Opetus illalliskutsuilla

Eräillä illalliskutsuilla keskusteltiin lapsista ja lasten saamisesta. Yksi seurueessa odotti vauvaa, ja minua lukuun ottamatta kaikilla muilla oli jo lapsia. Eräs kolmen lapsen isä totesi, että hänen lapsilukunsa on täynnä. Minä totesin samoin, mikä aiheutti muissa hämmästystä.

– Sinäkö et halua lapsia?

– En.

– Mutta sinähän olet niin lapsirakas; aina puhut siskosi lapsista.

– Se onkin eri asia. Tykkään viettää aikaa siskonlasten kanssa, mutta juju piilee siinä, että heidät voi aina palauttaa päivän päätteeksi äidilleen.

Keskustelu eteni, kun eräs yhden lapsen vanhempi kertoi, että hän vielä haluaisi lisää lapsia mutta puoliso ei. Nyt oli minun vuoroni hämmästyä.

– Sinäkö haluat lisää lapsia?

En tietenkään kysynyt ääneen, koska ei niin saa sanoa. Ihmettelin vain, sillä ikinä en ollut kuullut kyseisen tyypin puhuvan mitään positiivista lapsen hoitamisesta tai perhe-elämästä. Luulin hänen pitävän lastaan lähinnä elämää rajoittavana taakkana.

Tarinan opetus: Asiat eivät aina ole siten, miltä ulospäin vaikuttaa. Se, mitä muille viestimme, ei ole välttämättä koko totuus.

 

Kuka vastustaa tasa-arvoa?

Yle uutisoi tänään lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan olevan huolissaan lasten epätasa-arvoisesta asemasta Suomessa. Uutisen alussa sanotaan, että ”- – Kurttilan mielestä jokaiselle Suomessa asuvalle lapselle pitää luoda yhdenvertaisesti mahdollisuudet hyvään elämään”. Onko se todellakin mielipidekysymys?

Lapsiasiavaltuutettu nostaa Ylen jutussa esiin päivähoito-oikeuden rajaamisen sekä varhaiskasvatuksen sattumanvaraisen laadun esimerkeiksi sellaisista epäkohdista, joissa lapset joutuvat keskenään epätasa-arvoiseen asemaan. Riippuu ihan kunnasta, miten päivähoito on järjestetty. Enää ei siis voi sanoa, että on lottovoitto syntyä Suomeen vaan täytyy erikseen listata kunnat, joissa homma toimii niin kuin pitäisi.

Tällä hetkellä eduskunnassa keskustellaan entistä tasa-arvoisemman äitiyslain puolesta. Tuntuu erikoiselta, että tästäkin asiasta joku voi olla eri mieltä. Äitiyslain päivittäminen kun ei ole keneltäkään pois vaan päinvastoin se säästäisi yhteiskunnan resursseja sekä lisäisi lapsen oikeuksien tasa-arvoista toteutumista. (Jos et tiedä, mistä on kyse, lue täältä.)

Tuntuu niin kummalliselta, että tasa-arvokysymyksissä jollain on pokkaa sanoa, että ei se oikein käy. Kenen mielestä tasa-arvo ei ole tavoiteltavaa, varsinkin jos se voidaan saavuttaa huonontamatta kenenkään jo olemassa olevia oikeuksia?

soap-bubbles-2436210_1920.jpg

Tasa-arvon tavoittelussa ei ole kyse siitä, että jonkun saippuakupla puhkaistaan toisen kustannuksella, vaan siitä, että kaikki kuplat saisivat kuplia saman arvoisina.

Kuva: Pixabay

Väkivalta ei vähene resursseja vähentämällä

Kirjoitin viime viikolla perheväkivallasta mutta haluan kommentoida Ylen julkaisemaa uutista teettämästään kyselystä vielä koulun näkökulmasta. Mitä tehdä, jos luokassa joku käyttäytyy aggressiivisesti? Ylen haastatteleman asiantuntijan mukaan opettajalla on oikeus ”vain ohjata” väkivaltainen oppilas ulos. Opetushallituksen antamien ohjeiden ja sääntöjen mukaan tosin ”opettajalla on oikeus käyttää sellaisia oppilaan poistamiseksi välttämättömiä voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina oppilaan ikä ja tilanteen uhkaavuus tai vastarinnan vakavuus sekä tilanteen kokonaisarviointi huomioon ottaen”. Kukaan ei toki tiedä, mihin missäkin tilanteessa vedetään ”välttämättömän” raja, joten on parempi aina ”vain ohjata”, mikäli se on mahdollista. Mutta joskus valitettavasti tarvitaan myös niitä ”välttämättömiä voimakeinoja”.

Opettajan virkavelvollisuus on taata turvallinen oppimisympäristö kaikille. Jos oppilas menettää itsehillintänsä, opettajan tehtävä on pitää huolta, ettei hän vahingoita itseään eikä muita. Tilanteita, joissa näin on meneteltävä, voi tulla eteen koska tahansa ja kenelle tahansa. Ongelmallista on se, että opettajankoulutukseen ei kuulu sellaista osuutta, joka antaisi valmiuksia väkivaltaisesti käyttäytyvän oppilaan kanssa toimimiseen, esimerkiksi kiinnipitokoulutusta. Yliopistosta työelämään siirtyvät aineenopettajat, luokanopettajat ja erityisopettajat eivät tiedä edes teoriassa, miten riehuva oppilas taltutetaan turvallisesti, saati että osaisivat oikeasti toimia tilanteen osuessa kohdalle.

Olen urani aikana joutunut muutaman kerran niin akuutisti uhkaavaan väkivaltatilanteeseen, että on ollut pakko vain toimia omaa ja oppilaankin oikeusturvaa uhaten. Kerran esimerkiksi eräs oppilas raivostui niin paljon, että alkoi yhtäkkiä heitellä tuoleja. Sitten hän repi lämmityspatterin irti luokan seinästä. Hän ei rauhoittunut, vaikka pyysin. Kun hän alkoi hakata päätään ikkunaan, oli pakko mennä väliin fyysisesti. Pelkäsin, että ikkunalasi menee rikki ja oppilaan pää siitä läpi. Silloin toivoin, että erityispedagogiikan massaluentojen sijaan koulutukseeni olisi sisältynyt edes yksi käytännön työpaja kiinnipidosta.

Linkitän tähän loppuun vielä Aamulehden yleisönosastolta kirjoituksen, joka on ihan täyttä asiaa. Se voisi olla minun tai kenen tahansa kollegani kynästä. Aina kun koulutuksesta säästetään, säästetään väärästä paikasta. Sen sijaan lisäämällä resursseja voitaisiin ennalta ehkäistä monia yhteiskunnalle kalliita ongelmia, myös väkivaltaa.

väkivalta.jpg

Peruskoulun hienous ja heikkous on se, että samassa opetusryhmässä ovat penaalin terävimmät ja tylsimmät kynät ja kaikki siltä väliltä, sekä myös kaikki ne, joiden terä on katkennut. Mitä tehdään, jos opettajalla ei ole sopivaa teroitinta?

Kuva: Pixabay

 

 

Kaksi näkökulmaa lapsettomuuteen

 

dialogi (1).jpg

 

 

 

Taustaa: Nimimerkit Illusia (Toiveissa) ja Lapseton kasvattaja ovat tutustuneet toisiinsa tiiviin harrastusryhmän kautta viisi vuotta sitten. Samana vuonna Illusia ja hänen miehensä olivat juuri lopettaneet tuloksettomiksi jääneet hedelmöityshoidot ja aloittaneet adoptioprosessin. Illusialle tuo vuosi 2013 oli elämän rankin; hän kuvailee itse olleensa ihmisraunio, joka pidätteli koko ajan itkua.

 

 

 

 

 

LAPSETON KASVATTAJA:

Tutustumisemme alkuvaiheessa kerroit, että olette adoptioprosessissa. Muistan ajatelleeni, että vau, tuotakaan asiaa ei toisesta ihmisestä päällepäin näe. Ajattelin ja taisin sanoakin sen silloin sinulle, että olet rohkea ja vahva, kun kerrot avoimesti noin vaikeista asioista. Sitten joskus myöhemmin kun löysin blogisi ja luin, kuinka rikki olit, sain taas ahaa-elämyksen: tuokaan ei näkynyt päällepäin. Miltä tämä sinusta kuulostaa?

Entä oletko aina tiennyt haluavasi äidiksi? Puhuimme joskus romaanikäsikirjoituksestasi, jota työstät ja joka käsittelee lapsettomuutta. Sanoit kirjoittavasi siitä, miksi lapsettomuudesta tulee kriisi. Miksi siitä tulee kriisi? Mietin myös, tuntuuko tahattomasti lapsettomasta pahalta lukea kirjoituksiani vapaaehtoisesta lapsettomuudesta.

ILLUSIA:

Aivan mahtavaa, että pyysit minua kirjoittamaan tällaista postausta! Olen ehtinyt itsekin ajatella aikaisemmin, että olisi kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia lapsettomuusasioista eri tilanteessa olevan kanssa.

On todella kiinnostavaa kuulla, miltä tilanteeni vaikutti ulospäin. On myös todella tärkeä oivallus, että ihmisen isotkaan kriisit tai järkyttävät elämäntapahtumat eivät välttämättä näy päällepäin. Tavallaan se on surullistakin. Vahvaa, reipasta ja iloista esittämällä jää helposti yksin. En oikeastaan ikinä ole kunnolla romahtanut kenenkään muun kuin mieheni seurassa, vaikka olisin kyllä halunnut romahtaa. Aina sitä kuitenkin hillitsi kyyneleensä ja vakuutti, että selviää kyllä. Täytyi pitää huolta vastaanottajasta. Monen on niin suunnattoman vaikea ottaa toisen surua vastaan. Sitä kaikkea yritän tällä kirjoittamisella paljastaa. Sitä, että se oli uskomattoman rankkaa ja sitä, että siitä voi kuitenkin selvitä.

Mulla on tosiaan tulossa romaanikäsikirjoitus, jossa käsittelen tahatonta lapsettomuutta. Olen pohtinut paljon sitä, miksi tahattomasta lapsettomuudesta tulee niin iso kriisi. En ole vielä löytänyt täydellistä vastausta, mutta ajattelen, että se on useamman tekijän summa. Ensinnäkin se koskee jotain todella perustavanlaatuista elämän osa-aluetta. Sellaista, joka on superluonnollista ja näennäisen helppoa ja tavallista. Ja sellaista, johon keho ja mieli ovat valmistautuneet koko kasvamisen ajan. Toiseksi ulkopuolelta tulee aivan kamalasti painetta, kysymyksiä ja oletuksia lapsen saamiseen. Siitä puhutaan todella luonnollisena osana elämää eikä lapsen saamista kamalasti kyseenalaisteta. (Paitsi nykyään, kun myös vapaaehtoisesti lapsettomien ääni pääsee kuuluviin.) Kolmanneksi tahaton lapsettomuus lykkää kärsijänsä edellisestä johtuen eristyksiin. Lapsettomuus on kamalan yksinäistä ja se aiheuttaa paljon kohtaamisen ongelmia. Neljänneksi hormonit oikeasti laittavat kropan ja mielen todella sekaisin. Ja viidenneksi olen sitä mieltä, että tahaton lapsettomuus on jatkuvaa kuoleman kanssa elämistä. Mitä enemmän lasta toivoo, ajattelee ja yrittää, sitä konkreettisemmaksi mielikuva lapsesta muodostuu. Se lapsi kuolee joka ikinen kerta, kun kuukautiset alkavat ja se toivo on kerättävä takaisin ennen seuraavaa ovulaatiota. Se tekee siitä kaikesta älyttömän rankkaa!

Luulen, että olen aina tiennyt haluavani äidiksi. Minulla on aina ollut vahva hoivavietti ja jo ihan pienenä lapsena hoisin paljon pikkusisaruksiani ja muitakin vauvoja. Nuorena ajattelin kyllä, ettei minun välttämättä tarvitsisi saada biologista lasta, vaan että adoptio voisi olla hyvä vaihtoehto myös. Adoptio ei kuitenkaan enää aikuisena tuntunut vaihtoehdolta, koska ajattelimme, että biologinen lapsi olisi helpompi saada.

Kriisin alkuvaiheessa ajattelin, että vapaaehtoisesti lapseton on todella minun tilanteeni toinen ääripää, jonka kanssa en voi millään saada yhteisymmärrystä aikaan. Kuinka vapaaehtoisesti lapseton voisi ymmärtää sen kamppailun, mitä tahattomasti lapseton käy läpi lapsen saamisen vuoksi? Nykyään ajattelen, että kaikenlaisilla lapsettomilla on todella paljon yhteistä. Me molemmat joudumme vastaamaan ympäriltä tulevaan paineeseen ja jatkuviin kysymyksiin. Tahattomasti lapsetonta myös usein ymmärretään paremmin kuin vapaaehtoista lapsetonta.

Minua ei todellakaan loukkaa ajatus siitä, että sinä et halua lasta. Jos jotain, se aiheuttaa minussa kateutta. Kuinka paljon helpommalla olisinkaan päässyt ja tulisinkaan pääsemään, jos en haluaisi lasta! Lapsen haluaminen on se minun kriisini ydin ja jos en haluaisi lasta, olisi kriisi niin paljon pienempi (käytännössä endometrioosiin sopeutumista). Olen lukenut sinun blogiasi ja ollut todella paljon samaa mieltä. Uskon, että on lapsettomuus sitten tahallista tai tahatonta, se avaa silmät monelle asialle ja sen vuoksi on helppoa ymmärtää toisen näkökantoja. Minusta on aivan mielettömän hienoa, että olet tyytyväinen elämääsi ilman lasta ja että haluat elää omannäköistä elämääsi. Lisäksi ajattelen, että on todella tärkeää, että kirjoitat aiheesta. On hyvä, että mahdollisimman monenlaiset äänet pääsevät tällä elämänalueella kuuluviin.

Minun kriisissäni yksi ikävä ajatus oli myös jatkuvuuden loppuminen minuun. Ajattelen minulla olevan paljon hyviä elämänarvoja ja asenteita ja tapaa olla tässä maailmassa. Kärsin todella paljon siitä ajatuksesta, että se kaikki pysähtyisi minuun. Tässä kohtaa on varmaan hyvä mainita, että sisaruksillanikaan ei ole lapsia, joten minulla ei ole sukulaislapsia. Mitä sinä ajattelet jatkuvuudesta?

LAPSETON KASVATTAJA:

Olen niin iloinen, että uskalsin pyytää ja että suostuit tähän dialogiin. Olen nimittäin kokenut syyllisyyttä siitä, että minä voin valita lapsettomuuden vaikka sinä kärsit siitä. Näin hölmö olen.

Minä en onneksi ole kokenut juurikaan painetta ulkopuolelta. Olen kasvanut ympäristössä, jossa myös lapsettomuus on normi. Lisäksi koska siskollani on kolme lasta, ei minulla ole paineita ”tehdä äidistäni isoäitiä”. Isälläni on kaksi alaikäistä lasta vielä huollettavanaan, joten hänkään ei ole kysellyt lastenlasten perään. Ainoastaan tutut ja puolitutut ovat joskus kyselleet lisääntymisestäni, ja niistä en ole kovin pahasti jaksanut ottaa paineita. Miten on sinun laitasi? Koetko ulkopuolista painetta ja miten suhtaudut siihen? Vai onko se enemmän sitä sisäistä kaipuuta olla äiti?

En tiedä, olisiko tilanne kohdallani erilainen, jos ei minulla olisi niin läheiset välit siskoni lapsiin. Ehkä kaipaisin omia, jos en saisi lainalapsia koskaan luokseni. Mistäs sitä tietää? Koen kyllä myös pystyväni ammattini kautta vaikuttamaan aika paljon. On palkitsevaa, että pystyn vaikuttamaan niin monen nuoren elämään ja ohjaamaan heitä kasvussa.

ILLUSIA:

On tosiaan aika kummallista, kuinka paljon meidän toimintaa määrää epämääräinen ja usein aiheeton syyllisyys tai pelko toisen suhtautumisesta. On tietysti myös hyvä muistaa, että asian arkuus ja rankkuus vaihtelee myös kriisin vaiheiden mukaan. Mulla on jo ollut reilusti aikaa toipua ja olen päässyt jaloilleni ja ajatuskin on selventynyt paljon. En tiedä, olisiko aikaisemmin ollut vaikeampi suhtautua vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. En tosin usko, koska muistaisin varmaan, jos olisi.

Hienoa, että sinua ei ole painostettu ulkopuolelta. Se on todella tärkeää. Minäkään en ole koskaan joutunut lähipiirin painostamaksi lisääntymisasioissa, mutta ulkoapäin olen kyllä kuullut kommentteja. Saattaa tosin olla, että korvani ovat erityisen herkistyneet tuollaisille kommenteille ja otan niistä helposti itseeni. Pahimpia tilanteita ovat olleet sukujuhlat omien häiden jälkeen. Siellä on aina joku vanhempi sukulainen, joka ottaa nämä asiat puheeksi. Onneksi tätä nykyä on helppo kertoa, että odotamme lasta. Ne kysymykset eivät enää viillä niin syvältä.

Ihanaa, että ajattelet oppilaista noin. On tosi tärkeää, että lapsilla ja nuorilla on ympärillään mahdollisimman paljon luotettavia ja vaikuttavia aikuisia. Se on meidän työssä aivan parasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Tuo on varmasti aivan totta, että kriisin vaihe vaikuttaa siihen, miten esimerkiksi näkee muut ihmiset ympärillään tai suhtautuu työkavereiden uteluihin. Ihanaa, että olet saanut tukea kaiken läpikäymiseen ja että tunnet päässeesi jaloillesi.

Vapaaehtoinen lapsettomuus varmaan harvemmin aiheuttaa kenellekään mitään kamalaa kriisiä, mutta on silti ollut hyödyllistä kirjoittaa omia ajatuksia järjestykseen. Ja lukemalla sinun blogiasi olen oppinut ymmärtämään paremmin, mitä käyt läpi. Kiitos siitä.

ILLUSIA:

Tämän dialogin kirjoittaminen on ollut todella mielenkiintoista. On hienoa saada pohtia aihetta yhdessä. Kiitos tästä!

Tää on mun käsissä nyt

Sain juuri luettua loppuun Marjo Niemen Runeberg-palkitun romaanin Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017). Se oli lukukokemuksena ahdistava. Puhekielinen tajunnanvirtamonologi vyöryy päälle yhtä väkivaltaisena kuin minäkertojan lapsuusmuistot. Päähenkilö Mona on jäänyt vaille äidin huomiota, syliä ja kosketusta. Kaiken muun äiti on lapselleen antanut, mutta ei sitä tärkeintä.

Kuin sattumalta samaan aikaan kirjaa lukiessani Yle julkaisi uutisen tekemästään selvityksestä, jossa kyseltiin ihmisten mielipiteitä lasten kurittamisesta. Laki sanoo, että toista ihmistä ei saa pahoinpidellä, ei edes omaa lastaan. (Aikaisempi blogikirjoitukseni samasta aiheesta täällä.) On käsittämätöntä, että silti joidenkin vanhempien mielestä lapsen ruumiillinen kurittaminen on sallittua.

Ruumiillisen kurituksen eli fyysisen väkivallan lisäksi myös henkinen väkivalta on kiellettyä. Henkistä väkivaltaa on esimerkiksi lapselle huutaminen, lapsen huomiotta jättäminen ja vähättely. Tästä juuri on kyse Niemen romaanissa.

Lapsen henkistä kurittamista on todella vaikea todentaa, mutta se jättää yhtä syvät arvet kuin lyöminen. Opitusta mallista voi myös olla vaikea päästä eroon omien lasten kohdalla. Kaikkien menetysten äidissä todetaan: ”Koska aikusilla on aikusten ongelmat joista ne ei pääse irti, niillä on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, ku niiden vanhemmilla on ollu vaikee lapsuus, eikä niitä aikusten ongelmia kukaan lapselle avaa, mut ne kaikki kasvaa lapseen.”

Kävin kiinnostavan ja järkyttävän keskustelun aiheesta pari vuotta sitten oman isäni kanssa. En enää muista, miten koko keskustelu sai alkunsa, mutta lopulta riitelimme siitä, saako väkivaltaan vastata väkivallalla. Isäni mielestä takaisin lyöminen on sallittua, minun mielestäni ei. Tajuan kyllä olevani idealisti, mutta minun on jo työnikin puolesta pakko uskoa, että väkivalta ei lopu väkivallalla. Isäni on toista mieltä.

Kinastelumme ei johtanut mihinkään, kumpikaan ei ollut valmis luopumaan omasta näkökannastaan. Sitten isäni kysyi: ”Miten sinusta on voinut tulla tuollainen?” Hyvä kysymys. Ilmeisesti aiheutin pettymyksen isälleni vastustamalla väkivaltaa. Väitän, että kamalampiakin lapsia on olemassa, mutta ristinsä kullakin.

Minkälainen minusta sitten on tullut? Kasvattaja, joka yrittää koulussa joka päivä selittää oppilaille, että toisia pitää kohdella kauniisti. Jos joku kiusaa tai lyö, asia pitää selvittää muuten kuin nyrkeillä. Oli aika järisyttävää tajuta, että oma isäni kuuluu niihin huoltajiin, jotka vetävät mattoa altani jatkuvasti. Kaikkien menetysten äiti on, kuten sanoin, hengästyttävän ahdistava kirja. Onneksi sentään ihan lopussa tulee pieni lohdun pilkahdus. Päähenkilön viimeiset sanat romaanissa voisivat olla yhtä hyvin omiani: ”Tää on mun käsissä nyt.”

:mun käsissäni.jpg 

Katkaisenko vai annanko kukkia?

 

Ylen jutussa kirjoitetaan myös tilanteista, joissa lasta satutetaan fyysisesti, jotta hän ei satuttaisi itseään tai muita. Siinä yhteydessä sivutaan koulua ja opettajan voimankäyttöoikeuksia. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin toisessa postauksessa.

 

 

 

”Eihän sinun pitänyt miestä ottaa.”

Mummoni kuoli pari vuotta sitten yli yhdeksänkymppisenä. Mummolla oli kuusi lasta, kymmenen lastenlasta ja kahdeksas lapsenlapsenlapsi tulossa. Hän oli selvinnyt sodasta ja joutunut hautaamaan aviomiehensä lisäksi yhden lapsistaan. Yhdessä vaarini kanssa hän rakensi sodan jälkeen rintamamiestalon keskelle korpea tiettömän taipaleen päähän niemenkärkeen ja perusti sinne maatilan, jota hoiti yksin – kodin ja lasten lisäksi. Vaari oli paljon poissa kotoa, metsätöissä. Lasten lähdettyä maailmalle ja miehen kuoltua saunassa sydänkohtaukseen mummo jäi eläkkeelle ja muutti kirkonkylälle. Vanhoilla päivillään hän matkusteli, hoiteli vuorotellen lastensa lapsia ja harrasti vaikka mitä.

Olimme mummon kanssa melko läheisiä. Kun olin lapsi, mummo oli yksi kirjekavereistani sen lisäksi, että näimme muutaman kerran vuodessa. (Mummo asui kaukana.) Aikuistuessani ajatusten vaihto jatkui, ja mummolta alkoi tulla elämänohjeita. Ensinnäkin hän kannusti minua aina etenemään opinnoissani. Hän kertoi itsekin nuorena halunneensa kouluttautua pitemmälle, mutta silloin se ei ollut mahdollista maaseudulla, josta hän oli kotoisin. Hän oli valinnut sitten toiseksi parhaan vaihtoehdon ja mennyt karjakkokouluun, koska rakasti eläimiä.

Joskus mummo uteli poikaystäväasioista. Minä vastasin aina, että en aio ikinä miestä ottaa riesakseni, ja mummo kannusti. Hän sanoi, että ei kannatakaan, eikä lapsia hommata. Kun kuutisen vuotta sitten vein nykyisen kumppanini mummon luo näytille, mummo keitti kahvit ja käyttäytyi ystävällisesti, mutta kahden kesken keittiössä ihmetteli: ”Eihän sinun pitänyt miestä ottaa.”

Kun yritin kysyä mummolta, miksei hänen mielestään kannattanut ryhtyä parisuhteeseen tai yrittää saada lapsia, en koskaan saanut selkeää vastausta. Luulen, että mummoa harmitti eniten se, ettei hän saanut käydä koulua, vaikka olisi halunnut. Toiseksi paras vaihtoehto oli hyvä mutta ei paras. Jospa hän leikitteli ajatuksella, miten eri tavalla elämä olisi voinut mennä, jos hän olisi saanut opiskella, ja koki jonkinlaista katkeruutta siitä, että jäi vaille mahdollisuutta valita itse. Mummo varmasti rakasti meitä jälkeläisiään, mutta jotain oli ehkä jäänyt elämästä myös hampaankoloon.

Onneksi mummo ehti tutustua puolisooni ja huomata vuosien varrella sen, että vaikka olin ryhtynyt parisuhteeseen vastoin mummon neuvoa, en menettänyt siinä itsenäisyyttäni ja vapauttani. Myös lapsettomuus on valinta, jonka olen voinut itse tehdä. Tunnen ihmisiä, joille lapsettomuus ei ole oma valinta, ja tiedän sen olevan todella kipeä asia.

one-way-street-1991865_1920.jpg

Ensi viikolla julkaisen dialogipostauksen, jossa keskustelen adoptiolasta odottavan ystäväni kanssa lapsettomuudesta. Ainakin minulle tuo dialogi on jälleen antanut paljon ajateltavaa. Toivottavasti sitä on myös antoisa lukea!

Kuva: Pixabay

 

Onko tulevaisuuden eläkeikä 75 vai 175?

Äitini oli 26 ja isäni 29-vuotias, kun minä synnyin. Nyt he ovat siis kuusikymppisiä. Vanhempieni eron jälkeen isäni avioitui itseään nuoremman naisen kanssa ja sai viisikymppisenä kaksi lasta, jotka ovat nyt kouluikäisiä. Kun veljeni syntyivät, asuin jo muualla ja opiskelin yliopistossa. Kävin totta kai vauvoja katsomassa, pidin sylissä ja leikin heidän kanssaan, mutta 20 vuotta on aika suuri ikäero. En koe samanlaista sisaruutta pikkuveljieni kanssa kuin koen minua neljä vuotta vanhemman siskoni kanssa, jonka kanssa kasvoin. Olen heille enemmän täti kuin sisko: samaa perhettä mutta eri sukupolvea.

Mieheni perheessä taas on saatu lapset nuorena. Mieheni mummon hautajaisissa surtiin neljässä polvessa, eikä mummo ollut ehtinyt täyttää yhdeksääkymmentä. Kälyni tuli isoäidiksi 4-kymppisenä. Sen ikäisenä moni saa vasta omia lapsia.

Onko hyvä tehdä lapset nuorena vai vanhana? Se on jokaisen oma asia; ihmisen elämä kulkee yksilöllistä uraansa, ja sama kaava ei sovi kaikille. Sanotaan, että vanhat vanhemmat eivät jaksa samalla tavalla valvoa ja leikkiä lastensa kanssa kuin nuoret vanhemmat. Toisaalta heillä voi olla enemmän viisautta ja malttia sekä taloudellista turvaa kuin parikymppisillä. Jokainen perhe on erilainen ja toivottavasti omalla tavallaan vahva ja hyvä.

Harva ajattelee lasten saamista lapsen näkökulmasta. Tajuan kyllä, ettei elämää voi ennustaa; mutta ihmisen elinkaaressa todennäköisesti tapahtuu tiettyjä asioita tiettyihin aikoihin. Esimerkiksi ihmisen hedelmällisyys on huipussaan keskimäärin 25–30-vuotiaana, ja vanhuusvuodet ajoittuvat elämän loppupäähän, 75.–85. ikävuosien tienoille.

Eräs ikätoverini ja ystäväni puhui omien vanhempiensa vanhenemisesta äänessään surua ja huolta. Vanhemmat ovat nyt seitsemänkymppisiä. Ystäväni sanoi: ”Kun on vanhat vanhemmat, tulee heidän vanhenemisensa itselle liian aikaisin.” Toinen ystäväni totesi kerran omia lisääntymissuunnitelmiaan ääneen kelaillessaan, että mitä myöhemmäksi lapsentekoa lykkää, sitä vähemmän aikaa lapsella on äiti ja isä.

Eliniänodote on kasvanut roimasti viime vuosikymmenten aikana, mutta se johtuu enemmän lapsikuolleisuuden radikaalista vähenemisestä kuin siitä, että ihmisen maksimielinikä olisi merkittävästi pidentynyt. Tosin tämän artikkelin mukaan jotkut tiedemiehet ovat sitä mieltä, että pian ihmisellä voi olla ainakin teoreettiset mahdollisuudet elää jopa satoja vuosia. Jos kohta ihmiset elävätkin vaikkapa 200-vuotiaiksi, mitä tapahtuu elinkaarelle? Ovatko 100-vuotiaat tulevaisuuden keski-ikäisiä?

Gallen_akkajakissa.jpg

Tulevaisuuden ihmiset eivät ehkä näekään tässä taulussa vanhaa akkaa vaan teiniäidin.

Kuva: Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Akka ja kissa (1885)

 

Äidin ja lapsettoman dialogi – mistä sen tietää, että haluaa lapsia?

Me, Henna (Hennan mutsiblogi) ja Lapseton Kasvattaja (En halua lapsia) olemme olleet ystäviä lukioajoista. Molempien intohimona on kirjoittaminen ja kirjoitamme molemmat tahoillamme blogeja aika erilaisista lähtökohdista – Henna 2-vuotiaan lapsen äitinä ja nimimerkki Lapseton Kasvattaja vapaaehtoisesti lapsettomana. Päätimme kokeilla dialogipostauksen tekoa aiheesta: miten tietää, haluaako äidiksi? Keskustelu rönsyili niin, että jatkoa dialogille saattaa olla luvassa.

WhatsApp Image 2018-02-04 at 20.53.46.jpeg

LAPSETON KASVATTAJA:

Ihanaa, että ehdotit dialogia, koska mielessäni on jo pitkään ollut kysymys, johon en kertakaikkiaan pysty itse vastaamaan: Mistä sen tietää, että haluaa lapsia?

Oletko aina tiennyt haluavasi lapsia? Vai tuliko ajatus kenties miehesi tavattuasi? Minähän olin aikeissa teini-ikäisenä silloisen poikaystäväni kanssa perustaa perheen, koska ajattelin, että meille tulisi ihania vauvoja. Mutta sitten aikuistuin vähän ja tajusin, että hän on ihan väärä kumppani minulle.

Sen jälkeen lisääntyminen ei ole ollut mielessä oikeastaan ollenkaan. Nykyisen kumppanini tavatessani olin jo aika varma siitä, etten lapsia halua, ja suhteemme edetessä ajatus lapsettomuudesta on vain vahvistunut.

Oletko sä aina ajatellut, että sinusta joskus tulee äiti?

HENNA:

En ole aina halunnut äidiksi, luulisin.

Parikymppisenä ajattelin tosi pitkään, että lapset ovat asia, jota mietin sitten jos/kun se tulee ajankohtaiseksi. Ja pitkäänhän mun ei tarvinnut asiaa miettiä, koska aloin seurustella vakavasti vasta 26-vuotiaana nykyisen mieheni kanssa. Sitä edeltäneeltä ajalta en kyllä muista, että olisin koskaan haikaillut lapsien perään.

Ja kyllä sitä lapsiasiaa sitten alkoi miettimään, kun se tuli ajankohtaiseksi eli kun suhde eteni.

Minkäänlaista vauvakuumetta en voi kyllä sanoa tunteneeni koskaan, mutta täytettyäni 30 vuotta asia alkoi kuitenkin jollain tavalla kypsyä mielessä. Jonkinlainen rajapyykki se minulle oli ja sitten ajatus lapsesta alkoikin tuntui oikealta.

Lopulta Arvon odotusta edeltänyt aika ja tapahtumat puristivat minusta esiin sen, että kyllähän minä tätä haluan. Haluan olla raskaana, haluan olla äiti, haluan lapsen. Onneksi niin sitten kävikin.

Siksi sanoinkin, että luulisin etten ole aina halunnut äidiksi sen takia, että voi olla että olen aina halunnut, mutten tiennyt sitä vaan aiemmin. Koska käytännössä olin vältellyt asiaa ajattelemasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Muistan, että kun ensimmäiset ystäväporukastamme tulivat raskaaksi, olin aika järkyttynyt. Tunsin oloni petetyksi. En ollut tajunnut, että mun tyttökavereista voisi ”yhtäkkiä” tulla äitejä. Että te ette pysykään aina pelkästään ”tyttöinä” ja että meidän porukan dynamiikka muuttuu.

Silloin ensimmäisen kerran tajusin, että vaikka minä en halua lapsia, joku muu voi haluta. Pikkuhiljaa olen totutellut ajatukseen. Ja tajunnut kuinka hölmö, naiivi ja itsekeskeinen ihminen olin.

HENNA:

Minulla oli samantyyppisiä ajatuksia silloin porukkamme ensimmäisistä raskausuutisista, en oikein ymmärtänyt, miksi ihmiset yhtäkkiä halusivat lapsia. Niin nuorena! Joo, olimmehan me jo lähemmäs kolmekymppisiä kun näitä uutisia alkoi tulla. Heh.

Muistan, etten myöskään osannut joskus aikoinaan ottaa kovin vakavasti, kun eräs ystäväni kertoi vaikeuksistaan tulla raskaaksi. Jotenkin se ei mahtunut ajatusmaailmaani, että joku voisi haluta lasta niin kovasti.

Ymmärränkin kyllä tosi hyvin sun ajatukset  ja minua puolestani kiinnostaa, että miten sinä tiedät sen, ettet koskaan halua lapsia? Oletteko puhuneet siitä paljon vai onko joku muu asia vahvistanut ajatusta? Entä mietitkö koskaan, että mitä jos sitten joskus myöhemmin haluaakin?

LAPSETON KASVATTAJA:

Minulla vaan on ollut vahva sisäinen tunne siitä. Kun mietin kaikkea, mitä äitiyteen liittyy: raskaana oleminen, synnytys, vauvan hoitaminen ja lapsesta ikuisesti vastuussa oleminen, en keksi mitään kauheampaa.

Olemme puhuneet asiasta tosi paljon mieheni kanssa. Ilmoitin jo suhteemme alussa aika jyrkästi, että minä en lapsia halua. Hänkään ei halunnut mutta ei myös ehkä heti uskonut minua, koska olin sen verran nuorempi ja ”aina jossain vaiheessa se biologinen kello alkaa tikittää”.

Ollaanko mietitty, että mitä jos myöhemmin kaduttaa? Totta kai. Olen kuitenkin pohtinut tätä asiaa niin paljon, että en usko sen enää muuksi muuttuvan. Parempi olla tekemättä lapsia ja katua sitä kuin tehdä lapsia ja sitten katua.

Kysyit vielä, onko jokin ulkopuolinen asia vahvistanut ajatusta. Joka kerta, kun näen väsyneitä vanhempia, jotka eivät jaksa kasvattaa lapsiaan johdonmukaisesti, oma päätös saa vahvistuksen. En halua olla yksi heistä; en haluaisi sitä roolia itselleni enkä haluaisi pilata kenenkään toisen ihmisen (lapsen) elämää.

HENNA:

Tuo on kyllä todella hyvä pointti, että kun asia on tarpeeksi hyvin mietitty, perusteltu ja pureskeltu, niin voi kokea tehneensä juuri tähän hetkeen parhaan mahdollisen päätöksen.

Sitä, että katuuko jotain, mitä tahansa, myöhemmin, ei voi tietenkään koskaan tietää, mutta todennäköisempää on varmasti katua jotain sellaista, mitä ei ehkä ole miettinyt tarpeeksi alunperinkään.

Ja sama tietysti myös toiseen suuntaan, hyvähän se olisi, että lapsikin olisi mietitty, perusteltu ja pureskeltu. Välillä vaan ehkä tuntuu, että ihmiset tekevät näitä päätöksiä vähän turhankin kevyin perustein. Ehkä enemmän nuorempana – niin kuin sanoit, että olisit saattanut nuoruuden rakkauden, jälkeenpäin ajateltuna ihan väärän kumppanin kanssa, hankkia niitä “söpöjä vauvoja”.

Sillä vaikka itse mietin asiaa paljonkin etukäteen, oli äitiys ja lapsen saaminen silti todella erilaista kuin kuvittelin.

Toisaalta sinulla eikä minulla ole kokemusta siitä, millaista on olla aina halunnut äidiksi. Ehkä se on nuorempanakin vaan niin selvä asia, että lasten hankkiminen on siksi luonnollinen päätös. Tarvitsisimme vielä sellaisenkin äänen tähän keskusteluun!

Ymmärrän muuten hyvin, että väsyneiden vanhempien katsominen voi vahvistaa päätöstä lapsettomuudesta. Siihen on tullut oman lapsen myötä sellainen I feel you, ihan varmasti parhaas teet -ulottuvuus.

Plus että minulle on tässä parin vuoden aikana kyllä kirkastunut ajatus siitä, että elämällä ihan tavallista, välillä väsynyttäkin elämää, ei lapsia saa pilalle. Ei se tietenkään tarkoita, ettei tarvitsisi yrittää, mutta ihmisiä me kaikki ollaan ja ihminen minun lapsenikin vain on.

LAPSETON KASVATTAJA:  

Ehdottomasti olen samaa mieltä siitä, ettei lapsia saa piloille vaikka touhu olisi joskus väsynyttäkin. Tärkeintä kai on vakaa perusta. Vaikka vanhemmat olisivat joskus väsyneitä ja ärtyneitä, se ei haittaa, jos lapsi voi luottaa, että häntä kaikesta huolimatta aina rakastetaan.

Olen myös miettinyt ihan tuota samaa nuorista äideistä. Ehkä he ovat aina tienneet haluavansa lapsia ja ovat henkisesti kypsempiä kuin miltä ulkopuolisen silmiin näyttää. Sitäkin tässä on tullut aika paljon kelailtua, että ei ikinä pitäisi olettaa muista ihmisistä mitään.

Halusiko Myrskyluodon Maija lapsia?

Luin hiljattain Myrskyluodon Maijasta kertovan romaanisarjan. Anni Blomqvistin kirjoittamat viisi teosta julkaistiin viime vuonna näyttävänä yhteisniteenä, jonka poimin kansikuvan houkuttelemana mukaani kirjakaupasta syksyllä. Kirjasarja kertoo 1800-luvulla Ahvenanmaan saaristossa elävästä Maijasta, joka naitetaan kalastajan vaimoksi. Nuoripari rakentaa talonsa ja asettuu elämään autiolle Myrskyluodolle. Lapsia siunaantuu tasaiseen tahtiin, koska mitään ehkäisykeinoja ei tietenkään ollut.

Blomqvistin kerronta on minun makuuni aika verkkaista, mutta toisaalta kerronnan hitaus heijastaa hyvin Maijan ajatuksia, jonka näkökulmasta tapahtumat kuvataan. Hitaasti etenevä juoni antoi minulle lukijana myös konkreettisen kuvan siitä, miten Maijan ja Jannen on jatkuvasti tehtävä uutterasti töitä sen eteen, että perhe pystyisi elämään luodolla. Joka päivä toistuvat samat askareet, jotka on hoidettava huolella alusta loppuun asti. On kerättävä polttopuita, jotta saadaan mökki pysymään lämpimänä, kalastettava ja säilöttävä kalat sekä hoidettava lehmät ja lampaat, jottei kuolla nälkään.

Elämä meren ja sään armoilla on todella karua ja kovaa. Kaikki tehdään itse; mikään ei tule valmiina. Kun lapset tarvitsevat uusia vaatteita, ensin täytyy keriä lammas ja kehrätystä langasta kutoa kangas. Sen jälkeen kankaasta voi ommella vaatteita – käsin tietysti. Kun Maija ja hänen miehensä Janne lähtevät hankkimaan perheelle ruokaa eli kalastamaan, vauvat ja taaperot jätetään keskenään tupaan. Maija pistää mökin oven ulkopuolelta säppiin ja toivoo, että lapset löytyvät hengissä vielä muutaman tunnin päästä, kun vanhemmat palaavat verkoilta. Yksi lapsista hukkuukin mereen, koska kellään ei ole aikaa jatkuvasti valvoa heidän touhujaan. On keskityttävä isoon kuvaan, jotta edes suurin osa porukasta säilyisi elossa.

Myrskyluotolaisten elämästä lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, miten helppoa meillä nykypäivänä onkaan. Asiat, joista vaikkapa oppilaani ja kollegani koulussa valittavat, ovat kuin silakan kakkaa niihin ongelmiin verrattuna, joista Myrskyluodon Maijan oli selviydyttävä. Maija ei valittaisi, jos netti pätkisi, pädistä olisi loppunut akku tai jos pitäisi lauantaina korjata kokeita. Hän ei valita edes silloin, kun talo palaa tai kun Janne ei kerran palaakaan kalareissulta. Ei Maijalla ole aikaa purnata, sillä uusi mökki on rakennettava ennen talventuloa ja leskeksi jäätyään hänen on tehtävä kahden aikuisen työt yksin – tai muuten kaikki kuolevat.

Teos sai minut monesti melkein haukkomaan henkeäni; eläydyin Maijan elämään ja kohtaloon jostain syystä niin vahvasti. Sitäkin totta kai mietin, olisiko Maijalla ja Jannella ollut vähän helpompaa elellä luodolla kahdestaan, ilman lapsia. Vaikka synnyttäminen ja lasten kasvatus Myrskyluodon olosuhteissa asettaa omat haasteensa, Maija kuitenkin haluaa lapsia, koska niistä on hänelle seuraa; elämä saaristossa muista eristyksissä on muuten niin yksinäistä.

Myrskyluodon Maija.jpg

Jos Maija eläisi nykypäivänä, hän voisi huoletta muuttaa Jannen kanssa kahdestaan Myrskyluodolle downshiftaamaan. Satelliittiyhteyksien ansiosta netti toimisi, ja Maija saisi rauhassa snäpätä, blogata ja postata selfieitä Instaan aina kun kalastamiselta ja lampaiden ruokkimiselta ehtisi, eikä koskaan tarvitsisi tuntea olevansa yksin, vaikkei olisikaan lapsia. #myrskyluoto #finnishgirl #enhalualapsia

Kuva: Pixabay