Worst experiencestä work experienceksi

Istuin luksusasuntoni uima-altaalla mangopuun ja palmun katveessa. Aurinko paahtoi ihanasti ihoani. Otin huikan jääkylmästä Carib-olutpullosta, avasin Skypen ja soitin poikaystävälleni. Hän vastasi puheluuni heti ja kysyi: ”No, miten sun eka päivä meni?” Purskahdin itkuun. Ensimmäinen päiväni trinidadilaisessa koulussa oli ollut ihan hirveä.

Olin lähtenyt Allianssin nuorisovaihdon Work Experience Caribia -ohjelman kautta kuukaudeksi Port of Spainiin, Trinidadin ja Tobagon pääkaupunkiin. Tarkoituksena oli tutustua trinidadilaiseen kouluun seuraamalla arkea eräässä yksityiskoulussa, joka noudatti omanlaistaan opetusfilosofiaa. Olin ollut jo kotoa käsin yhteydessä rehtoriin, joka oli kertonut hieman taustatietoja koulusta. Valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan kuuluvien sisältöjen lisäksi oppilaat opiskelevat draamaa, minkä lisäksi heillä on mahdollisuus valita mm. joogaa, viittomakieltä, shakkia ja ylimääräisiä musiikinopintoja. Kaikkea toimintaa ohjaa holistinen oppimiskäsitys, mikä kuulosti minusta erittäin kiehtovalta. Lähdin reissuun suurin odotuksin.

Muutamaa tuntia ennen lentokentälle lähtöäni sain koulun rehtorilta sähköpostin, jossa hän toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi. Kun sitten perille saavuttuani menin koululle, ei vastaanotto ollutkaan niin sydämellinen kuin olin kuvitellut. Portilla univormuun pukeutunut vartija pyysi minulta kulkulupaa. Selitin asiani, ja vartija käski minun odottaa portilla, kunnes hän kävisi selvittämässä tilannetta. Selvittely kesti hyvän tovin, ja jouduin selittämään asian pariin kertaan eri ihmisille. Rehtori ei ollut koululla, eikä kukaan näyttänyt ikinä kuulleenkaan suomalaisesta vierailijasta. Lopulta paikalle saatiin Miss Richardson, joka tiesi tulostani.

Miss Richardson otti tilanteen haltuun ja kutsui minut sisälle. Hän sanoi olevansa rehtoriin yhteydessä ja jättävänsä minut siksi aikaa luokkaan, jossa voisin tehdä oloni mukavaksi ja tutustua oppilaisiin. He alkoivatkin heti kysellä minulta, kuka olen ja mistä tulen, mutta opettaja sanoi, että voisin esitellä itseni kohta, kun kaikki olisivat paikalla. Kun kaikki lapset olivat tulleet, opettaja kertoi olevan aamurutiinien aika. Kansallislaulun laulamisen jälkeen opettaja näytti unohtaneen olemassaoloni ja aloitti oppitunnin. Minä jäin nököttämään tuoliini luokan nurkkaan. Kun joku lapsista käyttäytyi huonosti, opettaja sanoi: ”Sinun täytyy käyttäytyä paremmin. Et kai halua, että ranskalainen vieraamme menee takaisin Ranskaan ja kertoo siellä kaikille, kuinka huonosti käyttäytyviä trinidadilaislapset ovat?”

Tunnin kuluttua Ms. Richardson tuli hakemaan minua viedäkseen minut seuraavaan luokkaan, jossa sama toistui. Astuimme luokasta toiseen. Hän esitteli minut ja kertoi minun tulleen kaukaa Suomesta asti tutustumaan tähän kouluun. Minulle osoitettiin tuoli luokan nurkasta, ja oppitunti jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan opettajista ei pyytänyt minua esittäytymään, ei kysynyt miten olin sinne päätynyt, ei millään tavalla ottanut huomioon, että luokassa on vieras. Lapset sen sijaan kuhisivat ja ihmettelivät, mutta en oikein voinut heidän uteluihinsa vastata, koska silloin olisin häirinnyt opetusta. Päivän aikana minua kierrätettiin kahdeksassa luokkahuoneessa, joista yhdessä minut huomioitiin. Siellä sain muutaman minuutin aikaa esitellä itseni ja vastata oppilaiden kysymyksiin Suomesta. Iltapäivällä sentään tapasin rehtorin ja saimme sovittua vierailuni tavoitteet.

Vietettyäni koululla kaksi viikkoa kollegat alkoivat kysellä, mitä teen vapaa-ajallani. Maanantaina Mrs. Corrington kysyi, olinko käynyt viikonloppuna järjestetyssä musiikkitapahtumassa. Kun sanoin, etten edes tiennyt, että sellainen oli, hän suorastaan närkästyi. Hän ei ymmärtänyt, miten olen voinut olla maassa jo kaksi viikkoa käymättä missään musiikkitapahtumissa, joita kuulemma järjestetään usein. Kun ihmettelin, mistä voin löytää tietoa näistä tapahtumista, hän sanoi jokaisen paikallisen ”vain tietävän” missä ja milloin tapahtuu. Hän sanoi haluavansa jututtaa kavereitani, jotka ovat niin ajattelemattomia etteivät ole tajunneet viedä minua oikeisiin paikkoihin. Olin niin hölmistynyt, etten tajunnut oikaista tilannetta: Eihän minulla ollut siellä kavereita. Samana päivänä Ms. Richardson tuli käytävällä vastaan ja halusi tietää, olenko viihtynyt koulussa. Sitten hän havahtui tiedustelemaan, tarvitsenko apua kouluajan ulkopuolella: tiesinkö, missä ruokakauppa on? Luultavasti olisin kahdessa viikossa jo kuollut nälkään, jos en olisi löytänyt tien toisella puolella sijaitsevaa supermarketia siihen mennessä.

Tiistaina Mrs. Riley kysyi, mitä teen nauttiakseni vapaa-ajasta. En osannut vastata. En nimittäin tehnyt vapaa-ajallani yhtään mitään. Minua oli jyrkästi kielletty poistumasta kotoa iltaisin. Port of Spainissa ei ollut kuulemma turvallista liikkua ulkona auringonlaskun jälkeen, ainakaan jos on yksinäinen vaalea nainen. Töiden jälkeen oli tultava suoraan kotiin, jotta ehti turvaan ennen pimeää, joka saapui kuudelta illalla. Ei puhettakaan, että lähtisi työpäivän päätteeksi shoppailemaan, elokuviin tai ulos syömään. Ensimmäisen viikon ajan se oli ok: olin iltaisin niin väsynyt kaikesta uudesta, että kotona chillailu oli kaikki mitä kaipasin. Asuntoni oli todella hieno ja nautin aamuin illoin oman uima-altaani virkistävästä vaikutuksesta. Mutta kun istuin toista viikkoa yksin himassa ja varsinkin kun tajusin, että en voinut lähteä ulos vaikka haluaisin, alkoi ahdistaa. Tunsin olevani vankilassa – ihan viihtyisässä sellaisessa, mutta kuitenkin.

trinidad.jpg

Mrs. Riley tajusi heti, mistä tuulee, ja lupasi välittömästi korjata tilanteen. Seuraavana päivänä opettajilla oli koulutuspäivä, johon rehtori ei nähnyt tarpeelliseksi kutsua minua. Yllätyin iloisesti, kun Mrs. Riley kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan vierailemaan paikalliseen lukioon. Hän oli menossa viimeistelemään erään lukion draamaryhmälle pitämäänsä työpajaa lasten oikeuksista. Opiskelijat olivat käsikirjoittaneet lapsille suunnatun valistusvideon, jonka kuvauksiin pääsin osalliseksi. Se oli aivan mahtavaa! Työpajan jälkeen palasimme kaupunkiin, teimme sinunkaupat Nadellan kanssa ja kävimme syömässä.

Perjantai-iltana minut vietiin illalliselle ja baarikierrokselle Nadellan kavereiden kanssa. Meillä oli hauskaa! Tutustuin uusiin ihmisiin ja koin vihdoin olevani vapaa kodin kaltereiden takaa. Vierailuni toinen puolisko sai näin aivan uuden käänteen. Ensimmäisten viikkojen yksinäiset itkut ja pettymys pyyhkiytyivät pois yhden ystävällisen ihmisen ansiosta. Nadella ei tietenkään ehtinyt järjestää minulle tekemistä joka ilta, enkä sellaista olisi itsekään jaksanut, mutta kävimme hänen ja hänen lastensa kanssa vielä esimerkiksi taidemuseossa ja rannalla. Ystävystyimme.

Work experiencestäni on nyt jo monta vuotta aikaa, mutta olemme Nadellan kanssa edelleen tekemisissä. Emme ole nähneet reissuni jälkeen, mutta vaihdamme silloin tällöin kuulumisia. Seuraan edelleen ihaillen Nadellan upeaa työtä lastenoikeuksien puolesta taistelijana ja haaveilen, että jonain päivänä keksisin keinon lennättää hänet Suomeen vetämään vastaavia työpajoja minun oppilailleni. Olen ikuisesti kiitollinen Nadellalle siitä, kuinka hän huomioi minut, kaukaisesta maasta tulleen vieraan.

createfuturegood.jpg

Createfuturegood käyttää taidetta välineenä taistelussa lasten oikeuksien puolesta. 

Osallistun tällä kirjoituksella Momondon Open world -kilpailuun. Voit antaa äänesi tästä linkistä: https://www.momondo.fi/content/bloggers-open-world-award?blog_id=1613#!/blog/1613

Yksi kommentti artikkeliin ”Worst experiencestä work experienceksi

  1. Paluuviite: Äänestä mua! | En halua lapsia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s