Kesäjatkis: PRINSESSA MERJA ARKIMAAILMAN VANKINA (osa 2/13)

Merja painoi autonavaimesta, ja viereisen autokatoksen reunimmaiseksi parkkeeratun auton valot välkähtivät. Hän käveli harmaan Nissanin luo ja kömpi sisään. Hitaasti hän kiinnitti turvavyön ja käynnisti auton. Hän peruutti ulos autokatoksesta. Kuin itsestään auton vilkku meni päälle risteyksen lähestyessä. Merja hidasti vauhtia ja käänsi rattia. Niin tapahtui myös seuraavassa risteyksessä, ja sitä seuraavassa, ja sitä seuraavassa. Lopulta auto pysähtyi.

Merja nousi autosta ja katseli maisemaa. Hän oli saapunut betonisen toimistorakennuksen pihaan. Hän asteli sisään, nousi kolmet portaat ylös ja tuli konttorin ovelle. Hän siirtyi vapaana olevan työpisteen luo, istui harmaaseen toimistotuoliin ja käynnisti tietokoneen. Siinä hän istui ja naputteli tietokoneella iltapäivään asti. Sitten hän käveli takaisin autolle ja ajoi Hervantaan.

Pysäköityään auton katokseen prinsessa Merja asteli ajamisesta puutunein jaloin ovelle, jonne sisäinen ääni ohjasi häntä. Hän löysi lukkoon sopivan avaimen taskustaan. Eteiseen päästyään Merja huomasi ihmetyksekseen, että asunto muistutti sisustukseltaan hyvin paljon Pilvilinnaa. Värit vain eivät loistaneet yhtä kirkkaina. Eteisen turkoosi matto näytti täällä siniharmaalta, ja olohuoneen kukkaverhot olivat mustavalkoiset. Merja käveli keittiöön ja avasi hanan: sieltä tuli haaleaa vettä. Hän katsoi jääkaappiin: banaanijukurttia, margariinia ja puolikas nahistunut kurkku. Ulkona satoi edelleen vettä.

Masentuneena prinsessa Merja suuntasi kohti makuuhuonetta. Matkalla hän sattui vilkaisemaan peiliin ja säikähti: hän ei näyttänyt lainkaan eteeriseltä. Maantienharmaat hiukset roikkuivat olkapäillä ryhdittöminä, silmien alla oli mustat renkaat ja yllä oleva harmaa säkkimäinen tunika istui huonosti. Makuuhuoneessa hän riisui vaatteensa ja kömpi sänkyyn peiton alle. Hän laski pään tyynyyn, sulki silmänsä ja nukahti heti.

Unessa Merjalle ilmestyi kultasiipinen hyvä haltija, joka kertoi tietävänsä keinon rikkoa pahan noidan taian. Haltija käski Merjan miettiä, mitä hän elämältään oikeasti haluaa ja sitten toteuttaa vaadittavat muutokset, jotta elämästä tulisi halutun kaltaista. Kun Merja olisi suorittanut elämänmuutoksen, taika raukeaisi ja hän pääsisi takaisin omaan Pilvilinnaansa.

(jatkuu)

jatkis osa 2.jpg

Kuva: Pixabay

KESÄJATKIS: PRINSESSA MERJA ARKIMAAILMAN VANKINA (osa 1/13)

Osallistuin keväällä kirjoituskilpailuun, mutta en menestynyt. Julkaisen kilpailunovellini nyt täällä blogissa jatkokertomuksena. Tarina kertoo prinsessasta, jonka paha noita taikoo Arkimaailman vangiksi. Miten Merjan mahtaa käydä? 

Jos haluat ilmoituksen sähköpostiisi aina, kun julkaisen uuden osan jatkiksesta, klikkaa oikealla sivupalkissa näkyvää painiketta ”seuraa En halua lapsia”. Blogillani on myös Facebook-sivu, jonne päivitän aina uudet postaukset.

 

PRINSESSA MERJA ARKIMAAILMAN VANKINA (osa 1/13)

Olipa kerran kaunis ja eteerinen prinsessa nimeltään Merja. Hän eleli rauhassa ihanaa elämäänsä omassa Pilvilinnassaan, jossa kaikki oli sateenkaarenväristä ja jossa aina paistoi aurinko. Pilvilinnassa joka päivä oli vapaapäivä ja keittiön hanasta suihkusi erittäin kuivaa chileläistä kuohuviiniä. Jääkaapin hyllyt notkuivat erilaisia ihania herkkuja, suklaakakkua sekä mansikoita ja kermavaahtoa. Päivät pitkät Merja istui Pilvilinnan puutarhassa nauttimassa ikuisesta auringonpaisteesta ja kirjoitti runoja, novelleja, romaaneita ja näytelmiä, joiden aiheet ja juonikuviot hän ammensi ehtymättömästä inspiraatiosuihkulähteestään.

Eräänä päivänä auringon eteen ilmestyi musta pilvi. Prinsessa Merja nosti katseensa läppärin näytöltä. Ihan kuin musta pilvi liikkuisi kohti. Pian Merja huomasi, että se olikin luudalla lentävä noita, joka tuli aina vain lähemmäs peittäen auringon. Vilunväristys kulki prinsessan lävitse.

Noita laskeutui Pilvilinnan puutarhaan Merjan eteen. Hän katsoi prinsessaa halveksuen ja sanoi repivällä äänellä: ”Sinä olet saanut nauttia tällaisesta huikentelevaisesta elämästä jo aivan liian kauan. Nyt on minun vuoroni. Minä taion itseni prinsessaksi ja tulen asumaan tänne sinun tilallesi. Sinut minä passitan Arkimaailmaan, jossa saat maistaa Tavallista Elämää.” Niin sanottuaan noita heilautti taikasauvaansa, pyöräytti sen päätä kolme kertaa Merjan nenän edessä ja päästi suustaan herätyskellon pirinää muistuttavan äänen.

Ennen kuin prinsessa Merja ehti edes kunnolla tajuta, mitä tapahtui, hän oli jo noidan taikavoimasta lennähtänyt Arkimaailmaan. Yhtäkkiä Merja huomasi seisovansa keskellä hervantalaisen rivitaloyhtiön pihaa autonavain kädessään. Hetken aikaa hän vain tuijotti ympärilleen ja yritti käsittää, mitä oli tapahtunut. Sitten hän alkoi tuntea kylmyyden ja kosteuden vaatteidensa läpi. Satoi vettä.

(jatkuu)

pink-lemonade-795029_1920.jpg

Kuva: Pixabay

Kymmenen syytä vapaaehtoiseen lapsettomuuteen

Olen onnekas, sillä olen saanut tehdä oman valinnan sen asian suhteen, haluanko lapsia vai en. Maailmassa on ihmisiä, jotka saavat lapsia vasten tahtoaan, ja paljon myös heitä, jotka eivät saa vaikka haluaisivat. Normi kuitenkin on sekä haluta että saada lapsia. Jos normista poikkeaa, joutuu sitä usein selittämään jopa tuntemattomille ihmisille, vaikka mielestäni asian pitäisi olla pikemminkin toisin päin.

Kaikkia ihmettelijöitä varten listasin kymmenen syytä olla lisääntymättä. Yhtäkään hyvää syytä haluta lapsia en ole vielä keksinyt.

Kymmenen syytä olla hankkimatta lapsia

  1. Nukun hyvin. Yöuneni ovat katkeamattomat, eikä aamulla tarvitse herätä yhtään aikaisemmin keittämään puuroa tai kuskaamaan lasta hoitoon. Voin nukkua päiväunetkin rauhassa, jos siltä tuntuu.
  2. Syön ruokani lämpimänä. Saan nauttia ateriani viinilasillisen kera ihan rauhassa.
  3. Katson tv:stä, mitä haluan.
  4. Sisustan kotini juuri niin kuin haluan. Meille ei tarvitse asentaa turvaportteja tai lapsilukkoja, teräviä kulmia ei tarvitse pyöristää ja koriste-esineitä ja sähkölaitteita voi olla esillä mielin määrin.
  5. Suunnittelen omat menoni ja aikatauluni, miten parhaaksi näen. Minun ei tarvitse ajatella, milloin lapsi täytyy hakea tarhasta tai viedä treeneihin. Voin tehdä mitä haluan ilman, että joudun miettimään lastenhoitojärjestelyitä.
  6. Valitsen seurani itse. Kukaan ei vaadi minulta ympärivuorokautista huomiota ja hoivaa. En joudu pitämään yhteyttä ex-poikaystäviin, koska meillä ei ole yhteisiä lapsia, enkä ärsyttäviin naapureihin vain siksi, että lapsemme ovat kavereita keskenään.
  7. Lomailen omilla ehdoillani. Kohteen ei tarvitse olla lapsiystävällinen, vaan saan lomallakin tehdä asioita, joista itse nautin. Voin maata koko päivän rannalla kirjaa lukien, vetää päiväkännit tai lähteä viidakkoon miettimättä, viihtyykö lapsi tai pääseekö polulla etenemään rattaiden kanssa.
  8. Tulen toimeen vähällä. Opettajana tienaan noin kolme tonnia kuukaudessa, ja se riittää suhteellisen korkean elintason ylläpitämiseen. Asumiskustannukset ovat kohtuulliset, sillä emme tarvitse lastenhuoneita. Rahaa ei kulu lasten ruokiin, vaatteisiin tai harrastuksiin. Vaikka jäisin opintovapaalle, tiedän pärjääväni taloudellisesti.
  9. Sairastuessani joudun huolehtimaan vain itsestäni. Saan keskittyä toipumiseen ihan rauhassa. Myös kenenkään toisen sairastuminen ei estä minua menemästä töihin tai lähtemästä juhliin.
  10. Huolehdin vain omasta hyvinvoinnistani ja elämästäni. Minun ei tarvitse murehtia kenenkään muun tulevaisuudesta kuin omastani. Jos kuolisin, kukaan ei joutuisi pulaan.

kymmenen syytä.jpgListani saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta itsekästä on myös lasten hankkiminen. Jokainen meistä tekee omat elämänvalintansa toivottavasti juuri sitä ajatellen, mitä itse haluaa.

Kuva: Pixabay

Aki Kaurismäen kanssa flunssassa

Kirjoitin viime viikolla siitä, kuinka minulla on tapana täyttää kalenteriani hullun tavalla enkä ehdi tarpeeksi olla vain. Haluan kuitenkin vielä korostaa sitä, että täyteen ammutussa kalenterissani lähes kaikki merkinnät tarkoittavat itse valitsemiani, kivoja ja mielenkiintoisia menoja, joihin haluan osallistua.

Vaikka tykkään enemmän olla menossa ja tehdä asioita kuin maata kotona sohvalla, aina ei jaksaisi sauhuta. Juuri kun olin ajatellut kesäloman alkajaisiksi olla muutaman päivän ihan vain kotona tekemättä mitään, mieheni alkoi tehdä mieli lähteä mökille. ”Mä en jaksa lähteä! Mä haluan kerrankin olla rauhassa!” julistin. Mökillä on ihanaa, mutta siellä on aina kaikkea pientä puuhaa; siellä ei voi hyvällä omallatunnolla vain levätä.

Olinkohan alitajuisesti ennakoinut hiipivää flunssaa? Samana iltana nimittäin kurkkukipu yltyi, ja seuraavana aamuna herätessäni olo oli jo todella kurja. Tilannetta hetken mietittyään mieheni pakkasi auton ja lähti koiran kanssa mökille jättäen minut yksin kotiin sairastamaan. Minullahan oli vain ihan normaali flunssa, kaappi täynnä ruokaa ja toimiva nettiyhteys – ei siis akuuttia hätää. Sain viettää kolme vuorokautta yksin kotona ilman houkutusta keksiä mitään ylimääräisiä menoja tai tekemistä, koska olin kipeä. Nukuin, luin, katselin elokuvia ja tein käsitöitä.

Aluksi miehen ratkaisu häipyä mökille tuntui vähän tylyltä. Mutta sitten tajusin hänen tehneen juuri niin kuin olin toivonut. Minä sain kerrankin olla rauhassa kotona. Mikä parasta, myös mies ja koira saivat, mitä halusivat: He pääsivät mökille tekemään omia juttujaan.

sinitiainen.jpgSamalla kun join teetä ja niiskutin sohvalla, tein ristipistoja ja katselin Aki Kaurismäen elokuvia Yle Areenasta. Jos et vielä ole nähnyt elokuvaa Toivon tuolla puolen, suosittelen sitä lämpimästi!

5 vinkkiä opettajille: Miten arvioida objektiivisesti?

Näiden ohjeiden avulla onnistut kohtelemaan oppilaitasi entistä tasa-arvoisemmin, ja mikä parasta, helpotat samalla omaa arviointiurakkaasi.

Keskustelu arvioinnista käy jälleen kuumana. Hesari julkaisi pari viikkoa sitten jutun, jossa tuodaan ilmi kylmä totuus: Opettajien antamat kouluarvosanat eivät ole keskenään millään tavalla vertailukelpoisia, eivät valtakunnallisesti eivätkä välttämättä edes saman koulun sisällä. Ihmettelen, jos arvioinnin subjektiivisuus tuli jollekin yllätyksenä, mutta olen totta kai samaa mieltä siitä, että tilanne on järkyttävä.

Koska jonkinlaista arviointia tarvitaan ja meitä opettajia siihen velvoitetaan, tietysti pyrimme tekemään parhaamme, jotta oppilaat saisivat aina mahdollisimman yhdenmukaisen kohtelun. Vaatimus vertailukelpoisuudesta on kuitenkin kohtuuton ottaen huomioon sen, että samaan aikaan opettajia velvoitetaan opetuksessa ottamaan huomioon jokaisen oppijan yksilöllinen taso ja erityistarpeet. Tilanne vaikuttaa paradoksaaliselta.

Arvioinnista ei saa objektiivista sillä, että laaditaan valtakunnalliset läpipääsyn vähimmäisvaatimukset. Jokaisesta oppiaineesta on jo olemassa kriteerit päättöarvioinnin arvosanalle 8. Silti samalla osaamisen tasolla voi suomalaisessa peruskoulussa saada seiskan tai ysin. Ongelmana on subjektiivinen kriteerien tulkinta, joka on aina yksittäisen arviointia tekevän opettajan.

Yhtenä ratkaisuna on esitetty peruskoulun valtakunnallisia päättökokeita. Niistä ei kuitenkaan olisi hyötyä kahdesta syystä. Ensinnäkään ei ole mahdollista laatia kokeita, joilla pystyttäisiin mittaamaan kaikki peruskoulun oppimistavoitteet. Toiseksi varsinainen koetilanne asettaa oppilaat aina keskenään eriarvoiseen asetelmaan, mikä vesittää tulokset. Arviointi ei ole reilu esimerkiksi silloin, jos oppilas jännittää koetta, jos hänellä on ADHD tai lukihäiriö, jos hänen äidinkielensä ei ole suomi, jos hän nukkui huonosti edellisenä yönä, unohti syödä aamupalan tai vaikka käydä vessassa ennen koetta.

Miten sitten lopettaa toistuvat oikeusmurhat, joista Suomen nuoriso joutuu kevät toisensa jälkeen kärsimään? Miten arviointi voitaisiin yhdenmukaistaa? Tässä vinkkini opettajille, jotka haluavat tosissaan pyrkiä kohti tasa-arvoista ja opetussuunnitelman mukaista arviointia.

 

5 vinkkiä opettajille: Miten arvioida objektiivisesti?

  1. Hyväksy se tosiasia, että arviointi ei ikinä voi mitenkään olla objektiivista. Kun olet myöntänyt itsellesi ja muille olevasi inhimillinen olento, joka ei pysty täysin objektiiviseen arviointiin, numeroille asetetut turhat painolastit alkavat pikkuhiljaa karista. Tästä hyötyvät kaikki: opettaja, oppilas ja huoltajat.
  2. Anna oppilaille mahdollisuus näyttää osaamistaan monella tavalla. Kirjalliset kokeet eivät kerro läheskään koko totuutta. Itse asiassa suosittelen unohtamaan perinteisten kokeiden pidon ja varsinkin pistarit kokonaan. Oppilaan osaamisesta kuvaavan näytön on oltava jatkuvaa, ja koetilanteen pitäisi olla myös oppimistilanne. Suunnittele siis huolellisesti, millä eri tavoin oppilas voi lukuvuoden aikana osoittaa oppineensa hänelle asetetut tavoitteet. Ota suunnittelussa huomioon erilaiset oppimistyylit ja jokaisen oppilaan yksilölliset erityistarpeet. Keskustele arvioinnista oppilaiden ja huoltajien kanssa.
  3. Älä arvioi yksin vaan anna myös oppilaiden arvioida itseään ja toisiaan. Tämä tuntuu olevan vaikeaa monille itseään ylimpänä auktoriteettina pitävälle opettajalle. Yleisin kuulemani vasta-argumentti oppilaiden itsearviointia kohtaan on: ”Eivät ne osaa arvioida itseään realistisesti.” Eivät tietenkään osaa, jos ei kukaan ole koskaan sitä heille opettanut. Suosittelen kokeilemaan. Aloittakaa vaikkapa avoimista arviointikeskusteluista, joissa koko luokka yhdessä pohtii ryhmätöille sopivia arvosanoja.
  4. Tee arviointikriteerit läpinäkyviksi heti alussa. Kun aloitatte uuden jakson tai kokonaisuuden, käy oppilaiden kanssa yhdessä läpi tulevat tavoitteet, prosessi, jonka avulla ajattelit kaikkien saavuttavan tavoitteet, sekä arvioinnin tapa ja perusteet. Sen lisäksi, että arvioinnin suunnitteleminen etukäteen helpottaa opettajan työtä prosessin lopussa, kokonaisuuden hahmottaminen auttaa oppilaita oppimaan. Sehän on se varsinainen tavoite koulussa.
  5. Sanallista arvosanat. Numeroasteikko nelosesta kymppiin on täysin keinotekoinen. Kuten on jo todistettu, oppilas voi saada samalla osaamisen tasolla minkä tahansa numeron. Pelkkä numero ei siis oikeasti kerro yhtään mitään. Sanallisen palautteen idea on eritellä osaamisen osa-alueita ja antaa palautteen saajalle tarkempi käsitys siitä, mitä taitoja hän jo osaa ja mitä hänen pitäisi vielä erityisesti kehittää.

arviointi.jpgObjektiivisuuteen pyrkivä arviointi on monipuolista, läpinäkyvää ja etukäteen mietittyä. Sen parempaan emme pysty. Jos valtakunnallinen vertailu on silti mahdotonta, vika on systeemissä, ei arvioinnissa.

Kuva: Pixabay

 

Kalenterin orja

Sunnuntaina herätessäni tajusin huikean jutun: Seuraavat neljätoista kuukautta ovat minun omaisuuttani. Saan tehdä ihan mitä huvittaa. Aioin kirjoittaa siitä heti blogiin ja fiilistellä. Sitten heräsi pelko: Osaisinko hyödyntää ajan oikein? Kirjoittamisesta ei tullut yhtäkkiä mitään.

Olen mestari täyttämään kalenterini. Teen merkintöjä lähes maanisesti ja alan suorittaa. Viimeiset pari vuotta olen tietoisesti pyrkinyt tästä tyylistä eroon ja opetellut sanomaan ”ei”. Olen päättänyt ryhtyä vain oikeasti kiinnostaviin projekteihin ja kieltäytynyt kaikista itselleni vähemmän tärkeistä menoista. Pyrin pitämään kiinni siitä, että vuodessa olisi edes muutama viikonloppu, jolloin ei kalenterissa lue mitään. Joskus on myös päästävä työpäivän jälkeen vain kotisohvalle makaamaan.

Vaikka kalenterissa olisi pelkkiä mukavia menoja, saan liioista merkinnöistä aikaiseksi kamalan stressin. Tähän mennessä tänä vuonna kalenteristani löytyy yhteensä kolme kokonaan tyhjää viikonloppua: alkuvuodesta, kun vietin virkavapaata yksin Espanjassa.

Fiilistelevää blogitekstiä ei syntynyt sunnuntaina eikä maanantainakaan. Ensimmäiset kesälomapäiväni olen keskittynyt töihin: Olen luvannut mennä parille kesäleirille pitämään työpajoja. Kun eilen sain niiden suunnittelun hyvälle mallille, päätin ilmoittautua vielä yksille festareille talkoolaiseksi. Opetteluni balanssin löytämiseksi taitaa vielä olla kesken.organizer-791939_1920.jpg

Jos kalenteri näyttää liian tyhjältä, ahdistun siitäkin. Olenko menetetty tapaus, vai löydänkö tasapainon vielä jonakin päivänä?

Kuva: Pixabay

Kymmenen vuotta sitten tänä päivänä

Viikonloppuna Facebook muistutti minua tekemästäni päivityksestä tasan kymmenen vuotta sitten: Olin juuri saanut gradulleni kansitusluvan. Sillä aikaa, kun gradu oli painossa, pakkailin tavaroita muuttolaatikoihin ja valmistauduin jättämään yhden elämänvaiheen taakseni.

Opiskeluvuodet olivat ihania ja ikimuistoisia. Jo ensimmäisen viikon aikana tutustuin pariin kivaan tyyppiin, joiden kanssa meillä synkkasi välittömästi. Meistä tuli pian tiivis kolmikko. Valitsimme samoja kursseja ja teimme ryhmätyöt yhdessä. Keväällä hankimme kimppakämpän, jossa asuimme seuraavat viisi vuotta kolmisin kertaakaan riitelemättä. Opiskelimme ja biletimme, jaoimme arjen iloineen ja suruineen. Kasvoimme yhdessä aikuisiksi.

Kun olimme kaikki valmistumisen kynnyksellä, tuli aika irtisanoa asunto ja lähteä eteenpäin. Yksi meistä pääsi heti töihin, toinen lähti suorittamaan toista tutkintoa, ja minä muutin ulkomaille työharjoitteluun.

Vietin viime viikonlopun sattumalta juuri näiden ystävieni, entisten kämppisteni, kanssa. Nykyään asumme kaikki kolme eri puolilla Suomea ja näemme toisiamme harvoin. Kun tapaamme, tuntuu siltä kuin tulisi kotiin. Kämppikset ymmärtävät minua vielä paremmin kuin kukaan muu ystävistäni, koska sen lisäksi että olemme asuneet ja kasvaneet yhdessä, työskentelemme samalla alalla. Kun kerron, minkälaisia haasteita työssäni kohtaan, kämppikset tietävät täsmälleen, mistä puhun.

Muistelimme toukokuuta kymmenen vuotta sitten, kun olimme lähdössä eri teille. ”Mitä kymmenen vuoden takainen sinä odotti elämältä?” kämppikseni kysyivät minulta. Yritin pinnistellä muistiani. Muistan kyllä hyvin ne viimeiset viikot ja päivät opiskelukaupungissa. Asioin yliopistopainossa ja tiedekunnan kansliassa, pakkasin muuttolaatikoita ja vein tavaroita säilöön siskoni luo ja äitini vintille. Hyvästelin ihmisiä ja tutuksi tulleita kotikulmia. Mutta en yhtään muista, minkälaisia tulevaisuuden haavekuvia mielessäni näkyi.

Ehkä ajattelin vain sitä tulevaa kesää ja kesätöitä sekä seuraavaa lukuvuotta työharjoittelussa ulkomailla. En kai osannut ajatella sen pitemmälle. Ainakaan en olisi uskonut, että kymmenen vuoden kuluttua olisin jäämässä opintovapaalle työuupumuksen takia.

20180530_085911.jpg

Se meistä, joka lähti kymmenen vuotta sitten opiskelemaan lisää, on juuri saanut vakituisen työn. Toinen, joka pääsi silloin heti töihin, pelkää jäävänsä syksyllä ensimmäistä kertaa elämässään työttömäksi. Ystävyytemme on onneksi ennallaan; se on tärkeintä. Sommittelimme yhteisen dadarunon.

Kulunut viikko lukuina

Tällä viikolla olen viimeistellyt ja syöttänyt koneelle 122 oppilaan arvioinnit, joista 67 päättöarviointia. Wilma on kaatunut kaksi kertaa.

Olen käynyt kolme kertaa järvessä uimassa ja syönyt neljä jäätelöä.

Työpäiviä on jäljellä enää kuusi. Sen jälkeen minulla on kaksi kuukautta lomaa, ja sitten kaksitoista kuukautta opintovapaata.

touko25.jpg

 

Mikä kana ei muni?

Kun yhdeksän tytön kaveriporukka aikuistuu, mökkiviikonloppua ei mahdu viettämään enää kenenkään mökille. Nykyään melkein kaikilla on puoliso, mikä tuplaa heti henkilömäärän – ja sitten on vielä lapset. Tämän kokoiselle jengille on vuokrattava leirikeskus tai kokonainen mökkikylä.

Ensimmäiset vauvauutiset kuultiin juhannuksena kuusi vuotta sitten, ja siitä lähtien koko ajan joku meistä on ollut raskaana. Lapsia on syntynyt tähän mennessä yhteensä kahdeksan – ja yksi on tulossa. Meistä yhdeksästä on äitejä viisi, eli niukka enemmistö.

Ennen mökkibileisiin pääsi perille yhteensä kahdella autolla. Suunnittelussa tärkeintä oli se, montako viinitonkkaa ja olutlaatikkoa tarvitaan. Nykyään perheet tulevat paikalle kukin omilla tila-autoillaan, ja kaljanmäärää tärkeämpää on, että kohteessa on juokseva vesi, jotta vaipanvaihto onnistuu helposti.

Myös ruokahuolto vaatii entistä enemmän huomiota. Ison porukan ruokkiminen monta kertaa päivässä tarkoittaa sitä, että jonkun on oltava käytännössä koko ajan keittiössä laittamassa ruokaa tai tiskaamassa. Erikoisruokavalioita ja allergioita on monenlaisia, mikä aiheuttaa päänvaivaa ruokalistan suunnittelussa.

Tänä vuonna kokeilimme ensimmäistä kertaa uutta ratkaisua: Majoituimme maatilalla, jossa saimme kävellä valmiiseen pöytään aamiaiselle, lounaalle ja päivälliselle. Kannatti! Aikaa jäi enemmän mukavaan yhdessä oloon. Myös ruokakaupassa käynti oli paljon helpompaa, kun jokainen huolehti vain omista väli- ja iltapaloistaan.

Lasten viihdyttäminen ja vahtiminen helpottuu vuosi vuodelta, kun he kasvavat. Mitä vähemmän on sylivauvoja, sitä enemmän vanhemmillakin on aikaa nauttia mökkeilystä. Taaperot pystyvät jo leikkimään keskenään, puhumattakaan viisivuotiaista, jotka osaavat jo pukea, syödä ja käydä vessassa itse. Sen ikäiset ovat hauskaa seuraa myös meille lapsettomille tädeille, koska heidän kanssaan voi jo käydä ihan oikeita keskusteluja ilman vanhempien jatkuvaa tulkkaamista.

Ja sitä juttua muuten riittää. Tällä kertaa leirin hitti oli vanhat koululaisvitsit ja arvoitukset. Homman juju oli keksiä niihin toinen toistaan päättömämpiä vastauksia. Esimerkiksi: ”Mikä kana ei muni? – Tuoli.” Tai ”Mikä on vihreä ja roikkuu puussa? – Äiti.”

Siihen on syy, miksi olen ystävystynyt ja pitänyt yhteyttä juuri näiden ihmisten kanssa. He ovat minun mielestäni hyviä tyyppejä, joiden kanssa on mukava viettää aikaa. Samoin tunnen heidän lapsiaan kohtaan. Fiksut ystäväni osaavat näköjään kasvattaa lapsistaan myös fiksuja.

Aikamoista hulinaa se leirielämä kuitenkin on. Kun sunnuntaina hyppäsin omaan autooni ja lähdin kotimatkalle, oli olo väsynyt mutta onnellinen. Onnellinen kahdesta syystä: maailman parhaista ystävistä ja siitä, että minun takapenkilläni ei istu ketään turvaistuimessa.

porkkana.jpgViime viikonloppuna vietimme jo perinteeksi muodostunutta ”tyttöjen kesäleiriä”, joka on nimestään huolimatta koko perheen tapahtuma. Oikea vastaus otsikossa esitettyyn arvoitukseen löytyy kuvasta.

 

Sivuhenkilökään ei halua lapsia

Saara Turusen Sivuhenkilössä (Tammi, 2018) päähenkilö on taiteilijaidentiteettiään etsiskelevä taiteen maisteri, esikoiskirjailija ja feministi. Hän inhoaa olla huomion keskipisteenä mutta on surullinen, kun häntä ei huomata. Hän viihtyy yksin mutta kärsii yksinäisyydestä. Hän viettää aika paljon aikaa siskojensa perheiden kanssa ja hoitaa näiden lapsia, vaikka ei omia lapsia välttämättä haluakaan.

Aloin kuunnella Sivuhenkilöä työmatkalla autossa, mutta kirja oli niin hyvä, että minun oli pakko jatkaa kuuntelemista kotonakin. Kävin ostamassa kirjakaupasta itselleni tuhannen palan palapelin, jotta voisin keskittyä kirjan kuuntelemiseen kunnolla, palapeliä kootessani.

Pääasia teoksessa ei ole se, haluaako päähenkilö lapsia vai ei, vaikka teema esillä onkin. Tärkeimmiksi teemoiksi nousevat oman paikan löytäminen ja feminismi. Vaikka en koe olevani kaikilla tavoilla samanlainen kuin Sivuhenkilön päähenkilö, hahmo on täydellisen samastuttava. Minäkertoja paljastaa lukijalle kaiken itsestään siitä lähtien, että nukkuu nuhjuisella vihreällä patjalla, jossa on kellertävä pissaläikkä. Siinä patjallaan hän sitten häiritsevän viiltävästi pohtii myös taiteen ja koko yhteiskunnan patriarkaalisuutta.

Turunen on onnistunut asettelemaan romaaninsa jokaisen sanan juuri oikein. Sen lisäksi, että pidin päähenkilöstä ja koin kirjassa käsitellyt teemat kiinnostavina ja tärkeinä, nautin Sivuhenkilön kerronnan ja dialogin aitoudesta, hienoista sananvalinnoista ja lauserakenteista sekä koko romaanin koherentista rakenteesta. En ole pitkään aikaan kokenut näin nautinnollista lukuelämystä.

sivuhenkilö.jpg

Päähenkilö katselee sivusta ystäviään, jotka hoitavat vauvojaan ja joiden elämät täyttyvät aivan erilaisista asioista kuin päähenkilöllä itsellään. Hän ihmettelee, miten kukaan jaksaa päivästä toiseen sitä souvia, jota lapsiperheissä eletään. Kun hän kysyy asiaa siskoltaan, tämä toteaa, että ei sitä kukaan oikeasti jaksakaan.

Kuva: Pixabay