Äidin ja lapsettoman dialogi – mistä sen tietää, että haluaa lapsia?

Me, Henna (Hennan mutsiblogi) ja Lapseton Kasvattaja (En halua lapsia) olemme olleet ystäviä lukioajoista. Molempien intohimona on kirjoittaminen ja kirjoitamme molemmat tahoillamme blogeja aika erilaisista lähtökohdista – Henna 2-vuotiaan lapsen äitinä ja nimimerkki Lapseton Kasvattaja vapaaehtoisesti lapsettomana. Päätimme kokeilla dialogipostauksen tekoa aiheesta: miten tietää, haluaako äidiksi? Keskustelu rönsyili niin, että jatkoa dialogille saattaa olla luvassa.

WhatsApp Image 2018-02-04 at 20.53.46.jpeg

LAPSETON KASVATTAJA:

Ihanaa, että ehdotit dialogia, koska mielessäni on jo pitkään ollut kysymys, johon en kertakaikkiaan pysty itse vastaamaan: Mistä sen tietää, että haluaa lapsia?

Oletko aina tiennyt haluavasi lapsia? Vai tuliko ajatus kenties miehesi tavattuasi? Minähän olin aikeissa teini-ikäisenä silloisen poikaystäväni kanssa perustaa perheen, koska ajattelin, että meille tulisi ihania vauvoja. Mutta sitten aikuistuin vähän ja tajusin, että hän on ihan väärä kumppani minulle.

Sen jälkeen lisääntyminen ei ole ollut mielessä oikeastaan ollenkaan. Nykyisen kumppanini tavatessani olin jo aika varma siitä, etten lapsia halua, ja suhteemme edetessä ajatus lapsettomuudesta on vain vahvistunut.

Oletko sä aina ajatellut, että sinusta joskus tulee äiti?

HENNA:

En ole aina halunnut äidiksi, luulisin.

Parikymppisenä ajattelin tosi pitkään, että lapset ovat asia, jota mietin sitten jos/kun se tulee ajankohtaiseksi. Ja pitkäänhän mun ei tarvinnut asiaa miettiä, koska aloin seurustella vakavasti vasta 26-vuotiaana nykyisen mieheni kanssa. Sitä edeltäneeltä ajalta en kyllä muista, että olisin koskaan haikaillut lapsien perään.

Ja kyllä sitä lapsiasiaa sitten alkoi miettimään, kun se tuli ajankohtaiseksi eli kun suhde eteni.

Minkäänlaista vauvakuumetta en voi kyllä sanoa tunteneeni koskaan, mutta täytettyäni 30 vuotta asia alkoi kuitenkin jollain tavalla kypsyä mielessä. Jonkinlainen rajapyykki se minulle oli ja sitten ajatus lapsesta alkoikin tuntui oikealta.

Lopulta Arvon odotusta edeltänyt aika ja tapahtumat puristivat minusta esiin sen, että kyllähän minä tätä haluan. Haluan olla raskaana, haluan olla äiti, haluan lapsen. Onneksi niin sitten kävikin.

Siksi sanoinkin, että luulisin etten ole aina halunnut äidiksi sen takia, että voi olla että olen aina halunnut, mutten tiennyt sitä vaan aiemmin. Koska käytännössä olin vältellyt asiaa ajattelemasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Muistan, että kun ensimmäiset ystäväporukastamme tulivat raskaaksi, olin aika järkyttynyt. Tunsin oloni petetyksi. En ollut tajunnut, että mun tyttökavereista voisi ”yhtäkkiä” tulla äitejä. Että te ette pysykään aina pelkästään ”tyttöinä” ja että meidän porukan dynamiikka muuttuu.

Silloin ensimmäisen kerran tajusin, että vaikka minä en halua lapsia, joku muu voi haluta. Pikkuhiljaa olen totutellut ajatukseen. Ja tajunnut kuinka hölmö, naiivi ja itsekeskeinen ihminen olin.

HENNA:

Minulla oli samantyyppisiä ajatuksia silloin porukkamme ensimmäisistä raskausuutisista, en oikein ymmärtänyt, miksi ihmiset yhtäkkiä halusivat lapsia. Niin nuorena! Joo, olimmehan me jo lähemmäs kolmekymppisiä kun näitä uutisia alkoi tulla. Heh.

Muistan, etten myöskään osannut joskus aikoinaan ottaa kovin vakavasti, kun eräs ystäväni kertoi vaikeuksistaan tulla raskaaksi. Jotenkin se ei mahtunut ajatusmaailmaani, että joku voisi haluta lasta niin kovasti.

Ymmärränkin kyllä tosi hyvin sun ajatukset  ja minua puolestani kiinnostaa, että miten sinä tiedät sen, ettet koskaan halua lapsia? Oletteko puhuneet siitä paljon vai onko joku muu asia vahvistanut ajatusta? Entä mietitkö koskaan, että mitä jos sitten joskus myöhemmin haluaakin?

LAPSETON KASVATTAJA:

Minulla vaan on ollut vahva sisäinen tunne siitä. Kun mietin kaikkea, mitä äitiyteen liittyy: raskaana oleminen, synnytys, vauvan hoitaminen ja lapsesta ikuisesti vastuussa oleminen, en keksi mitään kauheampaa.

Olemme puhuneet asiasta tosi paljon mieheni kanssa. Ilmoitin jo suhteemme alussa aika jyrkästi, että minä en lapsia halua. Hänkään ei halunnut mutta ei myös ehkä heti uskonut minua, koska olin sen verran nuorempi ja ”aina jossain vaiheessa se biologinen kello alkaa tikittää”.

Ollaanko mietitty, että mitä jos myöhemmin kaduttaa? Totta kai. Olen kuitenkin pohtinut tätä asiaa niin paljon, että en usko sen enää muuksi muuttuvan. Parempi olla tekemättä lapsia ja katua sitä kuin tehdä lapsia ja sitten katua.

Kysyit vielä, onko jokin ulkopuolinen asia vahvistanut ajatusta. Joka kerta, kun näen väsyneitä vanhempia, jotka eivät jaksa kasvattaa lapsiaan johdonmukaisesti, oma päätös saa vahvistuksen. En halua olla yksi heistä; en haluaisi sitä roolia itselleni enkä haluaisi pilata kenenkään toisen ihmisen (lapsen) elämää.

HENNA:

Tuo on kyllä todella hyvä pointti, että kun asia on tarpeeksi hyvin mietitty, perusteltu ja pureskeltu, niin voi kokea tehneensä juuri tähän hetkeen parhaan mahdollisen päätöksen.

Sitä, että katuuko jotain, mitä tahansa, myöhemmin, ei voi tietenkään koskaan tietää, mutta todennäköisempää on varmasti katua jotain sellaista, mitä ei ehkä ole miettinyt tarpeeksi alunperinkään.

Ja sama tietysti myös toiseen suuntaan, hyvähän se olisi, että lapsikin olisi mietitty, perusteltu ja pureskeltu. Välillä vaan ehkä tuntuu, että ihmiset tekevät näitä päätöksiä vähän turhankin kevyin perustein. Ehkä enemmän nuorempana – niin kuin sanoit, että olisit saattanut nuoruuden rakkauden, jälkeenpäin ajateltuna ihan väärän kumppanin kanssa, hankkia niitä “söpöjä vauvoja”.

Sillä vaikka itse mietin asiaa paljonkin etukäteen, oli äitiys ja lapsen saaminen silti todella erilaista kuin kuvittelin.

Toisaalta sinulla eikä minulla ole kokemusta siitä, millaista on olla aina halunnut äidiksi. Ehkä se on nuorempanakin vaan niin selvä asia, että lasten hankkiminen on siksi luonnollinen päätös. Tarvitsisimme vielä sellaisenkin äänen tähän keskusteluun!

Ymmärrän muuten hyvin, että väsyneiden vanhempien katsominen voi vahvistaa päätöstä lapsettomuudesta. Siihen on tullut oman lapsen myötä sellainen I feel you, ihan varmasti parhaas teet -ulottuvuus.

Plus että minulle on tässä parin vuoden aikana kyllä kirkastunut ajatus siitä, että elämällä ihan tavallista, välillä väsynyttäkin elämää, ei lapsia saa pilalle. Ei se tietenkään tarkoita, ettei tarvitsisi yrittää, mutta ihmisiä me kaikki ollaan ja ihminen minun lapsenikin vain on.

LAPSETON KASVATTAJA:  

Ehdottomasti olen samaa mieltä siitä, ettei lapsia saa piloille vaikka touhu olisi joskus väsynyttäkin. Tärkeintä kai on vakaa perusta. Vaikka vanhemmat olisivat joskus väsyneitä ja ärtyneitä, se ei haittaa, jos lapsi voi luottaa, että häntä kaikesta huolimatta aina rakastetaan.

Olen myös miettinyt ihan tuota samaa nuorista äideistä. Ehkä he ovat aina tienneet haluavansa lapsia ja ovat henkisesti kypsempiä kuin miltä ulkopuolisen silmiin näyttää. Sitäkin tässä on tullut aika paljon kelailtua, että ei ikinä pitäisi olettaa muista ihmisistä mitään.

9 kommenttia artikkeliin ”Äidin ja lapsettoman dialogi – mistä sen tietää, että haluaa lapsia?

  1. Mielenkiintoinen dialogi. Luulen, että tuo sisäinen ääni suuntaan tai toiseen on aika tärkeä asia pohtiessa haluaako lapsia vai ei. Mielestäni kukaan ei tee lapsia järkisyistä vaan tunteen tai fiiliksen pohjalta. Itselläni on ollut rikkonainen perhe ja aika paljon olen lapsena ja nuorena jäänyy paitsi asioista joita lapsen olisi mielestäni tärkeä saada, rakkaus tottakai tärkeimpänä. Kun itse tulin joitakin kuukausia sitten äidiksi, vahvistui jo usean vuoden aikainen fiilis siitä, että halusin olla äiti ja rakastaa jotakuta niin paljon, että sattuu. Olen melko realistinen ihminen, joten lapsen saaminen aiheutti ehkä enemmänkin sellaisia ai onks tää näin helppoa fiiliksiä..Toki olen myös käynyt varmaan kaikki negatiiviset tunteet läpi ahdistuksesta epätoivoon. Ne eivät kuitenkaan varsinaisesti ole liittyneet lapseen vaan ennemminkin oman menneisyyden jättämiin arpiin.
    Jokatapauksessa mielestäni tärkeintä on kuunnella itseään ja sitä mitä todella haluaa. Lapsi on hyvin sitova, mutta itse koen sen niin,että olen saanut alkaa rakentaa ihan uutta ihmissuhdetta jonkun siistin tyypin kanssa. Ja sitten joskus kun lapseni lentää pesästä , olen taas vapaa tekemään mitä vain. Sitä ennen nautin elämästä rakkaimpieni kanssa ja siitä, että saan pussata silkkistä pientä poskea ja tuntea miten tärkeä olen jollekulle.

    Tykkää

    • Sara: ”Mielestäni kukaan ei tee lapsia järkisyistä vaan tunteen tai fiiliksen pohjalta.”

      Näin uskon minäkin. Tänä aikana lapsia tehdään vain tunteella. Itselleni tunne tuli yllättäin kohdatessani sen oikean ja vahvistui vuoden kuluessa sitä tunnetta kuunnellessa. Lapsi oli olemassa minun sisäisessä todellisuudessani jo ennen raskauden alkua.

      Ihan samalla tavalla kuin olen ollut hankala ja itsekäs tyttärenä ja puolisona, olen ollut hankala ja itsekäs myös äitinä. Kaikille rakkailleni olisin halunnut olla jaksavampi, reilumpi ja kehittää täydellisiä ihmeitä ratkaisuksi ongelmiin. Ei ole mennyt niin.

      Onko jossain ”järkisyillä äidiksi”-blogia?

      Tykkää

  2. Lapseton kasvattaja: ”raskaana oleminen, synnytys, vauvan hoitaminen ja lapsesta ikuisesti vastuussa oleminen, en keksi mitään kauheampaa.”

    Niin, tuolta se tuntui ennen lapsitoiveeseen heräämistä. Sitten äkkiä siihen kaikkeen vain solahti mukaan ja lakkasi miettimästä.

    Raskaus ja synnytys on vaarallinen matka. Mutta myös voimaannuttava matka. Sen matkan jälkeen oli hämmästynyt siitä, miten edelleen koki olevansa oma itsensä ja lapsi äärettömän tuttu.

    Vastuu lapsesta ei ole minusta tylsää vaan vaihtelevaa. Lapsi oppii koko ajan uutta, laajentaa reviiriään, tekee itsensä näköistä elämää.

    Tykkää

  3. Yön nukuttuani edelleen minusta osuvin vertailukohta on ns. järkiavioliitto vailla tunteita. Meidän kulttuurissa ei tehdä niin. Ei vaikka ne, jotka elävät järkiavioliittojen kulttuurissa vakuuttavat, että tunteetkin syttyvät ajan kanssa.

    Näkisin, että ehkäisyyn perustuva vapaus valita on kuitenkin niin uusi asia, että se pakottaa ihmiset pohtimaan asiaa erityisen tarkkaan. Samaan aikaan toisaalta hedelmöityshoitoja annetaan jopa yli viisikymppisille, toisaalta kyseenalaistetaan se, että oma lapsi olisi kenen tahansa oikeus. Ei pohdinta lisääntymisen ympärillä ole ainakaan vähentymään päin.

    Erilaisuuden hyväksyminen on minusta silti kasvamaan päin.

    Tykkää

  4. Niin, sama juttu oikeastaan itselläni, että vasta sen oikean kumppanin osuessa kohdalle, iski voimakas tunne sisälle lapsesta ja puolivahingossa sitten raskauduinkin hyvin pian. Lapsi muuttaa kaiken ja ei mitään. Eli vaikka elämä on hyvin erilaista ja uudella tavalla haastavampaa lapsen kanssa, oma persoona silti harvoin muuttuu kovinkaan paljoa. Uuteen rooliin sopeutuminen vie aikaa ja vaatii paljon henkistä työtä.

    Ihmisillä on nykypäivänä vapaus valita melkein millä tahansa elämän alueella loputtomista eri vaihtoehdoista. Se onko tämä hyvä vai huono asia, en tiedä. Riippuu paljon myös ihmisestä, miten hyvin tuntee itsensä ja osaa kuunnella sitä sisäistä ääntään antamatta liikaa ympäristön vaikuttaa valintoihinsa.

    Usein tunteella tehdyt päätökset tuntuvat oikeammilta, myöskään ajatus helposta elämästä ei välttämättä tarkoita parempaa tai antoisampaa elämää. Tärkeintä olisi löytää se oma polku jota kulkea, oli sitten lapsia tai ei.

    Tykkää

    • Hyvin viritelty aloitusteiltä kahdelta blogistilta, kiitos siitä.

      Meillä useimmilla on samat kysymykset mielessä. Niihin vastataan kai luontevimmin omalla elämällä, tuhansin ja miljoonin eri tavoin. Joskus pääsee näin vertaamaan.

      Tykkää

  5. Paluuviite: Kymmenen syytä vapaaehtoiseen lapsettomuuteen | En halua lapsia

  6. Paluuviite: En halua lapsia, haluan kirjoittaa | En halua lapsia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s