiä haastattelukysymyksiä ei ole tähän postaukseen listattu? Kommentoi!

Kuva: Pixabay

 

 

 

Saako Sielujen saarella kaikki anteeksi?

Soutuveneessä istuva nainen nostaa nukkuvan lapsen syliinsä ja laskee sen jokeen. Ruumis ajelehtii virran mukana, nainen seuraa sitä katseellaan. Sitten hän soutaa kotiin ja menee itse nukkumaan. Hän on niin väsynyt; hänen täytyy saada nukkua kunnolla.

Johanna Holmströmin Sielujen saari (Otava, 2017) alkaa dramaattisesti lapsenmurhalla. Se toimii alkusysäyksenä tarinalle, joka ei kerro pelkästään Kristinasta, väsyneestä äidistä, vaan on oikeastaan kertomus saaresta. Seilin saarella Turun saaristossa on keskiajalta 1960-luvulle asti toiminut sairaala. Aluksi siellä hoidettiin leprapotilaita mutta sittemmin myös mielisairaita. 1800-luvun loppupuolelta eteenpäin potilaina oli vain naisia.

Sielujen saari kertoo Seilin hourulasta naistensairaalan ajalta. Laitoshoitoon suljettiin muun muassa lapsenmurhaajia, irtolaisuudesta syytettyjä ja ”hysteerisiä” naisia. Kristinan lisäksi muita päähenkilöitä kirjassa ovat Elli, joka on joutunut huonoille teille ja joka pakkosteriloidaan, sekä hoitajana työskentelevä Sigrid, jolle syntyy avioton lapsi.

Samaan aikaan kun luin Sielujen saarta, kuuntelin työmatkoilla äänikirjana Laura Mannisen romaania Kaikki anteeksi (WSOY, 2018). Se kertoo perheväkivallasta. Päähenkilö Laura on vapaaehtoisesti lapseton nelikymppinen nainen, joka alkaa seurustella ihanan miehen kanssa. Miehellä on koira ja kolme lasta, jotka ovat myös ihania, ja pian päähenkilö huomaa viettävänsä onnellista uusioperheenäidin arkea. Sitten alkaa väkivalta. Mies uhkailee, vainoaa, lyö, raiskaa, yrittää tappaa ja mikä pahinta, pitää Lauraa henkisesti pihdeissään.

Holmströmin ja Mannisen teokset ovat mielestäni niin sanottuja hyviä lukuromaaneja*. Kerronta on kaunista ja juonet pitivät otteessaan loppuun saakka. Pidin molemmista kirjoista, vaikka kieltämättä aiheet olivat aika rankkoja ja jotkin kohdat myös todella ahdistavia lukea ja kuunnella.

Minulla ei ole kokemusta onneksi kummastakaan, hourulasta eikä perhehelvetistä. Onneksi taas kerran sain kirjallisuuden kautta matkustaa toisiin maailmoihin ja eläytyä uusiin rooleihin. Opin ymmärtämään omastani poikkeavia ihmiskohtaloita. Säälittää ajatella niitä ihmisiä, jotka eivät ikinä lue kirjoja. Miten paljon heiltä jääkään kokematta!

kirjahylly .jpg

*Lukuromaani sijoittuu jonnekin ”kevyen viihdekirjallisuuden” ja ”vaikeaselkoisen taidekirjallisuuden” välimaastoon. Siinä on etenevä juoni mutta myös syvällinen sanoma.

 

Minulla on vakava työuupumus

Kävin työterveyspsykologin juttusilla. Varasin ajan, koska virkavapaalla ollessani tajusin, että töihin paluu tuntui todella ahdistavalta. Tammikuussa maaliskuulle varaamani aika jostain syystä peruuntui ja pääsin käymään vastaanotolla vasta tällä viikolla. Kahden Espanjassa virkavapaalla vietetyn kuukauden jälkeen olen ehtinyt nyt olla reilun kuukauden kotona ja töissä.  Olen alkanut epäillä, olenko sittenkään uupunut töihin vai olenko sairastunut masennukseen. Välillä nimittäin tuntuu, ettei oikein mikään enää kiinnosta.

Menin psykologille esittämään kysymyksiä: Olenko masentunut vai töissä loppuun palanut? Auttaisiko työpaikan vaihtaminen vai pitääkö vaihtaa kokonaan alaa? Psykologi kuunteli, kysyi kysymyksiä ja neuvoikin: Ainakaan keskellä kriisiä ei kannata tehdä lopullisia päätöksiä. Hän teetti minulla kolme kirjallista testiä: ahdistuneisuustestin, masennustestin ja työuupumustestin. Tulokset olivat hyvin selvät. En ole ahdistunut tai masentunut mutta minua vaivaa vakava työuupumus.

Vaikka olin etukäteen jo aika varma ”diagnoosistani”, sen kuuleminen ammattilaisen ja ulkopuolisen suusta vaati vähän sulattelua. Silti käynti tuntui heti myös auttavan. Tuntui vapauttavalta kuulla, että en välttämättä ole oikeasti huono ope. Kahden viikon kuluttua menen uudestaan psykologia tapaamaan. Silloin kuulemma voimme miettiä, mitä työuupumukselle voidaan tehdä, eli miten siitä selvitään.

sauna.jpg

Työuupumus ei ole pysyvä persoonallisuuden piirre vaan liiasta työn kuormituksesta johtuva krooninen stressitila, josta voi parantua. Lumikuorman alla notkuvan saunankaton voi ehkä vielä pelastaa.

 

Miten kesytetään digiloikkaava jalopeura?

Istuin hiljattain iltaa erään ystäväni kanssa, joka työskentelee myös opettajana. Jutut pyörivät pitkälti työasioissa – ja alanvaihtounelmissa. Ystäväni on oman koulunsa digitutor ja innoissaan siitä. Hänen mielestään on hauskaa oppia uutta ja olla mukana työn kehittämisessä. Perustyö omassa luokassakin maistuu. Ainoa ongelma ovat kollegat. Työyhteisön enemmistössä ovat vanhat jäärät, jotka vastustavat kaikkea uutta periaatteesta.

Sama ilmiö on tullut ilmi muidenkin opekavereiden kanssa keskustellessa. Opettajat ja rehtorit seisovat kehityksen tiellä. Opettajat vaativat oppilailta joka oppitunnilla avoimuutta uuden oppimista kohtaan, heittäytymistä ja rohkeutta tutustua tuntemattomaan – astelemista jalopeuran luolaan. Miksi he itse suhtautuvat oppimiseen niin negatiivisesti?

Uuden oppiminen voi tuntua pelottavalta. Jos on tehnyt työtään aina samalla tavalla, voi menetelmien ja sisältöjen uudistuminen tuntua heittäytymiseltä jalopeuran kitaan. Voi tuntua siltä, että päättäjät ovat tehneet uudistuksen vain uudistumisen vuoksi ja jättäneet käytännön toteutuksen miettimättä. On totta, että siitä kärsivät kaikki: oppilaat, opettajat ja kotijoukot. Jalopeura on kuitenkin mahdollista kesyttää, jos siihen suhtautuu kunnioittavasti mutta antamatta sille yliotetta.

Luin erään äidin blogikirjoituksen koulujen digiloikasta. Esiin nousi oleellisia kysymyksiä: Miksi digiloikka otetaan? Miten se on tarkoitus tehdä? Kenen vastuulla taitojen opettaminen on? Ovatko opettajat päteviä opettamaan digitaitoja?

Tvt-taitoja tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa, mutta eivät ne yksin ole vastaus kaikkeen. Digitaalisuus ja teknologia ovat koulussa oppimisen kohteina ja niitä voidaan käyttää myös oppimisen välineinä. Näitä kahta asiaa ei pidä eikä tarvitse sekoittaa keskenään.

Esimerkiksi minun työpaikallani käytössä olevat pädit ja Googlen sovellukset sopivat hyvin vaikkapa kirjoitustehtävien tekemiseen. Tekstinkäsittely sekä ryhmä- ja prosessikirjoittaminen ovat helpottuneet huomattavasti teknologian ansiosta. Silti minun mielestäni jokaisen edelleen täytyy oppia kirjoittamaan myös käsin, ja ryhmätyön onnistumiseksi täytyy harjoitella vuorovaikutustaitoja myös livenä.

Pakko myöntää, että opetusajasta jalopeuran osan vie unohtuneiden salasanojen vaihtaminen, tökkivän nettiyhteyden kanssa tuskailu sekä muut tekniset ongelmat. Oppilaiden huomio harhautuu helposti kaikkeen muuhun paitsi käsiteltävään aiheeseen, koska netti ja mobiililaite tarjoavat monenlaisia houkutuksia. Mutta toisaalta tarkoitus onkin harjoitella myös välineen käyttöä. Jos kännykät kerätään pois, ei niitä opita käyttämään.

Digitaalisuus ei ole itseisarvo. Tabletti ja netti ovat välineitä siinä missä lyijykynä ja ruutuvihkokin. Edelleen on opettajan vastuulla suunnitella, miten eri opetusryhmät ja jokainen yksilö ryhmässä oppii parhaiten, ja käyttää sopivimpia menetelmiä valtakunnallisen opetussuunnitelman toteuttamiseen.

lion-3012515_1920 (1).jpg

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää! Agricolan aikana laajasti käyttöön otettu uusi teknologia, kirjapainotaito, herätti niin hypetystä kuin kritiikkiä. Mikään ei ole muuttunut 500 vuodessa, paitsi että jalopeuraa sanotaan nykyään leijonaksi. Käy Ylen sivuilla testaamassa, tunnistatko muita Agricolan keksimiä sanoja. 

Kuva: Pixabay

Äänestä mua!

Osallistun Karibian kouluvierailusta kertovalla kirjoituksellani Momondon Bloggers Open World -kilpailuun. Tehtävänä oli julkaista blogiteksti, jossa kerrotaan, miten matkustaminen on avartanut omaa maailmankuvaa tai minkälainen kohtaaminen maailmalla on jäänyt mieleen.

Palkintona on matkarahaa sekä mahdollisuus osallistua digitaalisen markkinoinnin työpajaan Kööpenhaminassa. Haluan todellakin voittaa. Jos säkin haluat, että mä voitan, äänestä täällä: https://www.momondo.fi/content/bloggers-open-world-award?blog_id=1613#!/blog/1613

bowa-nominated-badge__fiFI.png

Kiitos!

Vastaus ”tähän kysymykseen” sai minut tajuamaan jotain merkittävää

Aamulehdessäkin on menty klikkiotsikointiin.  ”Nämä kaksi kysymystä saavat sinut ymmärtämään, miksi teet työtäsi – Edes toimitusjohtaja ei yleensä osaa vastata” herättää huomion. Minun on saatava tietää, mitkä kaksi kysymystä ovat niin vaikeita, ettei edes toimitusjohtaja osaa vastata.

”Mikä on se ongelma, jota sinun työsi ratkaisee? Kenen ongelma se on?” No, eivät ne nyt niin vaikeita kysymyksiä olleetkaan. Vai oliko opettajan vain erityisen helppo vastata? Kukaanhan ei opiskele opettajaksi rahan tai vaikutusvallan takia vaan nimenomaan auttaakseen muita.

Uutisessa siteeratun aivotutkija Katri Saarikiven mukaan vain sellainen työ on merkityksellistä, jossa keskitytään ratkomaan jonkun toisen ihmisen ongelmia. Jos tekee työtään jostakin toisesta motiivista, ei ole tajunnut oman työntekonsa juurisyytä – tai työ ei ehkä ole arvokasta. Tunteakseen itsensä hyväksi ja tarpeelliseksi on ymmärrettävä, miksi tekee työtään. Jos tehtaan johtaja istuu pöytänsä takana vain rahan takia, hänen työnsä ei tuota arvoa kenellekään. Jos hän ymmärtäisi johtavansa tehdasta siksi, että tuotantolinjalla valmistuvat tuotteet ovat tarpeellisia muille ihmisille, hänen työllään olisi tarkoitus.

Minä teen työtäni, koska haluan opettaa nuorille elämän kannalta tärkeitä taitoja: luku- ja kirjoitustaitoa, viestintä- ja ilmaisutaitoja, vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja sekä taiteen kokemisen ja tuottamisen taitoja. Kun esitin itselleni uutisen otsikossa mainitut ”kaksi kysymystä”, tajusin ajautuneeni sivuraiteille työssäni ja tuntevani varmaan siksi niin suurta ahdistusta.

Oppilailla on niin paljon ongelmia perustaitojen hallinnassa, että en pysty kunnolla tekemään työtäni, johon minut on koulutettu. Jos oppilas ei osaa seiskalle tullessaan lukea ja kirjoittaa, olen aika voimaton. Oikeastaan – jos lapsi ei ole alakoulun aikana oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, siihen on syynä jokin muu kuin huono luokanopettaja.

Aineenopettajan koulutus ei riitä vaikeimpien sosiaalipuolen ongelmien ratkaisemiseen. Jotta pystyisin opettamaan yläkoululaisille oppiaineeni opetussuunnitelman mukaisia asioita, pitäisi ensin ratkoa isommat ongelmat: tunne-elämän kehityksen häiriöt, mielenterveysongelmat ja käytöshäiriöt, jotka estävät uusien asioiden oppimisen. Totta kai osaan ja haluan auttaa nuoria muissakin kuin omaan oppiaineeseeni liittyvissä asioissa; minulla on aineenhallinnan lisäksi pedagoginen pätevyys. Kuunteleminen ja kasvattaminen ovatkin tietysti ensisijaisia tehtäviäni opettajana. Minusta vain tuntuu, että työnkuvaani ei enää muuta kuulukaan kuin alkeellisten käyttäytymis- ja vuorovaikutustaitojen jankkaaminen.

meerkats-2169908_1280.jpg

Katri Saarikivi nostaa vuorovaikutus- ja empatiataidot työntekijän tärkeimmiksi ominaisuuksiksi. Työpaikassa, jossa ihmisten välinen vuorovaikutus toimii, pystytään ratkomaan ongelmia tehokkaasti. Kun ongelmia ratkotaan tehokkaasti, syntyy myös tulosta. Hyvä työilmapiiri voidaan siis laskea rahassa. Lasten kasvatukseen kannattaisikin panostaa jo ennen kouluikää, sillä vuorovaikutuksen ja empatian perustaidot opitaan jo varhaislapsuudessa.

Kuva: Pixabay

 

Miksei Jumalasta voi puhua neutraalisti?

Silmiini sattui Ylen uutinen oululaiskoulun saamasta huomautuksesta koskien uskonnollisia aamunavauksia. Lain mukaan uskonnollisen aamunavauksen ajaksi koulun on järjestettävä mielekästä muuta toimintaa niille oppilaille, jotka eivät osallistu evankelisluterilaiseen uskonnonopetukseen. Uutisessa mainittu koulu sai huomautuksen siitä, ettei tällaista vaihtoehtoa ollut tarjolla, vaan uskonnollista sisältöä pakkosyötettiin kaikille.

Oman kokemukseni mukaan monessa koulussa on erikseen seurakunnan aamunavaus ja et-aamunavaus. Sekin on kyseenalainen toimintamalli, sillä opetuksenjärjestäjän pitäisi huolehtia siitä, että aamunavaukseen voi osallistua ilman leimautumisen pelkoa. Jos koulussa järjestetään yksi aamunavaus kirkkoon kuuluville ja toinen niille, jotka eivät kuulu kirkkoon, oppilaan vakaumus tulee väistämättä ilmi.

Monessa koulussa et-oppilaat saavat odottaa uskonnollisen aamunavauksen ajan käytävässä, mikä on vielä kyseenalaisempaa, sillä käytävässä istuminen ei ole mielekästä korvaavaa toimintaa. Lain mukaan koulupäivän täytyy alkaa aina aamunavauksella. Myös kirkkoon kuulumattomilla oppilailla pitää olla siihen oikeus joka aamu.

Koulun uskonnonopetus on tunnustuksetonta. Myös seurakunnan pitämien aamunavauksien pitäisi olla tunnustuksettomia. En käsitä, miksi papin tai nuoriso-ohjaajan on pakko siunata ja rukoilla koulun aamunavauksessa. Miksei Jumalasta voi puhua neutraalimpaan sävyyn, niin että kaikki voisivat osallistua lakisääteiseen aamunavaukseen ilman ylimääräistä säätöä ja ongelmia?

kirkkoOpettajalla ei ole oikeutta uskonnonvapauteen. Virkavelvollisuus menee kansalaisoikeuksien edelle. Opettajan on siis pakko osallistua uskonnolliseen aamunavaukseen virkansa puolesta, vaikka se olisi hänen vakaumuksensa vastaista. Kesälomareissulla kirkkoon kuulumaton opettaja saattaa nauttia kylmän huurteisen kirkon terassilla. Kuvassa Kööpenhaminassa sijaitseva Restaurant Maven.